Sivu 1/1

Bite me

ViestiLähetetty: 13 Huhti 2016, 15:39
Kirjoittaja Aksutar
Alf Eregion


Koirat haukkuivat villinä, suurten vihikoirien matalankumisevat äänet kaikuivat pitkin hämärää metsää. Niitä säestivät sotilaiden huudot ja juoksuaskeleet, ihmisten koettaessa pysyä vapaana juoksevien vihikoirien perässä - vaikkakin osa niistä pidettiin narussa varmuuden vuoksi. Eteenpäin kuitenkin mentiin, sillä nyt oltiin metsästämässä.
Aikaisemmin illalla läheisessä kylässä vieraillut mies oli tunnistettu vihikoirien avulla friikiksi - taruolennoksi, joksikin, mitä koirat lähtivät haukkumaan. Sotilaat olivat käyneet miehen kimppuun, mutta tuo oli päässyt pakenemaan metsään, haavoittuneena tosin. Olettaa saattoi, ettei tuo haavoittuneena kovin pitkälle ehättänyt pötkiä. Koirat ainakin pitivät vauhtia siihen malliin, että perässä vielä oltiin.

Myös Alf oli mukana. Hän oli ollut liikkuvan rykmentin matkassa, palaamassa pohjoisemmasta takaisin kohti kaupunkia, kun he olivat tähän soppaan sotkeutuneet mukaan. Olihan sekin vaihtelua, varsinkin kun he eivät matkallaan pahemmin vihollisiin olleet törmänneet. Toiset sotilaat olivatkin jopa turhan innokkaina jahtaamassa friikkiä, toivoen saavansa tuon kiinni ja pölkylle. Nuo myös huutelivat kovasti uhkauksia ja herjoja, niin että varmasti kuului pidemmällekin, että he tosiaan olivat jonkun perässä.
Alf puolestaan pysytteli kauempana muista, edeten sivummalla. Hän oli puoliverinen, joten Calessa koulutetut vihikoirat kävivät jopa hänelle murisemaan. Joten parempi oli pysyä kauempana, etteivät koirat raivopäissään vahingossakaan puoliveristä käyneet puremaan tai hän sekoittanut piskejä täysin läsnäolollaan.

Puoliverinen kuitenkin seurasi yhtä vapaana olevista vihikoirista. Se oli vanhempi hurtta, jonka kasvot roikkuivat melkein yhtä löysänä mitä sen suuret korvat. Se nuuhki maata ja meni huomattavasti määrätietoisemmin eteenpäin, mitä muut koirat. Tämä koira johdatti Alfia kauemmas muista, toisten jatkaen suuremmassa ryhmässä koirien perä kera soihtujen suoraan eteenpäin.
Vanhan koiran hidastaessa vauhtia kävi armeijan tabardiin sonnustautunut puoliverinen myös hidastamaan ja ottamaan keihäänsä esille. Ilmeisesti koira oli löytänyt kohteensa - tai ainakin jotain - sillä sen kuono nousi maasta ja mokoma alkoi haukkumaan kohden pusikkoista kivikkomaastoa. Alf koitti nähdä eteensä, josko siellä hämärässä puskissa jotain olisi ollut, mutta mitään ei näkynyt... Kunnes täysikuu kävi pilvien lomasta valaisemaan maastoa paremmin, vannoi Alf nähneensä jotain liikettä kivenheiton päässä. Nopeasti puoliverinen katsoi ympärilleen - toiset olivat huomattavasti kauempana ja noiden äänet etääntyivät entisestään... Mutta ei hän voinut tästä nyt lähteä muiden perään, jos koira olikin nähnyt kohteen! Ehkä muut palaisivat sitten... kohta.
Hitaasti Alf lähti askeltamaan eteenpäin, varuillaan ja valppaana, vanhan vihikoiran lähtien yllättävänkin kuuliaisesti puoliverisen mukana kulkemaan eteenpäin.


// MORISENI TÄNNE KIITOS VIIMEIN hei .3. //

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 13 Huhti 2016, 16:17
Kirjoittaja Mori
Edward Ravenscar

