Kirjoittaja Mori » 08 Helmi 2016, 23:04
Edward Ravenscar
Vaikka kevät olikin tuloillaan ja aurinkokin paistoi pidempään, mitä vuoden vaihteen toisella puolella, eivät päivät vielä ainakaan näyttäneet kovin kirkailta. Sää oli ollut muutama päivä sitten kovin sateinen ja loskaa sekä lunta oli satanut vuorotellen. Ei se ketään haitannut, tuotti vain hieman enemmän työtä taloissa asuville ja metsän asukeille se nyt ei mitään tehnyt. Korkeintaan pakotti ne etsimään kuivaa suojaa, jonne voisivat jäädä lämmittelemään.
Edward oli liikkeellä, kerta sadepäivät olivat antaneet myöten ja hän oli päässyt kolostaan jaloittelemaan. Vielä hän sen talon pystyttäisi ja asettuisi sen luokse asumaan. Toki talo oli talo, ihmisyyden tunnusmerkki. Edward ei kuitenkaan tuntenut olevansa enää ihminen, muttei hän halunnut olla se verenhimoinen petokaan, joka ärisi aina silloin tällöin hänen sisällään. Toisaalta kirouksen poistuttua ja muutaman opin saatuaan hän oli tullut enemmän sinuksi oman itsensä kanssa. Susimuoto oli tavallinen ja koloissa nukkuminen jopa mukavaa. Jopa saalistaminen ja sen syöminen raakana alkoi maistua hyvältä kaiken sen veren läpi, toisaalta mies joskus herätti ajatuksia itsessään. Oliko hänessä enää mitään entisestä itsestään? Katuiko hän tarpeeksi?
Ruskea susi oli metsästämässä itsekin, kun kuuli ulvaisun kauempaa. Ei se tullut kuin mahdollisesti muutaman sadan metrin päästä. Edward kuulosteli ääntä, se ei kuulostanut suden kutsulta, joka kutsui muita laumalaisia. Eikä se myöskään kuulostanut sellaiselta ulvaisulta, jota suder tekivät taivaalle. Se oli täynnä kärsimystä, yllätetyksi tulemista ja pelkoa. Ihmiasusi jätti silloin oman metsästyksensä väliin ja lähti nopeaan tassujen vaihtoon.
Mitä lähemmäs hän saapui paikkaa, haistoi hän raadon ja tuoreen veren. Edward pysähtyi, kuulosteli ulvomista ja alkoi hitaasti ikään kuin vaanien lähestyä kohdettaan. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos kyseessä olikin ansa. Ansoja ei tuntunut näkyvän, enemmänkin hän näki metalliseen rautaan jääneen suden. Se uikutti kivusta ja sen edessä, hieman kauempana, lojui jonkun eläimen raato. Edward oli vielä aivan maassa, ettei haavoittunut nähnyt. Hän tarkasteli tilannetta, kunnes uskaltautui esiin.
Susi tassutteli hitaasti toisen suden luokse. Hieman tarkkailen toisen reagointia hänen tuloonsa. Edward antoi häntänsä roikkua maassa, korviensa olla rento ja laski päänsä myös alemmas nuuhkiakseen toista. Hän ei halunnut herättää toiselle uhan tunteita ja hän ei halunnut pelästyttää toista. Susi kiersi loukkaantuneen kerran, varmistaakseen, ettei mistään muualta löytynyt haavoja. Kun toinen oli tutkittu avasi Edward kitansa, mutta ei puhuakseen eikä puraistakseen. Sillä samaisella hetkellä hänen karvansa vetäytyivät ihon alle, jonka ylle ilmestyi vaatteet ja hänen luustorakenteensa narahteli, inahteli ja rasahteli, sen muovautuessa takaisin ihmisen luustoksi.
Ihmissusi katsoi toista vihreillä silmillään. "Ole paikoillasi. Autan sinua", hän totesi ja tarttui varovasti metalli leukoihin vetäen niiden hampaita erilleen, jotta nuorempi saisi vedettyä tassunsa välistä. Kun tassu oli vedetty Edward nuuhkaisi ilmaa uudestaan, nyt haistellen toisen hajua. Tämä tuoksui sudelle ja jollekin muulle. Mies kuitenkin havahtui tooisen haavaan. Hän veti miekkansa esiin ja alkoi riisua paitaansa. Mustaa terää vasten hän repi paitaansa ja tarttui sitten lähistöltä löytyvään tukevaan puupätkään. "Meidän täytyy tukea se. Ymmärräthän minua?" Edward kysyi ja vei miekkansa suuhunsa ja li ojentamassa toiselle revittyä paitaansa sekä kepukkaa.
//Here I am!