Kohtaa minut, levoton

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 25 Loka 2020, 18:51

Levo

Kaunis täysikuu, harmaahiuksinen haltia ajatteli itsekseen kulkiessaan yössä. Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaasti ja valaisivat hänen tietään kotiin. Päivä oli ollut pitkä. Hän oli saapunut metsän siimekseen kaksi päivää sitten tapaamaan erästä ystäväänsä ja he olivat jakaneet oppejaan toisilleen, vaihtaneet kuulumisiaan ja nauttineet toistensa seurasta. Käytännöllistä ja opettavaista. Näin korkeassa iässä pitkät ystävyyssuhteet olivat vaalimisen arvoisia asioita ja ainoa oikea omaisuus, josta mies välitti. Siispä hän vaelsi toisinaan pitkiäkin matkoja pitääkseen niitä yllä ja varmistaakseen, että hänen ystävänsä yhä voivat hyvin. Kieltämättä oli myös virkistävää poistua välillä Carmelista - niin ihana ja ihmeellinen kuin heidän kylänsä olikin. Carmelissa ei ollut ketään, jonka kanssa haltia olisi voinut puhua asioista, jotka tapahtuivat kauan sitten kaupungissa. Ei henkilökohtaisesta menneisyydestä, vaan ekonomiasta, kulttuurista ja tieteistä. Hän nautti siitä. Siispä tämä henkilökohtainen loma oli tullut enemmän kuin tarpeeseen. Velvollisuudet kuitenkin kutsuivat, joten hän ei viitsinyt venyttää poissaoloaan enää pidempään. Hänen oli aika palata tuolle kukikkaalle keitaalle.

Levarion oli lähtenyt taittamaan matkaansa takaisin Carmeliin melko myöhään, mutta luottavaisin mielin, sillä sää oli kirkas. Orastava talvi teki ilmoista viileitä, mutta syksy ei ollut vielä jättänyt heitä. Maa olisi ollut värikäs, jos kuu ei olisi loistanut sinertävää valoaan siihen. Puut sen sijaan olivat tyhjiä lehdistä. Niiden pinnalla kimalsi valkea kuura, joka oli jäätynyt runkoihin päivän kosteuden jälkeen. Askeleet rasahtelivat kevyesti siivekkään haltian alla, kun hän eteni metsässä. Kuunvalo sirosi ja heijastui hänen siivistään, jotka hän piti matalana. Päällään hänellä oli harmaasta villakankaasta tehty korkeakauluksinen takki, jossa oli koristeelliset, hopeiset napit, kaksi pitkää lievettä ja hopealangalla kirjaillut reunat. Hänen saappaansa olivat pitkät ja nyöritetyt ja käsissään hänellä oli pitkät sormikkaat. Kävellessään Levo kuulosteli ympäristöään ja aisti ympärillään olevia tapahtumia.

Luonto kunnioitti vanhaa nymfistä haltiaa läsnäolollaan. Korpit laskeutuivat tervehtimään häntä puiden oksille, ja hän tervehti takaisin. Ne ihmettelivät, mihin yksinäinen mies oli matkaamassa niin myöhään.
"Haltiat eivät koskaan ole metsässä yksin, ystäväni", hän vastasi linnuille lempeästi ja jatkoi tasaista matkaansa. Hänen ympärillään tapahtui paljon. Hän aisti sen: eläimet ja hyväntahtoiset henkiolennot, joiden poluille hän ei halunnut poiketa, ettei häiritsisi heitä. Pian hänen korvansa kuitenkin poimivat äänen, joka kuului jollekin isommalle olennolle. Ilmeisesti lepidopta oli ollut enemmän kuin metaforisesti oikeassa, sillä ääni lähestyi. Valtavalla nopeudella ja aggressiolla. Jokin muukin oli päättänyt kunnioittaa häntä läsnäolollaan, eikä Levo pitänyt siitä, miltä olento kuulosti. Myös korpit raakkuivat epäileväisesti ja lehahtivat lentoon jättääkseen lepidoptan. Muutkin eliömuodot tuntuivat loittonevan äänen lähestyessä. Mies ei poikennut tieltä syvemmälle metsään, sillä arveli, ettei pääsisi noin nopeasti etenevää petoa karkuun. Olisi siis paras kohdata olento. Hän voisi yrittää lyödä sen - mikä se olikin - joko älyllä tai välttelemällä ja väsyttämällä. Hän aisti ympärillään rutkasti maata ja jonkin verran kalliota tunnustellessaan sitä jaloillaan. Maa ja puut olisivat hänen edukseen, sillä taistelutilanteissa hän yleensä turvasi niihin magiansa avulla.
Mies sujautti kätensä vyöllään roikkuvaan pussukkaan, jossa oli riimukiviä. Hän ei ollut joutunut käyttämään niitä aikoihin, muttei olisi tehnyt tällaista matkaa ilmankaan. Mies nosti käteensä Perunin riimun, lausui loitsun ja tunsi kehoaan värisyttävän, lämpimän aallon. Se sai hänen ihonsa kihelmöimään ja polttelemaan. Loitsun määrä oli kiihdyttää hänen adrenaliiniaan, sillä hän ei totisesti taistellut enää samanlaisella raivolla kuin nuorikot. Taikuus sen sijaan sai aikaan ihmeitä. Kohtaa minut, peto, hän ajatteli itsekseen ja hautasi jalkansa tukevasti maan multiin.

//Aksu ja Alf kutsutaan lavalle. Halusin otsikoida tän "Levoton kohtaa Levon" mutta en ollut ihan niin korni. Olin tylsä ja laitoin tänkin "metsään" koska katso kun olen vague ja välttelen kertomasta missä oikeastaan olemme. Otin tähän tällasen oululaisen säämaiseman. Kurjaa ja kylmää (with the night fantasy sprinkle). Koska kaikki viimeisimmät pelini ovat KESÄSSÄ.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 09 Joulu 2020, 08:16

Alf


Täysikuu, jälleen kerran, täsmällisesti ajallaan. Kunpa Alf olisi osannut olla yhtä täsmällinen, eikä myöhästyä kerta toisensa jälkeen tilanteessa jos toisessakin, kuten tänäänkin. Hän lähti liian myöhään liikkeelle, puoliverinen arvioi matkan etäisyyden ja ajan aivan päin persettä. Vaikka oli lähtenyt Tapiwasta ”ajoissa”, ratsain, oli yö jo laskeutumassa valtakunnan ylle, kun puoliverinen pääsi metsän reunalle. Mutta ei hän voinut jäädä reunalle, puut täällä olivat liian heikkoja pitelemään petoa paikoillaan – hänhän purisi mokomat kepakot poikki ja olisi vapaa riehumaan koko yön. Mutta ratsunsa hän jätti metsän reunalle, suojaisaan piiloon, sitoen sen suitsistaan puuhun, jonka hevonen pystyisi tarpeen tullen kyllä riuhtaisemaan hajalle. Sillä oli ruokaa ja se ehti juoda purosta, ennen kuin isäntänsä jätti ratsun omilleen. Alf myös jätti suurimman osan vaatteistaan ja tavaroistaan ratsun luo, sieltä ne oli helpoin löytää aamun tullen.

Siitä eteenpäin Alf jatkoi jalan, kiiruhtaen syvemmälle ja syvemmälle metsään, koittaen löytää tarpeeksi vahvaa puuta, johon itsensä kahlita – mielellään paikasta, missä hän ei olisi mahdollisten metsästäjien maalitauluna heti…
Sellaisen paikan hän löysikin! Mutta aivan liian myöhään. Kun Alf saapui puun juurelle, joka näytti edes hieman lupaavalta, varjoisassa ja suojaisessa paikassa, oli muodonmuutos alkanut jo. Puoliverinen ehätti vain heittää maagisen hopeavaletun ketjun kaulaansa, mutta hän ei koskaan saanut toista päätä kiinnitettyä puuhun kun oli jo menettämässä oman kehonsa hallinnan, muodonmuutoksen revähtäessä täyteen loistoonsa. Ja pian puoliverisen haltian tilalla oli valtava, mustaturkkinen susi, joka kokonsa ja raajojensa suhteen antoi ilmi, ettei kyseessä ollut ihan tavallinen hukka. Ja kun peto selvisi muodonmuutoksen aiheuttamasta hämmingistä, se oli raivoissaan – ja sen raivo tarvitsi nyt kohteen.

Ketju kaulalla poltteli, mutta vaikka kuinka peto yritti sitä repiä irti, ei se lähtenyt pois. Ihmissusi ei saanut ketjua tässä muodossa pois kaulaltaan, vaikka olisi halunnutkin. Joten ketju jäi kaulaan, aiheuttaen vain lisänärkästystä ja raivoa pedossa, joka nyt lähti juoksemaan syvemmälle metsään ilman määränpäätä. Etsien jotakin, johon purkaa ylitsevuotavan raivon ja verenhimonsa. Pari jänistä ja kettu siinä taisikin jäädä sen hampaisiin, ennen kuin metsässä rymistelevä peto sai vainun jostain suuremmasta, paremmasta. Jostain, joka varmasti oli täällä vain haastaakseen hänet. Jostain, joka varmasti oli syypää tähän loputtomaan raivoon.

Ja niin puskien takaa syöksyi susi samalle polulle, vain muutamien metrien päähän. Ja se pysähtyi, hetkeksi, nousten seisomaan takajaloilleen. Peto huohotti hetken sijoillaan, keltaisten silmien tuijottaen tätä humanoidia edessä, hullunkiillon välkkyen silmäkulmissa. Kunnes se lopulta karjui kohden miestä, haastaen tuon taisteluun ja ilman sen parempaa varoitusta hyökkäsi kohden tuntematonta, valtavalla raivolla. Välittämättä siitä, mikä tuntemattoman agenda oli ja kenen riveissä tuo seisoi, pedolle tämä mies oli vain haastaja, joku, joka hänen piti saada hengiltä mahdollisimman pian. Ja peto jatkaisi miehen tavoittelua, kynsin ja hampain, kunnes saisi maistaa tuon veren ja repiä mokoman kappaleiksi.


