Hylätty ja löydetty | Aksu

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 12 Kesä 2016, 22:38

Aodhá järven ja kaupunkien välissä.

Behg oli nähnyt merkit. Hän oli, aina siitä lähtien kun setä ensimmäisen kerran yritti, oppinut etsimään niitä, tunnistamaan ja tarkkailemaan sedästään Lorginista.
Yksi selkeä merkki oli se, kun setä "salaa" katseli. Tuijotti kohti yhteen tiettyyn ilmansuuntaan kun luuli ettei Behg huomaisi. Ja kun setä katseli, tuon kauempana olevan suuren vuoren suuntaan ja sen läpi, Behg tiesi mitä toinen suunnitteli.
Se oli toisen apea, kaipaava olemus, tämän otsa rypistyen ja leukaperät kiristyen. Syvä, äänetön huokaisu silloin tällöin.
Kylmentynyt katse kun hän katsoi häntä.
Toinen merkki oli se, että Lorgin määräsi hänelle tehtäviä jotka vaativat että Behg joutuisi kauas leiristä. Vaeltelemaan ja etsimään saadakseen kaivatun raaka-aineen tai saaliin. Ne olivat siinä mielessä ikäviä tehtäviä että Behg yritti toimia nopeasti ja tehokkaasti, samalla sydämensä hakaten kovaa rinnassa kun hänen päänsä täyttyi huolesta.
Jos hän ei olisi nopea ja palaisi leiriin mahdollisimman pian, Lorgin olisi kadonnut. Jos hän ei suorittaisi tehtäviä äkkiä, setä olisi ottanut kaiken tarvittavan mukaansa ja lähtenyt vuoren yli.
Jättäneenä Behgin taakseen, yksin. Siitä oli parisen kuukautta, kun Behg oli saapunut tälle alueelle setänsä kanssa. Tyttö ei tuntenut rannikkoaluetta, ei sen metsiä, aukeita, jokia ja järviä. Ei eläimistöä tai kasvistoa saatikka sen asukkaita.
Tämä oli täydellinen paikka hukata Behg keskelle tuntematonta.

...Behg oli sinänsä tottunut siihen että setä yritti karistaa hänet toisinaan kannoiltaan.
Ensimmäinen kerta, viime vuonna, oli säikäyttänyt ihmissusilapsen melkein puolikuoliaaksi kun yhtenä aamuna setä ei ollut leirissä. Ei ollut kertonut eikä jättänyt mitään merkiksi että palaisi, tämän laukku ja aseet olivat poissa.
Tyttö oli melkein alkanut itkemään helpotuksesta kun petomuodossaan oli onnenkaupalla päässyt setänsä jäljille, nähnyt toisen loittonevan selän ja rynnännyt toisen perään. Lorginin pettynyt ilme oli tehnyt kipeää, mutta se oli ollut niin suuri helpotus Behgille löytää toinen, halaten setäänsä vaikka toinen ei halannutkaan takaisin.
Ei hän olisi halunnut päästää irti sedästä lainkaan, mutta kun toinen murahti että he palaisivat takaisin leiriin, ja täpännyt häntä päälaelle, tiesi hän paremmin kuin vastustaa sedän käskyä.

Jonkun mielestä se oli ehkä väärin, jopa kauheaa että aikuinen yritti karistaa lapsen kannoiltaan. Hylätä lapsi, vieläpä sukulaisen, keskelle metsää.
Toisaalta Behg oli jo kadentoistakesäinen eli alkoi olla tarpeeksi vanha olemaan itsenäinen. Sekä, se ei ollut ennenkuulumatonta, vai mitä? Perheissä joissa oli liian monta suuta ruokittavana saatettiin tehdä samankaltaisia ratkaisuja, hylätä, myydä tai jopa tappaa. Tai oikeastaan sitä kutsuttiin "armo tapoksi".
Se oli julmaa mutta Behg ymmärsi että niin tehtiin jotta muut selviytyisivät.
Eikä Behg siten myöskään syyttänyt setäänsä, vaikka toisen katoamisyritykset aina säikäyttivät tytön.
Joka ikinen kerta, joita oli tähän asti ollut noin yhdeksän.
Siitä oli melkeinpä tullut kuin peli heille: Lorgin pyrkisi pakoon ja Behg etsisi. Se oli melkeinpä ainoa mitä he enää tekivät nykyään yhdessä, sen lisäksi että he päämääräämöttästi matkasivat yhdessä.
Tähän asti Behg oli aina löytänyt toisen tai estänyt Lorginin aikeet. Joskus jopa valvoen kun aavisti sedän ajatusten ja halujen olevan voimakkaina, tai piilottaen tärkeitä tavaroita joita tiesi toisen tarvitsevan matkallaan kotiin.

Behg ymmärsi. Setä kaipasi perhettään, omia pentujaan ja kumppaniaan jotka olivat jääneet kotikylään. Se oli ollut Behgin syytä, että toisen oli täytynyt jättää se kaikki taakse neljä vuotta sitten. Ja jos hän olisi mukana, setä ei voisi palata perheensä luokse. Behg ei ollut tervetullut kotiin eikä kukaan puolustaisi häntä siellä.
Joten, kyllä hän ymmärsi miksi setä halusi hänestä eroon vaikkei koskaan sanonut mitään tai tehnyt suoranaisesti mitään.
Mutta ymmärtäminen ei tarkoittanut että Behg antaisi toisen tehdä niin.
Lorgin oli tytön ainoaa perhettä, ainoa joka sieti hänen läsnäoloaan. Oli vienyt hänet turvaan kun johtaja oli repinyt äidin kappaleiksi, kasvattanut, puolustanut, opettanut...
Sen näki päältä päin että setä kaipasi pentujaan, jotka olivat Behgiä muutaman kesän nuorempia. Ei ollut tietoa oliko Lorgin perhettä ehkä syytetty jostakin tai katsottu pahalla että Lorgin oli hylännyt kumppaninsa ja lapsensa huora siskonsa äpärä lapsen vuoksi. Behg ei tiennyt oliko Lorgin edes hyvästellyt kumppaniaan ennen kuin oli tullut hakemaan hänet.
Joskus Behg uskoi kuulevansa sedän itkevän teltta kankaan läpi.

Se oli vääristynyt, kiertynyt ja monimutkainen suhde mikä heillä oli. He eivät juurikaan kommunikoineet keskenään, puhuneet niistä näistä, vaan käyttäytyivät varovaisesti kuin vieraat joiden oli vain pakko elää keskenään. Ei suoranaista rakkautta siis, mutta jotakin sedän piti tuntea häntä kohtaan vai mitä? Ei toinen muuten olisi häntä kaikki nämä neljä vuotta muuten pitänyt hengissä, ollut vierellä ja opettanut, vai mitä?
Sedän oli pakko rakastaa häntä edes vähäsen jotta toinen oli kykenevä olemaan hänen kanssaan vai mitä?
Toinen yrittäisi muttei oikeasti hylkäisi häntä vai mitä?
Vai mitä?
Toinen välitti hänestä, eikä jättäisi häntä yksin tänne missä mikään ei ollut tuttua eikö?
Eikö?

...Lorgin oli tehnyt jotain iltaruualle, oli varmasti tehnyt jotain, sillä kun Behg viimein oli herännyt teltastaan oli jo huomisen päivän ilta.
Nuoti oli kylmä, sedän tavarat kadonneet ja vaikka Behg ulvoi ei setä vastannut.
Setä oli lähtenyt. Tai ainakin yritti.
Kiireessä ihmissusityttö otti jousensa ja viinikotelonsa mukaan, ei muuta. Ei ollut aikaa, ei laittaa vaatetta ylle, ei syödä tai ottaa enempää tavaraa mukaan. He kyllä tulisivat takaisin, kuten aina. Setä ei oikeasti jättäisi häntä, sillä jos tämä oikeasti haluaisi niin tämä olisi oikeasti lähtenyt aikoja sitten. Tai sanonut niin Behgille, että tämä lähtisi eikä enää katsoisi tytön perään.
Setä ei hylkäisi häntä.

Pelkässä hihattomassa paidassa ja shortseissa, jousi vasemmassa kädessä ja viinikotelo selässään tyttö haisteli, etsi. Jokin vihje, pieni edes. Edes yksi hajuhälki tai katkennut oksa tai jalanjälki tai jotain.
Eilen oli satanut, maa oli vielä märkä, liukas ja mutainen. Ilma oli kostea ja paksu. Sedän oli pakko jättää joitakin jälkiä.
Heti kun hän löysi sen, jäljen, kengänjäljen mikä oli vähän matkan päässä poispäin leiristä. Ja lisää jälkiä, ptkiä askelia, niin kuin setä olisi lähtenyt juoksuun päästyään tarpeeksi kauas leiristä.
Susityttö ryntäsi juoksuun, koko ajan etsien ja haistellen, seuraten pienintäkin vihjettä pysähtymättä. Syöksyen läpi pusikoiden, hypäten yli kaatuneiden puiden ja kapuen metsän suuren kasvuston yli. Hän ei kiertäisi, empisi tai pysähtyisi. Jos setä oli lähtenyt yöllä, kun ruuassa ollut aine oli alkanut vaikuttamaan Behgiin, toisella oli paljon etumatkaa. Todella paljon, ihan hemmetin paljon. Jos toinen oli juossut, vieläpä susimuodossaan, viime yöstä saakka toinen ehkä oli jo suuren vuoren-EI!
Setä ei hylkäisi häntä, ei hylkäisi! Setä ei jättäisi häntä, toinen ei saanut koska he olivat sukulaisia joten toisen vastuu oli huolehtia hänestä! Toinen oli hänet vienyt kotoa, toinen oli hänelle sanonut että kotiin ei voinut palata eikä äitiä enää ollut. Hän oli Lorgin vastuu, Lorgin pentu joten toinen ei hemmetissä voinut vain hylätä ja jättää häntä!

