Kirjoittaja Agna » 17 Marras 2021, 16:52
Levo
Alaston, turhautunut puolihaltiamies päätti kuin päättikin kohdata lepidoptan katseen, ja Levo hymyili hänelle lempeästi. Miehen katseessa ei näkynyt sellaista halveksuntaa, kuin haltia oli odottanut, vaan tämä vaikutti lähinnä väsyneeltä ja neutraalilta. Se lämmitti vanhuksen mieltä, mutta epäilemättä oli parempi olla hiljaa. Nuorukainen oli varmasti kuullut jo tarpeeksi holhoavia viisauksia. Ja niinpä mies lopulta huomauttikin vaihtoehtojensa vähyydestä - Levo esti itseään hymyilemästä leveämmin, mutta nuorukainen oli oikeassa, sillä lääkäri ei ollut ajatellut antaa hänen haparoida kohti kotikyläänsä omin päin. Vaikka nuorukainen oli tiuskaissut lauseensa, ei hänen äänensävynsä vaikuttanut Levosta vihamieliseltä. Hän nyökkäsi miehelle vastaukseksi, kun tämä lupasi, ettei pelastaisi perhoshaltiaa hankaluuksista, mikäli heidän määränpäänsä niitä aiheuttaisi. Ilmeisesti he olisivat siis menossa kohti ihmisasutusta tai puolueetonta, ihmismyönteistä aluetta.
"Älkää minusta huolehtiko, nuori herra", Levo aloitti ja kohotti sitten aavistuksen kulmiaan, kun nuorukainen kampesi alastoman vartensa pystyyn hänen kasvojensa edessä. Säväyttävän silmäyksen saatuaan lääkäri käänsi katseensa siveellisesti maahan, suoristautui seisomaan ja lakaisi havut housujensa polvista kämmenselillään. Hän jatkoi: "Mikäli alue vaikuttaa läsnäoloni kannalta vaaralliselta, katson, että pääsette tarvittavan näköetäisyyden päähän, ja jatkan sitten matkaani. Ympäristöön katoaminen ei ole minulle tai kaltaisilleni mahdoton toimi."
Vanhus ei tarjonnut nuorelle miehelle tukea tämän hoiperrellessa muutaman askeleen ennen tasapainon saavuttamista, sillä todennäköisesti tämä olisi vain vaivaantunut tuntemattoman miehen ja vihollisrodun kosketuksesta, varsinkin kun oli aiemmin vakuutellut pärjäävänsä itsenään. Pieni, mietteliäs ryppy muodostui Levon teräksenharmaiden kulmakarvojen väliin, kun tämä seurasi kädet selkänsä taakse ristittynä miehen huojumista.
"Kas niin. Olette oikeassa, selviätte hyvin", vanha mies tokaisi hieman vitsillään, mutta osittain rohkaistakseen nuorukaisen vaivalloisen näköistä liikkumista. Hän harppoi kevyesti muukalaisen vierelle, ja vilkaisi häntä silmäkulmastaan vaisusti hymyillen, joskaan ei pilkkaavasti. Mies esitti kysymyksen siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sepä olikin hyvä kysymys - Levo arvasi, että asia kiinnostaisi ihmissutta vaikkei tämä sitä olisi myöntänytkään.
"No, nyt kun kerran kysytte, kyse oli oikeastaan onnekkaasta vahingosta. Väistin teitä ja yritin suojata itseäni valtavalla kivellä. Siirsin kiveä hieman ja päänne osui siihen kovasta vauhdista. Menetitte tajuntanne iskun voimasta. Siitä on joitakin tunteja", Levo selitti ja säesti kertomusta kädellään, jonka puristi välillä painokkaasti nyrkkiin, ja välillä hän leyhytti sitä ilmassa kuin kuvaillakseen, miltä kivi oli näyttänyt, tai korostaakseen missä pää yleensä sijaitsee. Sitten hän asetti kätensä lepäämään takkinsa liepeille, vasen käsi oikean käden päälle. Hän ei hennonnut kertoa miehelle, että he olivat totisesti taistelleet ilman että haltiaan oli jäänyt juurikaan jälkiä siitä, sillä halusi säästää nuorukaisen nöyryytykseltä ja ylimääräiseltä ärtymykseltä. Vaikka ei Levo täysin valehdellut, sillä oli ollut tuuria, että peruskallio oli niin lähellä hänen käsiään, kun hän viimeisen kerran teki loitsunsa. Olisi kuitenkin parempi, että muukalainen tietäisi hänen kyvyistään vain vähän. Levo ei yrittänyt peitellä kiinnostustaan mitä tuli miehen tarinaan, joten hän avasi suunsa, kun nuorukainen näytti yhä seisoskelevan paikallaan.
"Mikä on nimenne? Vaikuttaa siltä, että tulemme pitämään toisillemme seuraa tovin. Siispä olisi kohteliaampaa, mikäli tekisimme sinunkaupat. Lisäksi olisi varmaankin etenemisemme kannalta toivottavaa, että paljastaisitte minullekin määränpäämme, jotta voin varmistaa meidän matkaavan oikeaan suuntaan", lepidopta ehdotti ja käänsi kasvonsa kohti nuorukaista. Nuorukainen oli hieman häntä pidempi, joskin seisoi nyt niin ryhdittömästi, ettei häntä tarvinnut katsella aivan niska poikkiteloin.
"Saanen myös kohteliaasti ehdottaa, että mikäli ette pysy pystyssä omine jalkoinenne, voitte kyllä ottaa minusta tukea. Voin vakuuttaa, etten ole niin heiveröinen, kuin miltä näytän", perhoshaltia lisäsi sitten pilkettä silmäkulmassaan, mutta vakavasti, viitaten lähinnä heidän aiempaan taisteluunsa. Olisi tietysti eri asia haluaisiko tämä tummahipiäinen muukalainen tukeutua häneen, mutta heillä menisi kokonainen päivä lähimmällekin leiripaikalle, mikäli he hoipertelisivat nuoremman vauhtia. Vanhus oli vahvasti sitä mieltä, että joutuisi vauhdittamaan miehen matkaa ainakin alkuun, joskin siinäkin olisi oma hupinsa. Toisen ominaisuuksien ja tunnetilojen aistiminen olisi helpompaa iholta käsin.
//Siis kun kirjotan Levoa niin oon vaan silleen että tässä on kyllä joku hullun vanhan sikailijan ja oman elämänsä Gandalfin pyhä balanssi :---D KESÄ MÄN eikä haittaa. Syksykin män ja talvi tuli jo hupsis. Ainakin Ouluun! Silmät ei pysy kiinni jos tuollaisia tummia ja tulisia miehenrotkaleita vaan yhtäkkiä tarjoillaan metsässä.