Theodluin vaikutti ymmärtäväiseltä, mitä tuli salassapitoon ihmisen kanssa seurustelusta ja vaikka Aaron ei ollut siitä silloin pitänyt, oli hän tyytyväinen että nätti poika nyt Arathetin möläytyksen myötä siitäkin tiesi.
Mäen isolle puuttomalle aukealle laskeutuminen suoriutui pystyssä suuresta repusta huolimatta, kisällin toivoessa ettei tasapaino tulisi pettämään häntä jatkossakaan ja jäikin sullomaan makkaraa suuhunsa, odottaen ja kuunnellen Theota.
Vastaus oli ainakin lievästi hämmentävä, mutta nuorempi ei käynyt keskeyttämään toista tai kommentoimaan, mitä tuli keltakatseen omiin uskomuksiin tai jopa lähestulkoon välinpitämättömyyteen tämän veriperimästä, toisen myöntäessä jopa itse epäilleensä äitinsä puheita enkeleistä, antaen tuosta jopa ehkä hupsahtaneen kuvan, mutta tuon kullertavalle verelle jota Aaron oli tuon nenästä jo kertaalleen vuodattanut ei kyllä selittyisi millään muullakaan.
Ainakaan Aaronista, uskoen ainakin matkakumppaninsa puolesta tuon äidin olleen enkeli, vaikka vanhempi haltianuori ei liiemmin näyttänyt siitä tuon äidin myötä välittävänkään. Keskustelun päästessä pidemmälle, Aaron lähti pikkuhiljaa kävelemään kohden metsänreunaa, lävitse aukeaman, kahlaten nilkkaan asti ylettävän lumen, siinä missä Taskari nautti kyydistään pidemmän haltian viitassa.
"
Varmasti ovat taruolentoja, mutta sellaisen kohdatessaan, he varmaan kohtelisivat niitä kuten meitäkin." Kisälli kävi lopulta kommentoimaan mitä Theodluin oli ihan ensimmäisenä sanonut, naurahtaen sitten kevyesti enkelipojan tunnustaessa, ettei itse ollut uskonut kolmeen vanhimpaan ennen hänen ilmestymistään.
"
Ainakin kaksi heistä on, en tiedä ketään joka olisi nähnyt kolmannen... Tai no, Oraakkelin ehkä, mutta ken tietää josko vanhimmat vaan valehtelevat lukumääränsä näyttääkseen voimakkaammilta." Aaron kävi vitsailemaan, jättäen keskustelun nätti pojan edesmenneestä äidistä sikseen, tuntiessa ehkä vähän sitä samaa syyllisyyden pistosta, mitä Theokin oli aikaisemmin tuntenut. Ei kysymystä kumminkaan kaduttu, haltianuoren tuntiessa oppivansa toisesta yhä enemmän tuon yhtä avoimesti hänelle jakaessa, mitä he toisiltaan kyselivätkin.
He ehtivätkin ottaa muutaman, vain lumesta narskuvan, muutoin hiljaisen askeleen, enkelinpennun käydessä esittämään seuraavan kysymyksensä, kuten heillä oli ollutkin tähän asti tapana keskustella ja toisiin tutustua. Tällä kertaa kysymys veti kisällin kuitenkin tavallista hiljaisemmaksi, tietämättä miten edes aloittaisi sellaisen kuin pitkäniän, haltioiden sen suurimman piirteen ja sisimmän menetyksen selittämisen.
Kysymys oli aika iso... Mutta siitä huolimatta Aaron lähti etsimään itsestään keinoja miten vastaisi ilman, että oma temperamentti ei ottaisi valtaa niin, että näyttäisi vallan suutahtaneelta nätti pojalle tämän mielenkiinnosta asiaan, josta puhumisesta hän oli tähän asti joko vältellyt tai muut eivät olleet uskaltaneet kysyä.