Peuralauma hajaantui kukin sen jäsen eri suuntaan kun yhtäkkiä pieni otus syöksyi lauman keskelle ja jatkoi matkaansa. Koko ajan etsien, koko ajan haistellen Behg pysytteli koko ajan katoamisuhan alla olevien jälkien perässä.
Niinkin sinnikkäästi, niin keskittyneesti, ettei hän tajunnut jyrkkää pudotusta, maan kadoten suoraan jalkojensa alta.
Yhtäkkiä metsän kamara oli paljon matalampana kuin äsken ja älähtäen ihmissuden lapsi putosi pitkin mutaista reunaa alas, jousensa jääden johonkin kiinni, nuolet pudoten viinikotelosta mikä sitten hiersi kaulaa. Kun tyttö tuli äkkipysähdykseen, tunsi hän valtavaa kipua.
Sellaista kipua, mikä lamauttaa, kuollettaa äänen pihinäksi kurkkuun ja koko keho jähmettyy vaistomaisesti estääkseen enempää vahinkoa. Silmät päässä pullottaen Behg haukkoi henkeä, suu avoina ja tuijottaen tarkentamatta eteensä, kätensä puristuneina kasvoiltaan kuvastuen shokki.
Hän makasi kyljellään, vasten kuivuneen ja kaatuneen männyn runkoa. Se oli hänen alas pyörimisensä pysäyttänyt äkisti.
Sekä läsvistänyt yhdellä katkenneella oksan tyngällään Behgin vasemman jalan, heti polven alapuolelta.
Tuosta kohdasta, missä oksa oli uponnut ja törrötti toiselta puolelta ulos, puski niin yli menevää kipua että se oksetti.

Behg taisteli hengenvedoista ja mielensä lyöden tyhjää, puhdasta valkoisuutta usean... Tunnin, ehkäpä? Se tuntui kyllä tunneilta, ikuisuudelta jopa, kunnes hän alkoi tottua tuohon kipuun ja hahmottaa mitä oli tapahtunut.
Ensimmäisenä oli raivo pinnassa. Ei hänellä ollut tähän aikaa kun setä loittoneen koko ajan!
Seuraavaksi tuli pelko. Kuinka paha se oli?
Sitten iski selviytymisvaistot, Behgin vain keskittyen hengittämään ja rauhoittamaan sydämensä lyönnit. Suunnitelma, hänen tarvitsi... Suunnitella.
Jos oksa lävisti hänen säärensä niin... Ensiksi pitäisi saada jalka irti. Hän voisi sitten tyrehdyttää verenvuodon paidallaan. Hänellä oli vielä viinikotelo mukanaan: hän voisi irrottaa sen vyön kotelosta ja sillä sitoa jalkansa.
Upottaen kyntensä rungon kaarnaan ja varovasti, hitaasti liikkuen, Behg kohotti päätään. Lävistetyn säären näkeminen teki pahaa, tytöltä päästen puolitukahtunut vingahdus ja kasvoille kohoten irvistys.
Ei saakeli se näytti pahalta. Päästä huippasi katsoessa.
Behg nielaisi ja laski päänsä takaisin mutaiseen maahan. Okei, hänen pitäisi saada jalkansa irti, lopettaa verenvuoto ja sitoa se. Sitten hän, tuota... Seuraisi setää tai ei, ei hän voisi seurate sedän jälkiä tässä kunnossa. Jalka estäisi häntä. Ellei hän sitten vaikka muuttuisi ihmissudeksi ja siinä muodossa purisi hammasta ja jatkaisi jäljittämistä.
Niin, heti kun setä näkisi mihin kuntoon hän oli joutunut, Lorginin olisi pakko tulla takaisin hoitamaan häntä. Toinen ei jättäisi häntä jos tietäisi ettei tyttö voisi pitää itsestään huolta.
Tämähän oli hyvä juttu hei.

Behg piteli toisella kädellään itseään mahdollisimman paikallaan, kun hän alemmalla kädellä yritti repiä paitaa päältään. Hän tarvitsisi edes vähäsen riekaleita haavan päälle.
Kun hän oli saanut nyrkillisen palasia revittyä paidastaan, hän otti mytyn suuhunsa. Hänen pitäisi purra jotakin muuta kuin kieltään kun hän... Vetäisi jalkansa irti.
Puuskuttuaen muutaman kerran raskaasti nenän kautta Behg jännitti ei-lävistetyn-jalan, kohotti sen lävistetyn ja punrungon väliin. Ja nykäisi.
Kyyneleet kihosivat silmiin, hampaat pureutuivat likaisiin riekaleisiin ja likka kiljui puremaansa myttyä vasten. Sokaiseva kipu alkoi tehdä takaisin tuloa ja ennen sen joutumista kokonaan valtaan hänen pitäisi saada jalkansa irti.
Se ei ollut ensimmäisellä nykäyksellä irronnut, ja koko keho jännittyen -ei tehden hyvää lävistyneelle säärelle- Behgin terve jalka taas ponnisti.

Kun oksa vetäytyi säären läpi tulosuuntaansa, jalka tipahti alas. Behg päätyi takaisin shokkiin, koko kehonsa täristen holtittomasti ja riekaletuppo suussaan kirvoten suusta. Korkea, kimakka ja yhtenäinen pitkä ulina kantautui tytön tiedostamatta suustaan.
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Kesä 2016, 00:07

Lounatuuli


Vuosi oli taas vierinyt siihen pisteeseen, että luonto oli herännyt loistoonsa ja metsä kukoisti. Lehvusto tarjosi täten myös suojaa suuremmillekin olennoille, jotka vain osasivat puiden seassa liikkua ja metsän luoliin piiloutua - sikäli mikäli tarpeeksi isoja luolia löytyi. Sigurd oli ajan myötä tottunut elämään metsässä, niin humanoidina kuin lohikäärmeenä. Metsän Oikeuden kanssa vietetty aika niin Quinn metsässä, kuin Manasses saarilla, olivat opettaneet valtavan, valkean pedon elämään maan tasalla. Sinällään se ei tehnyt hyvää, toisinaan peto kaipasi luonnollisempaa elinympäristöä - kuten vuoret tai laakeat arot. Mutta ei hän valittanut, olihan hän tätä ennen asunut haltioiden piilopaikassa, pysytellen lähes koko ajan humanoidina ja se taas ei loppupeleissä turhan mielekkääksi ollut käynyt. Vuorille hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä, tai taivaalla liihottaa huvikseen. Hän koki tarvetta piiloutua ja pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, sen jälkeen mitä oli tapahtunut muutama vuosi sitten. Haltioiden kuningas oli hänen tähden käynyt kokonaista laumaa uhmaamaan, joten mielellään Sigurd pysytteli piilossa, ettei vahingossakaan aiheuttaisi lisäharmia metsän oikeudelle.

Näin kevään edetessä kesäksi, oli Sigurd lähtenyt jälleen omille reiteilleen seikkailemaan, pysytellen kuitenkin metsän puolella. Humanoidina hän saattoi hyvinkin liikkua metsässä ja lohikäärmeenäkin harvemmassa metikössä silloin tällöin. Se oli omalla tavallaan rauhoittavaa ja virkistävää, saada nauttia vain omasta olostaan ja hiljaisuudesta. Mutta loppu peleissä seuraan tottunut lohikäärme kaipasi jotakuta, jonka kanssa jutella tai matkata. Ehkä hänen pitäisi värvätä joku laumalainen Manasses saarilta mukaansa, sitten kun sinne taas palaisi...
Illan tullen valkea lohikäärme oli lähtenyt metsästämään. Hän ei ollut syönyt lähes viikkoon mitään, joten maha todellakin kurni ja jotain mutusteltavaa oli pakko saada. Valtava siniharja olikin rymistellyt metsässä eteenpäin jo tovin, silkalla lähestymisellään hätyytellyt niin pienempiä kuin suurempiakin eläimiä liikkeelle. Mitään pientä hän ei halunnut, eihän pienet metsäneläimet hänelle ruuaksi edes riittäneet!
Sigrudin onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä metsästä muualle, kun oiva saalis kävi osumaan silmiin. Villisika perhe oli käynyt jo illan tullen maaten, mutta kun valtava lisko oli rymistellyt märässä metsässä lähemmäksi, olivat nuo kaikki sännänneet omiin suuntiinsa. Pennuista Sigurd ei välittänyt, se oli iskenyt silmänsä suureen karjuun, joka pakoon pötki hirveää vauhtia.

Lohikäärme päästi kumisevan, metsässä kaikuvan karjahduksen kurkustaan, askeltensa nopeutuen kumisemaan varoittavaa tahtia metsässä. Karju ei selvästikään katsonut minne oli matkalla, sillä pedon seuraten mokomaa, saattoi siniharja nähdä kuinka saaliinsa oli päätä pahkaa juoksemassa kohden pientä pudotusta. Peto virnisti itsekseen, lähtien jo loikkimaan nopeampaa tahtiin saaliinsa perään.
Juuri kun karju otti riskin ja hädästään kiljuen loikkasi alas syvänteeseen, kävi Sigurd saavuttamaan kohteensa. Sika ei koskaan ehättänyt edes maahan asti, kun valkean pedon pää syöksähti lehvuston välistä ja nappasi mokoman ilmasta kiinni. Yksi, rutistava puraisu ja paniikista kiljuva karju kohtasi loppunsa, luiden vain rutisten valtavan lohikäärmeen leukojen välissä ja punaisen veren käydessä värjäämään sen suupielet.
Taposta tyytyväinen peto heilautteli päätään puolelta toiselle, "tapporavistuksin", samalla kun seisoskeli pudotuksen reunalla. Kuitenkin, sian veren hajuun kävi sekoittumaan outo haju. Ihmisen, jonkinlaisen humanoidin - oliko hän juuri muodonmuuttajan tappanut? Ei. Heti kun peto vain ympärilleen katsoi, huomasi tuo muutaman metrin päässä nuoren, vähäpukeisen tytön. Pedon katse nauliintui heti tuohon humanoidiin, Sigurdin pysähtyen niille sijoilleen. Aluksi tunnetilansa vaihtelivat raivosta ja pelosta aina paniikkiin, kunnes lohikäärme todellakin ymmärsi, että tuo kaksijalkainen oli lapsi... Ja loukkaantunut pahasti. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, se oli ensimmäinen kysymys mielessä, sinisilmäisen pedon tuijottaen intensiivisesti tyttöä puunrungolla, siinä samalla yhä pidellen kuollutta karjua suussaan.

