Kirjoittaja Enkidu » 28 Syys 2015, 22:42
Puusta lentoon kohoavan pöllön kevyt, varoittava huhuilu sai Kenjan keskeyttämään hetkeksi toimensa. Hän ei vaivautunut varsinaiesti edes etsimään eläintä katseellaan puiden joukosta, sillä hän tiesi jo nyt moisen olevan täysin turhaa. Jokin oli häirinnyt lepäävää eläintä, mutta puolihaltialle, edes koko ikänsä metsässä samoilleelle, oli täysin turha toivo nähdä eläintä saati sitten sitä mikä sen oli säikäyttänyt. Hetkisen tummatukkainen nainen tuijotti vaitonaisen mietteliäästi eteensä, kuunteli ja tunnusteli ilmaa kuin aavistellen jotakin. Hän tuli jopa nuuhkaisseeksi kerran tai kaksi, kuin olisi tosiaankin yrittänyt haistella mahdollisia häiriöitä, mutta moinen vainoharhaisuus ei lopulta johtanut mihinkään. Hän kurtisti vielä kertaalleen kulmiaan ennen kuin päästi kevyen, tuhahdusta muistuttavan äänen ja palasi takaisin askareidensa pariin.
Ohimennen puolihaltia vilkaisi nuotiolla kypsyvään lintuunkin, kääntäen seivästä jossa se roikkui hitusen. Liha ei ollut vielä kypsää, eikä olisi hetkeen, mutta nälkäinen samooja odotti jo omalla, tasaisella innollaan ateriaansa. Ilman mausteita tai lisukkeita se olisi eittämättä vaatimaton kenen tahansa parempaan tottuneen mittapuulla, mutta ankaran päivän jälkeen (kuten melkein kaikki niistä olivat) pelkkä ravinto, missä tahansa muodossa, oli jo melkoisen paljon. Eikähän arpinaamainen puolihaltia tiennyt juuri paremmastakaan. Mutta siltikin, ateria joutui vielä odottamaan. Ja paremman puutteessa nainen keskittyi askareisiinsa.
Olisi voinut luulla, ettei yhden ainoan jousen hoitamiseen lopulta kuluisi erityisen kauaa - tai jos kuluikin, ei se selvästikään ollut syy siihen, miksi Kenja keskittyi aseeseen niin täysin. Hän hyväili sitä, käänteli sitä polvellaan ja piteli sitä kuin rakastajaansa. Synkkää, kolkkoa, kylmää, kolkkoa rakastajaa, jolta ei varmasti heruisi vastakaikua. Jousen mustalla, epätasaisella pinnalla ei tanssinut liekkien loimua tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut sen näyttämään hiukkaakaan lämpimämmältä. Eittämättä ainoa tapa, jolla se osoitti kiintymyksensä, oli kuolema. Samanlainen oli puolihaltian oikea käsikin, joka aseen pinnalla leikitteli. Hetkeksi sen sormet kiertyivät jousen jänteelle, kuin himoiten jännittää aseen ja syöstä kuolemaa jonkun epäonnisen suuntaan, mutta lopulta ne kuitenkin irtaantuivat, hitaasti ja kaihoisasti.
Niin vaikeaa kuin se naiselle olikin, laski hän lopulta jousen polveltaan viereensä, ja siirsi huomionsa hetkiseksi nuoliviiniin vierellään. Hän veti sen luokseen, käsitellen sitä yhtälailla kunnioittavin ja kiintynein elkein, mutta ei yhtä armaasti kuin jousen itsensä kohdalla. Tapa, jolla hän lähti vetämään esiin pitkää, paksua mustaa nuolta, oli käytännönläheisempi. Vaikka jousi itsessään ei ollutkaan pitkä, sen nuolet olivat hirvittäviä. Ne olivat suuria kuin sotajouseen tarkoitetut, mutta jollakin tapaa niistä heijasteli hirvittävä vääjäämättömyys. Sulat, jotka niiden perissä häämöttivät, näyttivät kiinteiltä ja jäykiltä kuin ne olisi veistetty yhtälailla puusta. Jokainen osa nuolta, perästä aina pitkään, leveäteräiseen kärkeen asti, näytti täydellisen järkkymättömältä, siltä kuin sitä ei olisi voinut rikkoa mikään maallinen mahti.
Hitaasti Kenja valikoi ensimmäisen nuolen muiden joukosta, tarraten siihen synkeän mustalla, kynsimäisellä kourallaan. Hän kohotti sen ylös ennen kuin iski takaisin alas, nuotiota reunustavaan kivenmurikkaan. Valitus jonka osuma sai aikaan oli oudompi kuin olisi voinut olettaa, sillä se ei syntynytkään nuolen kärjestä vaan kivestä, kun se antoi surkeasti periksi ja lohkesi. Se tuntui tyydyttävän puolihaltian, joka laski nuolen sivuun ja tarttui seuraavaan, koetellen sitäkin samalla tavalla. Pian pienessä leirissä kajahteli kärsivän kiven rääkäisyjä, kun hirvittävän lujat, murhaavat nuolet todistivat kuntoaan kantajalleen.