"
Mikä osa siitä?" Sanansaattaja kävi pysähtymään ja pudottamaan valtavan, raskaan reppunsa lumeen, jääden pyörittelemään hartioitaan pariin otteeseen ennen kun kääntyi puolittain Theohon mahdollisimman hyväntuulisella hymyllä minkä vaan aikaan sai.
"Se kohta kun Oraakkeli sulkee sinut kynsiensä väliin kuin olisit lumipallo sen pois ottaessaan?" Aaron kävi demonstroimaan, kaapaten maasta kourallisen lunta ja lähti muotoilemaan kyseisen lumipallon, lähtien sitten puristamaan tiivistä palloa käsiensä välissä.
"
paineikkaalta, taisin nähdä koko elämäni vilisevän silmieni edestä, kaipa se tuntuu siinä kohtaa kuin kuolemalta? Voit pahoin, mutta se ei satu." Puusepänpoika kävi selittämään, sinisten silmien tuijottaen lasittoituneena lumipalloon jota kohteli kuin kuolevaista ja hän oli ajankiitäjä, mutta puristuksista huolimatta, tuon ollessa suojalunta, se ei räjähtänyt käsiin.
"
Sen jälkeen... Olosi on vähän heikko, mutta kevyempi? Olin silloin itse asiassa ihan tyytyväinenkin, mutta silloin minä olinkin idiootti---Hei, hei sinä!" Aaron äkkäsi ilmaisen kyydin varastaneen, sinisuomuisen lemmikkinsä nätti pojan olalta ja tuo, kiinni jäätyään ja omistajansa nähdessä heittokäsi valmiina, hypähti pieni lisko Theodluinin olalta lumeen vipeltämään karkuun lumipalloa, jonka alta tuo juuri juuri ehättikin, panoksen lässähtäessä syvälle kinokseen.
"
On lämmin, voit jo liikkua itsekin!" Aaron karjui lemmikkinsä perään, laskien oman paksun huppunsa saadakseen viileää ilmaa, hienkin alkaessa jo muodostumaan hiusrajaan.
"...Sitten. Sitten vasta se alkaa sattumaan." Kisälli käi sanomaan, rauhallisempana mutta matalampana, katsoen kauemmaksi, kohden vastakkaista metsänreunaa yhä vipeltävän lemmikkinsä perään, palan uhatessa muodostua kurkkuun.
"Et voi kertoa kenellekään miksi muutut heidän silmien edessä niin nopeasti. Äitisi itkee ja anelee selityksiä kasvuusi, jo kolmannet kengät jäävät pieneksi, päätäsi ja koko kehoasi sattuu ja särkee melkein kaiken ajan, äänesi murtuu ja muuttuu niin ettet pysty puhumaan selkeästi viikkoihin ilman että säikähdät sitä itsekin, veljesi luulee sinun tulleen kirotuksi... Haltiana, sinä menetät identiteettisi, joten... Kai se on myös... sillä tavalla myös nöyryyttävä kokemus. Ikääntyä sillä lailla, yht äkkiä kuten ihmisetkin etkä voi kertoa kenellekään miksi." Sinisilmäinen kakisti, yllättävän rauhallisesti, mutta ei ilman etteikö kulmat olisi kaartuneet kurttuun kisällin lähinnä kirotessa tyhmyyttään.
Ei siksi, että hän uskoi voineensa tehdä silloin toisin, mutta kuinka kevyesti oli siitä loppujen lopuksi ajatellut, silloin täysin uskonut sen olleen menetyksen väärti hyvin riskialttiin romanssin vuoksi... Vaikka, olihan siinä tietenkin myös ihastuksen henki kyseessä, mutta silloin motiivi oli ennemmin ollut se ensimmäinen.
"
Joten... Se on aika noloa. En suosittelisi." Aaron katsahti vanhempaan, toisen suupielen painautuessa poskeen, onnistumatta kuitenkaan näyttää siltä että hymyilisi.
//
"yleisön" pyynnöstä//