Kirjoittaja Lazu » 23 Touko 2008, 08:18
Khiar
Nainen nyökkäsi mietteliäästi. Aroilla tai vuorilla. No, vuorille Khiar ei ainakaan lähtisi, sehän vastaisi itsemurhaa. Metsäänkin hän kerta oli onnistunut jo eksymään, jotenka vuorilta hän ei varmasti koskaan palaisi takaisin. Arot tuntuivat jokseenkin loogiselta paikalta, eivätkä läheskään niin vaarallisilta kuin vuoret.
Huvittunut hymy kohosi Khiarin kasvoille, kun Art alkoi puhua Lounatuulen ulkonäöstä. Sitten mies mainitsi Lounatuulen mahtavan auran. Khiar mietti, osasikohan hän vielä lukea auroja. Joskus sekin oli pappikoulutuksessa opetettu, pappien kun kuulemma täytyi osata ainakin heikosti aistia auroja. Khiar ei tosin ollut käyttänyt tuota kykyä vuosiin, eikä siksi ollut laisinkaan varma siitä, osasiko sitä enää. Mutta jos Lounatuulen aura tosiaan oli niin mahtava kuin Art väitti, niin eiköhän Khiar sen sitten aistisi.
Kiitos kovasti näistä tiedoista.
Äänestä kuulsi puhdas ilo. Mitäpä sitä nimittäin turhia murehtimaan tulevaa, kyllä hän tämän Lounatuulen löytäisi, jos niin vain oli tarkoitettu ja kyllä tämä Lounatuuli häntä auttaisi, jos niin vain oli tarkoitettu. Äitijumalan käsissähän hänen elämänsä loppujenlopuksi oli.
Oh, muuten Olen miettinyt, että miltä mahtaakaan haltijoiden kylä näyttää. Olen kuullut sen olevan kaunis paikka.
Nyt äänestä kuulsi pieni arkuus. Nainen oli jo pidemmän aikaa pohtinut, uskaltaisiko esittää asiaansa vai ei. Hymy oli myös kadonnut kasvoilta, koko olemus oli jokseenkin epävarma ja arka. Khiarin tunteet oli helppo päätellä, vaikkei nainen itse sitä tiennytkään.