Jälleen kerran, matka jatkui. Alkuunsa kaksikko ei vaihtanut sanoja, keskittyen vain nopeasti etenemään hangessa mahdollisimman kauas "enkeleistä". Olivatko he sitten olleet enkeleitä, Theodluin ei ollut siitä vielä täysin varma. Ei hän tiennyt, mitä ajatella, päässä pyöri niin monta kysymystä, että alkoi ahdistamaan. Sattui, rintaa puristi ja pala nousi kurkkuun, pikkuhaukan kyeten juuri ja juuri hillitsemään itsensä, ettei olisi alkanut itkemään. Ei hän halunnut itkeä, vaikka monta syytä sille ehkä olisi ollut. Ei ainakaan näin Aaronin seurassa. Eniten pikkuhaukkaa alkoi häiritsemään se, että hänen äitiään oli väitetty langenneeksi. Ei se niin ollut mennyt, äidin tarinoiden mukaan. Hän oli luopunut siivistään, vapaaehtoisesti, ei niitä oltu riistetty häneltä syntien tai muun syyn takia! Mutta, oliko äiti sitten valehdellut? Vai oliko langenneen määritelmä täysin erilainen? Ja oliko hän, sittenkin, nephilim? Ei Theo halunnut niin uskoa, tosin ei hän varsinaisesti koskaan ollut miettinyt, mikä oli! Hän oli puoliverinen ja se määritelmä oli riittänyt enkelinpennulle.
Mieli teki kovasti keskustella aiheesta ja teorisoida, avautua jopa, mutta jostain syystä Theodluin ei halunnut siitä puhua Aaronin kanssa. Ei ainakaan nyt, ehkä sitten kun alkujärkytys olisi haihtunut, voisi kisällin kanssa keskustelua harkita.
Päivä eteni siinä kävellessä, tunnin vaihtuen toiseen, lopulta auringonkin päättäen, että oli aika alkaa laskeutua pikkuhiljaa. Sinä aikana he ehtivät kävellä pidemmänkin matkan kohden määränpäätä, Aaronin näyttäen jälleen tietä. Pikkuhaukka oli omassa hiljaisuudessaan kiitollinen siitä, ettei puusepänpoika lähtenyt enkeleistä puhumaan hänelle, saatikka sitten äskeisestä jäänyt vellomaan. Varmasti kisällinkin ajatukset olivat sekaisin tapahtuneiden myötä, joten parempi vain, että molemmat omissa ajatuksissaan koittivat niitä selvitellä näin alkuunsa.
Lopulta he lähestyivät metsäaukeaa, Aaronin vilkaisten pikkuhaukan puoleen hymyillen. Theo kohotti kulmiaan pienesti, odottaen jonkinlaista kommenttia, mutta sen sijaan kisälli lähti risuja ja muita matkaansa poimimaan. Hetken enkelinpentu katsoi sinisilmäistä kysyvästi, kunnes äkkäsi jutun juonen ja lähti tekemään samoin. Kohta oltaisiin perillä ilmeisesti, joten nuotioon kannatti kerätä polttopuuta jo valmiiksi. Metsäaukea, jolle he saapuivat, oli pieni ja kukkulainen. Heidän matkansa vei ilmeisesti ylös mäelle, Aaronin lopulta huomautellenkin viimeisen ylhäälle pääsevän olevan maahisen penikka. Pikkuhaukka naurahti, lähtien askeleitaan vauhdittamaan siinä missä Aaronkin, enkelinpennun kuitenkaan intoutumatta juoksemaan asti. Johan hänellä paikat olivat kipeät aikaisemmasta löylytyksestä.
Niinpä puoliverinen saapui Aaronin jäljessä kukkulan huipulle, katsellen kuinka kisälli kantamuksensa maahan heitti ja lopulta lässähtäen itsekin hankeen. Theo puolestaan laski oksat sylistään maahan, jääden katselemaan Aaronia, joka ilmoitti heidän pystyttävän leirin tähän ja sitten odottavan.
"Kauan luulet meidän joutuvan odottamaan?", Theodluin kysyi hymähtäen, samalla kun lähti lunta tamppaamaan raivaamaan pois kukkulan laelta, jotta voisi kasata heille nuotion leiriytymistä varten.
"Oletko varma, että Lounatuuli tulee tänne?", Oli seuraava kysymys kisällille, pikkuhaukan vilkaisten tuon puoleen.