// OLEMME SAAPUNEET VIIMEIN ja saat nuhdella siitä, että kesti luvattoman kauan taas. Levoton kohtaa Levon olisi ollut juuri täydellisen juustoinen otsikko. Metsä on ihan hyvä, älä huoli. ”jossain tuolla”. KESÄPELIT EI NYT KUULU TÄNNE. Also ole hyvä ja hittaa Alf matalaks, koska muuten tää peli tulee olemaan sitä että sä kirjotat hienoja battle moveja ja mä oon vaan että "ja hän yritti purra ja oli tosi äkänen" //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 28 Joulu 2020, 18:01

Levo

Loitsu kihelmöi yhä lepidoptan sormissa, kun rymistelyn lähde saavutti hänet. Kyseessä ei niinkään ollut se vaan hän - kookas ihmissusi, joka oli silminnähden hengästynyt, muttei suinkaan väsyneen oloinen. Päin vastoin, peto näytti olevan raivoissaan. Koko ja kahdelle jalalle nouseminen paljastivat, ettei tämä ollut mikään laumasta eksynyt, tavallinen eläin, vaan pedon alla piili joku muu onneton sielu. Myös täysikuu tarjosi vinkin asian laidasta. Levo kurtisti kulmiaan ja levitti jalkansa tukevampaan asentoon, silmäillen samalla petoa tämän karjuessa hänelle silmät kuunvalossa kiiltäen. Levo tiesi, ettei ihmissuden kanssa neuvottelu hyödyttäisi mitään, ja peto olisi liian äkkipikainen kunniakkaaseen taisteluun. Ei, tämä onneton tulisi peitota jotenkin älyllä, sillä mies ei halunnut vahingoittaa häntä enempää, kuin oli tarpeen. Ilman kamppailua hän ei kuitenkaan selviäisi, eikä lepidoptan suunnitelmiin kuulunut kuolla tien päällä. Samassa ihmissusi syöksähti lepidoptaa päin kuin karvainen suhahdus, ja vanha mies loikkasi tiensivuun juuri ajoissa väistääkseen iskun. Hän nosti taakseen maasta kivisen paaden, jonka taakse suojautui ottaakseen etäisyyttä ihmissuteen. Olentoa eivät esteet pidätelleet, ja Levo tunsikin päähänsä ropisevan hiekan, kun ihmissusi hajotti hänen esteensä ja säntäsi uudelleen hänen peräänsä. Kaikki tapahtui kovin nopeasti: Levo nosti maasta uuden paaden, ihmissusi tuhosi sen, Levo kasvatti välimatkaansa petoon, peto seurasi perässä. Välillä Levo ohjasi kivipaaden nousemaan suoraa ihmissutta kohti, jotta tämä väsyisi vastaanottamiensa iskujen voimasta. Ihmissusi ei kuitenkaan osoittanut väsymyksen merkkejä, vaan vaikutti pikemminkin ärtyvän iskuista. Levo teki kaikkensa vastustellakseen itseään vahvempaa vihollista: hän puski maasta lohkareita ja pylväitä ihmissuden päälle, pölyytti hänen silmiinsä hiekkaa ja syöksi puiden oksia hänen päälleen. Vanha haltia oli hengästynyt ja hikinen, öinen metsä raikasi kirotun olennon karjunnasta ja miehen huudahduksista hänen vastatessaan iskuihin. Levon oli liikuttava nopeasti pelastaakseen iskuilta sekä siipensä että itsensä, sillä puolivoimainenkin isku olisi saattanut tehdä hänestä selvää. He pyörivät havujen ja sammalen keskellä ja maan ja puiden kappaleet lentelivät ilman halki kuin räjähdysten jäljiltä ihmissuden halkoessa maagin tarjoilemia esteitä ja iskuja. Pian peto kuitenkin ajoi lepidoptan itsensä ja puun väliin, eikä Levolla ollut aikaa harkita selkeää siirtoa. Mies tunsi peruskallion sammalen alla, ja se saattaisi koitua hänen pelastuksekseen. Hän käännähti vinhasti ympäri, kohotti kätensä nostaakseen kalliosta paaden kohti pedon päätä, ja kovaa iskua seurasi suorastaan korvia huumaava hiljaisuus.

Vanha mies huomasi olevansa polvillaan ja tiputtautui sitten kontilleen. Hyvä. Hiljaisuus oli hyvä. Hikipisara valui miehen otsalta nenänvarteen ja tipahti nenänpäästä maahan. Hetken hengitystään tasattuaan Levo nousi seisomaan, ja kuulosteli yhä metsää. Edelleen hiljaista. Haltiavanhus kurkisti kivipaaden takaa petoa, joka nyt makasi maassa hieman kauempana. Mies aisti, että hän oli yhä elossa. Niin oli hyvä - Levon ei ollut tarkoitus tappaa häntä. Haltia asteli hiljaisuudessa ihmissuden vierelle ja tarkasteli ensin, että tämä oli varmasti tajuton. Varmuuden saatuaan Levo laski kätensä tämän päälle ja tunnusteli, oliko tehnyt niin pahaa vahinkoa, että kirouksen kantaja ei selviäisi. Aistiensa mukaan Levo oli kuitenkin vain aiheuttanut niin pahan kolauksen, että vastustaja oli menettänyt tajuntansa, muttei ollut hengenvaarassa. Se huojensi vanhaa haltiaa, mutta hän ei hennonnut jättää olentoa yksin metsään. Yö olisi pitkä, ja jokin muu kulkija saattaisi tehdä hänestä selvää tajuttomana. Se ei sopisi Levon eikä varsinkaan lääkärin etiikkaan. Levo huomasi vasta nyt pedon kaulalla olevan ketjun, joka oli ilmeisesti valmistettu hopeasta. Ilmankos - kenties pedon alle peittynyt henkilö oli yrittänyt säästää kanssaolentoja tältä kammottavalta kohtaamiselta. Oli onni onnettomuudessa, että peto oli kohdannut juuri Levon, sillä näin hän jäi eloon. Toisaalta oli epäselvää, mitkä olentoparat olivat jo kohdanneet ihmissuden, sillä tämän suupielissä ja vatsakarvoissa oli verta. Levo laski uudelleen kätensä pedon päälle ja yritti aistia tämän verestä, minkä lajin edustaja kirouksen alla piili, mutta susimuodon mutaatiot kätkivät alleen olennon todellisen muodon. Olkoon niin. Levo saisi tietää aamulla.

Levarion levitti siipensä huolellisesti mättäälle istahtaessaan pedon viereen risti-istuntaan. Hänen raajojaan kolotti, sillä riimujen tuoma voima hiipui pois, ja äkkinäiset liikkeet ottivat osansa hänen vanhasta kehostaan joka kerta, kun hän ajautui taisteluun. Lepidopta sulki silmänsä ja ryhtyi meditoimaan. Korpit palasivat takaisin oksille, mutta olivat tällä kertaa hiljaa ja seurasivat uteliaina uinuvan pedon ja haltian lepohetkeä. Kenties nekin halusivat tietää, mitä hirviön turkki piilotti alleen.

//Piti tasapainottaa joulun juustoisuutta juustottomalla otsikolla. HYVÄT JOULUT, toivottavasti joulunne ei ollut kauheaa suorittamista. Joo kesäpelit hus. Alf hitattu lastenkahluualtaan tasolle!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Maalis 2021, 12:30

Ihmissusi ei todellakaan tuntunut taktikoivan saatikka ajattelevan tätä yhteenottoa edes taisteluna. Se puski päälle kuin raivopäinen, raivaten kaikki esteet tieltään suosiolla tai väkisin, tarkoituksenaan vain päästä käsiksi tuohon humanoidiin, joka sen tielle oli eksynyt. Tuntematta minkäänlaista sääliä tai edes harkitsematta tekojaan. Sen silmistä loisti silkka hulluus ja verenhimo, jotka ihmissudenkirous nostattivat pintaan aina täydenkuun aikaan. Sen kanssa ei voinut keskustella tai järkeillä, se tuskin ymmärsi mitään kieltä tällä hetkellä.
Ja peto jatkoi kohteensa tavoittelua, kunnes yllättäen kaikki pimeni. Ihmissusi itse ei edes ymmärtänyt mitä tapahtui, saatikka tulisi muistamaan mitä oli tapahtunut, kun taju jo lähti. Mutta kunnon tällin se sai, sillä mokoma nukkui kerrankin koko loppuyön läpeensä. Nimenomaan nukkui, petomuodossaan. Mikäli isku olisi ollut fataali, olisi mokoma muuttanut muotonsa kuollessaan takaisin humanoidiksi.