Lopulta lohikäärme kuitenkin avasi kitaansa sen verran, että valtavan karjun ruho tipahti maahan rymisten. Hitaasti siniharjainen peto käänsi päänsä paremmin kohden haavoittunutta tyttöä, kidastaan kumisten epätasaisen sähinän. Ei Sigurd siihen hätään älynnyt puhua tai edes tiedostanut, että valtava olomuotonsa saattoi ehkä olla uhkaava, nyt kun valkeista suupielistäkin tippui äskeisen saaliin verta koko ajan.
Hitaasti, ilmaa samalla nuuhkien, toi lohikäärme päätään lähemmäs ja lähemmäs tuota nuorta, loukkaantunutta tyttöä.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 13 Kesä 2016, 00:50

Behg oli varmaankin menettänyt shokissa tajuntansa sillä kun kimeä, korkea ääni mikä etäisesti muistutti villisikaa, lähestyi tyhjästä havahdutti se tytön tajuihinsa.
Olo oli sekava, sormenpäissä ei ollut tuntoa ja kylmähiki teki olosta epämukavan viileän.
Se kiljunta lähestyi, tytön sylkien mutaa suustaan ja tukien yläkehoaan käsivarsillaan, kohottaen ponnettomasti päänsä juuri nähdäkseen villisian tulevan kohti ilmassa. Ja sitten jättimäinen pää vain ilmestyi jostakin, tarttui sikaeläimeen ja vain tappoi sen. Naps vain, siihen loppui kiljunta.
Utuisuuden läpi, näkökenttä heihtelehtien Behg tunnisti vaaran. Tämä petoeläin oli suuri, voimakas ja puraisisi hänet kahtia jos tajuaisi hänet.
Behg, puristaen huulet ja hampaat yhteen pitääkseen kivun äänet sisällään, palautui takaisin makaamaan ja toivoi ettei toinen huomaisi häntä jos hän vain makaisi liikkumatta. Toinen oli käärmeen tapainen olento, ehkä toinen ei siis hokaisi häntä jos hän ei liikkuisi kauheasti.
Ainakin toinen näytti nyt keskittyvän ravistelemaan saalistaan, kuin juhlien metsästyksen onnistumista.
Samalla tyttö kuitenkin tunsi tärinän palaavan, tuntien sen ensiksi sormenpäissään ja jaloissaan, mistä se alkoi levittäytyä sisemmälle.
Setä... Missä setä oli? Jalka ei liikkunut... Olo oli sairas.
Eikö... Setä lähti.

Muistaessaan miten oli nyt tähän jamaan joutunut, tajusi likka suuren olennon huomannen hänet, tuijottaen häntä kuollut karju suussaan.
Tyttö ja lohikäärme olivat jähmettyneet tuijottamaan toisiaan, kumpikaan liikahtamatta.
Behg oli peloissaan, sydänveriä myöten ja hänen hengityksensä tuli nenän kautta nopein, lähes hyperventtiloivin vedoin. Hän ei voisi juosta jalallaan. Hänen jousensa oli pudotuksen seinämässä irto-oksistoon takertuneena, nuolet hajanaisina kauempana mudassa. Hänellä ei ollut puukkoaan mukana. Ainoastaan viinikotelo mutta sillä ei tehtäisi mitään vahinkoa, ainoastaan harhautus.
Hänen pitäisi nopeasti tehdä suunnitelma. Jos hän heittäisi viinikotelon, kun peto hyökkäisisi, hän saisi ehkä tilaisuuden paeta. Muuttaa muotonsa ja yrittää kolmella jalalla paeta. Oireista päätellen hän oli jo menettänyt hyvin verta mutta mieluumin se kuin tuon pedon hampaat hänen lihassaan.

Karjun rymähdys maahan säpsäytti Behgin joka sitten myös inahti kipua jalassaan, kivun pakottama irvistys hyytyen kun suurpeto alkoi häntä lähestyä.
Adrenaliini puski suoniin, heikentäen kipujen vaikutusta ja antaen sen tarvittavan voiman minkä Behg sillä hetkellä tarvitsi.
Hän, ähkäisten ja inahdellen kivusta, kohosi kätensä varaan toisella alkaen repimään ja nykimään viinikoteloa yltään.
Lähestyvän pedon sähinä kannusti toimimaan nopeammin.
Ärähtäen Behg yritti heittää kaikin voimin kotelon kohti petoa, edes harhautukseksi, ja alkoi muuttua.

Luut napsahdellen, nikamat rusahdellen ja huutaen kivusta pienen lapsen keho vääntäytyi sudenpennuksi. Ei enää maitohampainen, muttei vielä aikuisen mitoissa.
Pentu urisi ja vikisi, läähähtäen ja täristen ympäriinsä kun se kohosi kolmelle jalalleen neljäs raahautuen perässä kun se heihtelehtien yritti edetä rungon reunaa pitkin pois päin pedosta.
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Kesä 2016, 18:36

Valkeasuomuinen kallisti päätään pienesti, tarkkaillen nuoren tytön tilannetta. Kovin surkeaan paikkaan tuo itsensä oli saanut, jalan ruhjeen täytyi sattua. Heti ensimmäisenä, kun jahdin herättämä petomieli kävi laantumaan, antaen tilaa sille inhimilliselle puolelle, kävi Sigurd tuntemaan suurta sääliä nuorta tyttöä kohtaan. Tuo näytti surkealta, oli haavoittunut ja... pelokas? No vähemmästäkin! Eihän Lounatuuli ollut ennen tätä edes miettinyt asiaa, mutta varmasti hänen tosimuotonsa pelästytti kokeneemmankin samoojan keskellä kosteanhämärtyvää metsää! Pedon kita kävi avautumaan, Sigurdin aikeissa rauhoitella nuorukaista, kun tuo yllättäen kävi hätäpäissään heittämään nuoliviininsä päin petoa. Lohikäärme sähähti, nopealla pään heilautuksella väisti sen "hyökkäyksen", katseen seuraillen nyt kuinka tyttö muotonsa muutti sudeksi ja lähti nilkuttamaan pakoon.

Muodonmuuttajako tuo oli? Ei, ei tuo haissut muodomuuttajalta... ihmissusi oli lähempänä totuutta, näin nopealla arvauksella, hajun perusteella. Tosin ei lohikäärme varma voinut olla, ei hän tuntenut kovinkaan monta ihmissutta - sitä paitsi eikös nuo muuttuneet vain täysikuun aikaan pedoiksi? No, kuten todettu, ei siniharja tiennyt! Ehkä hänen tietonsa olivat vanhentuneita tai vääriä, asiahan selviäisi vain kysymällä tai tutkimalla.
"Eikös nuolista olisi enemmän hyötyä jousella ammuttuna?", Viimein peto puhui, matalanrauhallisen äänen kumisten sen kidasta ulos.
"Sinuna en liikkuisi tuossa kunnossa. Satutat itseäsi vielä pahemmin", siniharja jatkoi, samalla kun otti pari hassua askelta eteenpäin ja oli täten jo kirinyt susimuotoisen tytön kiinni, laskien päänsä tuon lähelle.

"Älä pelkää. En syö kaltaisiasi - eihän teissä ole edes mitään syötävää", kävi vitsailemaan, vaikka tyttöä tuskin nauratti vitsit tähän hätään.
"Missä laumasi on?", Vakavoituen Sigurd kuitenkin kysyi, koittaen puheillaan vakuutella ettei olisi vaaraksi nuorelle. Eihän hän tiennyt sitäkään, elivätkö ihmissudet laumoissa yleensä vai eivät, mutta ainahan sitä saattoi kysyä.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 14 Kesä 2016, 00:45

Sudenpentu nilkutti, puoliksi hyppien ja puoliksi raahautuen eteenpäin pyrkiessään pakoon. Tai ainakin yrittäen. Kyllähän sen jo päältäpäin näki ettei sudenpentu minnekään tai ainakaan kauaksi loikkisi tuossa kunnossa.
Se oli yltä päältä kurassa, veri tahrannut lävistetyn koiven missä peukalon pituudelta leveä reikä oli. Vaatteet sen yllä vain vahvistivat "ressukan" kuvaa.
Paita oli ollut jo tuhoutunut tytön ensiapu yrityksistä, joten sen jäänteet enää vain roikkuivat pennun yllä. Housut taas luisuivat maahan muuttuneina liian isoiksi pienelle pentukeholle. Ihmissusi läähätti ja vinkui, korvat päätä myöten. Sen pyöreiksi levinneet silmät vilkuilivat suureen hirviöön, kiihtymyksestä kutistuneet pupillit vain pisteinä.
Viinikotelo ei ollut suurta hirviötä loppujen lopuksi hämännyt kuin vain silmänräpäyksen. Sen huomio oli kokonaan pennussa.
Ei tyttö kykenisi juoksemaan pakoon, ei tässä kunnossa.
Ja sen petokin totesi, kun oli ensiksi tehnyt pilkkaa tytön heittämästä kotelosta.
Behg ei tiennyt mitä ajatella siitä että käärmemäinen suurlisko puhui sille nyt muulla kuin sähisemällä. Paikallisten kieltä likka ei ollut kerennyt vielä opetella setänsä kanssa kuin muutaman sanan.
Mutta Behg kyllä osasi lukea kehonkieliä, äänensävyjä, katseita ja hajuja. Verenhukasta kärsivänä ja sydän juuria myöten pelokkaana likka ei vain osannut lukea pitkäkehoisen otuksen aikeita: se näki vain näki toisen koon, hampaat ja punaisen, tuoreen veren sen suupielissä.
Mielikuva siitä mten se oli vain napannut sian ilmassa ja lopettanut siihen paikkaan nousi pintaan.

