Kirjoittaja Aksutar » 13 Helmi 2018, 01:10
Shiloh
Kevät, kaikessa ihanuudessaan teki tuloaan, talven kylmien väistyen pikkuhiljaa. Tai ainakin hetkellisesti, ken tiesi, jos pakkaset vielä palaisivat. Kovin moni ei ajatuksesta pitänyt, mutta enkelille se oli se ja sama. Hän ei tuntenut mitään. Tai, itse asiassa hän tunsi kaiken. Hän tunsi liikaa, hän tunsi nyt kylmän ja kuuman, surun, vihan. Hän näki sen kaiken, kuten ihmiset, kuolevaiset. Ja se oli hirveää.
Olihan siitä jo aikansa, kun Sotiris oli maskinsa menettänyt toisen siivekkään kanssa otellessaan. Kaikki sen jälkeinen oli ollut yhtä sekamelskaa ja kamaluutta. Siivetön oli eristäytynyt kaikista, kykenemättä enää olemaan sama iloinen itsensä ja peittelemään sitä katkeruutta, jonka Azure oli hänelle aiheuttanut, lähdettyään demonin matkaan. Vielä silloin, kun hänellä oli ollut maskinsa, se oli onnistunut, mutta nyt kun hän tunsi kaiken, ei hän enää siihen kyennyt. Sattui, syvälle sisälle, aivan uudella tavalla.
Ja se kipu oli yksi syy, miksi hän oli tänä kauniina päivänä jälleen eristänyt itsensä metsään. Shiloh oli poistunut kaupungista jo yöllä, viettänyt koko kylmän, pimeän yön yksinään metsässä vaellellen ja nyt viimein pysähtynyt. Oli niin pirun kylmä, jalkoja palelsi, eihän hänellä ollut edes kunnon kenkiä jalassa. Vain kepeät kangastossut! Eipä asustus muutenkaan ollut lämmin, miehen kulkien mustissa kaavuissa ja hupullisessa viitassa, alta löytyi vain tummat housut ja valkea pitkähihainen paita. Jotka nekin taisivat olla asteen tai toisen kosteat ja kylmät, yön rämpimisen jäljiltä. Eikä se kylmä vienyt mukanaan kipua rinnasta.
Se pisti nelisilmäisen kyynelehtimään. Oli pakko itkeä, se tuntui edes jotenkuten helpottavan ahdistusta ja kipua. Eikä se hiljaa itkeminen tietenkään onnistunut, kasvottoman viimein käyden kyyneleidensä lomasta vaikeroimaan, monen äänensä voimin. Kovin koittaen olla hiljaa, kun alas kannolle romahti istumaan, mutta eihän se hiljaa itkeminen onnistunut. Kyynäreet nojasivat polviin, kasvojen painautuessa kämmeniin, Sotiriksen antaen kyynelten virrata, kristallinkrikkaiden, kimmeltävien pisaroiden tipahdellessa kasvojensyrjiltä alas.
Ainakin hetken.
Kuului ääni, naisen, joka tiedusteli oliko kaikki hyvin. Hetken enkeli luuli kuulleensa omiaan, harhoja, kenties tahot tahtoivat taas koitella häntä, hänen järkeään. Mutta ei, kysymys toistui, jonkun tiedustellessa, tarvitsiko hän myös apua.
Ja siihen ääneen Sotiris viimein reagoi. Ei vastaamalla, vaan silmän räpäyksessä syöksymällä kohden naista. Siivetön liikkui luonnottoman nopeasti, lähes aineettomasti, jättäen jälkeensä hetken häilyvää mustaa utua. Alta aikayksikön oli enkeli napannut kiinni naisen kaulasta, painaen tuon vasten lähintä puuta, nelisilmäisten kasvojen painautuen lähes kiinni tuon kasvoihin.
Mutta yhtä nopeasti, mitä oli käynyt toisen päälle, päästi Shiloh myös irti hopeasilmäisestä, miehen kuitenkaan perääntymättä kauemmas, vaikka kätensä irrotti. Neljä, sinisenä hohtavaa silmää tarkkailivat edessä näkyviä kasvoja, aivan siitä lähietäisyydeltä, aivan kuin hän ei olisi koskaan nähnytkään kuolevaisten kasvoja. Olihan hän niitä nähnyt, kyllästymiseen asti, mutta viime aikoina niiden katsominen oli tuntunut erilaiselta... Ja nyt nuo kasvot, kauniinhopeine silmineen, herättivät täysin uusia tuntemuksia. Eikä Shiloh edes tiennyt, mikä se uusi, outo tunne oli.
Lopulta yli kaksimetrinen mies perääntyi, hitaasti, kauemmas pienemmästään. Voi kuinka pieni ja siro tuo olikaan, nyt kun pysähtyi katsomaan kauempaa.
"Mikä olet", Oli ensimmäinen, moniääninen kysymys, osan äänistä jääden kuiskailemaan sitä kysymystä ilmoille, "Metsän henki? Tullut minua riivaamaan?".
"Vai koitos? Uusi testi, ääniä hiljentämään?".
// ASS IS HERE YOU MAY EAT IT. EIKUN MITÄ NYT :D Hyi häpeän heti, meen pois. Kuinka jutella naisille 101 - by Shiloh //