Aamun kuitenkin lähestyessä kävi peto havahtumaan hereille yllättäen. Hetki ennen kuin aamuyö olisi monien mukaan laskettu loppuvaksi, peto korahti havahtuessaan, sen silmät rävähtäen auki kuin käskystä. Pedon pyrkien heti pystyyn, mutta tällä kertaa se ei vaikuttanut edes huomaavan mitään ympärillään. Se oli herännyt vain ja ainoastaan muodonmuutosta varten, kirouksen ottaen hiipuakseen kun yönkierros oli lopuillaan. Neljällä raajallaan peto hoiperteli eteenpäin muutaman metrin, äristen ja uikuttaen kuin selkäänsä saanut koira. Kunnes se pysähtyi, nousten kahdelle jalalle ja huusi, tai lähinnä karjui, tuskaisesti muodonmuutoksen lähtiessä käyntiin. Sen kuulostaen siltä, kuin pedon kehossa luut olisivat paukkuneet paikoiltaan ja menneet rikki, vain korjatakseen itsensä uuteen, pienempään muotoon. Suden turkin karisten maahan kuin kuusenhavut kuivuneesta joulukuusesta, sen petomaisten piirteiden pienentyen rutisten ja ratisten pois näkyvistä, kunnes pedosta oli jäljellä enää vain humanoidi, se mies joka kirousta kantoi. Ja tämä alaston, puoliverinen mies kykeni vain hetken seisomaan omilla jaloillaan, kunnes romahti polvilleen maahan ja siitä kaatui kyljelleen mättäälle.
Kesti vielä hetki, ennen kuin Alf sai mielensä takaisin. Ja kun peto oli väistynyt, sai Alf jälleen kärsiä yön seurauksista, kun joka paikkaan kolotti. Päähän sattui kaikista pahiten, mutta heti ensikättelyssä Alf ei osannut sanoa, johtuiko se vain muodonmuutoksesta vai oliko hän ottanut osumaa. Verta hän ei haistanut, ei ainakaan suurissa määrin. Ketju kaulalla poltteli ihoa, mutta puoliverinen ei kyennyt vielä senkään vertaa liikkumaan, että olisi sen ottanut pois. Hänellä ei ollut hajuakaan missä päin metsää oli, mutta hämärä muistikuva Alfilla oli siitä, ettei ollut ehättänyt itseään kahlita… Joten nyt hänen täytyi vain toivoa, ettei ollut ehättänyt juosta kilometrikaupalla pitkin korpea. Hänen kun täytyisi päästä vielä takaisin Tapiwaankin…

Mitä tuli kirotun kokonaistilaan, oli hän hereillä, mutta uupunut ja tuskissaan. Ja täten ei todellakaan kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä, eikä huomannut lähettyivllä olevaa tuntematonta. Ellei tuo nyt suutaan päättäisi avata. Tosin sekin oli kyseenalaista, kuulisiko Alf mitään vielä, kun korvissa soi ja päätä viuli.


// Juustoa ei koskaan voi olla liikaa. T. Aaron. Joulu ei ollut suorittamista, t. kolmekuukautta myöhemmin. Kohta on taas kesä, kohta voi pelata kesäpelejä. Siellä se Alf kelluu nyt sitten naama pohjaa päin lastenaltaassa. Joku vois tökätä kepillä ihan vaan varmistaakseen onko se vielä elossa //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 08 Maalis 2021, 17:52

Levo

Yö eteni. Ajankulu oli haltialle yhdentekevää, hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja keskittyi ajatustensa etäiseen seuraamiseen. Mies oli unen rajamailla rauhallisessa asennossaan, mutta avasi välillä silmänsä tarkkaillakseen ympäristöään, jos kuuli jotain epäilyttävää. Tajuton peto röhnötti vain parin metrin etäisyydellä hänestä, joskin selin häneen, haltian päivystäessä hänen niskaansa. Ei enää kauaa. Yö olisi ohi pian. Korpit olivat kyllästyneet odotteluun ja lähteneet, vaihtuneet uusiin lintuihin. Yksikään niistä ei uskaltautunut alemmille oksille petoa katselemaan, vaan ne pysyttelivät latvojen tuntumissa.

Aamun ensi minuuttien koittaessa peto heräsi - nopeammin kuin Levo oli osannut olettaa. Levo nosti eteensä näköesteeksi kumpareen mättäästä, samalla kun ihmissusi oli jo pyrkinyt jaloilleen. Hetken lääkäri mietti, olisiko hänen pitänyt sittenkin köyttää peto juurilla maahan, jotta tämä olisi pysynyt koko yön paikallaan, mutta huoli osoittautui pian turhaksi. Olento näytti täysin tiedottomalta ympäristöstään, otti muutaman askeleen poispäin lepidoptasta ja ääntelehti surkeasti. Uikutus vaihtui pian tuskaiseksi huudoksi, kun olento alkoi vaihtaa muotoaan. Tiedonjanoinen haltia nousi kiinnostuneena seisomaan ja silmäili muodonmuutosta, sillä hän ei ollut toistaiseksi todistanut tällaista hetkeä. Todennäköisesti harva ihmissuden kohdanneista halusi jäädä juttusille niin pitkäksi aikaa, että ehti nähdä tämän hetken. Tai sitten he eivät jääneet henkiin. Ääni, joka pedon ruumiista kumpusi, oli vähintäänkin väkivaltainen, sen muodon pian muistuttaessa enemmän humanoidia kuin sutta. Peto varisti karvansa ja paljasti altaan miespuolisen henkilön. Miehellä oli päivettynyt iho, tummat hiukset ja hieman mukiloitunut olemus. Ja hän oli ilkosillaan. Ennen kuin Levo ehti avata suutaan, mies rojahti takaisin maahan juuri ravistamiensa karvojen ja taistelun tuoksinassa myllerretyn mättään keskelle. Levo katseli muukalaista vielä hetken hiljaisuudessa varmistaakseen, että hän oli rauhoittunut. Sen jälkeen hän kiersi miehen kasvojen puolelle ja seisahtui siihen tervehtimään häntä.

Miehen hiukset peittivät tämän korvat, joten Levo yritti hienovaraisesti aistiensa avulla selvittää vastustajansa rodun. Hän kurtisti kulmiaan keskittyneenä. Tuttu veri. Mutta likainen. Todennäköisesti puoliverinen. Tällaiset kohtaamiset olivat monimutkaisia: mies joko puhui haltiakieltä ja koki kuuluvansa haltioihin, jolloin ainoa kohtelias keskustelunaloitus olisi puhua haltiakieltä. Sen sijaan jos mies oli saanut alkunsa esimerkiksi sodan aikaisissa raiskauksissa, voisi hän hyvin olla ihmisten kylistä. Tällaisenaan mies ei kuitenkaan vaikuttanut vaaralliselta, eikä hänellä olisi varaa valita seuraansa makoillessaan lepidoptan edessä loukkaantuneena ja heikkovointisena, joten kenties hän antaisi anteeksi väärän kielen käyttämisen. Levarion odotti, että muukalainen katsoi häntä silmiin, laittoi merkille hänen läsnäolonsa.
"Tervehdys, ystävä", Levo sanoi rauhallisesti omalla kielellään - toivottavasti heidän yhteisellä kielellään - ja polvistui sitten toisen polvensa varaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta lempeät.
"Tarvitsette apuani. Oikeastaan vähättelen - vaadin, että hyväksytte tarjoamani avun, sillä olen sen teille velkaa", Levo sanoi ja hymyili vienosti, nipistäen huulensa yhteen. Miehen yhteiskieli oli sujuvaa, haltiakorostus kuului siitä jonkin verran, mutta sanat olivat eheitä ja selkeitä. Muukalainen voisi näinollen valita, millä kielellä halusi jatkaa, mikäli olisi tarpeeksi selvillä vesillä keskustellakseen vanhuksen kanssa. Levo ojensi sormikkaan verhoaman kätensä eteenpäin auttaakseen kirotun miehen istumaan tai seisomaan, mikäli hän tarttuisi siihen.
"Pystyttekö nousemaan? Ei ole turvallista jäädä tänne. Ja te tarvitsette vaatteet."

//Aaron on oikeassa t. JuustoLover96. Kesä on oikeestikin kyllä nurkan takana, katotaan vaan. Älä huku Naku-Alf, sanoi papa perhonen ja ojensi auttavan kätösensä.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 12 Huhti 2021, 07:54

Siinä palautuessaan yön koitoksista, alkoi Alf viimein myös hahmottamaan ympäristöään. Eikä siinä mennyt kauan, kun hän osasi jo sanoa jonkun olevan läsnä. Hienoa, nytkö hänen pitäisi vielä ilkosillaan alkaa nistimään jotakuta, jotta saisi pitää henkensä – ja salaisuutensa. Suden kirousta kantava oli kuitenkin liian uupunut edes hätääntymään tilanteesta, päättäen että mitä tulisi, niin tulisi. Ja koska päätti tilanteeseen niin välinpitämättömästi suhtautua, ei Alf heti ensikättelyssä edes vilkaissutkaan toisen kaksijalkaisen puoleen, vaikka tuo hänen eteensä käveli ja selvästi odotti jonkinlaista tiedostamista läsnäolostaan. Mutta viimein puoliverinen sen muukalaiselle soi, vilkaisten paremmin mokoman puoleen ja todeten heti, ettei kyseessä ollut ainakaan ihminen ja täten hyvin epätodennäköisesti ihmisten puolella oleva henkilö. Mikä sinällään lieni kai hyvä asia, ihmisiltä harvoin jos koskaan löytyi sääliä ja myötätuntoa ihmissusia kohtaan. Siinä missä erilaiset olennot saattoivat ymmärtää kirottuja hieman paremmin.

Sitten muukalainen puhui. Haltiakielellä, saaden Alfin ähkäisemään turhautuneena, jopa ärtyisänä. Kiroten mutisten, että pitikin sen sattua olemaan juuri noita mokomia, joka häneen törmäsi heti aamusta. Joskin, pian kieli muuttui yleiskieleksi, mikä kuulosti puoliverisen korvaan paljon paremmalta. Mutta ne sanat eivät välttämättä olleet niin mieluisia, vaikka toinen vain hyvää tarkoitti. Alf ei silti katsonut tarvitsevansa apua, oli hän ennenkin täydenkuun jälkeen selvinnyt itsekseen takaisin sivistyksen pariin! Mutta nyt tämä oudonnäköinen muukalainen ihan vaati, että saisi auttaa – mainiten olevansa sen jopa velkaa. Miksi?
Mitä tuli tarjottuun käteen, puoliverinen vain tuijotti sitä hetken, kunnes ensin syvään henkeä vetäen kävi itsensä kiskaisemaan ylös istumaan mättäälle jolla oli maannut. Ja voi kuinka se tekikään kipeää, joka paikan kolottaen ja särkien, pään muistuttaessa kivuistaan, jotka nyt alkoivat jo selkeämmin tuntua siltä, etteivät ne pelkästä muodonmuutoksesta johtuneet.