Kun suuri pää laskeutui lähelle, pentu jähmettyi tai enemmänkin rämähti maahan makaamaan. Se kuopi etujaloillaan mutaista maata allaan, työntäen itseään puun rungon ja maan väliin kuin voisi sinne upota piiloutuen. Nopeasti se lopetti kuitenkin yrityksensä ja jäi vain kyljet kiivaasti kohoillen tuijottamaan olennon silmiä.
Niissä ei ollut pupilleja, oli mahdotonta sanoa minne hirviö katsoi mutta Behg saattoi aavistaa ja tuntea sen olevan hänessä.
Ihmissusilapsen huulet kohoilivat nykien, väristen nostettuina kuten koko muukin keho tärisi haavanlehden lailla.
Se sanoi ei ja syö muutamaan kertaan. Behg ei kuitenkaan helposti uskonut etteikö toinen häntä söisi, varsinkin kun toinen sanoi sen niin leikkivään sävyyn. Käärmemäinen olemus toisella oli niin vahva ettei pentu uskonut voivansa luottaa sellaiseen minkä silmistä ei voinut nähdä sen ajatuksia, niin kuin lasittuneet silmät kuolleella.

Lauma, toinen sanoi jotain laumasta, kysyvään sävyyn. Kysyi tytön laumasta?
Ensimmäinen ajatus oli valehdella, harhauttaa, mutta eihän Behg osannut petomuodossa puhua saatikka ei hän tuskin olisi kunnollista sanaa paikalliskielellä saanut aikaiseksi.
Hukka nuolaisi suupieliään, laskien päänsä etutassujensa väliin ja vain tuijotti toista hiljaa. Sen häntä olisi varmasti painunut takajalkojen väliin jos se ei olisi ollut vain pieni pörheä tupsu takapuolessa.
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 15 Kesä 2016, 14:25

Ei vastausta. Pelokas pentu koitti yhä niin kovasti pyrkiä pakoon pedolta, mutta turhaan. Lounatuuli saattoikin vain toivoa, että tyttö ymmärtäisi, että JOS hän olisi halunnut mokomaa satuttaa, olisi lohikäärme sen jo tehnyt. Mutta kuten todettu, ei hänellä ollut aikeitakaan toista syödä tai muuten vain huvikseen tappaa - ei hän muutenkaan harrastanut toisten tappamista huvikseen, jos siitä lähdettiin. Vain ja ainoastaan ruokaa hankkiessa tai itseään puolustaessaan.
Hiljaisuus laski kaksikon välille, lohikäärmeen kallistaessa päätään pienesti, siinä rauhassa katsellen sutta joka maassa paniikissaan hengitteli. Peto ei liikahtanutkaan, tuijotti vain pentua edessään. Antaen tilanteen tasaantua, näyttäen ettei mitään pahaa aikonut - tosin voisihan sen paikoillaan olon tulkita myös vaanimiseksi, lohikäärmeen odottaen koska saaliinsa lähtisi liikkeelle ja siten pääsisi leikkimään "ruualla".

Lopulta Sigurd huokaisi. Valtava lisko puhalsi mukavan lämmintä ilmaa sieraimistaan surkeaa pentua kohden, siinä samalla päästäen matalan, hymisevän äänen. Se veti päänsä viimein kauemmaksi sudesta ja rymisteli alas paremmin syvänteeseen, puiden havisten ja naristen kun valkea keho niiden välistä eteenpäin tunki. Jahka itsensä oli kunnolla pennun eteen saanut koko suuressa kokonaisuudessaan, otti peto muuttaakseen muotoaan. Keho sumentui epämääräiseksi, valkeaksi massaksi ja sitten kutistui huomattavasti ja pian, alta aikayksikön, suden edessä seisoi sinihiuksinen, luonnottomankalpea mies.
Sigurd nosti heti hymyn huulilleen ja lempeän ilmeen kasvoilleen. Lohikäärmeiden tunnetiloja kun oli vaikea arvioida noiden petomuodossa, mutta eiköhän muotoaan muuttava susityttö osannut humanoidien eleitä ja ilmeitä tulkita.
"En aio satuttaa sinua", Mies kävi toistamaan itseään, samalla kun otti pari askelta lähemmäs pentua. Hän piti kuitenkin kunnioittavan välin nuorempaansa, ei hän halunnut heti iholle tulla ja käydä ahdistelemaan. Pitkävartinen mies kyykistyi siihen pennun eteen, käyden ojentamaan kättään tuon puoleen. Näyttäen kämmentään, koittaen näin indikoida ja todistaa, ettei hänellä mitään tappavaa käsissään ollut ja ettei hän aikonut toista satuttaa.

"Tarvitset apua jalkasi kanssa. Jos kerrot missä laumasi - tai perheesi - on, voin viedä sinut sinne... Tai sitten autan sinua itse tuon kanssa", Sinihiuksinen jatkoi, nyökäten kohden lävistettyä takajalkaa.
"Vai puhutko sinä haltiakieltä?", Sigurd kävi yllättäen kysymään haltioiden kielellä, tullen miettineeksi, että ehkä suippokorvainen ei yleiskieltä puhunut. Tosin johtuivatko nuo suipot korvat sitten haltiaverestä tai ihmissusiverestä, sitä Sigurd ei osannut arvata.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 15 Kesä 2016, 17:07

#Etäisesti tilanne tuo mieleen tämän#

Voi kyllä. Behg ei luottanut tähän jättimäiseen, verta suupielistään tihkuvaan käärmemäiseen otukseen mikä oli jähmettynyt paikalleen. Behg oli ihmissusi, hän tiesi että joskus metsästäessä tuli tällaisia tilanteita kun sekä saalis että saalistaja vain jähmettyivät. Tuijottaen toisiaan, ei ääntäkään tai liikahdusta. Se oli vähän kuin menisi lukkoon ja avautuisi, lähtisi liikkeelle, vasta kun toinen tekisi sen. Mikään muu ulkopuolinen ärsyke ei sitä lukkoa rikkoisi, tilanne vain jännittyen ja jännittyen kuin hitaasti vedettävä jousi kunnes sen kaari ei enempää jännittämistä kestäisi.
Siinä missä peto tuntisi vain kihelmöivän odotuksen ja tappamisen huuman, tuntisi saaliseläin vain koko ajan pitkittyvää kärsimystä. Sydän tykyttäen ja jähmettyen saman aikaisesti, silmät kivistäen kun niitä ei uskaltanut edes räpyttää. Tietäen että niin kauan kun tilanne pysyisi paikallaan, sen verran saisi enää elää.
Koska kun se lukko aukeiaisi, jänne vapautuisi ja tilanne laukeaisi, kuolema olisi niskassa kiinni ja pitää taistella joka. Sekunnista. Elää.

Behg oli kuitenkin itsepäinen, oli kuulemma melkein ainoita hyviä piirteitä hänessä sedän mukaan, ainoita vahvoja ominaisuuksia. Ja tytöllä oli kuulemman vahva halu sinnitellä elämän sreunassa kiinni kynsin ja hampain vaikka muut tönisivät reunan yli. Oli aina ollut sellainen, siitä asti kun syntyi ja kaikki muut toivoivat kuolemaa paitsi yksi.
Behg ei ollut koskaan kysynyt sedältään, oliko setä yksi niistä jotka olivat toivoneet vauvan kuolemaa silloin. Susityttö uskoi tietävänsä vastauksen, ja pelkäsi silti sedän joskus sanovan sen ääneen raivoissaan.

Loukkaantunut sudenpentu säpsähti silmin nähden kun suuri käärmepeto päästi lopulta äänen, hetkellisesti tytön hengitys kiihtyen että hätäiset hengenvedot kuuluivat varmasti suurpedonkin korvissa. Lämmin ilma kohti puhallettuna yllätti, saaden pennun puristamaan silmänsä kiinni ja vetäytymään enemmän puunrukoa vasten -pienesti valittaen pelon alla jalkaansa- avaten sitten taas silmänsä katsoakseen mitä peto teki. Se oli kauheaa kun ei nähnyt ja tiennyt. Behg mieluumin halusi nähdä mikä hänet tappoi kuin vain päätyä kuolemaan ilman ymmärrystä kuka, millä, miten ja missä.
Tosin, vaikka pentu ei sitä tiedostanut, lohikäärmeen matala... Hyminä omasi kyllä vaikutuksen, sen värinä huomaamattomasti omaten rentouttavan vaikutuksen.
Behg vain oli niin hemmetin peloissaan ettei antanut sille paljoa vaikutusvaltaa.

Kun suurpeto alkoi liikahdella, nyt Behg voiden nähdä sen kaikessa kokonaisuudessaan, ihmissusipennun katse vilkuili kaikkialta lohikäärmeen osista sinne tänne kuin ei tietäen mitä pitää silmällä. Varsinkin kun toinen alkoi muuttua. Behg ei ollut varma, paniikissaan melkein uskoen, että oliko hänen silmiinsä tullut häiriö vai tekikö lisko-otus jotakin. Ilmeisesti se oli tuo viimeinen sillä lohikäärme katosi, jättäen kaksijalan enää vain paikalle.
Behg oli hyvin, hyvin hämmästynyt tuijottaen tyrmistyneen oloisena jopa pentumuodossaan muuttunutta kaksijalkaa.
Toisen huulet kaartuivat ylöspäin, silmissä tapahtuen eräänlainen pehmennys. Toisen hymy ei näyttänyt turhan pinkottuneelta, hymy vaikutti toisen silmiinkin joiden ympärille muodostui pieniä ryppyjä... Toisen hymy, jota kai saattoi kutsua ystävälliseksi, oli aito. Tosin jotkut osasivat todella hyvin valehdella, esittää ystävällistä.
Ainakaan pentu ei silti tällä kertaa kavahtunut kun toinen tuli lähemmäksi, kyykistyi siihen eteen ja ojensi kättä.
Sudenpentu katseli kädestä miehen kasvoille, pienempi selkeästi paljon rauhallisempana. Sen kyljetkin kohoilivat enää vain tasaiseen, rauhalliseen tahtiin.
Korvatkin kohosivat luimusta kun toinen puhui uudemman kerran.
Puhui taas laumasta ja auttamisesta, nyökytellen pennun takajalkaa kohti. Kuten eläin peittää haavansa ja kipunsa ettei hyökkäävä tajuaisi heikkouksia, pentu yritti vetää lävistetyn jalkansa kehonsa alle piiloon mutta se oli jo alussa epätoivoinen yritys. Se aiheutti vain lisää kipua ja pentu irvisteli siitä.
Se vilkaisi toisen ojentamaa kättä, epävarmana oliko toisen kädessä jotakin vai miksi se oli tarjolla. Se ei kuitenkaan ollut kohotettu joten se ei varmaan ollut vaarallinen.

