The Night Fantasy

Kija

Pikkuinen, vihreän liila karvakerä tassutteli pitkin metsikköä. Syksy tuli kovaa vauhtia, mutta eihän Kija sitä tajunnut. Se vain tajusi, että puista tippui kauniin värisiä lehtiä, ja että niissä oli kiva pyöriskellä. tassut polkaisivat maata, ja monta lehteä nousi ilmaan leijumaan. Hurraa, oli niin kaunista! Kija katseli onnessaan metsää, ja alkoi taas juoksennella ympäriinsä. Ei se myöskään tajunnut, että lumi tulisi aivan kohta, ja peittäisi maan alleen. Ja että pikkuinen ei välttämättä selviäisi pitkää, kylmää talvea. Se eli siinä hetkessä, koskaan muistamatta eilisen murheita, tai huomisen haasteita. Ja se oli Kijan suurin heikkous, joka saattaisi koitua vielä hänen kohtaloksi.
"Ki-JUUUUUUUUUU!!!!", tyttö päästi pitkän, säikähdyksestä johtuvan huudon. Se oli taas mennyt kompuroimaan, ja heitti nyt pitkää kärrynpyörää pitkin jyrkkää mäkeä.

[[Amaris Ookamilla, olkaa hyvät.]]

Ookami

Harmaa iso susi syöksähti matkaan ja sai parin harppauksen jälkeen kiinni ilmassa lentäneen kepin. Saatuaan kepin kiinni se kääntyi ja kirmasi häntä vispaten punapäisen emäntänsä luo. Ookami nauroi ja pörrötti Kuuran päätä. ''Senkin hölmö. Olet sinäkin olevinasi susi. Iso hauva vauva sinä olet.'' Ookami otti kepin Kuuran suusta, mutta pudotti sen sitten maahan. ''Yöh! Miten joku voi kuolata noin paljon. Nyt riitti kepin heitto. Jatketaan matkaa.''
Ookami lähti kävelemään eteenpäin. Kuura lähti seuraamaan Ookamia heiluttaen häntäänsä vähemmän innokkaammin. Kumpikin nautti hiljaa metsän hiljaisuudesta ja tuulen suhinasta yhä harvenevassa lehvästössä. Ookami rakasti metsää, mutta pian tulisi talvi. Ookamin inhokki vuodenaika. Sen hän ja Kuura viettäisivät kaupungissa.
Näissä mietteissä Ookamilta kesti hetken huomata, ettei Kuura seurannut hänen vierellään. Ookami kääntyi ja etsi Kuuraa katseellaan. Se oli jähmettynyt vähän matkan päähän ja käänteli päätään aivan kuin olisi kuunnellut jotakin. Sitten se yhtäkkiä pyrähti juoksuun. Ookami jähmettyi hetkeksi hämmästyksestä ja lähti sitten kiroten suden perään.
Kun Ookami saavutti Kuuran se oli pysähtynyt mäen rinteeseen tutkimaan jotain. ''Mitä helkkaria tuo nyt oli helkkarin rakki. Senkin...'' Ookami jähmettyi karvakerän, johon Kuuran huomio oli kiinnittynyt.

Kija

Kija piti kuonoaan maassa, aivan kuin se olisi nukkunut. Ei mennyt hetkeäkään, kun viereen ilmestyi jokin isohko... Kija ei kuitenkaan välittänyt, vaan nieli isoja kyyneleitään. Kun punatukkainen sitten tuli vierelle puhellen harmaaturkille, alkoi armoton itku. Kijan parkuminen ei paljoa eronnut nelivuotiaan lapsen itkusta, kun tuo kompuroi. Kijan tassuun sattui, vaikkei siinä kyllä ollut naarmua pahempaa jälkeä. Mutta kun lapseen sattui, siihen sattui. Sitä ei voinut muuttaa mitenkään. Silmistä valui isoja kyyneleitä, ja pikkuotus ulvoi suoraan kohti taivasta.

[[Eh, lyhyt, anteeksi Q__Q lyö jos haluat ]]

Ookami

Ookami tuijotti hämmästyneenä maassa makaavaa karvakerää yrittäen määrittää sitä, että mihin rotuun tuo pieni otus kuului. Sitten karvakerä alkoi ulvoa kohti taivasta. Ookami jähmettyi. Mitä hemmettiä...Käväisi varkaan mielessä. Tuo oli lapsi. Pieni karvainen violetti lapsi. Mitä lapsi teki yksin metsässä?
Kuura tuijotti Ookamia lähes syyttävällä tavalla. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Ei hän osannut toimia lasten kanssa. Aikuisia hän ymmärsi. Heidän ahneuttaan ja tyhmyyttään oli helppo käyttää hyväksi, mutta lapset. Lapset olivat aivan eri asia. Ookami alkoi pikku hiljaa panikoida kuunnellessaan lapsen itkua.
Ookami epäröi ja astui sitten askeleen lasta kohti. Sitten toisen. ''Tuota...Älä itke pikkuinen...Ööh.. Ei ole mitään hätää...'' Mistä lapset pitivät. Ookami tiennyt lapsista mitään, ennemminkin susista. Onnettoman suden saattoi tehdä onnelliseksi tarjoamalla sille ruokaa. Epäröiden Ookami otti laukun käteensä. Tepsisikö musiikki vai olisiko ruoka sittenkin hyvä idea. Ookami katsoi pientä parkujaa ja hieman ääntään korottaen, saadakseen äänensä kuulumaan itkun yli, kysyi: ''Onko sinulla nälkä? Haluaisitko jotain syötävää?''