”En tarvitse apuasi, vanhus. Olen pärjännyt ja pärjään nytkin omillani”, Alf aloitti, ähkäisten, päättäen puhua yleiskieltä, sillä tässä mielentilassa häntä ei huvittanut vääntää haltiapuhetta. Samalla nopein liikkein kävi riisumaan viimein hopeisen ketjun kaulaltaan ja viskasi sen vierelleen odottamaan.
”Etkä ole minulle velkaa, mistä ikinä sen sitten keksitkään. Mitä ikinä yön aikana tapahtuikaan, se en ollut minä”, pukinpartainen jatkoi, esittäen kovinkin kovaa ja kunnossa olevaa, mutta oli selvää, että mies oli suuremmissa tuskissa mitä halusi myöntää. Mutta koska oli pässinpäinen idiootti, ei sen avun vastaanottaminen vierailta ollut niin helppoa puoliveriselle.
Ja mitä tuli ilkosilla olemiseen, ei Alf näyttänyt siitä välittävän. Jos se toista miestä häiritsi, voisi tuo suippokorva katsoa muualle – tai mikä parempaa, kadota muualle!


// Aaron on oikeassa T. JuustoLover91. Kesä on ihan just täällä, en kestä ku on ollu niin aurinkoisia päiviä taas. ainakin täälläpäin. Naku-Alf tekee mitä haluaa, setä perhonen voi pistää silmät kiinni jos alaston känkkäränkkä hukka on liikaa //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 06 Touko 2021, 17:26

Levo

Vanha mies tutkaili nuoremman vastahakoista katsetta ja päätteli turhautuneista tuhahduksista, ettei tämä ollut mielissään kutsumattomasta seurasta, eikä myöskään siitä rodusta, jota Levo edusti. Toisaalta joku olisi saattanut ehdottaa, että kenties tämä nuorukainen olikin tilanteessa se kutsumaton, epämieluisa vieras, ja Levo vain onnettoman kohtaamisen uhri. Metsän pohjalla maatessaan kirottu mies oli kuitenkin surkeampi näky kuin hänen yllään seisoskeleva haltia, joten lepidopta soi hänelle hänen harmistumisensa. Kenties se menisi ohi kun mies pääsisi jaloilleen ja saisi selvitettyä päätään. Nuorukainen vastasi hänen puheeseensa yhteiskielellä, mikä ei yllättänyt Levoa enää aiempien katseiden jälkeen. Luonnollisesti mies ei myöskään käyttänyt energiaansa teitittelyyn, mutta Levo ei ollut moksiskaan, ja tulisi teitittelemään tätä jääräpäisesti joka tapauksessa.

Mies pärjäisi kuulemma omillaan. Molemmat heistä tiesivät kuitenkin hyvin, ettei mies pärjäisi - nuorukainen ei vain tiennyt, että Levokin tiesi, eikä välttämättä halunnut myöntää sitä itselleenkään. Nuoret miehet olivat jääräpäisiä, joten olisi turhaa väittää tälle puolihaltialle vastaan. Olisi kuitenkin tärkeää, että mies saisi hoivaa ja löytäisi turvallisesti takaisin kotiinsa, missä se sitten sijaitsikin. Levo kuunteli kärsivällisesti nuorukaisen kuvailua yön tapahtumista ja nyökkäsi sitten myöntävästi.
"Tiedän. Olette lykantrooppi, solunne käyvät täysikuun aikaan läpi metamorfoosin, joka mitä todennäköisimmin muokkaa myös hermorataverkkojanne siten, että aikaisempi persoonanne ei ole yhteydessä sen hetkiseen", Levo sanoi eleettömästi ja risti kätensä selkänsä taakse, siipiensä alle. Hän kallisti vaimeasti päätään ja silmäili maahan varisseita karvoja.
"Mielenkiintoinen mutaatio, mutta vaarallinen", hän jatkoi, hymyili lempeästi ja viittasi sitten katseellaan maahan heitettyyn hopeaketjuun. Oli arvoitus, oliko mies itse kiinnittänyt itsensä sillä, vaiko joku muu, joka toivoi, ettei ihmissusi pääsisi vahingoittamaan ketään. Levarion päätti kuitenkin voidella äkämystynyttä nuorukaista olettamalla hänet mieluummin hyväksi kuin pahaksi, ja lisäsi: "Olette viisas käyttäessänne tuota."

Levo kyykistyi nyt alastoman miehen tasolle ja lepuutti käsiään polviensa päällä. Hän katsoi miestä silmiin, sen verran kuin mies antoi katsoa. Sekä kohteliaisuudesta, että tarkastellakseen oliko aiheuttanut miehelle jonkin sorttisia pysyviä vammoja joita olisi voinut kasvoista määritellä, nyt kun lepidopta ei enää voinut koskea häneen kysymättä.
"Ketju ei kuitenkaan auttanut teitä viime yönä, ja siksi me kohtasimme, ja siksi jouduin pysäyttämään teidät. Siispä jos tunnette tällä hetkellä erityisen ikävää kipua päässänne, olen siihen epäilemättä vähintäänkin osasyyllinen", Levo selitti rauhallisesti, muttei avannut heidän taistelunsa yksityiskohtia sen enempää. Nuorukainen todennäköisesti kysyisi, mikäli se kiinnostaisi häntä, mutta Levo aavisteli ettei hän ollut innokas kuulemaan miten perhoshaltia oli peitonnut ihmissuden. Se ei epäilemättä kuulostaisi sankarilliselta tarinalta majataloissa. Levo oli hetken hiljaa, mutta ennen kuin nuorukainen ehtisi avata suutaan, hän jatkoi:
"Olen lääkäri, ja muiden vahingoittaminen on vastoin valaani ja säännöstöäni. Siispä minulla on velvollisuus saattaa teidät kotikaupunkiinne tai -kyläänne, tai sen verran lähelle, kunnes pärjäätte omillanne. Ymmärrän hyvin, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olette kokeneet muodonmuutoksen, enkä siis voi puhua tilastanne paremmin kuin te itse, mutta omatuntoni ei salli minun jättää teitä oman onnenne nojaan. Pyydän siis saada saattaa teitä." Ilmaistuaan asiansa omasta mielestään kohtuullisesti ja selkeästi lepidopta kallisti päätään eteenpäin painokkaasti ja jäi odottamaan nuoren miehen vastausta.

// JuustoLovereita kaikkialla <3 JA SANOS MUUTA. En malta odottaa vihreyttä. Täällä toistaiseksi vielä aika kylmää ja tuulista. (Tämä on nyt säätiedotusosio.) Setä perhonen pistää Alfin räätälille koska ei käy tämmöinen savage touhu että metsässä viiletetään kävyt paljaana.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 19 Syys 2021, 16:45

// KAI TÄSSÄ VOIS SANOO PIENEN K-VAROITUKSEN koska alastomuutta, vaikkei seksualisoitua //


Ah, epäystävällinen käytös ja sanat eivät saaneet tätä keijukaista kaikkoamaan. Kuinka harmillista, sillä se oli tasan tarkkaan kaikki mitä Alf oli juuri nyt kykenevä tekemään häätääkseen toisen luotaan. Hänellä ei ollut energiaa alkaa huutamaan ja räyhäämään, saatikka edes harkita väkivaltaiseksi käymistä. Joten, kun vanhempi mies ei ottanut lähteäkseen, nyrpisti Alf vain nokkaansa, koittaen ennemmin keskittyä tykyttävään päänsärkyynsä kuin siihen, mitä toinen alkoi horisemaan. Hienoista sanoistaan huolimatta taisi tuo siivekäs puhua vain ihmissuden kirouksesta ja jos totta puhuttiin, ei Alf välittänyt siitä luentoa kuunnella. Hän tiesi tarpeeksi, hänellä oli kokemusta! Vaikka todellisuudessahan hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että täydenkuun aikaan hän muuttuisi ja aamun tullen ei muistanut mitään, mitä oli tapahtunut.

Pedon katse käväisi hopeoidussa taikaketjussa kun keijusetä siitä huomautti. Kutsuen häntä jopa viisaaksi moista käyttäessä. Tiedä häntä, toisiaan Alfista tuntui, että viisainta olisi vain tappaa itsensä tai antaa itsensä ilmi, ennen kuin hän satuttaisi ketään, josta välitti.
Mutta kuten arvata saattoi, ketju oli pettänyt toistamiseen hänet ja yöllä peto oli päässyt irti… vai oliko hän edes ehtinyt sitoa itseään mihinkään? Hänellä oli hämärä muistikuva, että oli ollut liian myöhässä… Siihen muistikuvaan hän ei kuitenkaan luottanut, viimeisin muistikuva mihin hän saattoi luottaa, oli kun hän oli jättänyt ratsunsa turvaan metsän laitamille.
Keijukainen kertoi sitten, kuinka oli törmännyt häneen yöllä ja siitähän oli seurannut yhteenotto, josta mokoma oli selvinnyt hengissä ja näennäisesti ilman osumia. Kaipa vanhus siis ansaitsi jonkinlaista kunnioitusta osakseen, kerta elossa oli, mitä todennäköisimmin kiitos jonkinlaisten taikavoimien. Vanhus ei kuitenkaan näyttänyt soturilta ja pian kävi ilmi, että mokoma oli lääkäri, jonka johdosta muiden vahingoittaminen oli vastoin hänen sääntöjään tai jotain sellaista. Mutta näiden moraalisten suuntaviivojen tähden vanhus nyt ei halunnut lähteä vain pois, vaan suorastaan vaati, että saisi saattaa kirotun takaisin kotiin, aivan kuin eksyneen koiranpennun.

