Kirjoittaja Vahti » 18 Loka 2016, 20:59
Urina kuoli kurkkuun kun suuri liskokäärmejättiläinen alkoi liikuttaa päätään susipennun suuntaan. Behg alkoi myös muistaa kuka... Tai mikä pelottavan suuri olento oli, mutta toisen suuri olomuoto silti teki pennun olosta hyvin epävarman. Luimisteleva pentu kallisti päätään oudolle äänelle minkä toinen päästi.
Pysyen jähettymeenä, silmät yhä laajentuen ja sydän tiheämmin lyöden, pikkuinen tuijotti kun suuri pää laskeutui kohti.
Tietysti tunne lähteä pakoon -telttaan kun muualle ei päässyt toisen kietoutuneena leirin ympärille!- oli vahvana mutta osittain jalkansa lamaantuneena ja muistaen että ainakaan vielä toinen ei ollut tehnyt mitään ikävää.
Ei Behg luottanut toiseen, ei ainakaan kokonaan, mutta ei tässä muutakaan voinut eikä jaksanut.
Ja huolimatta noista epäilyksistään oli Behg yhä lapsi ja lapset olivat yleensä luonnostaan uteliaita.
Katsellen sitten hitaasti liikkuvaa päätä, toisen kasvoja, hopeisia suuria sarvia, leimuvia silmiä, suurta sinistä harjasta... Jos toinen ei olisi niin, niin käärmemäinen ja suuri, eikä siten niin pelottava, Behg olisi ehkä rohkaistunut jopa lähestymään ja tutkimaan toisen päätä lähempää. Mutta toinen oli suuri ja pelottava eikä Behg luottanut.
Lämmin ilma mikä puhallettiin kohti omasi kuitenkin enemmän rauhoittavan vaikutuksen, pennun räpytellen silmiään pariin kertaan ilmavirran tullessa kohti.
Pentu seurasi toisen pään lähtiessä uudelleen liikkeelle, ja yllättyi nähdessään villisian. Ainakin hetkeksi kunnes epäilys asettui siksi aikaa kun toinen sikaa piti suussaan.
Tuskin hän saisi ruhosta mitään, hänhän ei ollut sitä ansainnut mitenkään. Iso lohikäärme varmasti nielaisisi sen hetkessä.
Siksipä pentu yllättyi jälleen, suuresti positiivisena, kun toinen tarjosi villisikaa hänelle.
Vaaleaturkkinen tuijotti villisikaa, sitten lohikäärmettä, sitten sikaa, sitten lohikäärmettä. Kuono liikkuen ylös ja alas epäuskoisena.
Entä jos se olikin pila? Tarjotaan raatoa mutta sitten haukkaistaakin tai muristaan päin kun hän yrittäisi lähestyä sitä?
Pikkuinen luimisti korviaan jälleen.
Mutta epäilyksistä huolimatta halusi nälkäinen pentu kyllä syödä, linkaten hitaasti kohti saalista, pää alhaalla ja tarkkaillen jättiläiskäärmettä.
Kun mitään ei tapahtunut kun hän oli ihan melkein kiinni raadossa, pentu iski hampaansa karheaan villisian turkkiin ja alkoi repiä sitä auki.
Villisika ei ollut enää lämmin kuin mitä kiiniottaessa, veret eivät olleet kokonaan vuotaneet pois siitä ja lihakset jäykistyneet. Ruho nytkähteli pienesti kun kaikin voimin koko kehossaan pentu repi ahnaasti saalista auki ja söi tiensä läskikerroksen läpi selkälihaan alkaen sieltä järsiä palasia suuhunsa, välillä vetäen kuononsa ulos vetääkseen henkeä.
Lopulta kuono vasten sisälmyksiä ja siten olla hengittämättä kävi ärsyttäväksi ja susipentu muuttautui ihmismuotoonsa.
Loukkaantunutta jalkaansa varoen, pitäen sen suorana, tyttö istahti ja alkoi uudestaan hampain sekä nyt kynsein repiä lihaa suuhunsa.
Hätääntyneenä että villisika vietäisiin sen edestä millä hetkellä hyvänsä se pyrki syömään niin paljon kuin kykeni, ahmien ja nieleskellen melkein pureskelematta.
Miksi toinen oikein jakoi ruokaansa? Eikö toinen ymmärtänyt että saaliin eteen pitää työskennellä? Että jos aina antoi pois niin ei saanut yhtä lailla takaisin? Oliko toinen niin pentu kuin mitä Behg aiemmin oli toisesta ajatellut?
Vai lihottiko toinen häntä?
Ajatuksen heti syntyessä pentu lopetti syömisen, suu puolillaan täynnä, ja katsoi jälleen epäröivänä suureen liskokäärmeeseen. Nykyisillään Behgistä ei ollut juuri kenellekään, paitsi todella nälkäiselle olennolle, syötävää. Sitkeä ja jäntevä pentu ei kelvannut edes nautiskeltavaksi.