Suuri kieli roikkui suusta, kun läähättävä ääni kuului nopean hengityksen johdosta. Susi kuunteli kaukaisia ääniä, sen takajalan reisi oli saanut viillon ja sitä susi arasteli. Edward oli ajattelut käydä ihmisten kylällä ostamassa jotain pientä. Hän oli ajatellut, että hän voisi käydä taas tyttöystävänsä luona ja viedä jotain tulijaisia tuolle, koska viime käynti oli ollut tytön etsimistä kaikkialta. Kuitenkin kylässä olleet koirat olivat alkaneet haukkua häntä päin ja hän oli tajunnut, ettei niiden hajuaisti pettänyt. Eläimet olivat aina niin herkkiä uusille hajuille, varsinkin jos ihmisten keskellä liikkui ihmissusi. Nämä koirat oltiin kuitenkin koulutettu hyvin, sillä useimmat eläimet ymmärsivät lähteä pakoon itseään vaarallisempaa eläintä. Noh siinä oli sitten sattunut pienoinen välikohtaus ja mies oli päässyt pakoon haavoittuneen reiden kanssa. Hän kuitenkin kirosi täysikuun yötä, joka pakotti hänet suden muotoon.
Neljällä jalalla oli kyllä helpompaa juosta kuin kahdella, kun toinen jalka oli haavoittunut. Hän oli onnekas, ettei vartijoiden aseet olleet hopeaa ja lisäksi hänen kivunsietokykynsä auttoi häntä toimimaan lähes normaalisti. Hän suunnitteli päässään, että parhainta olisi paeta paikalta. Tosin ihmisten koirat saisivat kyllä hänet melko nopeasti kiinni, joten kai hänen oli pakko vain jäädä jonnekin piiloon. Nuorempia koiria hän onnistui harhauttamaan hieromalla hieman kylkeään muutamiin puihin ja jättämällä veri roiskeita maahan.

Kun suurin osa partiosta oli mennyt hänen harhauttamaan suuntaansa, hän oli lähtenyt vähin äänin pois päin jonnekin piiloon. Hän oli juuri kävelemässä nopeasti yhteen pusikkoon kuulessaan äänen ja haistaessaan vihikoiran hajun. Ihmissusi kirosi mielessään, mutta piti äänet mahdollisimman olemattomina ja liikeensä tunnistamattomina. Silti hänen piilopaikkaansa tarkkaileva alkoi lähestyä. Edward haisteli ilmaa, yksi ja koira. Ei ketään muuta. Hän pääsisi pois jos vain haavoittaisi sellaisiin paikkoihin, jotka eivät olleett fataalia vaan estivät liikkumiskyvyn. Hän oli jo kyyristyi maahan odottamaan ja painoi päänsä alas ja antoi korviensa olla pystyssä. Hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hänen stressitasonsa oli hyvin korkea tällä hetkellä. Sydämen lyönnit tuntuivat kolahtelevan vasten hänen korviaan ja hengityksestä oli tehty mahdollisimman pientä ja sukkelaa, jottei se tekisi kovaa ääntä.
Edward oli saanut toisen kirouksensa pois, joka olisi jo puhjennut tässä tilanteessa kokonaiseen kukkaansa ja aiheuttanut hänelle kaiken maailman sietämättömät kivut. Nyt hänellä ei sellaista ollut tosin, hänellä oli toinen ongelma. Kun tuo kirous oli viety, eikä hän normaalisti pääsätnyt petopuoltaan millään tavalla ulos kuin sen kirouksen pakottamana, niin nyt tuo petopuoli oli vähän niin kuin tukittu kuin oja. Mitä padotulle ojalle tapahtuu, kun siihen kertyy liikaa vettä? No se alkaa pikku hiljaa vuotaa ja sitten se räjähtää. Nyt kun näitä miehen kärsimiä kohtauksia ei enää ole, hän kärsii enemmänkin petopuolensa patoamisesta johtavista oireista.

Hän tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn kun hän näki koiran jalan ja sen kuonon ja sitten toisen jalan. Ehkä ihmisen. Hän mietti, koirasta ei olisi mitään apua metsästäjälle. Korkeintaan haukkuisi, joten hän voisi tönäistä hurtan vaikka vasten puuta. Ihminen oli toinen asia. Hän ei halunnut vahingoittaa, mutta hän tunsi, että tämä jännitteyneisyys veisi häneltä järjen ja hän menettäisi itsensä pedolleen. Sellaista ei saisi tapahtua. Edward oli valmis syöksymään pois jos, toinen löytäisi hänet. Hänen oli nyt vain oltava liikkumatta.

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 30 Huhti 2016, 16:27
Kirjoittaja Aksutar
Koira selvästi oli jonkin jäljillä. Saattoihan tuo vanha piski olla väärässäkin ja oli lähtenyt jahdatun friikin sijasta jäniksen perään, mutta jokin sanoi Alfille että nyt kannatti vain luottaa tähän hurttaan. Jos tuo oli väärässä, eipä siitä mitään haittaakaan olisi. Alf korkeintaan olisi naurunalaisena päivän jos toisenkin, muiden piikitellessä kuinka puoliverinen ja puoliksi haudassa oleva hurtta olivat kohteen sijasta jänistä metsästäneet pitkin yötä.
Hurtta näytti kuitenkin niin päättäväiseltä nuuhkimisensa suhteen, että tämä tuskin oli väärässä. Välillä se pysähtyi nuuhkimaan ilmaa ja kuuntelemaan, kunnes laski kuononsa jälleen maahan ja jatkoi etenemistä. Puoliverinen puolestaan seurasi koiraa muutaman metrin päässä, tarkkaillen ympäristöä ja pitäen samalla silmällä myös selustaa.