Kaikki huomio ampaisi kuitenkin takaisin kaksijalkaisen kasvoihin kun toinen puhui nyt toisella kielellä. Se oli etäisesti tuttu. Kuulosti hieman kylän vanhimpien ja yhden naapurikylän kieleltä.
Sillä jos totuus nyt kerrotaisiin, vaikka Behg ei sitä ihan tiennyt koska hänelle ei paljon oppimista oltu suotu kylän historiasta, niin Behgin kotikylässä oli ollut muinoin haltioiden kylä jotka varmaan olivat sitten täältä rannikosta päin. Nykyään kuitenkin kylä oli ihmissusien asuttama, siellä ollen sekaisin vähän kaikenlaisia veriä mutta ei mitään niin suurta kuin Lounatuuli, enemmänkin normaalikokoisia kaksijalkaisia. Verta tosin oli varmaan suurimman osan asukkaan suvussa edes muutama pisara. Ja koska kyseessä oli alunperin ollut haltiakylä, kyllä haltiakielellä oli edelleen vaikutteita nykyiseen kylän kieleen vaikkei niin puhtaasti kuin mitä rannikon haltioiden kielessä.
Kuitenkin, petomuodossaan Behg ei kykenisi kommunikoimaan, eikä liskomies ilmeisesti aikonut häntä rauhaan jättää saatikka tappaa.
Näkemättä muuta vaihtoehtoa sudenpentu jäykistyi, muotonsa muuttuen kun sen ruumis venyi ja muotoitu rusahdellen. Se oli kivuliasta loukatulla jalalla ja pennun vikinä muuttui tytön hiljaiseksi itkuksi.
Siinä sitten alastomana, likaisena ja loukkaantunena susityttö pysytteli sykkyrässä, paitsi loukattu jalka suorempana, tuijottaen sinitukkaa ilmeettömästi.
Viimein Behg puhui, yrittäen saada edes hieman oppimaansa paikalliskieltä lauseeseensa. Sen verran kuin muisti ja osasi.
Tytön puhuma kieli ei ollut ihan sitä mitä Lounatuuli oli käyttänyt. Behgin kotikieli oli terävämpää, omasi paljon murinan omaista ääntelyä ja painottamista. Hän yritti selittää tilanteensa lyhyesti, sedän häipymisestä siihen kun hän lähti tämän perään.
"Setä juokse kotiin. Minä jäljittää polku mutta sitten kaaduin ja loukkaannuin. Ei lauma."
Setä... Ajauts kirpaisi niin syvältä että se melkein näkyi ilmeettömyyden läpi, tytön tahtoen vain ryömiä koloon itkemään. Ja raivoamaan ettei hän ollut osannut arvata sedän aikeita.
Sillä enää, tässä kunnossa ja tilanteessa, ei hän voinut lähteä sedän perään. Ei ajoissa.
Setä jätti hänet.
"Leiri tuossa suunnassa" tyttö yritti selittää leirin suuntaa, nyökäten miehen jalkojen ohitse sinitukan taakse, koko ajan pitäen huomionsa toisessa.
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä 12 Helmi 2017, 15:16, muokattu yhteensä 2 kertaa
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Kesä 2016, 00:22

Sentään pentu näytti hieman rauhoittuvan, kun lohikäärme tosimuotonsa vaihtoi humanoidiin. Hyvä, olihan hänen tosimuotonsa tosiaan pelottava, joten ymmärrettävää, jos lohikäärmeisiin tottumaton sitä pelkäsi. Sigurd kuitenkin hiljentyi jälleen seurailemaan sudenpennun eleitä ja liikkeitä, kaikessa rauhassa antaen tytön nyt päättää mitä tekisi. Tosin, jos tässä ikuisuus kuluisi, auttaisi Sigurd tuota suosiolla tai väkisin. Oli sekin sinällään hassua, jos tyttö olisi ollut noin kymmenen vuotta vanhempi, ei Lounatuuli todellakaan olisi välittänyt mitä mokomalle olisi sattunut. Mutta kerta kyseessä oli lapsi, halusi hän auttaa. Olihan sekin ajatusmalli sinällään todella julma ja ikää katsova, mutta jos lohikäärme jotain oli vuosisatojen aikana huomannut, niin täysi-ikäisillä humanoideilla tuntui olevan selvä käsitys siitä mikä oli hyvää ja mikä pahaa. Ja valitettavasti siniharjainen lisko lankesi kovin usein siihen "paha" kategoriaan... vaikka hän ei mielellään ketään satuttanutkaan.

Lopulta nuori kävi luopumaan susimuodostaan, palaten takaisin suippokorvaiseksi humanoidiksi - tosin tällä kertaa tuo oli alasti. Se alastomuus ei kyllä Sigurdia haitannut, hänelle kun alastomuus oli täysin luonnollista, mutta ymmärsi hän sen verran että ihmiset ja haltiat yleensä halusivat itsensä kankaisiin verhota siveyssyistä... Ja siitäkin syystä, että saattoivat palella pakkasilla.
Sitten tuo puhui. Oudolla kielellä, mutta puhui silti. Kyllä Sigurd jotain sai irti tytön puheista, ne muutamat sanat poimien kaiken muun seasta. Päätään kallistaen mies kuuntelikin mitä tuolla oli asianaan, ilmeisesti tyttö oli jäljittänyt jotain ja päätynyt tilaan, missä nyt oli. Ja tuolla ei laumaa ollut. Mutta, leiri oli jossain, ainakin tyttö mainitsi leirin ja nyökkäili häntä kohden.
Sigurd hymähti jälleen, toisen käden nousten mietteliäänä hieraisemaan leukaa. Katseensa laskeutui tutkimaan tytön haavoittunutta jalkaa, ennen kuin palaisi takaisin tuon kasvoihin. Nopeasti kyykyssä oleva mies kävi riisumaan pitkähihaisen tunikkansa yltään, ojentaen sitä tytön suuntaan.
"Taidat tarvita tätä enemmän mitä minä. Ettet vilustu", Sinitukka tokaisi, ojentaen paitaa tyttöä kohden.
"Sigurd", Lohikäärme kävi syntymänimensä toistamaan, osoittaen vapaalla kädellään itseään kohden. Eiköhän se tarpeeksi selvä ele ollut kertomaan, että lohikäärme itseään tarkoitti.

"Autan leiriin", Sigurd päätyi puhumaan yksinkertaisilla sanoilla. Vaikka Tyttö selvästi oli haltiakieltä kuullessaan havahtunut, puhui tuo silti ymmärrettävät sanat yleiskielellä. Joten ehkä parempi pysytellä siinä.
"Kannan leiriin?", äänenpaino vihjasi kysymykseen, miehen tarjoutuen kantamaan tyttörukan tuttuun ympäristöön.



// voi ei tuo biisi <3 Also jos Behg suostuu kannettavaks niin saat hittaa louniksen sen poimimaan ylös, mikäli mielit! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 16 Kesä 2016, 02:10

#Tämä selvä o7#

Ilmeisesti yhtälailla kun tytöllä oli vaikeuksia ymmärtää selkeästi kaksijalaksi muuttuneen jättiläiskäärmeen puhetta, oli jättiläiskäärmeellä vaikeuksia ymmärtää ihmissudenpennun puhetta. Se teki olon sekä vähän varmemmaksi ja sitten taas epävarmemmaksi. Varmaksi siksi, että oli aina hyvä omata piilokynsiä, kuten setä oli opettanut. Asioita, kykyjä ja tietoja joista mahdollinen vastustaja ei tiennyt. Yllätyselementeillä oli aina vaikutus taisteluihin, mahdollistaen yllättävänkin voiton heikon kohdalla. Jos vain osasi käyttää piilokynsiä viisaasti, oikealla hetkellä ja oikealla tavalla.
Epävarmuus taas kumpusi siitä, että kun tämä kaksijalka alkoi yhä enemmän näyttää ainoalta keinolta päästä takaisin leiriin, elävänä, yhteinen kieli olisi varmaankin auttanut tehokkaammin asioiden etenemisessä.

Kun toisen reaktio oli vain hymähdys, alkaen tekemään miettivää elettä kädellään leuassaan, tyttö katseli miestä päästä varpaisiin, sormenpäitä, suuta, silmiä... Yltä ympäriinsä. Eikä se ollut vain utelias, sitä kyllä oli kun jättimäinen peto oli muuttunut niin "pieneksi" hetkessä tytön vain miettien mihin kaikki se massa oli kadonnut, mutta Behg myös yritti löytää. Löytää niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Mutta valitettavasti, Behg ei nähnyt juurikaan huomioitavia heikkouksia, vaan enemmänkin vain vahvuuksia. Terävät, vahvat kynnet. Pitkä, voimakas enemmänkin jänteikkään peuran kuin karhun tavoin mutta varmasti häntä vahvempi. Ja Behg oli loukkaantunut kykenemättä juoksemaan pakoon tai väistämään.
Kun toinen sitten lopulta kyllästyisi leikkimään kilttiä tai suuttuisi hänelle jostakin, Behgillä ei tainnut olla muuta keinoa vain vastaanottaa se mitä toinen antoi. Eräänlainen tunnottomuus asettui lapseen joka laski läpi kotaisin tutkivan katseensa maahan, tämän huokaisten syvään.
Pää alhaalla, kokonaan jännittyneisyys karanneena lihaksista ja pelosta näkymättä merkkiäkään pienessä kehossa. Ikään kuin koira mikä alistuu kun se tajuaa ettei se voi paeta eikä hyökätä vaan vain ottaa saappaasta niin paljon kuin kaksijalka halusi antaa.
Ei sattunut muutenkaan paljon jos ei jännittynyt ja vastustellut.

Ruskeat silmät vilkaisivat mitään sanomattomina ylös, kun tyttö huomasi lähestyvän liikkeen... Vaate. Toinen ojensi vaatetta.
Susityttö katsahti ystävällisiin kasvoihin, teräväpäiset korvat liikahtaen sanoille.
Behg ei nähnyt juurikaan mitään vaaraa ojennetussa paidassa, ymmärtämättä täysin mitä paidan antaminen hänelle oikein tarjosi toiselle, mutta tyttö kohosi ilme värähtämättä istumaan. Antaen vain leukaperiensä kiristyä kun loukkaantunut sääri protestoi vastaan. Hän loppujen lopuksi vastaanotti tunikan, mutta pukemisen sijaan vain kääri sen palloksi rintakehäänsä vasten, halaten sitä.
Oli hänen kylmä, värähdellen välillä kun kylmähiki kihelmöitsi iholla. Adrenaliini alkoi loppua, verenhukan oireet palaten pintaan ja tyttö puristi paitaa tiukemmin itseään vasten, katsoen sitä pienesti päätä kallistaen.
...Etäisesti pentu muisti lelun minkä oli pienempänä omannut. Äiti antanut. Pehmeä, pyöreä, kiva halata. Toi rauha tunnetta. Jonkinmoinen eläin, ei vain muistanut minkälainen. Tuli hukattua tosin nopeasti saamisen jälkeen, kun toinen pentu vei sen. Muistikuva lelunosasta palasi pintaan. Se oli jäänyt käteen kun loput oli revitty irti ja lelu viety.
Tummat silmät kohosivat kun jättikäärmemies puhui, yhden sanan tosin ja osoitti samalla itseään.
Nimi. Si-gurd.

Sitten toinen mainitsi leirin. Ja uudestaan, kysyvään tapaan. Kannan... Kantaa?
Behg räpytti pariin kertaan silmiään, kallisti päätään sivulle pienesti. Kantaa hänet leiriin. Tyttö kallisti päätään taas toiseen suuntaan. Sitten nojasi hieman sivuun, katsoen jyrkänteen seinämään. Sitten mieheen.
"Jousi." hän sanoi, katsahtaen miehestä jyrkänteen seinämässä olevaan aseeseen. Ympäriinsä tippuneista nuolista ei väliä, mutta jousi, jousi oli tärkeä. Nuolia tarvittiin monta mutta jousia aina yksi. Kun nuolet loppuivat, jousella saattoi vielä lyödä ja ampua jälleen kun oli taas lisää jousia. Behg ei tosin alkanut inttämään asiasta, mainiten vain yhden kerran aseensa toiselle.
Kyllä hän ymmärtäisi jos toinen ei halunnut vaivautua aseen kanssa mikä oli jänteestä jäänyt kiinni pusikon yhteen oksaan. Riitti että leiriin päästäisiin loppujen lopuksi. Uuden jousen saattoi tehdä aina. Yksinkin.

Jousta tai ei antoi Behg tulla miehen kannettavaksi, ollen kuin nukke siinä juurikaan liikkumatta käsivarsilla. Tämä puristi palloksi käärimäänsä tunikaa rintakehäänsä vasten, sormet välillä koukistellen pehmeää kangasta vasten, kaapien sitä nyrkkien sisään. Tämä katseli enimmäkseen Sigurdia, toisen kasvoja tarkkaillen ja niiden vaihteluita. Oli hyvä tietää toisen perusilme että näki mahdolliset muutokset myöhemmin, että osasi lukea helpommin.
Välillä Behg tosin katsahti ympärille ja haisteli ilmaa, ojensi toisen kätensä kangasmytyn luota osoittaakseen minne mennä.
Lämmin keho lähellä oli yllättävän mukavaa, muistutti aikaa kun setä antoi vielä pienen Behgin nukkua vieressä lämpöä varten. Hiljaa, omassa mielessään, tyttö mietti miten mukavaa ja rauhoittavaa olivat pehmeät, lämpimät asiat. Vaikka ne tuntuivat aika vierailta. Sisällä tuntuva outo tunne... Ei jännittynyt, tykyttävä ja kivulias. Ei tuttu... Se teki olon oudoksi, vieraaksi ja siten lopulta epämukavaksi. Hän halusi käpertyä enemmän vasten lämmintä kehoa, yrittää matkia toisen puhetta aikaisemmalta, oppia. Katsoa miehen hymyä ja yrittää... Matkia sitä, uteliaisuudesta. Katsoa miten tämä reagoisi. Jotkut jopa hymyilivät että hampaat näkyivät mutta jos Behg teki niin, se jotenkin katsottiin haasteeksi. Loukkaavaksi, ikäväksi.
Ärsyttävän hämmentävää. Epämukavaa.

Leiri ei ollut loppujen lopuksi kovin kaukana. Se oli yksinkertainen leiri, kaksi telttaa joiden edessä, melkein keskellä, oli pieni kivistä muodostunut tulisija. Leiri sijaitsi puron vierellä, lähellä puroa reunustavalla kivikolla mutta kuitenkin ruohoalueella. Tytön kaikki tavarat olivat vielä paikallaan kuten viime yönä jätetty, kaikki pienemmän teltan sisäpuolella vain kengät ulkopuolella teltan suulla. Isompi teltta oli taas tyhjillään, ei edes makuusijaa ollut siellä. Koska teltan purkamisessa ja kantamisessa olisi ollut liikaa puuhaa, liikaa meteliä, liian paljon kantamista.
Setä oli antanut kaiken mikä mahtui reppuunsa ja mikä oli tälle tärkeää, loput -kuten vaikkapa leirikattilan- oli jätetty Behgille.
Näin palaten leiriin yksin, tai ei periaattessa yksin mutta ilman setää, ensimmäistä kertaa ja tietäen että setä ei tulisi takaisin...
Inahdus, sellainen tukahdutettu, pääsi tytöstä joka oli vetänyt leuan vasten rintakehäänsä. Painanut vaatemytyn naamaansa vasten.
Hän oli epäonnistunut, pilannut kaiken. PILANNUT KAIKEN! Setä oli poissa, jättänyt. Koska Behg ei osannut, hän ei osannut. Hän ei ollut mitään, arvoton pikkupaska joka ei osannut mitään eikä olla mitään vaikka olisi kädestä näytetty! Hän ei osannut olla hyvä ihmissusi eikä edes lapsi! ONKO IHME että setä häipyi, mitä?! Tuollainen arvoton äpärä joka ei osaa pitää suutaan kiinni, tuijottamatta, katsomatta silmiin, puhua, olla poissa tieltä, olla avuksi, hyödytön huoranpenikka!

Behg puristi hammasta, nieleskeli ja inahteli. Tunsi kipua nyt jalan lisäksi päässään kun kaikki syyttävät, syyllistävät, vihaiset ja satuttavat äänet kaikuivat päässä. Hän muisti jokaikisen vihaisen naaman, osoittavan sormen, tukistavan otteen, purevan hampaan ja vihan. Se oli se viha mitä hän ei koskaan ollut osannut käsittää, sitä kylmää, halveksivaa, hänen olemassaolonsa kieltävää vihaa kun hän vain oli paikalla. Ei tehnyt mitään vain oli niin se oli jo kauheaa.
Hämmentävää ja kauheaa kun ei osannut ymmärtää mitä oli tehnyt niin pahasti väärin saadakseen kaiken halveksunnan ja muun.
Toinen käsi irtaantui puristetusta mytystä, Behgin muristen itselleen ja alkaen raapia ohimoaan kynsillään.
Setä oli poissa. TyperätyperäTyhmätyhmätyperäTYHMÄ!
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä 12 Helmi 2017, 15:17, muokattu yhteensä 1 kerran
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 21 Kesä 2016, 16:59

Tarjottua vaatetta susityttö ei ylleen vetänyt - sen sijaan kääri sen mytylle ja kävi halailemaan. Lohikäärme hymähti kulmaansa kohottaen, päättäen kuitenkin antaa asian olla - tehköön tyttö paidalla mitä halusi. Totta kai siitä olisi enemmän hyötyä ylle puettuna, mutta kaiketi se halimisen tarve oli nyt suurempi kuin lämpimänä pysyminen.
Siniharja kallisti päätään tytön mainitessa jousensa. Sigurd vilkaisi samaan suuntaan jonne lapsikin, ymmärtäen yskän - tuo halusi aseensa matkaan mukaan. Nyökäten mies nousi sijoiltaan ja kävi hakemassa jousen matkaan. Eipähän tarvinnut myöhemmin tulla hakemaan tai uutta hommata. Ohimennen peto vilkaisi kaatamansa karjun puoleen, villisian ruhon maaten sijoillaan kauempana. Olihan se nälkä vielä olemassa, mutta nyt syöminen saisi luvan odottaa. Eiköhän metsänasukit hoitaneet tuon ruhon pois paikalta ennemmin tai myöhemmin.

Tyttö suostui kuitenkin kannettavaksi, Sigurdin nostaen tuon varovaisesti käsivarsilleen ja lähti askeltamaan suuntaan, johon nuorempi oli osoittanut. Eivätköhän he ennemmin tai myöhemmin saapuneet tähän leiriin, jota nyt etsittiin. Matkan aikana lohikäärme pysyi hiljaa, keskittyen vain kävelemään tasaisin askelin ja pyrki olemaan rasittamatta tytön kipeää jalkaa liikaa. Siinä samalla hän myös kävi väreilemään lämmintä ympärilleen, pitäen näin tytön ainakin jotenkuten lämpimänä. Eipä siinä kauaa mennyt, kun he saapuivat "leirille". Pienelle sellaiselle. Kaksi telttaa tulisijan lähellä ja toinen teltoista näytti olevan tyhjillään. Mitään ääniä ei kuulunut, eikä Sigurd paikalla ketään haistanut. Vain häilyvän hajun jonkun toisen läsnäolosta tunteja sitten. Tästä saattoi päätellä, että joku oli jättänyt tytön yksin ja tyttö sitten lähtenyt kenties perään ja itsensä satuttanut? Kaiketi nuoren matkaseura oli käymässä jossain ja palaisi myöhemmin? Niin Sigurd ainakin oletti, oli vastuutonta jättää näin nuori lapsi yksin metsään. Ei hän epäillyt, etteikö muotoaan muuttava tyttö olisi pärjännyt omillaan tarpeen tullen, mutta metsässä liikkui jos jonkinmoisia petoja ja vaaroja... Kuten nyt lohikäärmeitä... tai vaikka moraalittomia ryöväreitä...

Leiriä tutkinut sininen katse käännähti yhä käsivarsilla olevaan tyttöön, tuon käydessä siinä inahtamaan ja painamaan kasvonsa vasten vaatemyttyä. Itkikö toinen? Ei se sinällään ihme olisi ollut, varmasti jalan kivut pistivät kyyneleet kirpoamaan silmään. Sitten toinen kävi raapimaan itseään, saaden Sigurdin hämilleen. Jotain oli meneillään, mistä hän ei tietänyt, mutta totta vie halusi saada selville enemmän.
"hei hei hei hei", Viimein siniharja suunsa uudemman kerran avasi, samalla kun kävi laskemaan tytön maahan tulisijan lähelle ja nappasi tuota ranteesta kiinni, estäen nuorempaa täten itseään enempää raapimasta. Raapisi itsensä vielä verille, jos noin jatkaisi!
"Ei ole mitään hätää", Sigurd jatkoi, kyykistellen siinä tytön edessä ja koittaen hakea tuolta jälleen katsekontaktia, "Kyllä kaikki järjestyy".
"Jalkasi pitää sitoa. Onko sinulla sidetarpeita?", Mies kyseli. Ei hän haavojen sitomisesta kyllä hirveästi ymmärtänyt, mutta kaiketi tyttö osasi ohjastaa jos Sigurd tuota auttaisi? Tosin hänen tapansa olisi vain polttaa haavat umpeen, mutta se saattaisi olla turhankin radikaali veto tähän väliin...

"Jään seuraksesi, kunnes hän palaa", Sigurd nyökkäsi toisen teltan puoleen. Kuka tämä "hän" oli, sitä lohikäärme ei tiennyt, mutta joku selvästi oli tytön seurassa matkannut.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 21 Kesä 2016, 17:51

Se ei ollut pelkkää kevyää rapsuttelua kutinan poistamiseksi, ei edes kovankaan kutinan, ei. Tuo raapiminen, sormet koukistuneina ja kynsien terät hieman viistosti alaspäin asettuneina, oli tarkoitettu oikeasti satuttamiseen. Tyttö murisi kiukuisesti, kovaa ja tasaisesti, tuntien kirvelyä ja kipua kun kynsillään aiheutti vuotavat haavat oikeansilmänsä yläpuolelle. Hän halusi satuttaa koska hän ansaitsi sen, hänen piti saada muistutus, tuntea kipu ja nähdä haavat, että hän ei unohtaisi miten kävisi kun hän ei ajatellut. Kun hän oli typerä, ei kiinnittänyt huomiota vaan toimi typerästi ajattelematta.
Setä oli poissa ja se oli HÄNEN vikansa!
Kiukkuinen tuli roihusi kapeana ja korkeana tytön sisällä itseään kohtaan, ruokkien pelolla, itsevihalla ja pettymyksellä.
TyhmätyhmätyhmäTYHMÄ! TYPERÄPENIKKAÄPÄRÄ!

Kun sitten mies hänet laski ja nappasi raapivasta kädestä, tyttö jännittyi, jähmettyi ja puuskutti vihaisena vasten vaatemyttyä mitä puristi sylissään. Kosteista, vaikkei vielä itkevistä, silmistä kohosi tuima, kova katse kun se lukittautui safiiri silmiin. Behg ei sanonut mitään, kuunteli vain, vaikka osa sanojen merkityksistä meni ohi mutta toisen äänensävy oli se mikä kiinnitti lapsen huomion.
Kiukku laantui, häipyen kuten lumen pyyhkäisy kiven päältä.
Se ei ollut niin että tyttö rauhoittui, tämä vain nieli kiukkunsa tajuten että siitä toinen ei pitänyt. Toinen oli sanonut jotakin eitä, vaikka siinä oli alussa ollut sellainen henkäisyn tapainen äänähdys.
Järje... Järjistyy... Järjiis- Ei, ei hän tajunnut.
Mutta kun toinen ei kädestä irti päästänyt kyllä Behg kuvitteli osaavansa arvioida mitä toinen sanoi. Varmaan käski lopettaa. Setäkään ei pitänyt siitä että likka satutti itseään, menetti malttinsa noin, ja aina ärähti läpsäisten kiukuttelevaa tyttöä päälaelle.
`Loppu!´ oli lyhyt käsky, millä setä niin usein ärähti, mikä kajahti susiverisen mielessä.
Kiukku piti piilottaa, ei nyt. Paha.

Toinen kysyi jotain, jotakin mikä liittyi jalkaan. Ehkä miten parantaa. Behg osasi hoitaa jalkansa itse, ei toisen tarvinnut vaivata, toinen oli hänet kantanut jo leiriin. Mutta ehkä toinen voisi hänen repun hakea teltasta.
Sitten toinen taas puhui, tytön kohottaen nyt tunteista tyhjentyneet silmät ja kasvot toisen puoleen.
Tyttö ymmärsi hyvin mitä toinen hänelle sanoi. Se kiukku palasi takaisin, tytön huulet vääntyen, suupielet taipuen alaspäin ja kulmat kurtistuen. Tämä yritti niin kovasti pitää itsensä kurissa, olla ilmeilemättä, mutta keho täristi, hänen kasvonsa värähteli, hänen kurkkuaan kuristi.
Behg hautasi päänsä vaatemyttyyn sylissään ja murisi katkonaisesti. Noiden murinoiden seasta toisti kaksi sanaa: "Ei tule. Ei tule. Ei tule.
Setä ei tulisi, toinen ei tulisi. Toinen ei halunnut enää olla ja jäädä, toinen lähti. Toinen lähti perheen luokse. Toinen ei halunnut olla enää Behgin kanssa.
Tytön olkapäät kynivät kun tyttö sekä yritti pitää pintansa tuntemattoman edessä, mutta samalla haluten raivota turhautumistaan ja ikäväänsä pitkin metsää.
"Ei... Tule..."
Hän toivoi että tulisi. Mutta setä ei halunnut, toinen ei tulisi. Se oli selvää sen jälkeen, kun setä oli kerran ruuan myrkyttänytkin.

Kättä pitelevä mytty kohosi väristen, osoittaen pienempään telttaan, tytön kohottamatta päätä mytystä. Hän tiesi missä telttansa oli. Viikko tässä oltiin jo oltu.
"Teltassa on laukku", hän puhui äänellä mikä yritti pitää selkeytensä ja tasaisuutensa. Mikä se on mitä pitää sanoa... Laukku, laukku on tällä kielellä... Ei hän muista, oli- Oli setä sen opettanut.
"Teltassa on apu."
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä 12 Helmi 2017, 15:18, muokattu yhteensä 2 kertaa
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 22 Elo 2016, 16:16

Ei tule? Oliko jotain sattunut? Se joku ei ollut ilmeisesti ollut tulossa, tai sen käsityksen Sigurd sai tuon murinan keskeltä erottuvista sanoista. Koko ajan itkunpartaalla olevaa tyttöä kävi sääliksi ja lohikäärme olisi vain halunnut kertoa toiselle, ettei mitään hätää ollut. Mutta ehkä tyttö oli juuri menettänyt jonkun? Jos tämän toisen teltan omistaja ei ollut palaamassa, ehkä oli sattunut jotain pahempaa? Kenties pedot hyökänneet - tosin tuntui aika epäuskottavalta, että pedot olisivat tämän kaksikon yllättäneet. Tytöllä oli selvästi selviytymistaitoja ja omasihan tuo itse petomuodon, joten ehkä kaksikko oli sitten joutunut tekemisiin vihamielisten humanoidien kanssa. Se ei olisi yllätys, ei näinä aikoina, ei tässä valtakunnassa...

Keskenkasvuinen kävi kuitenkin sen verran kättään ja kasvojaan kohottamaan, että kykeni pienempää telttaa osoittelemaan. Jälleen tuo puhui jotain kielellä jota lohikäärme ei ottanut ymmärtääkseen, mutta sitten selvisi, että pienemmästä teltasta löytyisi ilmeisesti jotain apua. Siniharja nyökkäsi ja nousi sen verran, että saattoi pienemmän teltan sisustan tutkia. Hetken silmäilyn jälkeen käteen tarttui laukku, jossa tuntui olevan sisältöä jonkin verran - kenties sieltä löytyi se apu?
Sigurd peruutti pois teltasta, nostaen sen laukun näkyville ja katsahti kysyvästi tyttöön, odottaen jonkinlaista myöntävää merkkiä siitä, että hän oli oikean asian osannut teltasta tuoda. Laukku tuotiin kuitenkin tytön vierelle, siniharjaisen itse kyykistyen tuon eteen uudemman kerran. Tyttö saisi itse tonkia laukustaan tarvittavan, Sigurd tiesi ettei toisen tavaroita saanut penkoa ilman lupaa!

"Autanko?", Lohikäärme kävi kuitenkin kysymään, nyökäten toisen jalkaa kohden. Kyllä hän ymmärsi, jos tyttö itse halusi jalkansa katsoa kuntoon - niin hänkin yleensä halusi, jos oli haavoittunut. Se otti aina egon päälle, jos jonkun piti auttaa... - mutta mikäli tuo oli liian järkyttynyt ja tuskissaan voidakseen itseään tohtoroida, oli Sigurd valmis auttamaan parhaansa mukaan.


//AAAAAAAAANTEEEKS TÄÄ HEMMETINMOINEN KESTO T_T HÄVETTÄÄ //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 10 Syys 2016, 15:45

#Anteeksi kestosta myös täältä ^^ Eikä tarvitse hävetä#

Likka käytti sen ajan, minkä vieras otti kävellessään teltalle ja sieltä hakien nimeämättä jäänyttä laukkua, itsensä rauhoittelemiseen. Oli typerää itkeä, varsinkin tuntemattoman edessä. Se oli hyödytöntä, lapsellista. Heikkouden osoitusta mikä saattaisi vaaraan jos tämä tuntematon jättikäärmemuuttuja päättäisikin hyökätä. Itkeminen ei tuonut setää takaisin eikä parantanut melkein ammottavaa haavaa sääressä.
Vetäen välillä väriseviä, tasaisia hengenvetoja ja pyyhkien itkemisestä punertavia silmiä ja muuten märkiä kasvoja syliin käärityyn myyttyyn Behg onnistui ainakin hieman tyyntymään.
Jähmeä nyökkäisy esitettävälle laukulle.
Ehkä tyttöä myös Behgin huomaamatta rauhoittui vieraan läsnäolo. Toki toinen oli vieras, mutta toinen oli siitä seikasta huolimatta rauhallinen, yhteistyöhaluinen ja toisen elehdintä lievitti pikkuisen ahdistusta.

Hataroivin elein pentu veti laukkunsa lähemmäksi kun se laskettiin hänen vierelleen ja alkoi etsiä sieltä. Eli... Rohtoa. Kasveja. Ja jotakin- Pitäisi varmaan peseytyä. Vesipullo, sillä puhdistaa haavan ainakin. Muun kehon voisi pestä mudasta ja verestä myöhemminkin kun tämä vieras häipyisi, Behg voisi rauhassa raahautua puron vierelle peseytymään.
Vetäen nahkaista vesileiliä laukun uumenista susityttö vilkaisi puhuvaan vieraaseen, toisen kysyvä äänensävy hakien heiko-oloisen pennun huomiota. Auta? Auttaa häntä?
Pentu jääräpäisesti pudisti päätään ja aukaisi vesileilin, vetäen hammasta purren jalkansa hieman koukkuun, polvi koholle.
Se sattui, se sattui todella paljon.
Ja kun Behg alkoi kaataa vettä puhdistamaan haavaa reidessään keskeytyi homma melkein heti. Uusi, polttavan omainen kipu oli yllättävä ja sai pennun terävästi henkäisemään, kasvonsa irvistäen, haavoittunut jalkansa täristen ja pudottaen vesileilin ruohikolle. Pentu puristi kätensä nyrkkiin ja yritti pidätellä itkua suljettuen silmien takana ja pitää äänet sisällään.
Hän ei halunnut hoitaa haavaa jos se noin paljon sattuisi, ja kun hän vielä tunkisi sinne sitten hoitavia rohtoja... Mutta jos hän ei tekisi niin jalka mätänisisi ja irtoaisi eikä silloin sedän perään mentäisi!
Vahti
 

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 19 Syys 2016, 17:04

Kovin päättäväisenä tyttö pudisti päätään kun apua tarjottiin. Sigurd vain nyökkäsi ja jäi sitten kyykkimään toisen vierelle, seurailemaan kuinka tuo laukkuaan alkoi penkoa ja valmistautua jalkansa operointiin. Mikäli tuo itse halusi haavansa hoitaa, ei lohikäärmeellä ollut siihen sanomista. Antoi tytön nyt ainakin yrittää itse, ihailtavaahan tuollainen päättävyys ja omatoimisuus oli. Mutta sanomattakin selvää oli, että tyttö oli tuskissa ja jalan hoitaminen itsekseen ei tainnut olla se helpoin vaihtoehto. Mutta silti haava piti saada puhdistettua ja sidottua, pahimmillaan se tulehtuisi ja menisi kuolioon.

Vesileilistä susityttö kävi kaatamaan vettä haavaansa, kuitenkin pysähtyen toimissaan kun kipu otti jälleen vallan ja lamaannutti toisen täysin. Sigurd hymähti pienesti, katsellen toista pahoittelevasti toisen kärvistellessä kivuissaan. Hetken lohikäärme antoi tytön keräillä itseään ja toipua äskeisestä, ennen kuin hän kävi lähestymään tilannetta. Kyykyssä hypellen toisen vierelle, nostaen sen vesileilin nurmelta ja tarjosi sitä takaisin nuorelle.
"Pystyt siihen kyllä", Siniharja hymisi rauhallisenlempeästi, rohkaisevasti, siinä samalla hymyillen, "Kipu on vain väliaikaista. Pystyt sivuuttamaan sen kyllä", Tuskin toinen vieläkään ymmärsi mitä hän puhui, mutta Sigurd uskoi sen rohkaisevanlempeän äänensävynkin jo kertovan jotain. Puheidensa lomasta siniharja oli nostanut toisen kätensä varovaisesti tytön selälle, silitellen kevyen varovaisesti toisen yläselkää, ollen totta kai valmiina vetämään kätensä pois toisen iholta jos tyttö ei kosketuksesta pitänyt.

Hän oli kuitenkin päättänyt antavansa tytölle vielä yhden mahdollisuuden suorittaa tämä operaatio loppuun itse. Jos toinen ei tarttuisi toimeen pian tai uudemman kerran keskeyttäisi kivun takia, hoitaisi Sigurd jalan hoitamisen loppuun - ei sitä tuohonkaan kuntoon voinut jättää.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Hylätty ja löydetty | Aksu

ViestiKirjoittaja Vahti » 24 Syys 2016, 21:44

Alta kulmien, kivussa sekä pettyneenä ja vihaisena itselleen, tyttö katsahti lähestyvään suurliskomieheen. Ja sitten myös sitä takaisin tarjottua vesileiliä.
Jollakin tavalla ele, toisen avuliaisuus ja tarkkaileva, rauhallinen olemus muistuttivat erästä asiaa. Sinitukkaisen miehen viattomalta tuntuva uteliaisuus ja avuliaisuus häntä kohtaan oli kuin pennulla. Tai niin Behg ainakin sen näki.
Toinen tuntui olevan aivan tietämätön miten kuuluisi käyttäytyä loukkaantuneen ihmissuden kanssa, tai sillä tavalla minkä Behg oli oppinut: etäisyyttä ja antaa olla rauhassa, hiljaa ja paikallaan. Moisen ajatuksen syntyminen sai tytön tuntemaan itsensä... Noh, ainakin henkisesti aikuiseksi tai aikuisemmaksi toiseen verrattuna. Vaikka fyysisesti mies olikin hän vahvempi niin pentu alkoi tuntea että henkisesti tilanne taisi olla toisin.
Ja ehkä tuo ajatus jotenkin myös ylläpiti tytön määrätietoisuutta yrittää työskennellä väsymyksen ja kivun läpi jalkansa kanssa. Koska ei hän nyt voinut koko ajan taantua pennun tasolle toisen edessä...

Toisen käsi selällä sai likan jäykistymään, muttei kavahtamaan kosketusta koska turha liikkuminen loi lisää turhaa kipua ja muutenkin pentu ei halunnut näyttää selkeästi että toinen sai hänessä aikaan reaktiota. Tuntui oudolta tuollainen lempeä silittely ja kaikki muukin tuntui... Melkein inhottavan oudolle että teki mieli jo ärähtää kun toinen koko ajan oli epäilyttävän ystävällinen häntä kohtaan. Hämmentävän lempeä.
Mutta jos kerran toinen oli ihan pentu niin ei hän voinut suuttua... Kun itselläkin tuntui aina ikävältä tulla huudetuksi ja muuta kun teki itse väärin.
Mumisten omalla kielellään susityttö otti leilin takaisin toiselta.
Mutta ennen kuin hän jatkaisi, hän kaivoi laukustaan pari paksua, pitkää juuren palasta. Kasveja mitkä auttoivat kipuun ja kuumeeseen. Ne saattoi joko keittää ja sitten nauttia liemen mikä maistuisi vähemmän kitkerälle kuin suoraan kasvista purtuna. Mutta nyt ei ollut aikaa saakka mahdollisuutta alkaa mitään keittelemään.
Likka sitten laittoi juuret poikittain suuhunsa, puri niihin ja aloitti jalkansa hoitamisen uudelleen.

Tyttö tärisi ja urisi, hikihelmiäiset kohosivat otsalle ja tämä huohotti hampaitten ja huulten välistä.
Tällä kertaa kun oli valmis, kipu ei ollut niin yllättävä ja läpi iskevä. Mutta kyllä se silti sattui perhanasti.
Haavan pesemisen jälkeen Behg piti uuden hengähdystauon, pureskeli kitkerää juurta ja imeskeli sen mehua. Sitten hän laski hetkeksi juuret pois suustaan ja tonki pienen nahkapussin laukustaan esiin. Otti sieltä räikeän kirkkaan punaisia, kuivatettuja lehtiä ja alkoi niitä pureskella mössöksi suussaan.
Kun lehdet oli pureskeltu sopivan kokoiseksi mössöksi, Behg sylkäsii sen ulos suustaan ja erotteli mössön kahdeksi palloksi käsiinsä. Ja alkoi sitten asetella niitä jalkansa haavan molempien teiden sisälle. Juurista oli apua tässä vaiheessa sillä jos jo peseminen oli kamalaa, niin haavaan rohtojen tökkiminen vielä pahempaa!
Purren molempien juurten läpi tyttö alkoi ihan tosissaan väsyä jo pelkästään istumisasennossa pysymiseen, kaikki täristen ja oloa heikottaen.
No... Haava oli puhdistettu ja yrtit laitettu sisään, se pitäisi kyllä vielä sitoa ja kaikkea muutakin tehdä kuten kylpeä, siivota nuotio ja pata eilisestä ruuasta, hakea vettä, ruokaa, tehdä nuolia, suunnitella reitti hakea setä... Takaisin...
Ottaen osittain järsityt juuret suustaan, yhden tippuen sormien välistä maahan, likka huohotti ja tuntien kuinka tilanne alkoi taas kasaantua päälle.
Paitsi että tällä kertaa ei ollut voimia yrittää tehdä asioille mitään. Se siitä aikuisena olemisesta, ei pystynyt tekemään edes... Leiri... Ask-
Behgin leuka lepäsi rintaa vasten, silmät sulkeutuen ja aueten ja lopulta tämän keho alkoi mennä veltoksi.

#Hih, Behg uskoen olevansa "aikuinen" ja pitäen Sigurdia "pentuna" josta pitää huolta... Kielimuuri voi välillä olla ihania väärinymmärryksiä luova.#
Vahti
 

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron