#Etäisesti tilanne tuo mieleen
tämän#
Voi kyllä. Behg ei luottanut tähän jättimäiseen, verta suupielistään tihkuvaan käärmemäiseen otukseen mikä oli jähmettynyt paikalleen. Behg oli ihmissusi, hän tiesi että joskus metsästäessä tuli tällaisia tilanteita kun sekä saalis että saalistaja vain
jähmettyivät. Tuijottaen toisiaan, ei ääntäkään tai liikahdusta. Se oli vähän kuin menisi lukkoon ja avautuisi, lähtisi liikkeelle, vasta kun toinen tekisi sen. Mikään muu ulkopuolinen ärsyke ei sitä lukkoa rikkoisi, tilanne vain jännittyen ja jännittyen kuin hitaasti vedettävä jousi kunnes sen kaari ei enempää jännittämistä kestäisi.
Siinä missä peto tuntisi vain kihelmöivän odotuksen ja tappamisen huuman, tuntisi saaliseläin vain koko ajan pitkittyvää kärsimystä. Sydän tykyttäen ja jähmettyen saman aikaisesti, silmät kivistäen kun niitä ei uskaltanut edes räpyttää. Tietäen että niin kauan kun tilanne pysyisi paikallaan, sen verran saisi enää elää.
Koska kun se lukko aukeiaisi, jänne vapautuisi ja tilanne laukeaisi, kuolema olisi niskassa kiinni ja pitää taistella
joka. Sekunnista. Elää.Behg oli kuitenkin itsepäinen, oli kuulemma melkein ainoita hyviä piirteitä hänessä sedän mukaan, ainoita vahvoja ominaisuuksia. Ja tytöllä oli kuulemman vahva halu sinnitellä elämän sreunassa kiinni kynsin ja hampain vaikka muut tönisivät reunan yli. Oli aina ollut sellainen, siitä asti kun syntyi ja kaikki muut toivoivat kuolemaa paitsi yksi.
Behg ei ollut koskaan kysynyt sedältään, oliko setä yksi niistä jotka olivat toivoneet vauvan kuolemaa silloin. Susityttö uskoi tietävänsä vastauksen, ja pelkäsi silti sedän joskus sanovan sen ääneen raivoissaan.
Loukkaantunut sudenpentu säpsähti silmin nähden kun suuri käärmepeto päästi lopulta äänen, hetkellisesti tytön hengitys kiihtyen että hätäiset hengenvedot kuuluivat varmasti suurpedonkin korvissa. Lämmin ilma kohti puhallettuna yllätti, saaden pennun puristamaan silmänsä kiinni ja vetäytymään enemmän puunrukoa vasten -pienesti valittaen pelon alla jalkaansa- avaten sitten taas silmänsä katsoakseen mitä peto teki. Se oli kauheaa kun ei nähnyt ja tiennyt. Behg mieluumin halusi nähdä mikä hänet tappoi kuin vain päätyä kuolemaan ilman ymmärrystä kuka, millä, miten ja missä.
Tosin, vaikka pentu ei sitä tiedostanut, lohikäärmeen matala...
Hyminä omasi kyllä vaikutuksen, sen värinä huomaamattomasti omaten rentouttavan vaikutuksen.
Behg vain oli niin hemmetin peloissaan ettei antanut sille paljoa vaikutusvaltaa.
Kun suurpeto alkoi liikahdella, nyt Behg voiden nähdä sen kaikessa
kokonaisuudessaan, ihmissusipennun katse vilkuili kaikkialta lohikäärmeen osista sinne tänne kuin ei tietäen mitä pitää silmällä. Varsinkin kun toinen alkoi muuttua. Behg ei ollut varma, paniikissaan melkein uskoen, että oliko hänen silmiinsä tullut häiriö vai tekikö lisko-otus jotakin. Ilmeisesti se oli tuo viimeinen sillä lohikäärme katosi, jättäen kaksijalan enää vain paikalle.
Behg oli hyvin, hyvin hämmästynyt tuijottaen tyrmistyneen oloisena jopa pentumuodossaan muuttunutta kaksijalkaa.
Toisen huulet kaartuivat ylöspäin, silmissä tapahtuen eräänlainen pehmennys. Toisen hymy ei näyttänyt turhan pinkottuneelta, hymy vaikutti toisen silmiinkin joiden ympärille muodostui pieniä ryppyjä... Toisen hymy, jota kai saattoi kutsua ystävälliseksi, oli aito. Tosin jotkut osasivat todella hyvin valehdella, esittää ystävällistä.
Ainakaan pentu ei silti tällä kertaa kavahtunut kun toinen tuli lähemmäksi, kyykistyi siihen eteen ja ojensi kättä.
Sudenpentu katseli kädestä miehen kasvoille, pienempi selkeästi
paljon rauhallisempana. Sen kyljetkin kohoilivat enää vain tasaiseen, rauhalliseen tahtiin.
Korvatkin kohosivat luimusta kun toinen puhui uudemman kerran.
Puhui taas laumasta ja auttamisesta, nyökytellen pennun takajalkaa kohti. Kuten eläin peittää haavansa ja kipunsa ettei hyökkäävä tajuaisi heikkouksia, pentu yritti vetää lävistetyn jalkansa kehonsa alle piiloon mutta se oli jo alussa epätoivoinen yritys. Se aiheutti vain lisää kipua ja pentu irvisteli siitä.
Se vilkaisi toisen ojentamaa kättä, epävarmana oliko toisen kädessä jotakin vai miksi se oli tarjolla. Se ei kuitenkaan ollut kohotettu joten se ei varmaan ollut vaarallinen.
Kaikki huomio ampaisi kuitenkin takaisin kaksijalkaisen kasvoihin kun toinen puhui nyt toisella kielellä. Se oli etäisesti tuttu. Kuulosti hieman kylän vanhimpien ja yhden naapurikylän kieleltä.
Sillä jos totuus nyt kerrotaisiin, vaikka Behg ei sitä ihan tiennyt koska hänelle ei paljon oppimista oltu suotu kylän historiasta, niin Behgin kotikylässä oli ollut muinoin haltioiden kylä jotka varmaan olivat sitten täältä rannikosta päin. Nykyään kuitenkin kylä oli ihmissusien asuttama, siellä ollen sekaisin vähän kaikenlaisia veriä mutta ei mitään niin suurta kuin Lounatuuli, enemmänkin normaalikokoisia kaksijalkaisia. Verta tosin oli varmaan suurimman osan asukkaan suvussa edes muutama pisara. Ja koska kyseessä oli alunperin ollut haltiakylä, kyllä haltiakielellä oli edelleen vaikutteita nykyiseen kylän kieleen vaikkei niin puhtaasti kuin mitä rannikon haltioiden kielessä.
Kuitenkin, petomuodossaan Behg ei kykenisi kommunikoimaan, eikä liskomies ilmeisesti aikonut häntä rauhaan jättää saatikka tappaa.
Näkemättä muuta vaihtoehtoa sudenpentu jäykistyi, muotonsa muuttuen kun sen ruumis venyi ja muotoitu rusahdellen. Se oli kivuliasta loukatulla jalalla ja pennun vikinä muuttui tytön hiljaiseksi itkuksi.
Siinä sitten alastomana, likaisena ja loukkaantunena susityttö pysytteli sykkyrässä, paitsi loukattu jalka suorempana, tuijottaen sinitukkaa ilmeettömästi.
Viimein Behg puhui, yrittäen saada edes hieman oppimaansa paikalliskieltä lauseeseensa. Sen verran kuin muisti ja osasi.
Tytön puhuma kieli ei ollut ihan sitä mitä Lounatuuli oli käyttänyt. Behgin kotikieli oli terävämpää, omasi paljon murinan omaista ääntelyä ja painottamista. Hän yritti selittää tilanteensa lyhyesti, sedän häipymisestä siihen kun hän lähti tämän perään.
"
Setä juokse kotiin. Minä
jäljittää polku
mutta sitten kaaduin ja loukkaannuin. Ei lauma."
Setä... Ajauts kirpaisi niin syvältä että se melkein näkyi ilmeettömyyden läpi, tytön tahtoen vain ryömiä koloon itkemään. Ja raivoamaan ettei hän ollut osannut arvata sedän aikeita.
Sillä enää, tässä kunnossa ja tilanteessa, ei hän voinut lähteä sedän perään. Ei ajoissa.
Setä jätti hänet.
"Leiri
tuossa suunnassa" tyttö yritti selittää leirin suuntaa, nyökäten miehen jalkojen ohitse sinitukan taakse, koko ajan pitäen huomionsa toisessa.
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä 12 Helmi 2017, 15:16, muokattu yhteensä 2 kertaa