Yllättäen koira kuitenkin pysähtyi ja nosti päänsä ylös. Se suorastaan jähmettyi paikoilleen ja nosti karvojaan pystyyn, ennen kuin kävi haukkumaan läheistä pensasta. Se huusi, ulvoi ja ärisi - sen kumeansärisevä ulvonta kantautui kauas, jonka johdosta toiseen suuntaan ravanneet vainukoirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Vanha piski kutsui "laumaansa" paikalle, se oli löytänyt kohteen ja halusi muidenkin tietävän. Ja mitä ilmeisimmin muut vaihtoivat suuntaa, ainakin siltä se alkoi lähenevien haukuntojen osalta kuulostamaan.
Mutta, vainuhurtta ei aikonut odottaa nuorempiaan. Sen sijaan se lähti juoksemaan äristen kohden puskaa, Alf ehätti vain huudahtaa mokoman perään, mutta eipä koira häntä kuunnellut. Se oli päättänyt käydä saaliin kimppuun ensimmäisenä, kuin mielipuolinen. Ehkä se tiesi, että tämä oli viimeisiä hetkiä, jolloin se voisi vielä todistaa hyödyllisyytensä ja päätti ottaa siitä kaiken irti.
Ja eihän Alf nyt koiraa yksin voinut jättää riehumaan, joten heti kun liikettä näkyi, otti puoliverinen paremman otteen keihäästään ja lähti nopein askelin lähestymään, valmiina iskemään jos jokin sieltä puskasta kohden loikkisi.

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 30 Huhti 2016, 18:34
Kirjoittaja Mori
Typerä vanha piski oli opetettu olemaan pekkäämättä. Se tuntui lähes lerjäävän suden suurta olemusta itseään kohti. Olihan Ed oikesti kolme kertaa suurempi kuin kpira itse ja kaksi kertaa suurempi kuin susi. Ärsyttävintä tässä kaikessa oli se, ettei hän päässyt pakoon. Sillä vanhus tapansa mukaan alkoi ulvomaan, haukkumaan, räksyttämään nuoremmilleen kauempaa. Eikä aikaakaan kun kutsuun vastattiin. Ihmissusi kirosi mielessään. Hän kyllä oli suopea ja haluton tappamaan, mutta hän ei kerjännyt kokonaista laumaa päälleen. Hän ei kaivannit juuri nyt sellaista. Lisäksi tämä vanha koiraparka oli valinnut väärän kohteen. Ketään ei pitäisi ajaa nurkkaan.

Hurtta ei aikaillut vaan lähti hetkessä hänen luokseen, tietäen missä hän piilotteli. Oi, niin uljas kuin vanha koira olikin ja kuinka urheasti se yritti näyttää hyödyllisyytensä oli tämä kuitenkin sen viimeinen teko. Niin paljon kuin Ed halusi tai ei.
Se oli hetki, nopea sellainen. Ihmissusi todellakin toivoi, ettei koira kärsinyt sen enempää, kun yön kirkkaassa valossa välähtävät hampaat tarttuivat kiinni koiran kaulaan. Koira inahti äkkinäisestä yllätyksestä ja kivusta. Muuta se ei kyennyt tekemään, kun se jo lensi puuta vasten auki revitym kaulan kera. Ruskea susi oli noussut ylös. Sen niskavillat olivat ylhäällä ja sen lihakset jännittyneinä. Ihmissusi ärisi keihästä pitelevää miestä päin ja hän lähti juoksemaan.

Oli parasta vain liikkua nopeasto ja puraista miestä vaikka jalkaan, jos se estäisi tuon liikkumisen hänen peräänsä. Toisaalta oli myös se mahdollisuus, että ihmissusi saattaisi antaa kirouksensa tuolle. Suden oli päätettävä. Hän anastaisi toisen keihään tai käyttäisi kaulallaan luomottua puukkoa, jonka oikea muoto oli miekka.
Susi juoksahti nopeasti ohi keihään hieman kauemmaksi. Se ärähti hetkellisestä kivusta. Pienen välimatkan päähän päästyään se pysähtyi ja alkoi vääntyillä miten sattui. Keho otti isompaa muotoa ja ihmissuden oikeanlainen muoto tuli ilmi. Edward toivoi voivansa kaiken nopeasti, mutta ensin oli vain peloteltava miestä. Hän karjui näyttääkseen hurjalta ja vaaralliselta. Hän ei kuitenkaam tehnyt liikettä hyökkäykseen.

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 30 Huhti 2016, 19:05
Kirjoittaja Aksutar
Siellähän se piru oli - tai no, eipä tuo piru tainnut olla, joko muodonmuuttaja tai... ihmissusi... tai joku susimainen olento joka tapauksessa! Oli se sitten ylisyönyt tavallinen susi, kannatti se silti hoitaa päiviltä. Hitto vie tuollainen kun alkoi pörrätä kylän lähellä niin kohta alkaisi katoamaan lapsia ja elikoita!
Alf kävi irvistämään mokoman nähdessään, sen irvistyksen kuitenkin muuttuen teräväksi sähähdykseksi. Piskivanhus oli toden totta käynyt liian rohkeaksi ja juoksi lähes suoraa surman suuhun - mikä herätti kysymyksen eikö näitä koiria opetettu pelkäämään vaaraa vai oliko tämä yksilö vain päästään vialla. Oli miten oli, koira ei ainakaan jäänyt kitumaan, vaan kohtasi loppunsa nopeasti ja rohkeasti. Kai se sitten oli jollain tavalla hieno tapa lähteä täältä.

Ken tietää, mutta juuri nyt Alf ei ehättänyt koiravanhusta suremaan saatikka miettimään. Puoliverisen huomio kiinnittyi samantien takaisin tuohon petoon, joka kohti rynnisti. Keihäs nostettiin kohden hyökkääjää, mutta ei tuo tyhmyyttään suoraa keihääseen juossut ja itseään seivästänyt. Sen sijaan mokoma väisti, puoliverisen ehättäen huitaista petoa kohden ennen kuin itse pyörähti pois tieltä ja loikki kauemmas, kertaakaan kääntämättä selkäänsä mokomalle.
Katse kävi terävöitymään puolihaltian irvistellessä itsekseen, kun peto kävi vääntyilynsä myötä muuttamaan muotoaan suuremmaksi, muistuttaen nyt selvästi ihmissutta. Sehän tästä puuttuikin. "Vai pelaat kovilla", Puoliverinen naurahti lähinnä itsekseen, nostaen jälleen keihäänsä kohden petoa.
Hitaasti Alf lähti kiertämään petoa kauempaa ympäri, koittaen löytää jotain heikkoa kohtaa, mutta ei hänkään hyökännyt. Siinä missä tuo pirulainen pysyi paikoillaan ja uhitteli, ei Alfkaan käynyt vastustajaa lähestymään. Hän koitti vain kiertää toiselle puolen, estäen näin omalla olemassaolollaan suoran pakoreitin muualle - samalla kun ajokoirat selvästi lähestyivät toisesta suunnasta.
Totta hitossa pukinpartaa pelotti, mutta sitä pelkoa ei näytetty mitenkään päälle päin. Pakko oli pysyä rauhallisena ja kylmäpäisenä, odottaa ja toivoa että apuvoimat ehtisivät paikalle ennen kuin tuo perkele päättäisi hänet hengiltä raadella. Tietenkin hän kykeni väistelemään ja hyppimään poispäin, jos toinen päälle pyrki - olihan hän notkeampi ja nopeampi mitä tavallinen ihminen, kenties siitä oli apua tässä tilanteessa - mutta ei hän sitäkään peliä ikuisuuksiin voisi jatkaa. Varmaa kuitenkin oli, ettei hän yksin pedolle pärjäisi.

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 01 Touko 2016, 14:33
Kirjoittaja Mori
Harmillista, ettei ihmissusi voinut puhua. Osittain se oli mahdotonta tämän suden suukaluston kanssa. Kieli ei toiminut niin kuin ihmisellä. Mies olisi halunnut kertoa, ettei aikoisi tehdä mitään. Toisaalta se ei mahdollisesti auttaisi, kun mies näytti olevan sotilas. Tämä tarkoittaisi sitä, että tämä oli koulutettu tappamaan tai vangitsemaan. Ne olivat käskyjä, joita ei voinut kiertää ellei ollut todella hyvä suustaan.
Kun Edward oli ottanut muotonsa, joka avulla hän mahdollisesti voisi hyvinkin napata toisen keihään pois ja juosta sen jälkeen pakoon. Mies näytti kommentoivan hänen pelaavan kovilla. Hän vastasi siihen vain pienellä hampaiden näytöllä. Oli turhaa näytellä älykästä tällaisen kehon kanssa. Joten hänen pitäisi vain käyttäytyä kuten ihmissusi käyttäytyy täyden kuun aikaan. Edward saattoi vain toivoa, että se jäisi ainoastaan näyttelemiseksi, eikä muuttuisi aidoksi.

Toinen kierisi hänen ympärillään ja jäi juuri siihen suuntaan, johon hän voisi paeta. Samaan aikaan toiselta suunnalta kuului lähestyvä apujoukko. Tilanne tuntui liian turhauttavalta ja stressaavalta. Ihmissusi luki nopeasti vaihtoehtojaan. Hän katseli ympärilleen ja nuuhkaisi pari kertaa sinne missä apujoukot tulivat. Toinen oli mahdollisimman rauhallinen kuin pystyi. Edward ymmärsi sen, hänhän oli tämä pahis tässä tilanteessa. Mies avasi kuononsa ja karjaisi. Oli siis vain saatava toinen pois tieltä. Toisaalta toisella suunnalla oli lisää ihmisiä. Hän nuuhkaisi toisen hajua. Tuo ei haissut täysin ihmiseltä. Lisäksi oliko apujoukoilla välineitä hänen teurastamiseensa? Edward vilkaisi miestä, jonka keihäs oli vakaasti tuon kädessä. Tumman vihreät silmöä tuijottivat toisen omiin. Hän oli aivan hiljaa kuin odottaisi jotain. Hänen korvansa nykivät eri suuntiin ja sitten ihmissusi otti aikamoisen äkkilähdön. Hän lähti suoraan päin keihäsmiestä.
Ihmisusi ei kuitenkaan hyökännyt. Hänellä ei ollut mitään syytä hyökätä. Hän ei ollut vielä sellaisella tilanteessa, että olisi pitänyt turvautua hänen petopuoleensa. Edward. Minkä takia jätät tuon miehen ilman hampaitesi ja kynsiensi jälkiä? Eikä olisi nautinnollisempaa repiä tämä mies kappaleiksi? Ystävä hyvä, sinä tiedät että pidät siitä, kun kynsissäsi on verta ja maistat sen. Ääni sanoi hänen sisällään kuiskien inhottavalla tavalla. Edward yritti ravistaa äänen pois ja keskittyä keihääseen. Hän yritti saada sen itselleen ja vaikka heittää sen pois. Sen jälkeen hän voisi vain paukauttaa toiselta tajun ja juosta pakoon.

Keihään anastaminen oli kuitenkin hyvin monimutkikasta. Sitä ei ollut helppoa saada itselleen, kun toinen jaloista oli haavoittunut. Ihmissusi ei myöskään uskaltanut lähteä pois, jos mies päättäisi heittää keihäänsä tai lähteä perään. Entä jos tuo eksyisi, miten tuo pääsisi takaisin ihmisten pariin tai joku demoni voisi tulla ja tappaa tuon. Ihmissusi väisteli toisen mahdollissia iskuja ja ärisi tuolle.

//Nauran, koska Ed on niin lutunen ja ajattelee jopa vihollisensa parasta

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 10 Touko 2016, 10:51
Kirjoittaja Aksutar
Uhkailusta huolimatta, ei peto käynyt hyökkäämään, ainakaan heti. Katsettaan kaventaen Alf koitti saada jotain selkoa hukan aikeista, mutta tuota oli kovin vaikea tulkita. Lähinnä siksi, ettei mokoma tuntunut käyttäytyvän kuin mielipuolinen peto. Kyllähän Alf ymmärsi, etteivät taruolennot ja "Friikit" olleet järjettömiä, vähä-älyisiä tappajia kuten pikkulapsia peloteltiin iltasaduissa, mutta ei hän koskaan ollut törmännyt näin inhimillisenoloiseen ihmissuteen. Tosin eipä hän kovin usein ihmissusiin muutenkaan ollut törmännyt, ainakaan tietääkseen - mistä sitä tiesi jos sitä olikin tullut istuttua iltaa hukkaperkeleen tai toisen kanssa kapakassa, silloin kun nuo eivät petomuodossaan olleet!

Selvää kuitenkin oli, että peto mietti jotain. Se kuunteli ympäristön ääniä ja ilmeisesti etsi pakotietä. Miksei se vain käynyt päälle ja pyrkinyt väkisin ohi? Tietenkään Alf ei olisi päästänyt tuota helpolla, mutta eipä yhdestä sotilaasta liennyt moista hirviötä pidättelemään. Jo hetken vaikutti siltä, ettei mokoma halunnut hyökätä?
Se luulo kuitenkin korjaantui, kun ihmissusi viimein hyökkäsi. Hyökkäykseen valmistautuneena Alf osasi lähteä heti toimimaan, koittaen perääntyä pedosta aina kauemmas ja välistä huitaista tuota keihäällä, tähdäten jalkoihin ja raajoihin. Siinä samalla tuli huomattua, ettei susi vieläkään yrittänyt varsinaisesti päälle, tuo tuntui koittavan anastaa sotilaan asetta syystä tai toisesta...
Hetken sitä kissahiiri leikkiä kestikin, Alfin perääntyen ja väistellen, hyökäten aina kun ihmissusi yritti vuorostaan perääntyä tai paeta. Eihän tuota ikuisuuksiin voinut jatkua, sen molemmat varmaan tiesivät jo heti ensikättelyssä. Eikä se ikuisuuksiin kestänytkään, puoliverisen tehden sen yhden virheen, jonka johdosta peto sai keihään riistettyä sotilaan käsistä. Alf ei todellakaan aikonut pitää keihäästä kiinni siinä kohtaa, kun ihmissusi siitä otteen sai, ties vaikka mokoma olisi kiskaissut hänet sitä kautta lähemmäs ja purrut pään pois!

Puoliverinen kävi kiroamaan ääneen menetettyään aseensa, käyden kuitenkin samalla sekunnilla vetämään saappaastaan esiin tikarin. Eihän siitä mitään hyötyä ollut ihmissutta vastaan ja jos totta puhuttiin, Alf ei halunnut joutua niin lähelle tuota perkelettä, että olisi edes kyennyt tikarilla tekemään vahinkoa siihen. Alf ei kuitenkaan ehtinyt valmistautua pahimpaan, kun vainukoirat saapuivat paikalle. Yksi niistä juoksi suoraa ihmissuden niskaan, käyden aikailematta kimppuun, siinä missä muut taas alkoivat piirittää sutta ja haukkuivat hulluina, odottaen mahdollista hetkeä - tai käskyä - hyökätä. Alf ehti hengähtää hetken ja jopa huokaista helpotuksesta, toivoen että myös muut sotilaat saapuisivat pian paikalle. Asettaan puoliverinen ei kuitenkaan laskenut, ollen yhä valmis jatkamaan, mikäli peto häneen kiinnittäisi huomion - nyt koirat saisivat pitää tuon kiireisenä, toivottavasti.



// Ed senkin höppänä <33

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 11 Touko 2016, 17:59
Kirjoittaja Mori
Leikkiä kesti tovin. Ihmissuden ajattelukyky tuntui huurtuvan pikkuhiljaa, kun korvissa tuntui tuulen viima. Nopeat liikeet ja keihään terän välähtely sai adrenaliinin juoksemaan pitkin verenkiertoa. Aina vain rajummin, sydän jyskytti. Viimein tuo keihäs niin uljaasti katosi miehen otteesta. Edwardin korvat nousivat pystyyn, melkein koiramaisesti hän innostui ajatuksesta ja antoi huomaamattaan häntänsäkin heilahtaa muutamaan kertaan. Nyt mies olisi pitkällä tähtäimellä aseeton. Hän voisi loikata toisen yli helposti, vaikka toinen kaivelikin puukkoa esille saappaastaan. Tikari ei tehnyt mitään hänelle, varsinkaan kun se ei ollut hopeaa. Sehän se tässä oli jutun juoni. Tilanne oli niin kauan hänen kun mieheltä ei löytynyt hopeaa.

Oli täysikuu kai se vaikutti Edwardiin myös henkisellä tasolla. Kerta normaalisti ihmissudet ainoastaan satuttivat siihen aikaan. Edward oli erilainen. Erilainen ihmissusi, joka oli ppinut pitämään itsestään kiinni ja onnistunut erottamaan pedon ja itsensä toisistaan. Toisaalta hän oli myös aiheuttanut itselleen pahemman ongelman. Eihän sitä koskaan tiennyt. Täysikuu kuitenkin tuntui herkitävän häntä enemmän petopuolelleen. Tuon houkuttelevat sanat, tuon pelottelu ja uhkailu alkoi kuulostaa vallan mainiolta. Edwardin oli vaikeaa enää torjua toisen ehdotteluja raatelemisesta ja petopuolen päästämisestä valoilleen. Miksei hän tekisi niin. Mikä tässä esti häntä. Ai niin, tämä häntä vastaan taisteleva tyyppi, joka yritti pitää häntä aloillaa niin kauan kunnes tulisi apujoukkoja. He tappavat meidät! He polttavat ja kiduttavat! Aijotko hyväksyä sen kohtalokseksesi? Ääni mylvi hänen sisimmässään.
Siinä samaan aikaan paikalle oli tullut loput vainukoirista. Edward ei ollut kiinnittänyt huomiotaan niihin, kun hänellä oli ollut täysi työ keskittyä keihään väistelemiseen. Nyt nuo vainukoirat olivat tulleet. Eikä aikaakaan kun tulisivat apujoukot, joita ihmissusi parka ei tahtonut satuttaa. Rohkein koirista hyppäsi kohti häntä ja yritti purra niskaan, mutta ihmissusi tarttui koiraan puolilennossa ja paiskasi tuon takaisin lajitovereitaan kohden. Osa väisti ja osa jäi alle. Koirien haukkuminen tuntui korvissa korkealta ja häiritsevältä.

Vain kuun valo laski valonsa tähän tradegian tarinaan. Pian kuului hyytävä ja karmea ulvonta. Siihen vastattiin kaukausuuksista. Veriveljet ja siskot vastasivat, kun ihmissusi ulvoi ja avasi kitansa koiria kohden. Se ei käyttäytynyt enää niin miettivästi tai inhimmillisesti. Se nauroi karmivalla äänellä, kun se murkasvi pieniä vainukoiria käsissään, jotka pyrkivät haukkumisen sijaan pakoon. Se läheni tikaria pitelevää miestä ja avasi kitaansa. Ihmissusi korkeintaan aurasi vielä elossa olevat koirat tieltään viskoen ne vain sivuun ja lähti juoksemaan kohti tikarimiestä.
Peto yritti sivaltaa tikarin pois mieheltä ja yritti heittäytyä toisen päälle. Tikari oli ihmissudelle lähes pienin pulma, sillä oli suurempia pulmia. Kuinka kauan se saisi rellestää ja tulisiko lisää lihaa, jota saisi repiä irti liitoksistaan? Kuinka kauan menisi, kun hän olisi antanut tälle miehelle kirouksensa. Ihmisusi nauroi ja yritti raapia, potkia ja purra. Tietysti suurin osa niistä iskuista oli suunnattu rintakehään tai käsiin, jos ne suojelivat kehoa itseään. Peto karjui ja ärisi ja näytti yritti puskea toista ahdinkoon.

//NO NIIN NYT ON TOIMINTAA!! Kirjotin tätä nii ku pienessä lämmössä, että älä ihmettele jos teksti tuntuu darraselta XD

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 15 Touko 2016, 21:11
Kirjoittaja Aksutar
Eipä niistä koirista ollut kovasti apua. Hetken nuo pitivät pedon kiireisenä, kunnes osa oli jo niitattu alas tai perääntynyt suosiolla kauemmas haukkumaan. Saalista ne eivät kuitenkaan kokonaan jättäneet ja paenneet itse teille tietämättömille. Ei, ne jäivät yhä haukkumaan ja hälyttämään isäntiään paikalle, toivoen että kaksijalkaiset toverit ehättäisivät apuun ennen kuin jokainen heistä olisi vainaa.
Koirien onneksi ihmissusi kuitenkin kiinnitti siihen ainoaan paikalla olevaan humanoidiin. Alfille se ei ollut niin kovin onnekas sattuma. Hetken Alf oli jo ehtinyt haaveilla olevansa turvassa, kun peto viimein kävi hyökkäämään uudemman kerran kohden pukinpartaista. Ei siinä ehättänyt kuin puolikkaan kirosanan vääntää, kun ihmissusi oli jo kimpussa. Tikaristakaan ei ollut mitään apua siinä välissä, puoliverisen korkeintaan ehättäen vain muutaman kerran huitaista kohden petoa, ennen kuin tuo kävi aseen hänen käsistään. Perääntyäkään Alf ei ehtinyt kunnolla, kun mätäs alla otti ja päätti, ettei soisi pakoon pyrkivälle sotilaalle. Sen sijaan Alf kaatui selälleen maahan, kyeten vain potkimaan ja lyömään petoa, parhaansa mukaan koittaen suojella fataaleimpia paikkojaan ja lyömään tai työntämään pedon iskuja ja kitoja kauemmas itsestään. Siinä samalla ottaen rumia osumia pedolta itseensä, jopa tuon leuoista. Eihän sitä siinä välissä ehättänyt miettiä tai pelätä ihmissuden kirousta, kun pelkäsi suoraan oman henkensä edestä!

Ei Peto ehtinyt kuin hetken puoliverisen yllä olla, kun jo ensimmäinen nuoli kaukaisuudesta lensi kohden ihmissutta. Pian tuli toinenkin ja kolmas, sotilaiden viimein saapuessa paikalle, käyden sen suuremmin miettimättä hyökkäämään ihmissuden kimppuun, näin aluksi ampuen tuota nuolin - osa nuolista oli varustettu hopeisilla kärjillä jopa - ja heittäen keihäitä koirapetoa kohden. Lähiaseiden kera muutama sotilas lähestyi, käsissään myös tulta roihuavat soihdut joilla koitettiin petoa siltä seisomalta pelotella poispäin, tuskin tuokaan halusi turkkiaan tuleen sentään...


// ACTIONMAN! eiku. Ja ei se mitään, itteki kuumehuuruis kirjotan joten anteeksi jos teksti on sen mukaista (D //

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 16 Touko 2016, 18:16
Kirjoittaja Mori
Ihmissusi oli päässyt päälle. Tuo oli päässyt leukoineen kuin kynsineen miehen lihaan. Tuo oli päässyt maistamaan toisen verta. Tuota ihanan makuista, punaista nestettä. Sykkivät suonet ihmissuden sisällä janosivat lisää. Hampaat uppoutuivat joskus, jos onni koitti, kiinni toiseen. Mies parka, tuo muuttuisi ihmissudeksi seuraavana täysikuuna. Mies kärisi, mutta tuo ehkä pystyisi hallitsemaan itseään paremmin. Lukittautumaan johonkin ja pitämään itsensä aisoissa. Tietysti tuo tulisi ehkä pelkäämään, mutta se syylisyys, jonka Edward saisi kantaa. Ei ollut verrattavissa. Edward parka. Mies rukka tosiaan. Miten tuo ottaisi itseensä, kun tunnistaisi veren käsissään, hajun kuonossaan ja maun suussaan. Mitä sitten tapahtuisi? Ainoastaan jumala sen voi tietää.
Pedon riehuessa, alkoi takaa kuulua ääniä. Hevosten askelia ja pehmeämpiä askelia. Ihmisiä. Sitten jotain suhahti ilmassa ja ihmissusi oli kuin nuoli itse hyppäämässä pois toisen nuolen tieltä pois. Pian niitä alkoi satamaan ihmissutta päin. Se kirosi ja karjaisi nuolten suuntaan. Se alkoi kynsimään niitä, katkaisemaan, mutta osa oli valettu hopealla. Pienikin hipaisu poltti sen kättä ja se huusi kivusta. Ihmissusi olisi niin mieluusti alkanut leikkimään näiden ihmisten kanssa, mutta nuo näyttivät olevan erimieltä.

Keihätäkin alkoi satelemaan ja siinä vaiheessa ihmissusi hyppäsi kauemmaksi ja syöksyi haavoittunutta päin, muttuen kesken matkan täysin sudeksi. Se yritti vielä puraista toista ranteesta, oikein kovaa. Palavia soihtujakin näytti ihmiset kantavan, ei ihmissusi sinällään tulta pellännyt, mutta ei se typeräkään ollut. Oli silläkin jotain pientä älyä sekä Edward äly muutenkin. Muutama sotilaskin uskaltautui tulemaan lähemmäs, joten oli hyvä aika paeta paikalta. Peto suhahti haavoittuneen ohi, heti kun oli hoitanut käsihomman. Sitten se lähti juoksemaan, niin kovaa kuin sen lihakset jaksoivat kantaa. Tietenkään kukaan ihminen jalkaisin ei pystyisi pysymään sen perässä.

//WOAH, parane pian :333 Tää tai sitten olla tässä? Vai :D Kiitän pelistä.

Re: Bite me

ViestiLähetetty: 19 Touko 2016, 12:31
Kirjoittaja Aksutar
Alf luuli lopun jo tulleen, kun hänen onnekseen muut sotilaat saapuivat paikalle. Puoliverinen kärsi vakavia vammoja pedon kynsissä, mutta sentään hän selvisi. Ja juuri se oli tällä hetkellä pääasia pukinpartaiselle. Jonkinlaiseen shokkiin päätynyt sotilas ei edes kunnolla ymmärtänyt tilannetta, tuntien vain sen viimeisen kunnon puraisun ja karjaisi kivusta, ennen kuin ihmissusi oli painattanut omille teilleen. Muutama sotilas lähti tuon perään, siinä missä pari koiraakin, mutta eiväthän nuo mokoman vauhdissa pysyneet - heidän olisi pitänyt saada peto ahdistettua nurkkaan, jotta tuon olisi voinut tappaa. Mutta niin ei nyt käynyt. Kyläläisten olisi parasta palkata kunnon metsästäjä ihmissuden perään, jos tuo alkoi lähiseutua kunnolla terrorisoimaan.

Puoliverinen kiidätettiin kylään parsittavaksi, Alfin ollen jo lähes tajuton kun perille päästiin. Hän vain toivoi että selviäisi tästä hengissä ja jos selviäisi, vannoi hän etsivänsä tuon hukan käsiinsä ja päättävänsä mokoman päivät, sikäli mikäli tuo kirouksensa oli häneen langettanut...



// Yritän! JA joo, eiköhän tää ollu tässä :D Kiitos jälleen pelistä!