Rose of Pain [sov] K-18

Emare Rilien

Epävarmuus, hiukkainen pettymys mutta myös iloisuus hänen tulonsa takia sai Emaren hymyilemään miehelle varmasti, halaten tuota yhä ja siirtämään toisen kätensä Adrianin käteen.
"Usko pois, näin on parempi.", hän vielä koetti rohkaista miestä viattomalla hymyllänsä. Totta, jos Emare jäisi kotiinsa nyt, ei Adrian välttämättä edes pääsisi näkemään häntä! Isänsä oli aika tiukkana hänen yöllisistä seikkailuistaan, jos hän kiinni jäi, ja yleenä kielsi häneltä samantein kaikki kontaktit ulkopuolisiin henkilöihin aina siihen asti kunnes äitinsä heltyi.

Adrian käski lepäämään, johonka Emi myöntyi, nyökäten päätänsä. Ja sen jälkeen tuli puolittainen komento hyvästellä perheensä. Emare nyökkäsi tähänkin, hänen huulillensa nousi pieni hymykin. Totta, hän ei näkisi isoa veljeskatrastansa vähään aikaan, Koataa jäisi kyllä ikävä... ja Aktaa... ja hiukan Manwëta myös. Sadrinia ja Sadronia hän ikävöi jo valmiiksi, nuohan olivat olleet sotatantereella jo jonkin aikaa. Ja jäihän sitä vanhempiakin ikävä, vaikka Emare oli siinä iässä ettei sitä myönnettäisi. Nuori haltia nyökkäsi Adrianille, ja antoi kevyen suukon tuon poskelle, ennenkuin meni takaisin peiton alle. Housut jäivät silti sängynreunalle.

[[Onneks on hiukan kipeänä, voi jäädä kotiin vastailemaan ja kirjoittamaan päättötyötä eikä oo kiire \o/ ]]

Adrian Nibencarden

Adrian tuudittautui Emaren sanoihin, näin olisi parempi. Hän saisi olla pojan kanssa, olisi kokoajan tietoinen tuon tilanteesta ja he saattaisivat löytää parannuksen tuon sairauteen. Mies kuitenkin varmistaisi että he voisivat matkata ongelmitta, toisen ei tarvitsisi rehkiä, hän huolehtisi kaikesta. Tämän takia haltialla olisi asiaa kylään.
Poika nyökkäsi Adrianille lupauksena että hyvästelisi perheensä, hyvä niin mies olisi potenut muuten syyllisyyttä siitäkin. Kevyt suukko poskelle sai haltian pienen hymyn levenemään lämpimäksi ja suosiolla hölläämään nuoremmasta joka asettui takaisin peiton alle. Saatan sinut huomenna kotiin. Tapaamme viikon kuluttua, lepää ja hoida tarpeelliset asiat siihen mennessä. Adrian totesi, hän tarvitsisi itsekin aikaa kaiken valmisteluun, hänen rahatilannekaan ei ollut tällä hetkellä paras. Ja nyt Mies jatkoi kumartuen samalla lähemmäs Emin kasvoja ja painoi suukon puolestaan tuon otsalle; nuku. Päivä on ollut raskas.

//Miksi kaikki muut sairastavat paitsi minä?! D: //

Emare Rilien

Emare kuunteli tarkkaan miehen toteamukset, ja nyökytteli mukana. Jos hän olisi vain tiennyt että Adrian ajatteli tekevänsä kaiken yksin... Emare kuitenkin lähti mukaan myös sen takia että saisi tehdäkkin jotain!
Viikko aikaa hyvästellä, saada äitinsä lopettamaan hössötyksen sekä laittaa tavarat kuntoon.. kyllähän se onnistuisi. Luultavasti. Ainoa mikä häiritsi, oli se että Emare ei pääsisi sanomaan Sadrinille ja Sadronille heippoja, nuo tuskin ehtisivät taistelukentiltä katsomaan pikkuveikansa lähtöä. Asia sai hänet hiukan surulliseksi, hän haluaisi vielä nähdä nuo kaksi, se saattoi nimittäin olla viimeinen kerta.

Adrian antoi suukon hänen otsallensa, ja Emare hymähti, nyökäyttäen sitten päätänsä, ja painaen päänsä tyynyyn, antaen itsensä nukkua aivan rauhassa samalla kun Adrian viettäisi aikaansa ulkona. Ainut vain että Emi nukkui nyt tuon sängyssä... no, tuo voisi kyllä yhä tulla vierelle nukkumaan~

[[Huh, tänä iltana viel lastenhoitohommia viel, sit tulee niihnkin tauko. damn. Ja aikahyppy jäi sinulle x'D]]

Adrian Nibencarden

Oli hyvä että Emare sulki silmänsä mukisematta, varmasti tuota kyllä väsytti. Adrian kuitenkin tiesi ettei poika myöntyisi jokaiseen hänen kehottamaan asiaan näin hyvin, nuorempi osaisi olla hankalakin, muttei se haitaksi olisi.
Haltia valvoi pari tuntia Emin vierellä varmistaakseen että tuo hengitti rauhallisesti ja kaikki muutenkin olisi hyvin. Varovasti Adrian asettui kyljelleen pojan vierelle, olihan miehellä siinä hieman ahdasta, muttei hän halunnut poistua nuoremman viereltä vaikka nukkuisi. Vaatteetkin saisivat jäädä päälle, ei haltia peittoa tarvitsisi.

Aamuaurinko tulvi ikkunasta huoneeseen, jossa kahden haltian uninen tuhina soljui hiljaisuuden keskellä. Adrian oli vienyt käsivartensa Emaren yli ja piteli tuota nyt jonkinlaisessa halauksessa. Mies oli valvonut pidempään kuin poika, joten ei ihme että tämä jatkoi uniaan vaikka auringonsäteet kiirivät kirkkaina jo tämän kasvoille.

//Hyvä tietää ja minäpä hypin, mut sulle jää herääminen xD //

Emare Rilien

Emare osasi kyllä totta vieköön olla hankala, jos sitä vaadittiin! Tuon elämäntahtoa ei kannattanut koskaan aliarivoida, miten muutenkaan hän olisi tällä hetkellä hengissä, vaikka ennustus oli että hänen olisi pitänyt kuolla jo kymmenvuotiaana? Tai kuinka hän uskalsi rikkoa näitä "sivistyneisyyden" sääntöjä, jotka yleensä määräsivät sosiaalisen suosion? Ehei, Emaren kuoren alla ei asunut pieni kissanpoikanen, vaan oikea tiikeri.

Aamuaurinko nousi, ja valaisi huonetta muutamalla kauniilla, lämpimällä säteellä. Emaren kasvoille lankesi yksi säteistä, ja kun lämpö alkaa keskittymään yhteen kohtaan kasvoilla, alkaa aina kutittamaan. Emare pyyhkäisi kasvojansa pariin kertaan, mutta kun kutitus ei kadonnut, avasi hän silmänsä kunnolla viimein. Hetken aikaa nuori haltia oli aivan ajatuksissaan, ajatellen kaunista aamua ja kaikkea mitä siihen nyt saikaan liitettyä. Tuhina vierellä sai Emin kääntämään päätänsä, Adrian nukkui siinä yhä. Tuota taisi tosissaan väsyttää. Emi hymyili ensin miehelle, ja puikahti sitten tuon halaavasta otteesta nopeasti, että sai housut vedettyä jalkaansa takaisin. Viileä lattia tuntui oudolta varpaiden alla, mutta haltia tottui siihen yllättävän nopeasti. Housut löytyivät, ja Emi veti ne jalkaansa mahdollisimman nopeasti, että pääsisi takaisin Adrianin vierelle. Ikävä kyllä, nyt kun oli hereillä ei nukuttanut enää, Emare tahtoi liikkeelle. Eilen tuli makoiltua ihan tarpeeksi, ja miten hänen kroppansa muka koskaan oppisi kestämään rasitusta jos Adriankin käskisi häntä istumaan koko ajan aloillansa? Haltia vilkaisi taas pitempää miestä, ja käveli sängyn vierelle, istuutuen siihen. Pojan sormet nousivat Adrianin poskelle, koettaen herättää miehen vähän hellemällä tavalla kuin yleensä.
"Huomenta Adrian...", hän koetti vielä toisen unen läpi sanoa...

[[Whii, saimpas vastattua \o/ ]]

Adrian Nibencarden

Ei Adrian tuntenut unensa läpi kuinka Emare liikahteli hänen vierellään ja pian katosikin täysin. Mies vain kietoi otteensa vierellä lojuvan peiton ympärille, kenties jonkinlaisena korvikkeena. Haltia vain jatkoi tuhinaansa painaen päätänsäkin nyt edemmäs kun vuoteella kerran oli tilaa.
Patja painui pienesti alas Emin istahtaessa sängynreunalle. Uinuva ilme värähti, jokin tuntui koskettavan poskea. Syvä hymähdys karkasi miehen huulilta ja suupieletkin värähtivät pienesti, Adrian kuuli pojan äänen päänsä sisällä, tämä rutisti peittoakin enemmän halaukseensa. Hivenen jälkijunassa mies tajusi mitä Emin ääni oli oikeastaan sanonut, huomenta. Ainokainen silmä avautui pienesti raolleen, karsastellen hetken auringonvaloa, mutta tottui siihen pian. Mm..huomenta. Haltia mumisi kääntäen katsettaan nuorempaansa hivenen vielä unisena.

//Ja reilusti kyllä vastasitkin härreguud D: //

Emare Rilien

Adrianin peitonhalaus sai Emaren hymyilemään, tuo taisi aivan tosissaan pitää ajatuksesta että sai nukkua Emi uninallenaan. Aika suloista, Emarekin naurahti hiljaa miehen hymyilessä ja halaillessa peittoa. Kohta tuo kuitenkin availi silmäänsä, auringonvalo osui ikävästi ja Emi laittoi kätensä niin, että sen varjo lankesi Adrianin silmälle. Toivottavasti auttoi. Mies oli pahemman kerran uninen. Emi hymyili toiselle hiukan ilkikurisesti, ja siirsi käden pois auringon tieltä.
"Rankka yö vai?", toinen kysäisi leikillänsä, ennenkuin nosti jalkansa takaisin sängylle.
"En tiennytkään että sinulla ja neiti peitolla on suhde.", Emare vielä kiusasi hiukan, mutta kyllä sen hänen ilmeestään näki että hän vain pilaili. Tosin, jos Adrianilla ja peitolla olisi suhde, millaisia lapsia siitä oikein tulisi? Ehkä olisi parasta olla ajattelematta asiaa sen enempää... Emi pyyhkäisi taas hiuksiansa pois kasvoiltansa.
"Tänään pitäisi lähteä.", tuo sanoi, hiukan haikeana viikon erosta... mutta se olisi pakollinen, mikäli hän tahtoi mennä Adrianin matkaan.

[[*yawnh* Väsy @.@ ]]

Adrian Nibencarden

Adrian naurahti Emaren kysymykselle, hänenhän se olisi pitänyt kysyä tuota pojalta, tuohan se oli kokenut paljon enemmän kuin hän. Mies nosti kätensä hieraisemaan silmäänsä, samalla kun kuuli nuoremman jatkavan hänen kiusaamista. Katse käväisi peitossa, joka oli edelleen syleilyyn kiedottuna. Ei sentään Se vain tuoksuu sinulta. Adrian vastasi nuuhkaisten peiton kulmaa pienesti, pitäen katseensa toisessa.
Pian mies kuitenkin kampesi itsensä istumaan ja hölläsi otteensa halinallestaan. Haltia kyllä erotti pienen haikeuden Emin todetessa että tänään olisi aika lähteä. Se on vain viikko. Adrian totesi rohkaisevasti, mutta toivoi että nuorempi miettisi sen viikon ajan, tuo kyllä voisi muuttaa mieltään. Älä kuitenkaan pilaa sitä aikaa murehtimalla, et luultavasti tule näkemään perhettäsi pitkään aikaan. Hymyille heille niin kuin minulle. Mies pyysi hymyn kanssa.

//Nyt töksähteli ja pahasti.. ja sinä, nukkumaan >:o //

Emare Rilien

Harmi, Adrian ei napannut leikkimieliseen kiusaamissyöttiin, mutta eipä sillä ollut väliäkään. Ja miten tuon aina onnistui muuttamaan Emaren leikilliset piikit aina kohtaliaisuuksiksi häntä kohtaan niin, että nuorempi punastui!? Nytkin nuoremman haltian poskille nousi hellyyttävä, kevyt puna, jonka kyllä pystyi laittamaan myös pienen viileyden piikkiin. Adrian nousi viimein ylös istumaan, ja luopui peitosta, jonka Emi nyt nappasi itsellensä. Sillä nyt siinä tuoksui myös Adrian!
"Viikko on kuitenkin pitkä aika jos odottaa jotakin.", poika huomautti pienen hymyn kanssa. Hän tuskin malttaisi odottaa että pääsisi miehen kanssa ulos! Kauas kylästä ja höösäyksestä, katsomaan oikeata maailmaa eikä vain lukemaan asiasta! Adrian kuitenkin jatkoi, ja teki erikoisen pyynnön. Emaren vilpittömän innostunut ilme suli lempeämmäksi, ymmärtäväiseksi hymyksi.
"Tottakai.", tuo myöntyi, ja veti peiton myttyrässä syliinsä, nostaen sitten polvet koukkuun ja laittaen peiton siihen... ja painaen nenän vielä peittomyttyyn kiinni. Tuoksui hyvältä~

[[Tökspöks.]]

Adrian Nibencarden

Emare lupasi ja Adrian ei voinut muuta kuin hymyillä tyytyväisenä, toki myös siitäkin syystä että nuorempi odottaisi häntä ja heidän yhteistä matkaansa niin että viikko tuntuisi ikuisuudelta.
Peitto pääsi vuorostaan nuoremman tiukkaan rutistukseen ja tuolle näylle mies hymähti hiljaa, vieden samalla jalkansa vuoteen reunan yli. Sinulla on varmaan nälkä? Kenties syömme aamiaista samalla kun lähdemme? Haltia kysyi, nousten ylös vuoteelta ja asteli nyt sängynpäädyssä olevan jakkaran luokse, jolla kuivunut paita ja käsivarren haarniska lepäsi. Paita viskattiin laukun vierelle odottamaan pakkaamista, kun taas metallista hansikasta vedettiin käsivarren peitoksi. Ei sitä koskaan tiennyt milloin hän joutuisi voimiaan käyttämään, joten oli aina paras pukea haarniska ylle saman tien, toisinaan hän nukkuikin riisumatta sitä.

//Höpö höpö ):< //

Emare Rilien

Nälkä, aivan, pojalla oli pieni nälkä. Kuten varmasti myös Adrianilla. Joten parasta olisi mennä alas syömään, kuten mies oli ehdottanut. Pitempi alkoi jo pukemaan, ja Emarekin nousi ylös sängyltä, alkaen keräämään tavaroitansa kasaan. Katse osui soittorasian paloihin, ja haltia tunsi pienen piston, ottaen rasian käsiinsä.
"Adrian, voin kysyä veljiltäni osaavatko he korjata tämän?", hän kysyi, nostaen vihreät silmänsä hetkeksi vanhempaan, ja sen jälkeen takaisin hopeiseen rasiaan, napaten pöydältä viimeisetkin palat, ja vieden ne laukullensa, pieneen sivutaskuun. Oliko siinä kaikki palat? Emin katse kiersi lattian tarkasti, mutta ainakaan vielä huomannut mitään, joten hän kohautti olkiansa ja sulki laukkunsa. Kyllä hänen veljillänsä oli varmaan pari osaa jotka sopisivat rasiaan, mikäli jotain oli mennyt rikki lopullisesti tai puuttui muuten vain. Kohta Emi oli valmis, ja tuo heitti tummanvihreän viittansa takaisin harteillensa. Katse kiersi viimeisen kerran majatalon huoneessa, jossa hän oli viimeiset kaksi päivää ollut. Hän jäisi kaipaamaan tätä, mutta toisaalta, oma huone odotti myös! Ja Warren!

[[nya~ ]]

Adrian Nibencarden

Haarniskanremmi hampaiden välissä sillä välin kun vapaa käsi laitteli solkea, mies kääntyi katsomaan Emarea, joka piteli soittorasiaa käsisään. Hän oli miltei tyystin unohtanut rikkoutuneen rasian. Toki, jos se sinulle on tärkeä. Anteeksi vielä että se rikkoutui. Mies pahoitteli, samalla hölläten remmistä saadessaan sen kiristetyksi.
Adriankin kääntyi laukkunsa puoleen ja muisti yllättäen ettei se oikeastaan ollut hänen. Toivottavasti veljesi antaa laitata tätä vielä jonkin aikaa? Minulla ei ole muuta mihin laittaa tavarani. Mies totesi, pakaten kuitenkin paitansa nahkalaukun uumeniin, ei hän pahemmin muuta ollut levitellyt huoneeseen. Musta viitta vain odotti edelleen jakkaralla ja pian haltia hulmautti sen olkiensa ympäri ja sitoi kiinni. Mennäänkö?

//Mitä, etkös sinä ole koira? ):o //

Emare Rilien

"Toki, kyllä Akta nyt ilman yhtä laukkua yvin pärjää, hänellä on niitä useampi kappale kuitenkin.", poika myöntyi Adrianin kysymykseen laukusta. Olihan heidän kaupassaankin niitä useampi kappale, joten yhden puuttuminen tuskin olisi aivan kamalaa, eikö? Adriankin sai itsensä valmiiksi, ja Emare nyökkäsi. Ihmeen rento olo oli kyllä, aivan kuin eilen ei oltaisi roikuttu katolta ja nähty kummituksia ja hiukan muunneltu totuutta että saisivat olla täällä ja... Nyt kasvoille nousi puna kun eilinen "kokeilu" muistui mieleen. Haltia ravisti päätänsä rajusti, ei, ei sitä pitäisi ajatella ainakaan nyt. Emi päätti koettaa unohtaa asian edes hetkeksi, sillä muuten alkaisi taas kutkuttamaan alavatsasta... Ja se ei olisi hyvä asia ainakaan tällä hetkellä!

"Mennään...", Emare vastasi, vilkaisten vielä yhden kerran huonetta ennenkuin ovi sulkeutui kokonaan. Hiukan oli haikea tunnelma taas mielessä, mutta toisaalta, mieluummin rakkaan kanssa vaarassa kuin kotoisassa paikassa yksin. Askeleet johdattivat häntä alas, ja välistä Emaren oli pakko tarkistaa että Adrian oli lähellä yhä.

[[Jaa'a, kuka tietää >] ]]

Adrian Nibencarden

Adrian ei voinut olla huomaamatta Emaren ravistaessa päätään, tuon posketkin vaikuttivat punaisilta. Kenties tuo oli ajatuksissaan palanut eiliseen? Ei mies kuitenkaan avannut suutaan, eihän raskinut kiusata pienempää, kyllä hänellä olisi siihen vielä rutkasti aikaa.
Nopealla vilauksella ei huoneeseen ollut jäänyt mitään, vuode kyllä oli jätetty petaamatta, mutta luultavasti majatalon emäntä vaihtaisi lakanat joka oikeastaan oli hyvä. Ei haltia voinut olla vaivaantumatta ajatukselleen ja kiireesti astelikin pojan perässä huoneesta ulos.
Ovi lukittiin viimeisen kerran, ennen kuin matka jatkoi alakertaan aivan siinä Emin kannoilla, ei Adrian mihinkään katoaisi.
Huomenta. Kuului pirteä tervehdys tiskin takaa ja mies soi talonemännälle ystävällisen hymyn. Huomenta, meidän on aika lähteä, mutta ajattelimme syödä jotain sitä ennen. Adrian totesi, samalla kun ojensi huoneenavainta takaisin naiselle. Toki, mitä saisi olla? Emäntä tiedusteli, johon mies tyytyi vastaamaan; Luulen että meille kelpaa hyvin mikä tahansa, vai mitä Emi?

//Totta! O^O //

Emare Rilien

Emäntä oli jo hereillä ja pirteänä, ja Emin suu kääntyi ilahtuneeseen hymyyn. Hän piti tästä paikan emännästä, joka oli aina iloinen ja ymmärtäväinen. Tuon kysellessä ruuakavaihtoehdosta, ja Adrianin vastatessa molempien puolesta, otti Emi kasvoillensa sen suloisen, pienen hymyn joka näytti aivan kissan hymyltä, jos sen eteen laski kupin kermaa ja takana oli lämmin takkatuli. Oi, miten ihanaa olisikaan joskus olla Adrianin kanssa Emaren kodin takan ääressä, makoilla vaikka matolla ja vain olla, syödä jotain hyvää ja vaikka lukea jotain kirjaa ja kysellä maailman asioista...

Kuitenkin, Emin hymyilessä ja nyökätessä, ei jäänyt epäselväksi että hän oli myöntynyt. Kyllähän rouva varmasti osasi....
"Mutta... jos ei sitä olutta tällä kertaa?", poika sitten naurahti nolostuneen näköisenä. Kyllähän se lämmitti mutta pelotti ajatella mitä seuraavan kerran tapahtuisi, jos hän sitä tavaraa joisi.