//En lyö. Olen pasifisti kaikkia, paitsi pikkuveljeäni kohtaan, eikä minunkaan tekstini kovin pitkä ole.//

Kija

Kijan parku alkoi hiljetä, kun ääni kuului vierestä. Ilmeisesti joku oli huomannut hänet. Pieni niiskutus kuului edelleen, ja Kija näytti hieman uitetulta koiralta, paitsi että kuivalta, ja monta kertaa suloisemmalta. Tuo ulisi hyvin hiljaa. Ei Kijalla nälkä ollut, vaan tassuun sattui... Evämäiset korvat lurpattivat, ja pikkuinen kirsu niisti koko ajan. Silmät olivat edelleen kosteina kyyneleistä, joita edelleen valui pulleina pisaroina pitkin poskia.
"E-ei... Ei Kijalla ole nälkä...", tuo sai nyyhkittyä, mutta nousi sitten, ja halasi uutta tulokasta jalasta, omalla hassulla tavalla. Siis, pienillä töppötassuilla ei helposti luulisi halavan, mutta Kija halasi ihan helposti. Tuo nyyhkytti edelleen, pieni vihreä karvainen ruumis täristen. Kija ei osannut lopettaa, mutta toisten halaaminen toi lohtua, joka auttoi ainakin hiljenemään.

Ookami

Ookami katsoi hämmentyneenä jalkaansa takertunutta pientä olentoa. Ainakin se tuntui nyt vähän rauhoittuvan ja lopettavan itkemisen. Ookami laskeutui varoen alas istumaan, yrittäen olla häiritsemättä pientä olentoa antaen sen jatkaa rauhassa jalkansa halaamista. Kuura tuli Ookamin vierelle ja istahti alas. Se kumartui varoen kuin olisi tajunnut nyyhkivän olennon pienuuden ja arkuuden ja nuuhkaisi sitä.
Nyt Kuura vanha kamuseni me taidamme olla pulassa. Ookami kuiskasi Kuuralle. Sitten hän käänsi huomionsa jalassaan roikkuvaan karvaturriin. Hän siveli varovasti sen päätä ja katseli sitä miettien taas kerran sitä, mikä se oli. Hei pikkuinen mikä sinulla on hätänä? Miksi olet yksin täällä pimeässä metsässä? Missä sinun vanhempasi ovat? Sillä sinähän taidat olla ihan pentu vielä tai lapsi tai siis Mikä kumma sinä olet? Ookami puheli epäröiden. Hän tiesi miten käsiteltiin susia, kenties samat toimet tepsisivät tähän no karvaturriin.

Kija

Pikkuinen nyytti ulisi edelleen hiljaa, vaikka nyyhkytys alkoi vaimeta. Punatukkainen tyttö alkoi kysellä, ja pentu niiskaisi yhden ekrran, istuen sitten maahan rauhoittuen lopulta, vaikka itkukohtauksen vaara leikui ilmassa.
"Kija... Kija tippui alas... Kija on yksin...", se sanoi katkonaisesti, ja kyyneleet uhaksivat taas tulvia yli äyräiden. Pikkuinen karvapallo ei osannut selittää, että oli herännyt yksin, ja elänyt yksin, ja että kaipasi jotakuta vierellensä. Näin pienet lapset eivät saisi hypellä yksin ympäriinsä, mutta kun Kijalla ei ollut vanhempia...
"Kija ei tiedä, mikä Kija on... Kija on Kija.", se sanoi taas lapsekkaan uhmakkaasti tuon lopun. Kija oli Kija, ei kukaan tai mikään muu.

[[Eh, sori lyhyt >.< ]]

Ookami

Ookami kuunteli epäröiden pikkuolennon sopertelua. Hassua olinkohan minä yhtä hassun oloinen lapsenaOokami ajatteli. Kun olento oli lisännyt viimeisen hivenen uhmakkaan kommenttinsa tuli hetken hiljaisuus, jonka Ookami sitten katkaisi. No niin nimesi on siis Kija. Minun nimeni on Ookami. Ja tuo susihukka tuossa on Kuura ja Kuura ei pidä tuollaisesta itkemisestä, joten ole kiltti ja lopeta. Ookami totesi ja tiesi laskettelevansa luikuria, sillä juuri Kuurahan heistä tällä hetkellä rauhallisempi oli.
Hymyilehän nyt jooko, kun on näin kaunis päiväkin, jooko. Ookami alkoi maanitella Kisaa. Hän ei todellakaan ollut hyvä tälläisessa.

Kija

Kija nyyhkytti edelleen, vaikka siihen oli tullutkin se hieman uhmakas äänensävy. Pikkuinen uhmakkaana... Se vasta olikin huvittava äky. Mutta kannatti varoa, sillä myrskypilvet lähestyivät... kirjaimellisesti. Kija ei sitä tiennyt, mutta hän oli yhteydessä myrskyihin, tuhoisiin tulviin ja rankkasateisiin. osa vesihenkien puolustusmekanismista. Mutta tyynnyttely, kuinka kömpelöä se olikin, alkoi toimia, ja pilvet vetäytyivät takaisin... Ainakin melkein. Ne näkyivät kaukana horisontissa.
"Kijuuuuuu...", pikkuinen inisi hiljaa, korvat lerpattaen. Mutta itku oli loppunut, enää oli pitkät jäljet kasvoissa.
"k-Kuura?", pikkuinen kysyi, ja katsoi sutta vähän aikaa. Pallomainen häntä vipsatti hieman, ja pikkuinen hymy hiipi Kijan kasvoille.
"Hei Kuura!", tuo sitten päästi ilmoille iloisena huudahduksena. Josko tuosta saisi leikkitoverin?