Alf huokaisi, syvään, tuijottaessaan kulmiensa alta eteen kyykistynyttä keijusetää. Mitä tuohon nyt sitten sanoa? Ehkä jokin osa hänessä oli kiitollinen, jopa liikuttunut, että tästä maailmasta vielä löytyi noinkin ystävällisiä ja vilpittömän avuliaita, tuntemattomista välittäviä henkilöitä. Mutta juuri nyt Alf oli liian äkäinen ja tuskissaan miettiäkseen mitään sellaista lässytystä. Häntä ärsytti toisen läsnäolo, mutta kuten todettu, ei hänellä ollut energiaa häätää mokomaa pois. Ja jos hän nyt vain nousisi ja lähtisi kävelemään, ei keijukaisella olisi mitään vaikeuksia pysyä hänen perässään ja väkisin roikkua mukana. Joten, kai se oli pakko vain hyväksyä, että lekuri aikoi hänet saattaa ”turvaan”, suosiolla tai väkisin.
”Eipä minulla taida olla vaihtoehtoja”, Alf lopulta vastasi tuhahtaen, vaikuttaen ärtyneeltä, mutta ehkä se jonkinlainen kiitollisuus ja liikuttuneisuus toisen huolenpidosta paistoi hitusen pehmeämpien sanojen välistä.
”Mutta jos et ole tervetullut sinne, minne olen menossa ja joudut vaikeuksiin, minä en sinua pelasta”, Kirottu lisäsi, ennen kuin alkoi itseään kampeamaan ylös maasta – setä ihailkoon hänen alastonta kehoa koko komeudessaan ihan rauhassa, Alf ei välittänyt. Juuri nyt hän välitti vain niistä kivuista mitkä säteilivät pitkin kehoa, pään jomotuksen vieden helposti ykkössijan siinä kilvassa. Vastoin ehkä viisaampien sanoja, Alf pääsi kuin pääsi ylös, mutta joutui ottamaan muutaman huojuvan askeleen pitääkseen tasapainonsa. Koko korpi tuntui pyörivän ympärillä ja tasapainon pitäminen oli hankalaa – ihan kuin olisi huomaamattaan humalaan tullut!
”Mitä hittoa sinä edes teit…?”, Pukinpartainen ärähti päätään pidellen toisella kädellä, tuijottaen mättääseen edessään yrittäen pitää tasapainonsa. Tästä tulisi pitkä matka jos hän ei edes kävelemään päässyt…


// JUUSTOLOVEREITA. JA SINNE SE KESÄ MENI TAAS JA MINNUU HÄVETTÄÄ ET KESTI NÄIN KAUAN VASTATA ANTEEEKS T_T Mut nyt on syksy ja syksy vibat! JA NE KÄVYT PYSYY PALJAANA, SILMÄT KIINNI SEDÖ Kun toinen siinä nenän edessäs seisomaan nousi //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 17 Marras 2021, 16:52

Levo

Alaston, turhautunut puolihaltiamies päätti kuin päättikin kohdata lepidoptan katseen, ja Levo hymyili hänelle lempeästi. Miehen katseessa ei näkynyt sellaista halveksuntaa, kuin haltia oli odottanut, vaan tämä vaikutti lähinnä väsyneeltä ja neutraalilta. Se lämmitti vanhuksen mieltä, mutta epäilemättä oli parempi olla hiljaa. Nuorukainen oli varmasti kuullut jo tarpeeksi holhoavia viisauksia. Ja niinpä mies lopulta huomauttikin vaihtoehtojensa vähyydestä - Levo esti itseään hymyilemästä leveämmin, mutta nuorukainen oli oikeassa, sillä lääkäri ei ollut ajatellut antaa hänen haparoida kohti kotikyläänsä omin päin. Vaikka nuorukainen oli tiuskaissut lauseensa, ei hänen äänensävynsä vaikuttanut Levosta vihamieliseltä. Hän nyökkäsi miehelle vastaukseksi, kun tämä lupasi, ettei pelastaisi perhoshaltiaa hankaluuksista, mikäli heidän määränpäänsä niitä aiheuttaisi. Ilmeisesti he olisivat siis menossa kohti ihmisasutusta tai puolueetonta, ihmismyönteistä aluetta.
"Älkää minusta huolehtiko, nuori herra", Levo aloitti ja kohotti sitten aavistuksen kulmiaan, kun nuorukainen kampesi alastoman vartensa pystyyn hänen kasvojensa edessä. Säväyttävän silmäyksen saatuaan lääkäri käänsi katseensa siveellisesti maahan, suoristautui seisomaan ja lakaisi havut housujensa polvista kämmenselillään. Hän jatkoi: "Mikäli alue vaikuttaa läsnäoloni kannalta vaaralliselta, katson, että pääsette tarvittavan näköetäisyyden päähän, ja jatkan sitten matkaani. Ympäristöön katoaminen ei ole minulle tai kaltaisilleni mahdoton toimi."

Vanhus ei tarjonnut nuorelle miehelle tukea tämän hoiperrellessa muutaman askeleen ennen tasapainon saavuttamista, sillä todennäköisesti tämä olisi vain vaivaantunut tuntemattoman miehen ja vihollisrodun kosketuksesta, varsinkin kun oli aiemmin vakuutellut pärjäävänsä itsenään. Pieni, mietteliäs ryppy muodostui Levon teräksenharmaiden kulmakarvojen väliin, kun tämä seurasi kädet selkänsä taakse ristittynä miehen huojumista.
"Kas niin. Olette oikeassa, selviätte hyvin", vanha mies tokaisi hieman vitsillään, mutta osittain rohkaistakseen nuorukaisen vaivalloisen näköistä liikkumista. Hän harppoi kevyesti muukalaisen vierelle, ja vilkaisi häntä silmäkulmastaan vaisusti hymyillen, joskaan ei pilkkaavasti. Mies esitti kysymyksen siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sepä olikin hyvä kysymys - Levo arvasi, että asia kiinnostaisi ihmissutta vaikkei tämä sitä olisi myöntänytkään.
"No, nyt kun kerran kysytte, kyse oli oikeastaan onnekkaasta vahingosta. Väistin teitä ja yritin suojata itseäni valtavalla kivellä. Siirsin kiveä hieman ja päänne osui siihen kovasta vauhdista. Menetitte tajuntanne iskun voimasta. Siitä on joitakin tunteja", Levo selitti ja säesti kertomusta kädellään, jonka puristi välillä painokkaasti nyrkkiin, ja välillä hän leyhytti sitä ilmassa kuin kuvaillakseen, miltä kivi oli näyttänyt, tai korostaakseen missä pää yleensä sijaitsee. Sitten hän asetti kätensä lepäämään takkinsa liepeille, vasen käsi oikean käden päälle. Hän ei hennonnut kertoa miehelle, että he olivat totisesti taistelleet ilman että haltiaan oli jäänyt juurikaan jälkiä siitä, sillä halusi säästää nuorukaisen nöyryytykseltä ja ylimääräiseltä ärtymykseltä. Vaikka ei Levo täysin valehdellut, sillä oli ollut tuuria, että peruskallio oli niin lähellä hänen käsiään, kun hän viimeisen kerran teki loitsunsa. Olisi kuitenkin parempi, että muukalainen tietäisi hänen kyvyistään vain vähän. Levo ei yrittänyt peitellä kiinnostustaan mitä tuli miehen tarinaan, joten hän avasi suunsa, kun nuorukainen näytti yhä seisoskelevan paikallaan.
"Mikä on nimenne? Vaikuttaa siltä, että tulemme pitämään toisillemme seuraa tovin. Siispä olisi kohteliaampaa, mikäli tekisimme sinunkaupat. Lisäksi olisi varmaankin etenemisemme kannalta toivottavaa, että paljastaisitte minullekin määränpäämme, jotta voin varmistaa meidän matkaavan oikeaan suuntaan", lepidopta ehdotti ja käänsi kasvonsa kohti nuorukaista. Nuorukainen oli hieman häntä pidempi, joskin seisoi nyt niin ryhdittömästi, ettei häntä tarvinnut katsella aivan niska poikkiteloin.
"Saanen myös kohteliaasti ehdottaa, että mikäli ette pysy pystyssä omine jalkoinenne, voitte kyllä ottaa minusta tukea. Voin vakuuttaa, etten ole niin heiveröinen, kuin miltä näytän", perhoshaltia lisäsi sitten pilkettä silmäkulmassaan, mutta vakavasti, viitaten lähinnä heidän aiempaan taisteluunsa. Olisi tietysti eri asia haluaisiko tämä tummahipiäinen muukalainen tukeutua häneen, mutta heillä menisi kokonainen päivä lähimmällekin leiripaikalle, mikäli he hoipertelisivat nuoremman vauhtia. Vanhus oli vahvasti sitä mieltä, että joutuisi vauhdittamaan miehen matkaa ainakin alkuun, joskin siinäkin olisi oma hupinsa. Toisen ominaisuuksien ja tunnetilojen aistiminen olisi helpompaa iholta käsin.

//Siis kun kirjotan Levoa niin oon vaan silleen että tässä on kyllä joku hullun vanhan sikailijan ja oman elämänsä Gandalfin pyhä balanssi :---D KESÄ MÄN eikä haittaa. Syksykin män ja talvi tuli jo hupsis. Ainakin Ouluun! Silmät ei pysy kiinni jos tuollaisia tummia ja tulisia miehenrotkaleita vaan yhtäkkiä tarjoillaan metsässä.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Marras 2021, 13:39

Nuori herra. Milloinkohan viimeksi kukaan oli häntä kutsunut herraksi – saatikka sitten nuoreksi! Ihmisten keskuudessa häntä ei mielletty niinkään nuoreksi, eikä hän kyllä tuntenut olevansa nuori ja vetreä enää. Ei ainakaan tällä hetkellä. Vanhuuspäiviähän tässä pitäisi päästä jo viettämään.
Jokseenkin ivalta kuulostavat kommentit hänen pärjäämisensä suhteen saivat puoliverisen mulkaisemaan keijukaisen puoleen, Alfin kuitenkin pitäen suunsa kiinni ja nyrkkinsä kurissa. Ehkei kannattanut tintata päin näköä miestä, joka oli ilmeisesti onnistunut hänen petomuotonsa tyrmäämään. Tämä keijukainen pian selitti mitä oli tapahtunut, Alfille käyden selväksi että oli tekemisissä asteen tai toisen maagin kanssa. Kai se olisi pitänyt arvata vanhemman oudosta ulkomuodosta.
Mutta siinä toisen kertomaa kuunnellessaan Alf alkoi tuntea olonsa hieman paremmaksi. Pystyyn päästyään ja hetken seisoskeltuaan ei se maailma tuntunut enää niin kovasti pyörivän. Ehkä hän olisi kohta valmis kävelemään.

Keijusetä sitten kyselikin hänen nimeään jo, vedoten siihen että he tulisivat tovin viettämään toistensa seurassa. Alf ärähti pienesti, eikä varsinaisesti olisi halunnut nimeään kertoa, mutta toisaalta, hän oli niin mitätön henkilö, ettei nimensä tuskin mitään keijunsiipiselle kertoisi. Eikä hän todellakaan ollut koko nimeään kertomassa, jos siitä lähdettiin.
”Alf”, Pukinpartainen lopulta vastasi, vanhuksen saatua löpinänsä loppuun, ”Ja menemme…”, Alf kurtisti kulmiaan pienesti, sormiaan toisella kädellä napsutellen muutamaan otteeseen kun koitti muistaa mikä hitto sen kylän nimi nyt olikaan. Ei kai hän sitä ollut unohtanut tyystin?! Sentään hän muisti, missä kylä sijaitsi.
”Kylään aroilla… Se hemmetin soturikylä, mikä ikinä lienikään”, Alf jatkoi, samalla kun niskojaan pyöritteli pienesti, ”mutta ennen sitä etsimme ratsuni”, puoliverinen tokaisi, katsellen sitten hetken ympärilleen, kunnes kääntyi suuntaan josta sutena oli rynnistellyt. Ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan ilmansuunnasta, mutta hän haistoi oman jälkensä. Sentään jotain hyötyä terästyneistä pedonvaistoista oli, kuten hajujäljen seuraaminen tässä tilanteessa.
”Ja en vieläkään tarvitse apuasi kävelemiseen, papparainen”, Pedonkirouksen omaava tuhahti, selvästi omaamatta keijukaisen tapaan käytöstapoja edes kysyä toisen nimeä. Hänhän kutsuisi mokomaa miksi ikinä haluaisikaan, ellei tuo itse älyäisi nimeään hänelle kertoa.
Mutta sen tuhahduksen saattelemana Alf lähti hitaasti mutta varmasti kävelemään valitsemaansa suuntaan, hoipertelunsa tasaantuen askel askeleelta sitä mukaan mitä pidemmälle hän pääsi.


// Mä rakastan Levoa niin paljon, et uskokaan kuinka tykkään siitä. Tarviin lisää Levoa elämääni. SYKSY ON VIELÄ TÄÄLLÄ TAMPEREELLA, ei oo lunta maassa eikä ees pakkasta. Mistä tykkään toisaalta, eipähän tarvii pelätä et liukastun ja KUOLEN. Ja no, kuka minä olen sanomaan sedälle mitä tuijotella ja mitä ei. Luonto on niin kaunis. Kato höhö vastasin heti tällä kertaa. Nyt vielä kun sais niihin kahteen muuhun vastattua – hävettää se Carmel peli johon en oo ees kertaakaan viel vastannu anteeks T_T MUT EN OO UNOHTANU SITÄ! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 27 Marras 2021, 20:09

Levo

Ärinästä päätellen ihmissusimutaation taakkaa harteillaan kantava mies ei olisi halunnut esittäytyä Levolle, mutta Levo ei hätkähtänyt. Harva halusi. Esittäytyminen kuului kuitenkin kohteliaaseen käytökseen, eikä vanha haltia luistanut tällaisista asioista. Käytöstavat olivat niin iskostuneita hänen selkärankaansa, ettei hän yleensä edes ajatellut asiaa sen koommin - se oli tapa, jolla hän keskusteli luonnostaan. Alf, Levo pyöritteli nimeä mielessään. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja katsoi miehen kasvoja tämän sanoessa nimensä, joka epäilemättä oli vain osa totuutta. Yksi tavu kelpasi kuitenkin hyvin, sillä sen turvin nymfinen haltia saattoi jo puhutella muukalaista, joka olisi hieman vähemmän muukalainen. Alf jatkoi samaan hengenvetoon kertomustaan siitä, minne he olivat menossa, mutta tämä vastaus ei ollut aivan niin lyhykäinen eikä selkeä. Alfin kurtistaessa kulmiaan Levo kohotti omiaan uteliaasti ja seurasi, saisiko nuorukainen palautettua mieleensä kotikylänsä nimen. Ei saanut. Joko lääkärin aiheuttama isku oli saanut aikaan totisen muistikatkoksen, tai sitten mies ei ollut matkalla kotiinsa. Lepidopta kurtisti nyt kulmiaan mietteliäästi, lukien edelleen miehen kasvoja. Aroilla sijaitseva soturikylä. Mikäli Alf soti ihmisten puolella, se tarkoittaisi Cliffordia, joka oli tunnettu sotureistaan ja sijaitsi aivan arojen laidalla. Matka sinne olisi totisesti vaarallinen, sillä heidän ja Cliffordin välissä sijaitsi useita muitakin ihmisten puolelle asettuneita kyliä, joissa oli muun muassa tehokkaita taistelukoiria, rahvaanomaisia turnajaisia ja pinttyneitä rasisteja. Mikäli puolihaltia kuitenkin olisi puolueeton, olisi hänen määränpäänsä Tapiwa. Mielikuva Aslak Qadirin tummista ääriviivoista välähti lepidoptan mielessä. Totisesti. Kenties Alf olisi menossa Tapiwaan. Toivon mukaan hän olisi menossa Tapiwaan. Turvallisuussyistä, luonnollisesti. Samassa Levo kuuli Alfin mainitsevan ratsunsa, ja se sai vanhuksen vilkaisemaan hämmentyneenä ympärilleen. Koko yönä hän ei ollut kuullut yhdenkään ratsun kokoisen otuksen lähestyvän heitä, joten mistä mies sitten puhuikin, ratsu tuskin löytyisi läheltä. Ellei Alf ollut peräti syönyt sitä irrotessaan ketjuistaan.

"Alf", Levo sanoi viimein kohteliaasti kokeillakseen, miltä miehen nimi tuntui suussa.
"Minä olen Levarion Ellcaud Rovannec-Evoire", Levo jatkoi sitten, ja lausuessaan nimensä hänen haltiakielensä korostus kuului selkeästi ja ylpeästi. Hän ei vaivautunut kertomaan nuorukaiselle lempinimeään - nuoret olivat yleensä hanakoita keksimään omansa, jos eivät päässeet kärryille siitä, millä nimellä häntä tulisi kutsua. Eivätkä lempinimet pelottaneet häntä, sillä hän oli niistä jo osansa saanut.
"Jos sallit minun ehdottaa, niin luulen, että kylä, johon olemme matkalla, on Tapiwa", Levo kokeili sitten. Cliffordin mainitsematta jättäminen oli tietoinen valinta, sillä jos Alf kertoisi ettei ollut menossa Tapiwaan, siinä olisi jo tarpeeksi vastausta. Ja sitten he totisesti joutuisivat miettimään, miten lähestyisivät kylää tappamatta itseään. Alfin kutsuessa haltiaa papparaiseksi tämä kohotti kulmiaan aavistuksen, mutta katseli miehen ohitse tyynesti ja odotteli, että tämä sitten itse kävelisi eteenpäin. Ainakin mies näytti suuntaavan oikeaan suuntaan, eli kohti metsän ja arojen rajaa. Kenties hän ei ollut aivan toivoton tapaus.
"Toivottavasti ratsullasi on vikkelät jalat ja kuudes aisti, sillä en usko kuulleeni sitä kahdenkymmenen kyynärän säteellä koko yönä", Levo totesi Alfille tämän viimein päästyä hänen edelleen, ja katseli miehen perään hetken, ennen kuin sitten alkoi itsekin kävellä mukana. Olisi toki mahdollista, että haltian korvat olivat erehtyneet, sillä hänellä oli ollut muutakin kuunneltavaa esimerkiksi taistelun hetkellä. Levo huomasi nyt liikkeelle lähtiessään miten paljon hänen jalkojaan ja käsivarsiaan kolotti yhteenoton jäljiltä. Myös hartioita kivisti. Iäkäs haltia vilkaisi toista hartiaansa ja huomasi sitten tyrmistyksekseen takkinsa olkasauman revenneen taistelussa. Tuhannen kirottua. Harmistuneena hän silitti saumaa sormillaan ja tarkasteli sen kuntoa. Ilmeisesti hän tarvitsisi myös osaavaa räätäliä tämän matkan jälkeen.

//Levo on niin otettu rakkaudesta (minusta puhumattakaan) T-T ota lisää Levoa!! Okei täällä on megalomaaniset kinokset kohta. Mut toisaalta jos on paljon lunta niin se ei oo niin paha kuin musta jää yst.terv. siihen olen kaatunut jo kahdesti tänä talvena pyörällä - onneks on kypärä ja toppavaatteet. JA siis mietin yks päivä et laitanko sulle viestiä että ootko unohtanu sen :--D mutta inspiraation puute on hyväksyttävämpi syy kuin unhoitus! Take your time <3
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 02 Joulu 2021, 14:05

Alf. Kuinka outoa olikaan kuulla oma nimensä tämän muukalaisen sanomana. Ehkä siihen tottuisi, tai sitten ei, mikä tuskin lieni suuri harmi. Alf ei ajatellut tapaavansa tätä miestä enää tämän päivän jälkeen. Mokoma kävi kuitenkin esittelemään myös itsensä, koko hienon nimilitaniansa, joista vain ensimmäinen taisi jäädä ihmissuden muistiin sillä seisomalta. Hemmetin haltiat ja heidän hienonkoreilevat, pitkät ja toisinaan vaikeasti lausuttavat nimet.
”Levarion…”, Pukinpartainen tuhahti, nimeä makustellen. Turhan pitkä. Olkoon ukko siis Levä tämän matkan ajan. Sikäli mikäli Alfille nyt tulisi edes tarve kutsua tuota nimellä. Ehkä näin ihmistenpuolen sotilaana hänen olisi pitänyt pistää koko nimi muistiin ja kysellä myöhemmin, oliko kyseessä joku vihollisen isoprofiilinen henkilö vai ei, mutta tuskin hän sellaista tietoa edes löytäisi vaikka yrittäisi etsiä. Ja hän taisi olla turhan laiska sellaiseen…

Levähaltia sitten kävi mainitsemaan kylän nimen, sen kuulostaen heti tutulta, puoliverisen jopa nyökäten pari kertaa hitaasti nimen kuullessaan.
”Tapiwa… se se oli”, Alf jopa myönsi ääneen, ollen nyt aivan varma asiasta. Saattoihan se olla, että Tapiwa vain kuulosti samankaltaiselta, mitä kylä mihin heidän oikeasti piti päätyä, mutta sen näkisi sitten. Mutta ensinnä hän halusi löytää ratsunsa ja vaatteensa, tavaransa ja---
Kulku pysähtyi siihen, Alfin vilkaisten olkansa yli siihen hopeaketjuun, joka oli jäänyt mättäälle kauemmas heistä. Levän siinä samalla puhuen jotain hänen ratsustaan, jota ei kuulemma ollut nähnyt – tai kuullut – koko yön aikana.

”Jätän sen aina kauas, jonnekin turvaan, tavaroiden kera, itse hankkiudun syvälle metsään, etsin mahdollisimman vankan puun ja köytän itseni siihen tuolla”, Alf selitti nopeasti, kovinkin tympeänoloisena, nyökäten lopulta ketjun puoleen, ”Ja siitä puheen ollen, et viitsisi kantaa sitä matkan ajan?”, puoliverinen kysyi, vilkaisten vanhempaansa joka takkinsa saumaa tutkaili.
”En haluaisi kämmeniä polttaa kaiken lisäksi”, Hän lisäsi, vaikka harvoin kantoikaan ketjua käsissään. Yleensä yön päätteeksi hän riisui ketjun ja pisti sen kepin nokkaan ja kantoi sen siten takaisin ratsunsa luokse. Mutta juuri nyt hän ei olisi päänsä huminaltaan jaksanut alkaa etsiä sopivaa keppiä siihen maasta tai katkaista puista.


// Tykkään niin monesta hahmosta mut harva on semmonen rakastan hahmo. Levo on näitä hahmoja, en ees tiiä miks. Ehkä vaan oon into old magic man. My type. Levon pistän Crimin Atrevauxen vierelle mun hyllyyn talteen. Ja hei apua kun kesti kauan hahmottaa sana ”Kinokset” kun tullu paha tapa tarkotuksella kirjottaa sana Kiinnostaa jne muotoon kinosti. Niin nyt sit hetken katoin tota sanaa silleen mitä. Mut hyi apua perhanan hullu, et sä nyt voi talvella PYÖRÄILLÄ :D Mä jo pelkään ees kävellä tien yli jonka reunoilla näkyy vähän jäätä. Onneks tääl on jo hiekoteltu aika ahkeraan ja toivon ettei sitä lunta tuu pahemmin. Vähän voi, mut ei mitään mega kinoksia ku mä vihaan kuin tääl kaupunki hoitaa ton aurauksen näillä kulmilla >:| JA EN OLE UNOHTANUT EN, don’t worry. Pitää vaan saada Aslakista ja Rueharista kiinni niin syöksyn sinne neiti peuralle lepertelemään. Ja ehkä Aslak iskee vielä Levonkin, varo vaaraa. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 03 Joulu 2021, 12:11

Levo

Levo hymyili vienosti, kun muukalainen mutisi hänen nimensä ääneen. Ainakin hän yritti, ja haltia arvosti yritystä. Sen sijaan iloisin uutinen oli se, että Alf oli kuin olikin matkalla Tapiwaan. Ainakin tämä nyökytteli ja tokaisi myöntyväisenä, että nimi oli hänen kylänsä nimi. Tapiwa olisi tuhatmäärin turvallisempi kohde kuin Clifford - peräti ystävällismielinen - olihan Carmel saanut kumppanin tuosta kyseisestä kylästä jokunen tovi takaperin. Vanha mies ei kuitenkaan ollut koskaan vieraillut tässä sotilaallisen puolustuksen mestariteoksessa, mutta sitäkin kiinnostavampaa se olisi nyt. Lepidopta kurtisti kulmiaan mietteliäänä ja katseli samalla edessään seisoskelevaa puolihaltiaa. Toivottavasti tämä mies ei ollut edustusnäyte Tapiwan sotilasjoukoista, sillä hän oli kiistattomasta voimakkuudestaan huolimatta jokseenkin ruokoton ja tahditon. Puhumattakaan siitä, että ihmissusia oli lähes mahdotonta valjastaa hyötykäyttöön primitiivisten vaistojensa ja loputtoman verenhimonsa tähden. Siinä samassa Alf ottikin puheeksi ratsunsa ja hopeaketjunsa. Vanha haltia nyökytteli ymmärtäväisesti miehen tarinalle ja kuvitteli päässään tämän kuvaileman ratsun ja sitomisrituaalin. Kun nuorempi pyysi häntä kantamaan hopeaketjunsa, hän kohotti aavistuksen kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten myöntävästi.
"Luonnollisesti", hän vastasi Alfille ja nosti hopeaketjun käsiinsä. Nuoret.

Levo nosti ketjun varovaisesti oikean olkansa päälle, sille puolelle, jossa takin olkasauma oli ehjä. Ketju painoi jokseenkin epämiellyttävästi hänen väsyneitä raajojaan, mutta ei sietämättömästi. Kenties sen kantaminen pitäisi hänet sopivan lämpimänä.
"Sidot siis itsesi tällä puuhun vielä humanoidimuodossasi, ja aamulla olet jälleen muodonmuutoksen jäljiltä humanoidi... ja epäilemättä alasti. Heräätkö siis kerran kuunkierron aikaan palovammojen peitossa? Vai vaatiiko se pidemmän kosketuskontaktin?" Levo kysyi kiinnostuneena. Perin mielenkiintoista - jos Alf yrittäisi päästä hänestä eroon tai muuttuisi muuten uhkaavaksi, muukalainen kun oli, Levo voisi piiskata häntä ketjulla. Tarpeen tullen hän epäilemättä keksisi tarpeeksi mielikuvituksellisen keinon yhdistää hopeaketjun ja metsän kasvuston, jotta nuorukaisen aiheuttama uhka saataisiin minimoitua. Mikäli sellainen edes tulisi tarpeeseen.
"On kieltämättä viisasta, että jätit ratsusi kauemmaksi. Olit petomuodossasi lähes pysäyttämätön", Levo päätti kehua Alfia hieman ja kantoi ketjua kohteliaasti hänen perässään. "On suorastaan ihme, että olemme molemmat yhä kohtaamisen jäljiltä tässä. Kohtalo on toisinaan merkillinen oikkuineen", hän jatkoi. Mikäli Alf ei olisi jutustelutuulella, se ei haittaisi. Levo oli harvoin hiljaa.
"Minun on myös myönnettävä, että olen iloinen siitä, että matkamme käy kohti Tapiwaa. Mikä loistelias yhteensattuma, sillä minulla on ystäviä kyseisessä kylässä. Olisi miellyttävää tervehtiä heitä samalla, mikäli he sattuisivat olemaan paikalla", Levo kertoi nuorukaiselle rauhalliseen, myönteiseen äänensävyyn. Päällikkö epäilemättä olisi, ellei olisi suomassa jotain harvinaislaatuista audienssia toiselle kylälle. Hänen hiljaisenpuoleinen, mutta asiallinen henkivartijansa olisi varmasti siellä, missä päällikkökin, joten toivoa sopi, että molemmat majailisivat residenssissään.
"Onko sinun kotisi Tapiwassa, vai oletko kenties menossa vain asioimaan sinne?" haltia tiedusteli, toiveenaan selvittää lisää yksityiskohtia siitä, kuka Alf oikein oli miehiään.

//AHH MAJOR HONOR. Egoni ei koskaan tule palaamaan ennalleen tämän jälkeen ♥-♥ Old magic men are the best kind. Oih en oo pitkään aikaan käyttäny sanaa "kinosti" tuohon tarkoitukseen mut pitää ehdottomasti palauttaa sanastoon :D MINÄ OLEN pohjoisen Tarzan niin pyöräilen mennen tullen säällä kuin säällä!! Täytyy vain olla tarpeeksi pehmusteita. Mulla ei ees oo talvirenkaita koska oon niin rambo. Siis Levo on Aslakille kaikki luukut auki. Bambi on silleen "tämä ei ole mikään hyväntekeväisyys mutta toisaalta ota minut isukki"
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Tammi 2022, 11:52

Johan papalla oli asiaa. Normaalisti Alf olisi varmaankin jo ärähtänyt tai vetänyt utelijaa turpaan, mutta juuri nyt hänellä ei ollut energiaa moiseen ärinään, vaikka keijupappa kävikin hänen hermoilleen. No, puhukoot, jos siltä tuntui, Alf tosin ei ollut kovin mielissään vastailemassa toiselle vaan yritti päänsäryltään vain jäljittää omaa yöllistä reittiään.
”En sido, pistän sen kaulanympärille ja toisen pään mahdollisimman paksun puun ympärille”, kaikesta nyreydestään huolimatta Alf äityi vastaamaan jotain Levarionille, ”Ketju on lumottu, se ei mene rikki eikä lähde irti, jos sen väkisin yrittää riisua tai repiä puun ympäriltä. Peto ei siis saa sitä pois kaulaltaan, ellei muka nätisti ymmärtäisi yrittää”.

Kun Levo puhui petomuodosta, oli Alf toki hieman kiinnostunut asiasta. Hän ei koskaan ollut nähnyt itseään ihmissutena – luonnollisesti – eikä liioin ollut päässyt keskustelemaan kenenkään kanssa, miltä hän näytti ja miten hän käyttäytyi. Mutta, vaikka utelias oli, ei Alf esittänyt kysymyksiä itsestään Levarionille. ei ainakaan vielä…
Sen sijaan aihe vaihtui Tapiwaan, keijupapan mainitessa tuntevansa porukkaa kylästä. Pian tiedustellen, oliko Alf kenties Tapiwasta kotoisin, puoliverisen tuhahtaen terävästi moiseen kysymykseen.
”Olen vain vierailemassa siellä”, Alf vastasi, ”Matkakumppanini ovat siellä”, hän täsmensi, päättäen ettei sen tarkemmin selittäisi, kuinka oli korkea-arvoisen kurtisaanin henkivartija ja sen takia Tapiwassa käymässä, koska suojattinsa oli itse kyläpäällikköä tapaamassa.

Alf itse ei esittänyt mitään kysymyksiä keijukaiselle. Normaalisti hän olisi saattanut udella jotain ajankuluksi, mutta tällä hetkellä kirottu oli liian nyreä ja uupunut välittääkseen pitää keskustelua yllä. joskin keijupapalta ei näyttänyt aiheet loppuvan kesken, Alfin vain toivoen ettei matka hevosen luokse olisi pitkä. Tosin, sitten hänen piti vielä Tapiwaan asti kuunnella mokoman turinoita…
Matka jatkui, hiljaisuudessa tai lähes yksipuolisen rupattelun kera, kun he saapuivat pian paikalle jossa Alf oli muuttunut. Puoliverinen tunnisti paikan ja eteenpäin jatkettaessa alkoi löytämään vaatekappaleitaan sieltä täältä, käyden kiskomaan niitä ylleen sitä mukaan mitä vaatteita löytyi. Eikä aikaakaan, kun hieman kauempana he näkivät Alfille tutun konin seisoskelevan, kaikessa rauhassa, sidottuna hintelänoloiseen pikkupuuhun, josta se varmasti saisi itsensä riuhdottua irti tarpeen tullen. Mutta eipä hevosella ollut tarve lähteä minnekään, se oli koulutettu odottamaan ratsastajaansa siinä mihin se jätettiin.

”Meinasitko kävellä Tapiwaan asti…?”, Alf lopulta esitti ensimmäisen kysymyksensä, joka vihjasi siitä, että hän ainakin aikoi ratsaille nousta. Puoliverisen samalla kiskoen viimeisiä vaatteita ylleen, ennen kuin kaivoi hevosen satulalaukusta vesileilin, josta kävi juomaan häpeilemättömän ahnaasti.


// PAISUNUT EGO. Old magic men ftw. MUT HERRAN JESTAS SUN KANSSAS :D Hullu sie oot etkä mikään tarzan. JA ÖSLKJEFÖLKJSEFKJEKJ KAIKKI LUUKUT AUKI APUA LEVO NYT :DDDD Aslak kävi ja pelehti koko kylän kanssa. koko Carmelin kylä siellä vilkuttelemassa perään kun se lähtee Rueharin kanssa, jokasella hirvee bedhair ja mairee hymy. Ja Rueharia vaa hävettää //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Kohtaa minut, levoton

ViestiKirjoittaja Agna » 27 Tammi 2022, 16:28

Levo

Perhoshaltia taittoi kohteliaan välimatkan päässä matkaa muukalaisen mukana ja kuunteli lähipuiden latvustoissa lehahtelevien lintujen raakuntaa. Ne tuntuivat naureskelevan erikoiselle parivaljakolle. Vanha mies vilkaisi Alfia kulmiensa lomasta; hieman ryhditön, päivettynyt, tummahiuksinen nuorukainen, joka puuskahteli tuskastuneesti aina joutuessaan vastaamaan lepidoptan uteliaisiin kysymyksiin. Kyllä, erikoinen parivaljakko. Levon mielestä oli kuitenkin erityisen kohteliasta, että Alf vastasi hänelle ja kävi keskustelua hänen kanssaan. Välillä jopa yllättävän pitkin lausein - esimerkiksi nyt, kuvaillessaan lumotun, hopeisen ketjun tarkoitusta. Iäkäs haltia piti tietoa mielenkiintoisena. Hän terävöitti aistinsa ja keskittyi tunnustelemaan ketjun päätä käsissään. Mies aisti jonkinlaisen lumouksen, muttei mitään sen tutumpaa, tarkempaa. Magia tai sen paikantaminen ei kuulunut hänen vahvimpiin taitoihinsa, etenkään elottomista esineistä, mutta hän tunnisti kyllä loitsujen läsnäolon, jos varta vasten etsi niitä. Nyt tiedosta ei kuitenkaan ollut erityisesti hyötyä. Se vain varmisti, että Alf puhui totta.
"Kiehtovaa", lepidopta vastasi Alfille kohteliaasti tämän kertomuksen jälkeen.

Levo laittoi merkille puolihaltian terävän tuhahduksen, kun tämä uteli hänen tarkoitusperiään Tapiwassa. Kysymys ei kenties ollut tervetullut. Joko hänen aikeensa kylässä olivat epämääräisiä tai sitten hän ei halunnut valottaa matkakumppaneidensa tietoja sen tarkemmin.
"Ymmärrän. Älkäämme antako heidän odotella sinua liian pitkään", hän sanoi sitten varsin ilmeettömästi, mutta ystävällisesti. Haltia päätti kunnioittaa sitä, sillä ajat Cryptissä olivat parhaillaan epävakaat, eikä matkustaja voinut koskaan olla tien päällä tarpeeksi varuillaan. Jo tämä heidän spontaani yhteinen matkaamisensa oli vallitsevien, tavallisten käytäntöjen vastaista ja erikoista, mutta Levon mielestä silti varsin viihdyttävää ja rikastuttavaa. Siitä oli aikaa, kun hän oli tällä tavalla kohdannut uusia tuttavuuksia tien päällä muutoin kuin ohimennen tervehtien. Kuka tiesi, mihin tämä retki vielä johtaisi. Aamulla mies ei ollut lainkaan ajatellut matkustavansa Tapiwaan, mutta tässä hän oli. Kenties tähdet olivat niin päättäneet hänen puolestaan.

Levo päätti antaa Alfin korvien ja kielen levätä, ja keskittyi lopun matkaa ihastelemaan nousevan auringon oranssissa kajossa kylpeviä metsämaisemia. Ilmakaan ei ollut enää niin kirpeä ja kylmä, kuin yöllä. Eikä aikaakaan, kun Levo kuuli kauempana hevosen pärskähteleviä henkäyksiä. Hyvin pian sen jälkeen Alf paikansi maasta jotain, mikä paljastui lopulta hänen vaatekappaleikseen, jotka etsiytyivät miehen päälle yksi kerrallaan. Sentään miehellä oli vaatteet. Olisi ollut jokseenkin sopimatonta saapua Tapiwaan alastoman miehen seurassa, ja kertoa sitten, kuinka he olivat tavanneet painimalla metsässä. Hevosen luokse saapuessaan Levo ihasteli sitä hetken kauempaa ja antoi Alfin tervehtiä sitä ensin. Sitten haltia kumarsi eläimelle ja tervehti sitä haltiakielellä, ennen kuin taputti kevyesti sen kaulaa. Levo nosti hopeaketjun hevosen kyytiin ja vilkaisi muodonmuuttajaa, joka kysyi, aikoiko lepidopta kävellä Tapiwaan. Levo kohotti kulmiaan vastaukseksi miehen kysymykseen, joka oli kenties tökerösti naamioitu kohtelias kysymys.
"Ajattelin kohteliaasti kysyä, voisinko ratsastaa kanssasi hevosellasi. Se näyttää tarpeeksi vahvalta kantamaan meidät molemmat ja satulan takana on hyvin tilaa", lepidopta vastasi viimein. Hän tiesi olevansa niin kevyt, ettei juuri vaivaisi hevosen selkää, mutta mikäli Alf toisin päättäisi, hän kävelisi.

//[Levon voi autohitata hevosen selkään jos hän saa matkata ratsailla!] No niin olenkin kyllä hullu, olen tullut samaan lopputulokseen nyt kun on tullu vähän enemmän pyöräiltyä. Mut ehkä ne lumet sulaa kohta! (Katotaan sit toukokuus niin on vieläkin jäätä.) LEVO CAN'T STOP WON'T STOP. Siis koko Carmelin kylä olisi varmasti riemuissaan tuollaisesta tempauksesta.
Aslak: "How do you like your eggs?"
Carmel: "Fertilized."
+ Ruehar olen niin pahoillani :DD
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron