Rose of Pain [sov] K-18

Adrian Nibencarden

Emäntä hymyili nuorelle haltialle takaisin ja Adriankin näytti siltä että oli vain unohtunut katselemaan Emaren hymyä. Pojan kuitenkin puhuessa oluesta, havahtui mies takaisin ja tajusi ettei ollut moisesta seikasta älynnyt mainita. Ymmärtäväisesti emäntä nyökkäsi; Istukaa alas, tässä menee vain hetki.
Haltia kiitti naista, joka jo poistui tiskin takaa keittiön puolelle ja kääntyi sitten hiljaisen kievarin puoleen. He taisivat olla ensimmäiset majatalon asiakkaat jotka olivat jo heränneet ja tähän aikaan tuskin kukaan istuskelisi tuopin ääressä.
Adrian johdatti nuoremman lähimpään pöytään ja laski laukkunsa jakkaran viereen jolle istahti. Olen miettinyt Emi, minne haluaisit meidän suuntaavan ensimmäiseksi? Yleensä kun vaellan en oikein ajattele tarkemmin minne menen, mutta nyt kun sinä olet matkassa, on hyvä tietää määränpää. Haltia totesi, kysymys tuli uteliaisuudesta sekä piti hänen tietää paljonko evästä ja varusteita he tulisivat tarvitsemaan. Adrianin tulevasta viikosta tulisi kiireinen, hänen täytyisi ensiksi saada rahaa ja ostaa yhtä sun toista, jotta matkaaminen olisi Emin kannalta lähes vaivatonta.

Emare Rilien

Vain hetki ja ruoka tulisi. Emi teki pienen kumarruksen kaltaisen, ja seurasi sitten Adriania pöydän ääreen. Tuon kysymys sai pojan hiukan nytkähtämään, ja painamaan kätensä mietteliäästi leuan sekä huulien välimaastoon. Aivan, minne he menisivät...
"En tiedä... En ole KOSKAAN astunut kylän ulkopuolelle edes puolikasta askelta, itseasiassa en ole ollut edes kaupunginmuurin lähimaastossakaan... Joten en tiedä mitä ulkona on, en tiedä ensimmäistäkään paikkaa tai asiaa jonka haluaisin erityisesti nähdä.", Emare pohti Adrianille, sulkien silmänsäkkin myös. Minne hän haluaisi mennä? Kohta tuo nosti taas katseensa. Jos oli pelkästä varustelusta kyse...
"Ei sinun tarvitse kerätä varusteita yksin. Varsinkaan kun tiedän jo nyt, että jos saan äitini tässä asiassa puolelleni, hän tunkee kaiken mahdollisen mukaan.", tuo hymähti. Emin äiti oli varsinainen hössöttäjä. Emare vieläkin muisti kun kaksoset olivat päättäneet lähteä omalle seikkailulle, ja äitinsä oli hätiköinyt heidän villasukkiensakkin perään, niin että oli juossut pari sataa metriä porttien ulkopuolelle heidän peräänsä pitäen sukkia kädessä ja huutaen vielä odottamaan. Ah, kaksosten kauhistuneet ilmeet kun muutama neito oli nähnyt tapahtuman. Siinä oli mennyt sekin uskottavuus heiltä...

Adrian Nibencarden

Adrian kuunteli Emaren pohdintaa, joten kenties olisi parasta että hän miettisi tuonkin seikan. Ymmärrän. Mies totesi lyhyesti, oikeastaan hänen kävi hivenen sääliksi poikaa, tuo todella oli elänyt pienen ikänsä sisällä ja tuskin käynyt yöllisillä reissuillaan kaupunginmuurillakaan. Toivottavasti suuri maailma ei pelästyttäisi toista, mutta tuskin niin kävisi, Adrian aikoisi näyttää nuoremmalle kaikkein kauneimmat kolkat mitä tästä sodan riepottelemasta maailmasta vielä löytyisi.
Haltia pudisteli pienesti päätään Emaren ottaessa puheeksi varusteet, kyllä tuon äiti paikkaisi kaiken mahdollisen mukaan, se vain miestä mietitytti suostuisiko toisen äiti päästämään sairasta poikaansa miehen matkaan jota ei koskaan ollut tavannut? Toisaalta Emare osasi puhua ja olla hyvin vakuuttava, ei sitä koskaan tietäisi.
Kyllä minä jotain silti joudun hankkimaan. Mies totesi, ennen kuin ehti kääntää katseensa talon emäntään, joka asteli kahden aamiaisannoksen kanssa pöydän luo. Pekonia ja munia, juomaksi tuoretta maitoa. Olkaapa hyvä. Nainen totesi hymyillen ja näytti vilkaisevan olkansa yli tiskin puoleen, näkemättä kuitenkaan miestään ja uskaltautui toteamaan hiljaa; Talo tarjoaa.
Kiitos. Adrian ei voinut muuta kuin kiittää ja seurasi hetken emäntää, joka asteli jo takaisin tiskin taakse. Suloisuutesi maksoi ruoan jälleen. Mies totesi pienesti hymyillen nuoremmalle, ennen kuin kävi aamiaisensa kimppuun. Olisi hän itsekin maksanut Emin suloisen hymyn näkemisestä, mutta onneksi ei hänen tarvinnut.

Emare Rilien

No eihän Emare ollutkaan sanonut, että hän hoitaisi kaikki varustelut, mutta ainakaan nyt Adrianin ei tarvitsisi tehdä kaikkea. Emare ei kuitenkaan ehtinyt asiaan kommentoimaan paljoakaan, kun talon emäntä toi aamiaisen pöytään. Samalla kun emäntä vilkaisi tiskille, katsoi Emikin sinne. Jälleen talo tarjosi, ja Emi virnisti suloisesti. Tänne tultaisiin kyllä toistekkin, jos ei muuten niin katsomaan miten emäntä jakseli. Adrian mainitsi Emaren suloisuuden käyttämistä maksuvälineenä. Poika kohotti kulmaansa hiukan kiusaavasti, hymähtäen samalla.
"Sitä pitäisi varmaan sitten käyttää useammin?", tuo naurahti leikillänsä, ennenkuin alkoi syömään. Ruuassa oli jokin mukava sivumaku, jota hän ei ennen ollutkaan maistanut. Olikohan se jokin mauste, tai ehkä liha oli muualta peräisin, tai ehkä tämä paikka toi arominsa... Emin ajatus katkesi katsotuansa Adriania, kaikki ääni ja maku katosi. Millään muulla ei ollut suurempaa väliä kuin sillä, että Emare pääsisikin tuon matkaan!

[[Kestipä mulla vastata... anteeks, muuta mielessä atm ^^' ]]

Adrian Nibencarden

Adrian naurahti Emaren leikinlaskulle, ammentaen palan munakasta suuhunsa. Katso kuitenkin kehen hymyäsi käytät voin tulla kateelliseksi. Mies kuitenkin jatkoi omalta osaltaan ja kenties hieman vain puolittain pilaili, ei hän katsoisi hyvällä jos toinen ryhtyisi hymyilemään kenelle tahansa.
Aamiainen hupeni lautaselta hyvää vauhtia ja niin teki myös maitokin. Haltia joutui välillä pyyhkäisemään huuliaan hihaansa, maidosta jäi kuin pienet huvittavat viikset suupieliin. Mies sattui vilkaisemaan Emiä ohimenevästi, mutta palautti pian katseensa takaisin huomatessaan toisen katseen. Hm? Adrian päästi vain kysyvän äännähdyksen ja soi hymynkin nuoremmalle.

//Eipä haittaa kun oon ollu reissussa muutenki :3 //

Emare Rilien

"Mitä, sinäkö muka? Eihän sinulle ole hätää päivää, enemmän olisin huolissani niille joille hymyillen. Saavat sinut vielä kimppuunsa.", poika iski takaisin, Adrianin uhkaillessa mustasukkaisuudella. Hah, senkun näkis, ei Emaresta varmaan kannattaisi mustasukkainen olla. Itseasiassa, Emillähän se tässä hätä oli, jos joku oli iskemässä kyntensä Adrianiin! Mitä aseita muka Emillä olisi romanttisessa kilpailussa? Hän ei ollut terve, ei mitenkään poikkeavan hyvännäköinen, ja hän oli kokematon suunnilleen kaikesta joka liittyi ulkomaailmaan. Toki, hän luki paljon ja osasi käsitellä tilanteita sen mukaan, ja muisti paljon taruolentojen käytöksestä, historiasta ja heikkouksista, mutta siihen se jäi. EI paljoa auttanut paljoakaan.

Katse nousi jälleen Adrianiin parhaaksi ajaksi nähdäkseen tuon maitoviikset. Pojalta pääsi tirskahdus, ja hän joutui peittämään suutansa ettei hänen hiukan ilkikurinen hymynsä näkyisi toiselle. Kohta tuo olikin huomannut Emin katseen, ja Emare hätkähti tajutessaan että oli tuijottanut toista, melkein kaataen lasinsa.
"Eh, ei mitään.", poika hymyili miehelle pahoittelevasti samalla kun hörppäsi maidon nopeasti, nuolaisten sitten huulet puhtaiksi. Eipä tekisi samaa virhettä kuin Adrian ja antaisi toisten nähdä miltä maito naamassa näyttäisi.

Adrian Nibencarden

Adrian virnisti pienesti Emaren tokaisulle, toinenhan osasi päätellä. Kimppuun hän kävisi jos Emiin joku kehtaisi koskea. Piti mies poikaa jo jonkinlaisena yksityisoikeutenaan, muttei se tarkoittanut kuitenkaan että rajoittaisi nuoremman elämää. Saisi tuo tehdä mitä haluaisi ja se mikä haltiaan itseensä tuli ei hän todellakaan antaisi itsensä langeta kenellekään muulle kuin Emarelle.

Ei poika ollut tarkoittanut katseellaan mitään ja Adrian kallistikin päätään kysyvään tapaan kuin Emi toisinaan. Vai niin. Mies kuitenkin tokaisi hymyn vain levetessä samalla.
Huomio kääntyi takaisin aamiaiseen, joka oltiin pian syöty. Ei haltia muistanut milloin viimeksi olisi syönyt niin hyvää aamiaista. Sääli ettemme pysty syömään näin hyvin joka päivä matkallamme. Adrian harmitteli, laskien samalla tyhjän maitolasin pöydälle. Ravinnon niukkuus oli yksi niistä monista asioista jotka huolestuttivat miestä hiukan, ei sairaalle Emille olisi hyvästä vähällä ruualla elää. Tuo oli laiha muutenkin.

Emare Rilien

Emi söi ateriansa aavistuksen hitaammin kuin Adrian. Kai se oli se pieni toive viivyttää tätä hetkeä ennen viikon eroa. Adrian mainitsi jotain ruuan laadusta matkan aikana. Emi kohotti toista kulmaansa, ja nielaisi sen pienen palan munakkaasta jonka oli pari sekunttia sitten suuhunsa pistänyt. Katse kertoi taas enemmän kuin sanat.
"Ei sinun siitä tarvitse huolehtia, syön normaalisti aika vähän kurkkukipujen takia.", poika hymähti toiselle suloisesti, ja napaten viimeisetkin isommat palat suuhunsa lautaselta. Kahden ruokkiminen saattaisi olla hankalaa, mutta asiaa varmasti helpotti se että Emare harvemmin jaksoi syödäkkään näin paljoa, mutta eilinen humala oli saanut hänet nälkäiseksi taas nopeasti. Lautanen oli tyhjä, ja Emi huokaisi. Vatsa oli aivan ihanan täysi. Enää viimeinen asia, eli maito, joka sekin kulahti nopeasti kurkkuun.
"Noin. Istummeko tässä hetken, vai lähdetäänkö samantein?"

Adrian Nibencarden

Adrian odotti että Emare saisi oman lautasensa tyhjäksi ja hymähti hiljaa tuon selitellessä ettei muutenkaan syönyt paljoa. Kyllä mies kuitenkin pitäisi huolen että nuoremmalle riittäisi ruokaa edes sen verran mitä tuo söisi.
Aamiainen näytti maistuneen nuoremmalle hyvin, tuo jopa huokaisi tyytyväisenä ennen kuin esitti kysymyksen. Se riippuu sinusta, mutta minusta olet huolestuttanut perhettäsi jo riittämiin. Haltia totesi ja saattoi oikeastaan olla oikeassakin, muttei aikonut pakottaa toista mihinkään. Se olisi pojan oma päätös milloin he lähtisivät. Ei Adrianille itsellään ollut mihinkään kiire, mielellään hän olisi toisen seurassa vielä ollut, vaikka loputtomiin.

//Lyhyttä D: //

Emare Rilien

Kyllä Emi uskoi kestävänsä päivän kaksi syömättä, kunhan joi paljon nesteitä. Ja muisti ottaa lääkkeensä, nehän tässä tärkeimmät muistettavat olivat. Adrian kuitenkin vastasi jo Emaren kysymykseen, ja tuo huokaisi alistuneesti. Totta, äitinsä oli varmasti jo puolikuollut huolesta, minkä ajattelu sai hänet vain surullisemmaksi.
"Ehkä pitäisi jo palata... Ennenkuin äitini lähettää koko kylän perääni.", tuo myöntyi sitten, parantaen hiukan asentoansa penkillä. Tuntui niin oudolta kun vatsa oli täynnä, joten pieni totuttelu oli kai paikallaan. Nuori haltia sipaisi taas hiuksia korvansa taakse, katsoen sitten Adriania. Olisi aika lähteä. Niin hänen kuin vanhemmankin. Emare viivytti tätä pientä hetkeä kuitenkin tahallansa, ennenkuin nosti katseensa kunnolla miehen silmään, ja nousi ylös hitaasti.
"....lähdetään."

[[Pääätkääää]]

Adrian Nibencarden

Emare myönsi että olisi parasta palata ja Adrian tyytyi nyökkäämään, muttei noussut vielä tuolilta. Poika näytti selvästi viivyttelevän, kenties tarkoituksella? Kärsivällisesti mies kuitenkin istui yhä aloillaan jakkarallaan kuin nuorempi, ennen kuin sai tuon smaragdinvihreän katseen osakseen. Haltia hymyili ymmärtäväisesti Emille, joka hitaanlaisesti nousi ylös. Jälleen Adrian nyökkäsi pojan sanoihin ja kohosi ylös jakkaraltaan, napaten nahkalaukun olalleen lattialta.
Kiitos ruoasta, se oli maittavaa. Mies kiitti, kääntäessä katseensa tiskin takana hääräävään emäntään, joka havahtui äänen kuullessaan. Hyvä että se maistui. Tulkaa toistekin ja näkemiin. Nainen hyvästeli kaksikon pirteästi.Toki, näkemiin... ja toivottavasti eilinen ei pahastuttanut miestänne pahasti. Adrian pahoitteli vielä kertaalleen, johon nainen tyytyi vain naurahtamaan; Älä huoli, hän heräsi vain väärällä jalalla.

Aurinko paistoi kauniisti jo sinertävällä taivaalla. Katu vaikutti vielä hiljaiselta, he tosiaan olivat heränneet aikaisin. Luulen ettei meidän tarvitse kiirehtiä? Adrian totesi, kääntäen katsettaan nuorempaan.

//Pätkään voi vastata vaan pätkällääää, tiedät kyllä =w= //

Emare Rilien

Adrianin kiittäessä emäntää jälleen, teki Emarekin sen kauniin hymynsä, joka oli maksanut heille aterian kahdesti. Oli aika lähteä täältä pois. Aurinko paistoi jo taivaalla, lämmittäen ihanasti kasvoja säteillänsä. Pieneksi hetkeksi Emare unohtikin tulevan eron, ja keskittyi kauniiseen hetkeen, jonka taivas antoi. Tuulikin puhalsi kevyesti katuja pitkin saaden ainakin Emaren mukaan leikkiinsä pienoisesti. Adrianin sanat palauttivat Emin kuitenkin todellisuuteen, tuon nostaessa katseensa hetkeksi aikaa mieheen, ja nyökäten sitten. Pakkohan heidän oli kävellä, mutta voisivat yhtä hyvin kävellä hitaasti. Sormet sipaisivat pitkät hiukset taas korvan taakse, jotta tuuli lopettaisi niiden kanssa tanssimisen. Sitten tuli omituinen ajatus mieleen, kuinka pitkäksi aikaa Emare oikein pääsisikään tuon matkaan!?
"Tuota, Adrian? Siitä matkasta...", Emare aloitti, mutta muuttui sitten epävarmaksi, miten hän oikein aloittaisi, tai oikeastaan kysyisi asiasta, hän ei oikein osannut muotoilla ksymystä ilman että se olisi röyhkeä tai saisi Adrian uskomaan, ettei hän halunnutkaan mukaan.

Adrian Nibencarden

Emare oli samaa mieltä Adrianin kanssa, tai niin tuosta nyökkäyksestä pystyi päättelemään. Miehen katse kohosi taivaalle hetkiseksi, samalla kun askeleet veivät rauhallista tahtia eteenpäin. Ei heillä tosiaan olisi kiire, pääasia oli että poika pääsisi ehjänä kotiin. Haltian ajatukset harhailivat nuoremman kodin ja perheen kautta sitä edellisenä päivänä tapahtuneeseen takaa-ajoon. Saattaisihan olla että vartijat olivat kertoneet hänestä isäntäväelle ja häntä ei katsottaisi hyvällä jos Emiä oltaisiin portilla asti vastassa. Saattoihan kyllä olla että Akta oli myös asiasta kuullut ja tunnistanut pojan seurassa olleen vieraan miehen olevan Adrian ja täten todennut että Emare olisi kyllä turvassa miehen seurassa jos toinen edes sen vertaa häntä tunsi.
Haltia hymähti hiljaa ajatuksilleen, hän oli aina niin varuillaan. Emaren sanat saivat miehen huomion kiinnittymään takaisin tuohon, muttei nuorempi näyttänyt oikein saavan muodostettua kysymystään kunnolla. Mitä siitä? Adrian kysyi, seuraten odottavana poikaa, samalla kun he kääntyivät pääkadulle.

Emare Rilien

Emare pohti vieläkin sitä miten kysyisi asiasta. Kohta tuo huokaisi ja katsoi Adriania.
"Älä ota tätä loukkauksena, mutta kauanko luulet että olemme matkalla?", tuo lopulta sai kysyttyä, pää hiukan kallellansa. Asia askarrutti häntä nyt, kun oli jo päässyt pienestä surustansa sekä alkuhuumasta eroon. Emi ei kuitenkaan ehtinyt kuulla vastausta, kun tuttu ääni huudahti kauempana. Emin pää nytkähti, ja tuo katsoi huutajan suuntaan. Siellä oli haltia, joka oli oikeastaan melko helppo tunnistaa. Emare ainakin tunnisti samantein tulijan, joka keräsi vinoja katseita muutenkin kävellessään, enimmäkseen siksi, koska tuolta puuttui toinen käsi. Se oli katkennut taistelutilanteessa heti kyynärpään alapuolelta. Emin huulille nousi hiukan nolostunut hymy.
"Se on Manwë... Olisi pitänyt muistaa että hän pitää kävelyistä ulkona kun liikenteessä ei ole paljoakaan muita.", tuo viestitti Adrianille, ja katsoi sitten isoveljensä suuntaan, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan odotti heitä. Emi huokaisi, vaikkakin pieni hymy uulillansa, ja lähti kävelemään kohti Manwëa, joka oli veljessarjan vakavin kasvo.
"Päätit sitten pitää pientä lomaa?", tuo kysyi heti, kun Emare pääsi puhe-etäisyydelle. Ei tuo vihaiselta kuullostanut, hiukan huvittuneelta vain.
"Koata odottelee sinua jo, samoin äiti. Voin sanoa että sinä päivänä ei paljoa muuta kuultukkaan kuin hänen valitustaan ja käskytystä että sinut pitäisi heti etsiä.", tuo jatkoi, saaden Emarelta anteeksipyytävän hymyn. Manwë kohautti olkiansa tuon nähdessään. "Älä minulta pyydä anteeksi."

[[Manwë \o/ ]]

Adrian Nibencarden

Adrian kohotti kysyvästi toista kulmaansa Emaren esittäessä kysymyksensä ja toivovan ettei mies ottaisi sitä loukkauksena. Kuinka moisen kysymyksen pystyi ottamaan loukkauksena? Mies naurahti pienesti ja oli juuri vastaamassa, kun kauempaa kantautuva huudahdus keskeytti hänet. Adrian nosti katsettaan haltiaan ja vilkaisi Emiäkin, joka näytti tuntevan vieraan. Pian poika kertoikin tuon olevan Manwë ja jos mies muisti oikein tarkoitti se että kyseinen haltia oli Emin veli.
Nuorempi kiiruhti veljensä luokse, kun taas Adrian itse asteli hissukseen perästä, toinenhan oli hänelle vieras. Hiljaisena mies seurasi veljeksiä, pistäen kyllä merkille Manwën olevan käsipuoli. Ei hän kuitenkaan sitä mitenkään erikoisena ilmestyksenä pitänyt, oli hän nähnyt pahempaakin.
Toivottavasti ette ole olleet kovin huolissaan Emaresta, hän on pärjännyt hyvin. Adrian rohkeni toteamaan päästyään kaksikon rinnalle. Nimeni on Adrian Nibencarden. Mies esittäytyi, kumartaen samalla pienesti kohteliaisuudeksi ja oikeastaan myös siitä syystä että oli saattanut aiheuttaa ongelmiakin ja halusi pahoitella.

//Hihi pidän vakavista miehistä >w> //