PATONKIBATTLE

Suurimman joen Meinradin ja suurimman järven Aodhán lähettyvillä aukeaa suoalue, joka tunnetaan nimellä Nenad. Suoalue on suuri ja vaihteleva, mutta varmaa on, että tulet suohon uppoamaan, jos liian syvälle ja liian varomattomasti kuljet. Suoalueella tuntuu alati olevan usvaa ja hämärää, vuorokaudenajasta riippumatta. Puhutaan, että suoalue on kirottu ja siellä liikkuu alkusotien aikaisia aaveita.
Varsinaisia muita soita Quinn metsästä ei löydy, ellei satunnaisia vettyneitä alueita lasketa.

Valvoja: Crimson

PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Marras 2018, 16:47

Jatkoa täältä

Darius


Eliitti hymähti pienesti, Lorythasin kehottaessa häntä ottamaan ohjat matkan suhteen, vedoten siihen ettei lohikäärme tosiaan tietänyt haltioiden reittejä. Olkoon sitten niin, mutta Darius ei tiennyt mitä tästäkin tulisi, hän kun ei koskaan ollut varsinaisesti lentänyt niitä reittejä pitkin ja suunnistaminen puiden yläpuolella lieni hieman erilaista, mitä puiden seassa.
Haltiakaksikko pysyi syrjemmällä, kun puoliverinen vaihtoi ulkomuotonsa lohikäärmeeksi, Haukansilmän hetken aikaa vain katsellen valkeaa nelisiipeä. Siinä samalla eliitti koitti hiljaa mielessään jälleen keräillä itseään, jotta ei kauhusta kangistuisi kun lentoon lähdettiin. Se oli aina yhtä hankalaa ja pelottavaa, vaikka tähän asti jokainen kerta lentäen oli mennyt ihan hyvin. Darius tietenkin luotti Lorythakseen ja tuon lentotaitoihin. Hän ei vain luottanut itseensä ja kykyynsä pysyä siellä selässä, vaikka sarvikruunuinen kuinka nätisti olisi lentänyt.

Haukansilmä havahtui takaisin tilanteeseen Iriadorin äänen myötä, eliitin vilkaisten siinä samassa ympärilleen, katseen kiertäen niissä uteliaissa sivustaseuraajissa. Kunhan pysyisivät sivummalla, kun lentoon lähdettäisiin, ettei kenellekään kävisi mitään.
Uteliaista katseista huomio kääntyi Lorythasiin, joka päänsä oli heidän puoleen laskenut, nyt kysellen, olivatko haltiat varmoja tästä matkustustavasta. Darius tuhahti pienesti, hätäisesti, selvästi indikoiden että oli kenties yhtälailla epäilevällä kannalla.
"Náro ja Nashira ovat vahvoja ja varmasti lähtisivät matkaan, jos niin käskettäisiin. Mutta niiden pitää levätä, Nashiran varsinkin. Nárolle se on se ja sama, syndrae raataisi itsensä hengiltä jos niin käskettäisiin, mutta ennemmin annan sen levätä ja pysyä elossa. En usko, että se kauheasti nauttii rasituksesta ja uudelleen ja uudelleen kuolemisesta", Haukansilmä selitti, toisen kätensä nostaen hellästi silittelemään lohikäärmeen kuononpäätä, "voisimmehan tietenkin pyytää muita ratsuja lainaan... Mutta niiden palauttaminen olisi oma prosessinsa ja veisi vain suotta aikaa. Joten tämä on paras vaihtoehto, kaikkien kannalta".
"Joten... Eiköhän lähdetä matkaan"
, oli viimeinen tokaisu haukansilmältä, joka selvästi vaikutti arastelevan ajatusta lentämisestä. Mutta eipä hän siitä mitään ääneen sanonut, sen sijaan auttoi Iriadorin nelisiipisen selkään, nousten itse perästä. Ja jahka kunnon, varman otteen oli saanut istuinsijaltaan, annettiin Lorythakselle lupa lähteä liikkeelle, kohden pohjoista.

Pian Cúthalionin kartano ja piilopaikka jäivät taakse, matkan käyden pohjoiseen. Pakkanen puri heti luihin ja ytimiin ja lentäessä viima tuntui kahta kauheammalta. Sentään lohikäärme alla lämmitti jonkin verran, mutta täytyi sitä jälleen kirota, ettei tullut ottaneeksi ylimääräisiä villasukkia matkaan.
Jahka alkujännitykseltään oli hieman rauhoittunut, kävi Darius kertomaan suuntaohjeita Lorythakselle parhaansa mukaan. Hän kykeni lähinnä kertomaan minne mahdollisille maamerkeille pitäisi suunnata, toivoen, että Lorythas pysyi ainakin kutakuinkin kartalla. Haukankatse koitti tähyillä puiden lomasta merkkejä sotilaista tai muista matkaajista, mutta alkuunsa metsän siimeksessä näytti liikkuvan vain elikoita. Hetken kuitenkin lenneltyä kolmikko lähestyi suoalueen eteläistä reunaa, Dariuksen pyytäen nelisiipistä laskeutumaan alemmas, kun kasvusto kävi harvenemaan. Sen myötä alkoi lumesta erottua jälkiä, joista osa näytti tosiaan suuntaavan takaisin aroille, oletettavasti kohden kaupunkia. Mutta muutamat jäljet harhailivat lähemmäs suota, kauemmas kaikesta, mikä indikoi sitä että kulkija, mikäli heidän ryhmään oli kuulunut, oli selvästi eksynyt reitiltä. Ja se ei ollut ihme, ottaen huomioon, millainen lumimyrsky toissayönä oli ollut. Ja sitten silmään osuikin hahmo, käpertyneenä suuren puun juurelle.

"Laskeudutaan tuonne", Darius kehotti, kun sopivan suuri väli puiden lomasta löytyi. Ja jahka maahan päästiin, liukui eliitti lohikäärmeen selästä alas ripeästi, lähtien korkeassa lumessa kahlaamaan kohden hahmoa, joka näytti kuiskauksen univormua kantavan. Darius kyykistyi nyt selvän naishahmon puoleen, koittaen huhuilla tuttua kasvoa nimeltä, mutta turhaan. Sotilas oli kuollut, kenties haavoihinsa, mutta todennäköisesti pakkanen oli vienyt naiselta hengen.
Darius kirosi, ääneen, noustessaan ylös ja lähtien kävelemään kauemmas Iriadorista ja Lorythasista. Jälleen yksi turha kuolema, jonka hän joutui ottamaan niskoilleen. Pahinta oli, että eliitti joutuisi kertomaan tästä menetyksestä muillekin ja hän tiesi särkevänsä sillä tiedolla vanhemman kuiskauksen sotilaan sydämen, joka oli ollut suhteessa tämän naisen kanssa.
"Se on Siraye, pakkanen lienee vienyt hengen", Darius lopulta aloitti, seisten yhä selkä kohden kaksikkoa, tarkkaillen ympäristöä muiden sotilaiden varalta. Eliitin äänestä kuuli sen turhautumisen ja syyllisyyden, joka nousi kalvamaan silmäpuolisen mieltä.
Katse laskeutui maahan, Dariuksen seuraillen osin jo lumen peittämiä jälkiä, jotka Siraye oli jättänyt. Nainen oli selvästi harhaillut viimeiset hetkensä jalan, mikä pisti miettimään, mitä sotilaan ratsulle oli tapahtunut?

Sanaakaan sanomatta Darius lähti seuraamaan niitä jälkiä, seurasi Lorythas ja Iriador häntä tai ei. Kenties he löytäisivät vielä ratsun tai muiden jälkiä, jos Siraye oli muiden mukana kulkenut ja jostain syystä porukasta eksynyt erikseen? Lähemmäs sadan metrin päästä alkoi erottua suurempi ruho, jonka ympärillä pörräsi susia. Se oli Sirayen ratsu, tavallinen hevonen, joka ilmeisesti oli ennen emäntäänsä kaatunut kylmyyteen tai uupumukseen. Nyt pedot olivat löytäneet raadon ja lähteneet sitä iloisin mielin repimään auki, veren hajun leijaillen kylmässä ilmassa.
Susien huomatessa haltian, ne jähmettyivät hetkeksi sijoilleen ja lopulta alkoivat murisemaan. Darius pysähtyi sijoilleen, katsellen petoja kauempaa, koittaen tähystellä oliko hevosen vieressä muita ruumiita tai kenties jälkiä muualle. Sitä hän ei osannut enää sanoa, paikka kun oli täynnä viisipäisen susilauman jälkiä. Läheisillä puidenoksilla istui variksia ja korppeja rääkymässä, odottamassa vuoroaan päästä aterialle ja kauempana taisi kettukin kierrellä puiden lomassa kyttäämässä, josko hänellekin jäisi jotain purtavaa.

Haukansilmä oli jo kääntymässä ympäri, perääntyäkseen ruokahetkeä häiritsemästä, kun yllättäen susien huomio kääntyi hänestä toisaalle. Ne nuuhkivat ilmaa korvat pystyssä hetken, samalla kun mokomien niskakarvat näyttivät nousevan pystyyn ja häntien laskeutuvan koipien väliin. Ne murisivat ja rähisivät hetken sijoillaan, kunnes lähtivät nopeasti jolkottelemaan kauemmas raadosta, vilkuillen koko ajan taakseen, aivan kuin ne olisivat lähteneet jotain pakoon. Myös linnut lehahtivat oksilta matkoihinsa, mikä sai eliitin kaventamaan katsettaan, Haukankatseen koittaen erottaa kuun valaisemasta metsästä jotain liikettä. Mitään ei kuitenkaan lähitienoilla näkynyt, mutta sikäli mikäli Darius olisi aistinut auroja, olisi hän kenties tuntenut yhden suuremman lähestyvän...




// Syytän TÄYSIN suo tästä otsikosta sitten, mietin jotain eeppistä ja hienoa niiku Clash of the titans II mut. JA EI, MITÄ TAHANSA MUUTA MUTTA EI ERUA PIISKAN KANSSA !!! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 10 Marras 2018, 19:47

Lorythas, Iriador


Olihan se aina omanlaisensa kokemus lähteä lentämään, etenkin Dariuksen ja Iriadorin kanssa. Lorythas olisi toivonut, että heillä olisi ollut käytettävissään satula tai edes jonkinnäköiset suitset kaiken varalta, sillä tuuli ylhäällä oli varmasti kova pilvien viilettäessä hirveää kyytiä eteenpäin korkealla.
Winderin puheissa oli kuitenkin pointtinsa, Lorythaksen ymmärtäen hyvin naaraspetojen tarvitsevan lepoaan ottelun ja myrskyssä harhailun jälkeen samalla tavalla kuin sotilaatkin. Ja eihän Seyr epäillyt Dariusta ratsastajana, saati sitten omia kykyjään lohikäärmeenä – enemmän Vaern huolehti siitä, että tiesi ettei Haukansilmä yhäkään lentämisestä niinkään välittänyt. Mutta näin oli parasta ja hopeaverinen pitäisi kyllä huolen jälleen siitä, ettei lentämisen aikana sentään mitään ikävää sattuisi.
Jos sinä niin sanot”, Lorythas kehräsi, katsellen suurin turkoosein silminsä edessään olevia haltioita, Iriadorinkin kurottuen silittelemään sitä samettista kuonon päätä, jonka nelisipi omisti.
Sen kauempaa ei kuitenkaan jääty pihamaalle patsastelemaan, sarvikruunuisen antaessa kumppaneidensa nousta selkäänsä ja etsiä sieltä itselleen turvallinen sija. Tovi siinä vierähtikin, Seyrin ehtiessä silmäillä muuta ihmettelevää väkeä vielä hetken ennen kuin oli aika jättää kartano ja sen väki taakse. Nelisiipi päästi matalan sellomaisen puhalluksen kuin hyvästeiksi, nousten sitten siivilleen ja jättäen puuterimaisen lumen pölyämään peräänsä, kun matka kohti pohjoista sitten alkoi.

Vaern lensi lähellä puita, pitäen silmällä maamerkkejä joista Darius hänelle kertoi, koittaen näin pitää heidän suuntansa oikeana. Siinä samalla tuli myös tiirailtua jos olisi jotain muutakin metsän tavallisesta elämästä erottanut, muttei Puolikäärme kuitenkaan mitään erityistä näköpiiriinsä saanut. Iriadorista sitten puhumattakaan, joka lähinnä keskittyi tuntemaan pitkästä aikaa taas viileän tuulen hiuksissaan samalla kun oli paksun kaulahuivin alle piiloutunut ja näppejään piti lämpimänä liskopedon harjaksista kiinni pidellen.
Lopulta he lähestyivät suota, jonne Lorythas laskeutuikin näppärästi, siipiensä kahisten vasten lähimpiä risukkoisia puunlatvustoja, kun serpentti sai kinttunsa kosketuksiin hankea vasten silmäillen niitä jälkiä kuunvalaisemassa lumessa. Ne jäljet kuuluivat selvästi jollekulle tutulle, sillä Haukansilmä tunnisti kauempaa löytyvän ruumiin, Iriadorinkin päästäen harmistuneen henkäisyn yhä serpentin selässä istuessaan. Oli sääli menettää hyviä sotilaita, siinä missä äärimmäisen surullista menettää hyviä ystäviä.

Lorythas käännähti hitaasti seuratakseen Dariusta, sinisen tulensa valaistessa pitkän kaulan pielistä ympäristöä kuun suoman häilyvän valon lisäksi. Näin korkeammalta serpentti kykeni näkemään ja haistamaan kauempaa sen ruhon ja sillä mässäilevät sudet. Tuskinpa hukat lähemmäs yrittäisivät lohikäärmeen tähden, oli Puolikäärme kuinka hiljainen ja rauhallinen tahansa, vaikka olisi voinutkin uskoa lauman puolustavan näin talvipakkasille siunattua tärkeää saalistaan hanakammin.
Mutta syystä tai toisesta pedot päättivätkin hylätä jo hyvää vauhtia revityn raadon, saaden myös valkeaharjaksisen Seyrin valpastumaan ja vilkaisemaan paremmin ympärilleen. Ensimmäinen ajatus tietysti oli että ne olisivat lähteneet ykskaks karkuun huomattuaan hänet, mutta totuus taisi olla toinen, kun Vaern aisti tutunoloisen auran lähestyvän jostain hämärästä heidän suuntaansa.
Hevosen ruhon luona ei ole muita, tai jos on ollut ei heistä taida olla mitään jäljellä enää…”, hopeaverisen kuiskaavanvärisevä ääni totesi, serpentin astellen Haukansilmän lähelle, ”Joku suurempi lähestyy. Aistin sen auran, tutun sellaisen”, Lorythas totesi samalla kun nuuhkaisi ilmaa ja yritti sen ilmassa leijuvan veren lemun lisäksi haistaa muita ympärillä olevia hajuja, jotka lähestyvästä mahdollisesta uhkasta olisivat kenties voineet jotain paljastaa.
Mitäpä jos vain lähdettäisiin ennen kuin se jokin tulee yhtään lähemmäs”, punapää hymähti serpentin selästä käsin omiakin aistejaan kihelmöiden erikoisen tunteen tähden.



//Pelin nimi ois pitäny olla oikeesti joku Luring the vultures tai the symphony of extremes, mut meillä on vaan patongit mielessä. 30cm subi tänne nyt kiitos. NOT THE ERU! Mä voisin kyl ottaa jonku Erun tänne piiskaan sakkia ( ͡° ͜ʖ ͡°)//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Marras 2018, 20:52

Darius, Sigurd


Haukankatse kääntyi hitaasti Seyrin puoleen, tuon kertoessa, ettei ratsun luona näkynyt ketään muuta. Sen perään puoliverinen huomautteli jonkun suuremman lähestyvän, puhuen tutusta aurasta. Heti ensimmäisenä Dariukselle tuli mieleen Ajankiitäjä tai Yliparantaja. Tosin mitä kumpikaan niistä liskoista olisi tehnyt täällä, elleivät sitten varta vasten heitä halunneet taas kiusata. Se ajatus pisti eliitin närkästymään ja jo valmiiksi vihaiseksi, mikäli kumpikaan vanhimmista päättäisi naamansa nyt näyttää. Darius ei oikein ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut kummankaan heidän juonitteluja.
Mutta, pian kävi selväksi, ettei kyseessä ollut kukaan Vanhimmista. Kauempaa alkoi kuulua lähestyviä, kaksijalkaisen askelia. Joku kulki metsässä ja se tietenkin kiinnitti Dariuksen huomion. Haukansilmä pysyi yhä paikoillaan, koittaen tunnistaa jo kaukaa saapuvan henkilön. Aluksi eliitti ei ollut yhdistää kasvoja nimeen, mutta kun sinihiuksinen mies tuli lähemmäksi, kykeni haltia viimein tunnistamaan mokoman.
"Estelar...", Haukansilmä hymähti, käden hakeutuen vaistomaisesti keihään varrelle, haltian kuitenkaan vetämättä asettaan esiin. Ei hän niin tyhmä ollut, että lähtisi lohikäärmettä haastamaan yksin, oli tuo sitten petturi ja etsintäkuulutettu tai ei.

Sigurd oli viettänyt aikaansa jälleen metsässä, piilotellen haltioilta, liikkuen lähinnä humanoidina. Metsässä vain oli niukalti ravintoa hänen kokoiselleen lohikäärmeelle, joten kun peto oli kilometrien päästä haistanut veren, oli sen tuoksu houkutellut siniharjan paikalle, helpon illallisen toivossa. Häntä ei juuri harmittanut varastaa saalista pienemmiltään, niin kauan kuin se takaisi hänen selviytymisensä. Ottihan se ylpeyden päälle, alentua nyt varastelevaksi raadonsyöjäksi, mutta serpentin oli pidettävä matalaa profiilia ja pysyteltävä poissa näkyvistä.
Joten, kun hän paikalle saapuessaan törmäsi itse Sinisen Kuiskauksen kenraaliin, oli ensimmäinen reaktio paeta paikalta. Mutta, sitten hän huomasi haltian olevan yksin. Tai no, ei yksin, mutta ilman joukkojaan. Paikalla oli myös muita tuttuja, Garujarin kyllä muistaen Seyrin, tunnistaen tuon niin auralta kuin ulkonäöltä. Olihan hän tavallaan henkensä velkaa puoliveriselle hopeakäärmeelle, mutta ei hän sen paremmin tuntenut tuota Briarin kyläpäällikköä. Yksi kuiskauksen sotilas näytti olevan paikalla, hopeakäärmeen selässä, mutta tuota punapäistä Garujar ei tunnistanut.
Uteliaisuus ajoi siniharjan lähemmäksi, valkoiseen, kaapumaiseen asukokonaisuuteen sonnustautuneen humanoidin pysähtyen sen hevosen ruhon rinnalle, päätään pienesti kallistaen, katsellen tätä outoa pientä ryhmää. Mitä ihmettä haltioiden eliittikenraali teki keskellä metsää Briarin kyläpäällikön kanssa?

Sigurd päästi hymähtävän henkäyksen, kuullessaan haltian kutsuvan häntä nimellä, jolla oli liikkunut aikoinaan haltioiden hovissa. Palavansinisten silmien katse laajeni varoittavasti, lohikäärmeen tarkkaillen eliittiä, joka kätensä aseelleen laski. Ymmärrettävästi, mutta moinen ele antoi lohikäärmeelle vain enemmän syytä harkita haltian tappamista. Eihän hänellä muuten ollut Winderiä vastaan mitään, mutta tuo oli kerran käynyt hänen kimppuunsa joukkoineen. Sigurd oli kuolla, ellei Ajankiitäjä olisi tullut väliin. Täten Ajankiitäjä oli kolmas, tai peräti neljäs taho, jolle hän oli velkaa henkensä. Tosin se velka oli täytetty sopimuksella. Ja siihen sopimukseen kuului ehto: Sigurdin tulisi tappaa Winder, seuraavan kerran kun haltian näkisi. Hänen ei ollut tarvinnut varta vasten etsiä tai metsästää eliittikenraalia, mutta Ajankiitäjä oli maininnut heidän kyllä törmäävän. Ja tämä lieni se Oraakkelin uumoileva tapaaminen, jolloin Sigurdin oli tarkoitus toteuttaa oma osuutensa sopimuksesta?
Siniharjan katse nousi Winderistä Seyriin, katseen kaventuen arvioivasti, kunnes hetken hiljaisen tuijottelun päätteeksi Sigurd avasi viimein suunsa.

"Tarvitseeko minun ottaa yhteen kanssasi tästä ruhosta?", Siniharja aloitti, puhuen lohikäärmeiden kieltä, nopeasti vilkaisten jaloissaan olevan hevosenruhon puoleen. Katse palasi kuitenkin Lorythasiin, sinihiuksisen kohottaen leukaansa ylevyyden eleenä, katsellen nenänvartta pitkin kauempana seisovaa puoliveristä.
"Ja tarvitseeko minun ottaa yhteen kanssasi Hänen hengestä?", Oli seuraava kysymys, palavansinisen katseen kääntyen nyt Dariuksen puoleen, haltian yhä seisten sijoillaan. Totta kai eliittiä kismitti se, kuinka siniharja päätti puhua lohikäärmeiden kieltä heidän seurassaan, hänen voiden vain arvailla, mistä lohikäärmeet keskustelivat keskenään.
Vaikka olikin jonkinlaisen uhkauksen aikeistaan kertonut, ei Sigurd tehnyt vielä elettäkään hyökätäkseen. Sinihiuksinen seisoi vain sijoillaan, hevosen ruhon vieressä, tarkkaillen kolmikkoa, näyttäen kuitenkin siltä, että mikäli eliittikenraali olisi liikahtanut tai lähtenyt perääntymään, olisi siniharja syöksynyt haltian perään.




// :D:D:DDD No älä saatana. Patonkibattle on kuitenkin hieno titteli ja saa nyt luvan pysyä. Koska ropettaminen on seriousbusinessu. JA NYT NE SUBIT :D Ja sää nyt varmasti voisit ottaa Erun sinne spänkkäileen. Saat sen, pidä hyvänäs //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 10 Marras 2018, 23:15

Estelar. Se nimi ei sanonut Lorythakselle mitään, mutta esille asteleva hahmo oli hänenkin silmiinsä tuttu. Tai no, ei varsinaisesti tämä humanoidi muoto, jonka lohikäärme vaikutti omaavan, mutta tuosta sinisestä pehkosta ja valkeudesta tuttuun auraan yhdistettynä Puolikäärme tunnisti paikalle saapuneen tahon Lounatuuleksi. Pumpkinin velikö tuon piti olla, valkea siniharja jonka hengen Vaern oli pelastanut kuninkaan lohikäärmeeltä aikanaan… Eihän Sigurd Briariin varsinaisesti kuulunut, mutta tuolla oli silti kylässä paikka Pumpkinin tähden. Se missä Lounatuuli kulki vapaana ei ollut hänen eikä kenenkään muun asia – mutta tämä jälleennäkeminen nostatti kuitenkin Dariuksessa ja Iriadorissa oudon jännityksen ilmaan, joka sai Lorythaksen hämilleen.

Hopeaharjaksinen tarkkaili siniharjaa herkeämättä, seuraillen kuinka tuo ruhoa tutki aluksi. Sitten haltioita, ja lopulta lohikäärme illuusiossaan olevaa puoliveristä. Tiedustellen pitäisikö hänen ottaa nelisiiven kanssa yhteen siitä hevosen ruhosta, jokseenkin ylimieliseltä sanojensa perään vaikuttaen. Sehän sai kuusisarvisen kruunupään vain kohottamaan omaa päätään yhtälailla ja arvostellen silmäillen Lounatuulen elettä, terävästi puhaltaen ilmaa sieraimistaan tuhahduksen tavoin, serpentin päästäen säröisen kuminan kurkustaan kun toinen kävi tarkoituksella heittämään uhkauksen ilmaan. Ja se kumina sai Iriadorin säikähtämään, punapäisen ollessa kyllä pistänyt merkille Dariuksen mainitessa nimen, jonka alkuperää punapää ei tässä pakkasessa halunnut lähteä pidemmälle miettimään.
Kuulosti siltä, että syystä tai toisesta Sigurd halusi Dariuksen hengiltä. Oliko noilla jotain yhteistä menneisyydessä sitten, kerta Winderillä oli serpentille erityinen nimikin?
Ei minulla ole tarvetta kilpailla ravinnosta muiden kanssa”, Lorythas aloitti lohikäärmekielellä puhuen Lounatuulen tavoin siniharjaa silmäillen, ”Joten pidä hyvänäsi, jos sen tarvitset”. Jos puoliverinen olisi sen ruhon ravinnokseen halunnut, olisi hän sen jo ottanut. Mutta kuten sanottu, ei hänellä ollut tarvetta alkaa vapaiden ja villien kanssa kilpailla ravinnosta, kun hän saattoi ruokansa nauttia ruokapöydässä humanoidien tavoin. Varsinkin, kun kyseessä olisi loppujen lopuksi heidän kokoisilleen pelkkä suupala, joka lieni Lounatuulelle arvokas selviytymisen kannalta.

Mutta häntä sinä et saa, eikä minua kiinnosta nahistella kanssasi”, nelisiipinen kuitenkin jatkoi äänensä värähtäen terävästi, serpentin lipuen entistäkin lähemmäs Haukansilmää päätään vinoon kääntäen. Puolikäärmettä ei todellakaan kiinnostanut alkaa otella mistään syystä Lounatuulen kanssa, mutta mikäli siniharja halusi onneaan koetella väkisin, ei Vaern todellakaan epäröinyt asettua puolustamaan haltioita. Hänen omaa ratsastajaansa. Hänen rakkaitaan, joille Seyr ei halunnut sattuvan mitään pahaa.
Miksi haluat Winderin? Ottaisit suupalasi ja painelisit matkoihisi”, Vaern hymähti ykskantaan siipiään pienesti levitellen.


//No on kyl semmotteet patongit kyseessä nyt että nykynen otsikko on just passeli. Ropettaminen on niin seriousbusinessu että meille pitäis maksaa tästä. Eru on mun spänk waifu. Areth kyl suuttuu mut näytän sille mun pianon ja sit me paetaan Erun kanssa valkeella ratsulla auringonlaskuun//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Marras 2018, 23:55

Hevosenruho ei kiinnostanut puoliveristä, mikä ei ollut yllätys. Mutta nelisiipinen ei sanojensa mukaan ollut luopumassa Winderistä taisteluitta, jostain kumman syystä. Sigurd ei ymmärtänyt, miksi kyläpäällikkö ja eliitti olivat toistensa kanssa tekemisissä, saatikka millaisissa väleissä, mutta ilmeisesti jonkinlainen ystävyys heillä oli? Tai sitten Seyr katsoi asiakseen suojella eliittiä, jottei saisi syitä niskoilleen tuon kuolemasta? Oli syy mikä tahansa, hymähti Garujar terävästi, nokkaansa nyrpistäen ja vinosti hymyillen.
"Niin, Winder, miksi minä sinut haluaisin?", Lounatuuli yllättäen kysyi haltiakielellä, vastaamatta itse Seyrin esittämään kysymykseen. Ja niiden sanojen myötä Dariuskin pääsi kartalle siitä, mitä oli tapahtumassa ja kuten hän oli arvellut, Estelar taisi haluta hänet hengiltä. Ymmärrettävää, kaiketi, vaikkei kovin mukavaa.

"Estelar on—"
"Garujar sinulle, Winder"
, Siniharja sähähti eliitille, keskeyttäen tuon puheet, kun mokoma kehtasi hänestä käyttää nimeä, jota serpentti ei ollut kantanut enää vuosiin.
"... Garujar on etsintäkuulutettu, petturi. Kuiskaus oli kaataa hänet aikoinaan vuorilla, mutta Ajankiitäjä tuli väliin, pelastaen hänet, sokeuttaen Iriadorin, tappaen monia sotilaista", Eliittikenraali kertoi, vilkaisten olkansa yli Lorythakseen, "Se lienee syy... uskoakseni?", katse palasi siniharjaan, joka hymähti jälleen terävästi.
"Iriador...", Garujar toisti kuulemansa nimen, vilkaisten sitä punapäistä sotilasta, joka nyt paremmin katsottuna näytti ainakin omaavan sokeansilmät. Lienikö tuo sitten sotilaan nimi, ei sillä varsinaisesti ollut väliä, sillä sotilas ei varsinaisesti häntä kiinnostanut. Mikäli tuo asettuisi hänen tielleen, tappaisi Garujar myös punapään, mutta muuten tuo saisi tällä kertaa jäädä omaan olemattomaan arvoonsa.

"En koskaan pitänyt sinusta, Winder. Olet ylimielinen ja elitistinen. Samanlainen, mitä Aran", Siniharjainen jatkoi, samalla kun lähti askeltamaan lähemmäs kolmikkoa. Darius puolestaan lähti perääntymään samaa tahtia, hän ei aikonut ottaa riskejä ja päästää siniharjaista lähelleen. Juuri nyt turvallisimmalta tuntui hankkiutua Lorythasin luokse, puoliverisen ollen oikeastaan ainoa, joka tässä tilanteessa voisi edes yrittää heitä puolustaa. Vaikka Garujar olikin yhä humanoidimuodossa, tuo tuskin tulisi siinä taistelemaan, kun lopulta päättäisi päälle käydä. Ja mitä Darius oli nähnyt valkeaa serpenttiä tosimuodossaan, oli tuo kooltaan sen verran suuri, ettei Darius edes Iriadorin avustuksella mahtaisi pedolle mitään.
"Olisin valmis maksamaan siitä hengelläni, jos saisin päättää sen siniverisen mielipuolen päivät. Mutta nyt, minun täytynee tyytyä vain sinuun", Yhä lähestyvä Lounatuuli sähisi, samalla kun ilma miehen ympärillä alkoi väreillä kuumuudesta ja hangen hänen ympärillään lähtien sulamaan askelten matkassa.
Darius ei sanonut mitään. Hän ei pitänyt siitä, kuinka siniharja häntä Araniin vertasi, mutta ei oikeastaan voinut kiistääkään asiaa. Lounatuulen näkökulmasta he taisivat olla samanlaisia, mutta siniharja ei tiennyt koko totuutta. Mutta sitä oli turha edes lähteä selittämään lohikäärmeelle, joka ei tainnut edes haluta kuulla mitään kommentteja asiaan.

"Mitä tulee sinuun, Puolikäärme", sininen katse kohosi nelisiiven etujalkojen luo peruttaneesta haltiasta nyt jälleen itse Seyriin, "Meillä ei ole kaunaa välillämme. Olen henkeni velkaa sinulle. Mutta jos asetut nyt tielleni, en vastaa seurauksista. Kävele pois, tämä ei ole sinun taistelusi", Garujarin askel pysähtyi vain muutamien metrien päähän Seyrin kuonosta, lohikäärmeen antaen puoliveriselle vielä yhden tilaisuuden poistua hänen tieltään. Vieläkään siniharja ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen, saatikka käyttäytynyt uhkaavasti, mutta hän oli selvästi valmiina räjähtämään täyteen loistoonsa, jos puoliverinen päättäisi ensimmäisen hyökkäyksen tehdä.


// Otsikko on täten täydellinen! Patongit käteen ja toisia hakkaamaan. Ja äläpä, käy työstä tämä, missä on rahet? ERU VOI OLLA SUN SPÄNK WAIFU. Arethilta ei kysytä mitään, isket sen siihen pianos eteen ni ei se mitään nurise! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 11 Marras 2018, 02:00

Lorythas puhalsi tumman savupilven sieraimistaan, siniharjan tehden harvinaisen selväksi ettei hänen tarvinnut pitää toisesta millään tavalla. Jo Pumpkin oli rasittava, mutta toisin kuin Saga, vaikutti tuon veli tältä kantilta varsin nokkavalta tapaukselta, vaikka tuo olikin henkensä velkaa hänelle. Mutta kyseessä ei ollutkaan Seyr jonka toinen halusi, vaan Haukansilmä, joka kävikin selittämään mistä moinen mahdollinen kauna johti juurensa. Garujar oli petturi haltioille, ja ilmeisesti ottanut yhteenkin Kuiskauksen kanssa, samaisena kertana Iriadorinkin ollen sokeutunut Oraakkelin takia. Iriador ei pitänyt siitä että hänestä puhuttiin, eivätkä muiden puheet kuulostaneet lainkaan siltä hänen korvaansa, että tästä tulisi mitään nättiä. Sen sijaan että punatukkainen mitään kuitenkaan ääneen totesi, halusi Iriador pysyä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana Lorythaksen niskavilloissa.
Vaern ei pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla siniharja puhui Haukansilmästä, vankemman asennon ottaen kun tuo lähti heitä lähestymään puhuessaan. Hopeaverisen rinnasta kumpusi varoittava, matala särinä, Lorythaksen mielessään valmistautuen jo siihen että joutuisi ottamaan yhteen Garujarin kanssa. Ja se oli viimeisin asia mihin Seyr halusi ryhtyä, vaikka lohikäärmeveri suonissa kuumeni ja epävakaaseen mieleen toi ajatuksen siitä, että hänellä olisi tilaisuus mitellä toisen uroksen kanssa jälleen.

Iriador tunsi, kuinka hopeaharjainen alla alkoi entisestäänkin kuumeta, eikä sokea pitänyt lainkaan siitä millaiseen sävyyn vieras puhutteli heitä. Sydän alkoi silkasta jännityksestä lyödä lujempaa omassa rinnassa, punapään jo miettien pitäisikö hänen hypätä Lorythaksen selästä alas, vai olisiko juuri se selkä turvallisin paikka tällä hetkellä. Hän muisti kyllä yhä sen kerran kun oli sokeutunut, ja tiesi että Garujar oli lohikäärme. He eivät voisi livistää paikalta vain lentäen, sillä petturilisko varmasti lähtisi seuraamaan heitä lentäen perästä - ja siitä tuskin seuraisi mitään hyvää…
Lorythaksen päästäessä seuraavan varoittavan värisevän kuminan Lounatuulelle, päätti Iriador todellakin teleportata puoliverisen selästä alas Winderin vierelle. Jos Garujar halusi Dariuksen, ei punapää katsoisi vain vierestä kun toinen Haukansilmän häneltä veisi. Ja jostain syystä korkeahaltia oli sellainen kutina, että Seyr taisi olla samaa mieltä sanomattakin.
Toivoisin ettei minun tarvitsisi, mutta asenteesi saa minut katumaan sitä että autoin sinua, Garujar”, nelisiipinen sähähti, ”Ehkä olisikin pitänyt antaa Aranin mustan lohikäärmeen ottaa sinun ja verisisaresi hengen”, ja se huomautus kuitattiin hampaat paljastavalla virnistyksellä.

Sinä et minua pelota, etkä omaisuuteeni kajoa. Saat toki yrittää jos välttämättä haluat, muttet heitä saa kuin kuolleen ruumiini ylitse”, Seyrin taianomaisen kuiskaava ääni kaikui haastavasti ilmaan, poltteen puolipedon silmissä kirkastuen aavistuksen ja sen kaulanpielien alkaen hohtaa uhkaavasti kauttaaltaan kun sarvikruunuinen suoristi kaulansa. Joku pienempi olisi kenties ottanut siivet alleen ja alkanut kalppia varsin nopeasti matkoihinsa suuremman alkaessa silminnähden uhitella, mutta tuskin se ajoi Lounatuulta pois tai sai toisiin ajatuksiin. He olivat kutakuinkin samanmittaisia, mutta mitä voimiin tuli, eihän niitä voinut keskenään verrata ilman mittelöä.
Ne ottavat yhteen hetkenä minä hyvänsä, hyväksyit sitä tai et”, Iriador huomautti telepaattisesti Dariukselle pienesti hihasta tummatukka nykäisten, ”Meidän pitää päästä Lorythaksen jaloista pois”. Jos kaksi lohikäärmettä alkaisivat tässä painia, jäisivät he alta aikayksikön noiden jalkoihin. Kenties lähellä Lorythasta olisi ollut turvallisinta, mutta jos Garujar pelaisi likaista peliä ja päättäisikin yrittää näykkiä vain nelisiiven varpaita kohti, tuntui samalla harvinaisen huonolta ajatukselta jäädä vain tähänkään turhanpanttina yrittämään olla olematta tiellä…


//Kyllä. Voidaan vetää semmotteet ilmapumpattavat sumopuvut vielä päälle. Patongit käteen ja matkaan. Ei nurise niin kauaa kunnes se tajuaa että kuka kattoo nyt kersojen perään ja kukkoilee tunkiolla hänen puolestaan//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Marras 2018, 12:31

Siniharja kohotti kulmiaan pienesti, kun hopeaverinen kertoi katumuksestaan auttamisen suhteen. Jokin hänen asenteessaan kuulemma hiersi kyläpäällikköä, mutta Garujar itse ei ymmärtänyt, mikä se syy mahtoi olla.
"Ehkä. Mutta menneitä on turha vatvoa, Hopeinen", Serpentti hymähti siivekkäälle, ottamatta minkäänlaista kantaa Seyrin mainintaan Anahitasta. Nuorempi sisar ei varsinaisesti ollut hänelle tärkeä, vaikka naaras puolestaan tuntui hänestä välittävän. Totta kai Garujar auttoi Sagaa, jos tuo pulassa sattui olemaan ja hän oli paikalla, mutta ei hän lähtisi sisartaan pelastamaan toiselta puolelta maailmaa. Heitä oli monta, Saga olisi voinut kiintyä johonkuhun muuhun sisarukseen, jos Sigurdilta kysyttiin...

"Omaisuuteesi?", serpentti naurahti, nyt jopa näyttäen huvittuneelta, sen myötä kun Seyr oli maininnut, ettei hän pelottanut puoliveristä. Katse laskeutui tarkkailemaan haltiakaksikkoa, nyt kun punapäinenkin oli ilmestynyt Winderin vierelle. Oliko sokea kenties Seyrin ratsastaja, kerta tuon selässä oli killunut? Nyt serpenttiä alkoi jo kiinnostamaan, millainen suhdekuvio kolmikolla oli menossa. Hän kun oli saanut sen käsityksen, etteivät puolueelliset ja puolueettomat pahemmin kaveeranneet. Puhumattakaan sitten haltiakuninkaan eliittikenraalista, joka ei varmasti pitänyt puoliverisistä, olivatpa nuo verisekoitukseltaan minkälaisia tahansa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan ollut asemassa, jossa olisi voinut lähteä utelemaan paremmin asiasta.
"Cúthalion heidät omistaa. He eivät ole muuta kuin aseita hänen arsenaalissaan. Ja sinä teet virheen suojellessasi heitä. Cúthalion tulee vielä pyyhkimään meidät historiasta, heidän kaltaisten avulla", Garujar sähähti, saaden Dariuksen kaventamaan katsettaan. Siniharja taisi tietää jotain, mitä tuon ei olisi puolueettomana pitänyt? Se selittäisi, miksi Aran halusi Lounatuulen päiviltä hinnalla millä hyvänsä...
Siniharjaisesta eliitin huomio kääntyi vierelle tulleeseen Iriadoriin, joka huomautteli alkavasta yhteenotosta. Siltä ei voitu enää välttyä, tai siltä tilanne ainakin vaikutti. Ehkä jos he olisivat koittaneet puhua Garujarille, olisi tilanne voinut raueta silläkin. Mutta lohikäärme tuskin oli enää kuuntelemassa heidän tarinoitaan siitä, miten asiat tätä nykyä olivat. Mikä sinällään oli harvinaisen ironista, kun tämän taistelun kaikki osapuolet olivat loppujenlopuksi tavalla tai toisella Arania vastaan.
Darius oli aikeissa vastata Iriadorille, mutta ei saanut puheenvuoroa, kun siniharja päätti viimein tehdä seuraavan siirtonsa.

"Mutta, sinä näytät valinneen jo puolesi, Hopeinen", Noiden sanojen myötä Garujar veti syvään henkeä, samalla kirjaimellisesti räjähtäen paineaallon saattelemana tosimuotoonsa. Serpentin pää oli matalalla, kidan ollen kohden haltioita. Ja alta aikayksikön täysiverinen kävi sylkemään sinisiä liekkejä kohden suippokorvaisia, jotka kykenivät korkeintaan yrittämään väistämistä.
Lounatuuli ei kuitenkaan jättänyt hyökkäystä siihen. Kidasta lensi vielä liekkejä, kun lohikäärme kävi nopeasti samalla hyökkäyksellä kierähtämään ja pyrkimään saman tien Seyrin kimppuun, tavoitellen hopeaverisen kurkkua leukoihinsa. Garuja pyrki koko ajan pysymään lähellä, sillä käärmemäisen olomuotonsa avulla sen oli helpompi taistella ja pyrkiä kiertymään toisen ympärille, kuin koittaa lähteä haastamaan samankokoista nokat vastakkain taisteluun. Kaiken lisäksi Garujarkin oli hoksannut sen, mistä Iriador oli Dariusta varoitellut. Jos hän nyt pysyisi Seyrin lähellä ja pakottaisi taistelun pysymään tässä, saattoivat suuret lohikäärmeet vahingossa tai tahallaan talloa haltiat kuoliaaksi. Näin ollen, siinä missä Sigurd keskittyi kitansa ja kynsiensä kanssa Lorythasiin, kävi notkea serpentti heilauttelemaan piiskamaista hännänpäätään vähän väliä haltioiden suuntaan, sikäli mikäli nuo yhä samoilla sijoillaan olivat.



// KYLLÄ! Sitten taisteluun. Tampereen keskustorille ja mylly käyntiin, kaikki ottais meidät tosissaan. Kutsutaan TNF porukka viel sinne mukaan rinkiin hurraan meille. Sillä välin kun Areth oli poissa, Iri, Dari ja Lory on vallannu tunkion ja adoptoinu lapset //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 11 Marras 2018, 16:57

Tympeä tuhahdus seurasi siniharjan naurahdusta, Lorythaksen turvalta saattaen kyllä erottaa sen hiljalleen pintaan kohoavan vihan. Osin se ärtymys johtui Garujarin puheista, mutta jostain sisältä piilotetusta kuopastaan hopeaverisen viha alkoi kukkimaan rönsyillen jälleen.
Puhu vain omasta puolestasi” Seyr sähähti, nyrpeäksi käyvän Puolipedon käymättä muuta vastaamaan Lounatuulelle, vaan katsoi arvostellen vielä humanoidi muodossaan olevaa siniharjaa. Puhukoot omasta puolestaan, mutta todellisuudessa Garujar ei tainnutkaan olla niin perillä asioista mitä luuli – oliko siitä kuitenkaan toista syyttäminen, toisen uroksen varmasti omistaen syyn myös siihen miksi tuo niin negatiivisesti suhtautui haltioihin. Tai ainakin tuttuihin sellaisiin, joilla Sigurdilla lieni oma harmaa menneisyytensä, aivan kuten Seyrkin teki Aranin suhteen.
Mutta sitähän Vaern ei myöskään jäänyt pohtimaan, siniharjan viimein paljastaen suuremman muotonsa heille ja sylkemään liekkimeren suustaan esille. Iriadorin ei tarvinnut sitä nähdä, punapään kiskaisten sanomattakin Dariusta taemmas ja kanssaan hankeen, kun se liekkien polttava kuumuus tuntui iholla purevasta pakkasesta huolimatta. Myös Lorythas toi käpälänsä haltioiden suojaksi parhaansa mukaan, kehoaan myös aavistuksen laskien liekkimeren tielle siksi hetkeksi, vähät välittäen siitä että tuli nahkaa vasten nipistelikin.

Siitä se kahina sitten alkoikin, hopeakäärmeen vastaten varsin laiskasti aluksi Garujarin hyökkäyksiin lähinnä puolustaen ja katsoen ettei tuo leuoillaan saanut otetta hänestä. Lorythas ei olisi halunnut taistella, ei varsinkaan sellaisen kanssa, jonka kanssa hän osin jakoi samoja mielipiteitä ja näkemyksiä. Mutta hän suojelisi Dariusta ja Iriadoria. Hän ei ollut aikanaan antanut Ajankiitäjän tappaa heitä, vaan oli asettunut vastakkain itse vanhimman kanssa, eikä hän todellakaan aikonut myöskään Garujarille hävitä tässä ja nyt, silkan ajatuksen saaden vahvan kipinän syttymään Vaernin mielessä sillä hetkellä. Sellaisen silkan alkukantaisen halun näyttää toiselle paikkansa ja pitää kruununsa päässä.

Kaikki neljä siipeä laskeutuivat pian alemmas, Lorythaksen näin piilottaen allaan olevat haltiat vahvojen höyhenisten siipiensä alle suojaan. Siivet eivät hänelle merkinneet mitään, ne olivat epäolennainen osa hänen kehoaan joka tapauksessa ja pelkästään näyttävyyden tähden hänen selässään. Nyt ne toivat kuitenkin oivallisen suojan haltioille siniharjaiselta, eikä Puolikäärme sen parempaa tilaisuutta kyennyt haltioille tähän hätään antamaan hävitä näköpiiristä ja kenties yrittää piiloon Lounatuulelta sillä välin kun serpentin huomio olisi hänessä varsinaisesti. Jos nuo olisivat kyenneet piiloutumaan ja roikkumaan niissä pitkissä valkeissa karvoissa hänen alapuolellaan, tai jos Lorythaksella olisi ollut juuri tällaista varten remmejä pitkin kehoaan ratsastajan turvana, olisi hopeaverinen kyennyt kantamaan nuo huomaamatta turvaan jonnekin ohimennen, jolloin katoamistemppu olisi ollut täydellinen.
Sen myötä Hopeinen kävi kuitenkin viimein ponkaisemaan kynsin ja hampain haastamaan Garujarin rumasti säristen, tummin kynsin repien kohti siniharjan kehoa ja kidan käyden haastamaan toista. Petopuolen serpenttimäinen keho lähti kiertymään pienelle mutkalle, aavistuksen enemmän sivuttain aikaisempaan asetelmaansa nähden kohtaamaan Lounatuulen pitkänsorjaa kehoa, Lorythaksen halutessa ohjata Lounatuulen kanssaan kauemmas haltioista. Samalla Seyr yritti välttää ylimääräisten askelien ottamista. Vaikka aistikin etenkin Dariuksen läsnäolon, ei Lorythas halunnut silti vahingossakaan tallata tai kaatua haltioiden päälle, saati antaa tilaisuutta siihen Garujarille. Se toi tietty pienen alakynteen jäämisen elementin hänelle, vaikkei hopeaharjainen liikkumista täysin kaihtanutkaan, jos niin pakko oli tehdä asemansa säilyttääkseen.


//Niin sieltä ne kytät taas tulee tekeen stopin meidän muilutukselle ja ajetaan es-biilillä karkuun hervannan hämärille kujille. Ja äläpä. Siellä niil on hirvee fam time ko Areth tulee takasin. Eukko meni. Ja lapsetkin. Kohta joku vie tuhkatkin pesästä//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Marras 2018, 19:14

Dariuksen onneksi Iriador ehätti reagoimaan nopeasti siniharjaisen hyökkäykseen, siinä missä myös Lorythas pyrki heitä suojelemaan. Vaikka haltiakaksikko ehätti väistää ne siniset liekit, tuntui niiden kuumuus tukahduttavalta näin läheltä. Heidän oli pakko päästä kauemmas, ennen kuin Garujar pääsisi uudemman kerran liekkejä sylkemään haltioita kohti tai he jäisivät lohikäärmeiden jalkoihin.
"Tule", Darius sähähti nopeasti Iriadorille, napaten sokeaa ranteesta, kun Lorythas kävi siivillään heitä suojaamaan. Eliitti kiskoi nuoremman haltian matkaansa, ohjaten sokean kauemmas yhteen ottavista liskoista, niin nopeasti mitä suhteellisen syvässä hangessa nyt kykeni liikkumaan.
Vaikka he pääsivät jo suhteellisen kauas eikä liiskaantumisen vaara ollut välitön, tunsi Darius silti oudon kuumotuksen kehollaan. Sillä hetkellä hän epäili sen olevan jonkinlainen jälkivaiva äskeisestä liekkimerestä. Mutta kun iholla alkoi tuntua viiltäviä ja puristavia tunteita, eliitti ei tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Ehkä se oli vain sivuoireita uupumuksesta ja toissaöisestä taistelusta.
Kun välimatkaa petoihin oli Haukansilmän arvion mukaan riittävästi, pysähtyi eliitti sijoilleen ja kääntyi seuraamaan yhteenottoa. Totta kai Darius halusi uskoa Lorythaksen pärjäävän, olihan tuo rökittänyt Ajankiitäjänkin. Tosin, silloin apuna oli ollut Lokene ja Pumpkin. Nyt apuna ei ollut ketään, elleivät Iriador ja Darius jotenkuten kykenisi auttamaan nelisiipeä. Ja vastustajana oli joku, joka oli varmasti kokeneempi lohikäärmemuodossa taistelemisessa, kuin puoliverinen...

Garujarin huomio oli kiinnittynyt täysin Seyriin. Käärmemäisesti serpentti koitti vähän väliä näykkiä ja purra toista kaulaan, tavoitellen sitä sopivaa kohtaa leukaluun alta. Mutta vaikka olisi voinut, ei Sigurd tuntunut näin aluksi yrittävän mitään fataalia, saatikka edes tosissaan toista satuttaa. Ei hän olisi halunnut taistella hopeaverisen kanssa, mutta tuo oli asettunut hänen tielleen. Ehkä se oli myös virhe, mutta Garujar ajatteli säästää Seyrin. Jos hän vain saisi toisen maihin, pois tieltä siksi aikaa, että hän voisi hoidella Winderin, niin siniharja poistuisi paikalta. Varmasti Seyr saattaisi haluta kostaa, mutta se oli sitten seuraavan tapaamisen murhe.
Siniharja väisteli Lorythasin kynsiä, perääntyen kehollaan sen verran aina, etteivät tuon kynnet päässeet kunnolla kepeärakenteiseen serpenttiin pureutumaan kunnolla, vaikka puoliverinen pääsikin kerran jos toisenkin raapaisemaan pintahaavoja, joista pikkuhiljaa lähti verta tihkumaan.
Lopulta Lounatuuli sai tarpeekseen toisen kaulan tavoittelusta ja syöksähti yllättäen hopeaverisen kaulan ohitse, tuon selkäpuolelle ja sieltä taas syöksähtäen siipien välistä muutaman kerran kiertymään siivekkään rintakehän ympärille, koittaen hankaloittaa tuon hengitystä. Nyt niskan puolelta siniharja iski nopeasti kiinni kruunupäisen niskaan hampaillaan, koittaen pakottaa kruunusarvisen pään alemmas, samalla painaen eturaajoillaan Seyrin yläselkää kohti maata. Tuskin kevyemmästä uroksesta oli voimallaan pakottamaan toista maahan, mutta sitä Garujar nyt yritti. Jälleen, vaikka olisi voinut aiheuttaa suurempaakin vahinkoa, ei siniharja koittanut vielä toista suuresti satuttaa. Samalla Sigurd vilkaisi ympärilleen, etsien haltiat näkökenttäänsä. Nuo olivat paenneet kauemmas, mutta eivät poistuneet paikalta. Hyvä, kunhan pysyisivät näkösällä, ei hänellä ollut mitään kiirettä Lorythasin kimpusta lähteä.

Siinä missä Garujar oli kiertynyt Seyrin ympärille, alkoi Darius yllättäen tuntea ahdistavan puristavan tunteen rinnassaan, eliittikenraalin käyden haukkomaan henkeä nopein, pienin henkäyksin, kun tuntui, ettei syvään kyennyt henkeä vetämään. Myös niskassa tuntui yllättäen polttava vihlaisu, mikä sai Haukansilmän nappaamaan nopeasti kiinni Iriadorin hartiasta, niin huomiota hakevana eleenä kuin tukenakin, kun jalat meinasivat pettää alta.
"E-En saa h-henkeä", Eliitti henkäisi väristen, tukeutuen entistä enemmän punapäiseen.



// Vidun fobba >:O Esbiili alle ja menoks, herwoodiin piiloon. Areth parka, ne tuhkat on jo viety kuule. Pumpkin haki ne pesäänsä. Mut se on toi Cúthalionien karma //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 11 Marras 2018, 21:16

Ei tarvinnut kahta kertaa ehdottaa, kun Iriador rämpi hangesta ylös ja lähti Winderin kehotuksesta liikkeelle. Hän luotti Haukansilmän katsovan kyllä turvallisen reitin mitä todennäköisimmin kauemmas lohikäärmeiden ottelusta, punapään keskittyessä lähinnä olemaan kompuroimatta, jottei tästä olisi tullut enää yhtään hankalampaa. Teki pahaa myös kuulla serpenttien rähinä. Teki vielä pahempaa vain jättää Lorythas yksin jälkeen, mutta ei heistä tainnut Winderin kanssa olla auttamaan Seyriä nyt millään tavalla.
Kaksikko pääsi kauemmas kuitenkin, Seyrin jatkaessa Garujarin pidättelyä minkä kykeni, iskujen siirtyen liskopedolta toiselle vuoronperään kiivasta tahtia. Ottelu ei kuitenkaan ollut niin kiivas mitä se oli aikanaan ollut Ajankiitäjän kanssa, Puolikäärmeen uumoillen sen johtuvan heidän molempien tietynlaisesta haluttomuudesta kinastella keskenään. Jos he olisivat törmänneet keskellä metsää kahdestaan, olisivat he varmaan ohittaneet toisensa olkia kohauttaen – mutta koska paikalla oli pysti, jonka Lounatuuli halusi, ja sitä pystiä puolustava taho, ei tilannetta voinut vain ohittaa sillä tavalla. Joku saisi selkäänsä lopulta. Ja mitä tiuhempaan tahtiin se petoveri alkoi kiertää hopeakäärmeen suonissa, sitä vakuuttuneempi Vaern alkoi olla siitä, että repisi Garujarin huonompaan kuntoon kuin tuo oli ikäänsä ollut.

Puolikäärme oli kuitenkin alakynnessä – kyllä hän osasi otella, muttei yhtä taitavasti mitä Lounatuuli, joka oli varmaan joutunut ottamaan elämänsä aikana yhteen muiden lohikäärmeiden kanssa useamminkin. Puhumattakaan sitten mahdollisista sotilasvälikohtauksista, jos tuo petturi oli. Lienikö Garujar kenties törmännyt myös Fritziin ja tuon lohikäärmeentappajiin sattumalta metsässä liikkuessaan. Se olisi varmaan selvinnyt kysymällä, mutta sellaiseen kysymykseen ei ollut sijaa tässä ja nyt. Ehkä oma rationaalinen ajatuksenjuoksu olikin juuri se syy, miksi siniharja pääsi livahtamaan nelisiipisen huomion ohitse Lorythaksen selkään, kiertyen ja purren itsensä kiinni hopeaharjaisen niskaan.
Säröinen vaikerrus pääsi hopeaverisen kidasta, ympärille kiertyneen serpentin hankaloittaen niin liikkumista kuin hengittämistäkin, Garujarin hampaiden repien samalla niskaa myös rikki. Mutta sen sijaan että puoliverinen olisi pistänyt vastaan tai lähtenyt tempomaan itseään siitä otteesta mihinkään, kumarsi nelisiipinen päätään alemmas kuitenkin nätisti siinä pakottavassa otteessa. Rimpuilu olisi ollut turhaa voimien kuluttamista. Eri asia jos toinen liskopeto olisi tavoitellut suoriltaan hänen henkensä ottamista, mutta syystä tai toisesta siniharja tuntui yhä säästelevän itseään, aivan kuten Vaernkin. Jos nyt kyseessä olisi ollut Oraakkeli, olisi tuo varmaan liiskannut puoliverisen niine hyvineen siihen paikkaan samantien makeasti perään kurnuttaen…

Sen toisen otteessa nätisti alas taipumiseen oli kuitenkin toinenkin syy Seyrin pelätessä, että se veriside hänen ja Haukansilmän välillä tekisi hallaa yhtälailla myös Dariukselle. Tai, tekisihän se. Ei se tappaisi, toisin kuin toisinpäin olisi ilmeisesti käynyt, jos Lounatuuli olisikin saanut käristettyä hetki sitten kenraalin ja punapään, mutta se iskuista syntyvä polte ja tuska taisi välittyä Lorythaksen ja lohikäärmeratsastajansa välillä joka tapauksessa. Sitä hopeaverinen ei kyennyt kuitenkaan tarkistamaan, siinä missä Iriador sai todistaa Dariuksen hyytyvän.
Tietysti korkeahaltia asettui Haukansilmän tueksi sokeilla silmillään eteensä huolestuneena silmäillen, kun tummatukka väitti ettei henkeä saanut. Dariukseen tuskin oli sattunut lohikäärmeen hyökkäyksen tähden, sillä muuten myös Iriador olisi ollut ruhjeilla. Johtuiko tämä sitten levon puutteesta? Tai siitä yhteenotosta vihollisten kanssa, josta kenraali ei ollut ehtinyt toipua kunnolla vielä? Asiaa hetken mielessään pyöritellen, keksi Iriador kuitenkin yhdistää sen mitä Lorythas ja Darius olivat aikaisemmin keskenään puhuneet siitä oudosta siteestä välillään. Ei kai vain…
Sen täytyy johtua siitä siteestä välillänne”, punapää huomautti nopeasti kokeillen, etteivät kenties Dariuksen rintapanssarit olleet lommolle painuneet tai mikään kaulaa painanut, ”Olet yhtenä kappaleena kyllä yhä, koita pysyä rauhallisena”, Iriador jatkoi kumppaninsa vierellä tukena pysyen. Sillä hetkellä vain toivoen, että olisi voinut nähdä silmäyksenkään tapahtumista.

Vain hieman kauempana Lorythas pyrki pysymään rauhallisena, ollen kiertänyt häntäänsä Sigurdin ympärille puristamaan. Saattoi vaikuttaa siltä että karvakasa olisi lamaantunut sijoilleen samantien Lounatuulen päästyä niskanpäälle, mutta vaikka altavastaajana olikin eikä hampaitaan saattanut käyttää toisen roikkuessa niskassa kiinni, taipui hopeakäärme kuitenkin passiivisesti kynsimään kuin raastaen Lounatuulen hänen rintansa ympäri kiertynyttä valkeaa kehoa. Puolikäärme alkoi myös hohkaa entistä kuumemmin toisen alla, lopulta muutaman väkinäisen raahaavan askeleen eteenpäin ottaen. Niitä askelia kuitenkin seurasi mitättömäksi jäävä loikka ja muutama siipien isku, kun Seyr riuhtaisi heidät aavistuksen verran irti maasta ja kumarsi vielä syvempään alemmas kuin olisi muka turvalleen kaatunut – mutta ei. Kaksi serpenttiä paiskautui Garujar edellä päin läheisiä puunrunkoja, jotka napsahtivat massiivisten serpenttien niihin törmätessä kuin heppoisimmat tikut katki, tikkujen ja kaarnan vain lentäessä jäisistä puista ilmaan ja pitkin hankea.
Paikoilleen Puolikäärme ei kuitenkaan jäänyt, vaan hyödynsi sen iskun päästäkseen irti Sigurdin hampaista, käyden sitten tilaisuuden siihen saadessaan tavallista aggressiivisemmin haastamaan toista kuumuudesta kuplivan sähkönsinisen laavamassan tihkuessa sarvikruunuisen suupielistä alas hankeen. Petoveri alkoi olla niin pinnassa, että äskeisen hetken piinan päätteeksi puoliverinen veti samantien suuremman vaihteen päälle haluamattaankin. Päällimmäisenä tuntemuksena oli pelkkä alkukantainen viha, joka vei mukanaan kuin parhain herkku makeannälkäisen lapsen – juuri se tunne, jota Lorythas muuten pelkäsi ja itsessään niin kamalasti vihasi pelätessään muita satuttavansa silloin kuin antoi sen erikoisen himon ja halun viedä.


//Kyllä joku meidät herwoodin ihmemaassa sitten piilottaa fobbalta. Sen jälkeen ES bileet jatkuu yksityisinä ja meistä tulee jonku pärinäklubin ylläpitäjiä. PUMPKIN NO! TUHKAT TAKASIN TAI PALOLETKU SAA LUVAN TEHDÄ UUDET TUHKAT JA HIILET TILALLE//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Marras 2018, 22:42

Darius koitti yhä haukkoa henkeä, jonkinlaisen paniikin myös nousten pintaan. Pelotti, kun ei tiennyt mistä tämä kaikki johtui ja nyt kadutti, ettei sittenkin ollut jäänyt lepäämään vielä vuorokaudeksi. Ehkä olisi pitänyt käydä parantajan pakeilla, ennen lähtöä, varmistamassa että kaikki oli kunnossa? Sitten Iriador ehdotteli tämän johtuvan verisiteestä, joka puolikäärmeen ja Haukansilmän välillä oli. Heti ensimmäisenä Darius pudisti päätään. Eihän hän koskaan ennen ollut tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaikka Lorythasia oli sattunut? Vaikuttiko se muka näinkin päin? Haukansilmä ei halunnut uskoa sitä, vaikka syvällä sisimmissään tiesi, että Iriadorin ehdotuksessa saattoi olla perää. Juurihan Garujar oli käynyt puristamaan Seyriä, jonka jälkeen hänenkin henkeen alkoi ottamaan.
Iriador vakuutteli kyllä, että eliitti oli yhä yhtenä kappaleena. Siitä Darius ei enää ollut varma, haukansilmäisen ollen niin hämillään ja peloissaan tilanteesta. Ei hän saanut enää sanottuakaan mitään, kun jalat viimein pettivät alta ja vanhempi haltioista luhistui polvilleen lumeen.

Myös Sigurd oli pistänyt merkille Winderin käytöksen. Jokin haltialle oli iskenyt, mutta mikä? Kyllähän siniharja osasi päätellä jo jotain, mutta ei voinut varmuudella sanoa mitään. Myös Seyrin yllättävä, alistuva käytös pisti miettimään, lohikäärmeen erehtyenkin hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Ja niihin ajatuksiin keskittyminen kävi kalliiksi, kun yllättäen Seyr lähti liikkeelle ja siipiensä avustamana nosti uroskaksikon ilmaan, lopulta paiskaten heidät läheistä puuta vasten voimalla. Garujar karjahti vihaisesti, kun Seyr itsensä repi irti hänen otteestaan ja nyt aggressiivisemmin kävi siniharjaista haastamaan.
Sigurd päästi otteensa irti, lehahtaen ilmaan, vain voidakseen syöksyä uudestaan paremmin monisarvisen kimppuun, jatkaen sitä nopeatempoista ja piikittelevää hyökkäystyyliään. Samalla Sigurd jatkoi Winderin tarkkailemista sivusilmällä, selvästi haltialla oli jokin hätänä. Mutta voisiko se johtua tästä heidän yhteenotosta? Sehän piti testata. Joten, kun tilaisuus taistelussa tuli, nappasi Sigurd murskaavan otteen hampaillaan Seyrin etukäpälästä ja sylki heti tuskaisenkuumat liekkinsä puolipedon kämmeneen. Ja sillä samaisella sekunnilla Darius parkaisi kivusta, käyden omaa kämmentään pitelemään toisella.
Siniharja hymähti, päästäen jälleen irti Seyristä ja nyt lennähti hieman kauemmas nelisiipisestä, pysähtyen hetkeksi ilmaan leijumaan.

"Kestät kipua, mutta kauan luulet hänen kestävän, Hopeinen?", Siniharja kumisi lohikäärmekielellä, "Sääli, että sen pitää mennä näin. Olisin säästänyt sinut, jos mahdollista... Mutta se ei taida enää olla mahdollista".
Niiden sanojen myötä Sigurd hyökkäsi uudelleen, odottamatta edes mitään vastalauseita. Tällä kertaa siniharja selvästi hyökkäsi tappaakseen, uroksen iskujen ollen nopeampia ja rajumpia, sen pyrkien haavoittamaan hopeaveristä pahastikin.
Ja sen myötä sattui myös Dariusta. Jokainen isku jonka Garujar sai kohteeseensa, välittyi Seyristä suoraan Haukansilmään. Se oli kipua, jota Darius ei koskaan eläessään ollut tuntenut ja se tuntui sattuvan kahta kauheammin. Puhumattakaan siitä paniikista, mikä nyt roihahti täyteen mittaansa. Eliitti huusi, karjui parahdellen silkasta kivusta, joka pakotti haltian luhistumaan entistä pahemmin hankeen.


// Hirvee piiloluola Herwoodiin ja sit lähtee taas bileet. Ja mylly. PUMPKIN EI TUO MITÄÄN TAKAISIN! HÄNEN TUHKAT NYT! Ei kannata paloletkua koetella, voi vielä käydä huonosti //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 12 Marras 2018, 00:24

Lumeen tippuvat laavamöykyt jäivät hankeen savuamaan minkä kerkesivät, kun kamppailu serpenttien välillä otti vain yltyäkseen. Puolikäärme piti tarkoin siniharjaa tähtäimessään, muutaman kerran sinertäviä liekkejäänkin sylkäisten Garujaria päin, vaikka muuten taistelu säilyi kovin raadollisena repimisenä ja vastustajan puremisena tilaisuuden tullen. Se oli rumaa alusta alkaen, ja muuttui kokoajan vain rumemmaksi, siniharjaisen lopulta käyden iskemään hampaansa kiinni Puolikäärmeen käpälään jolla Vaern oli toista läimäisemässä. Siitä seurasi vihainen karjaisu, joka yltyi värisemään kuin kidutetut viulunkielet Lounatuulen sylkäistessä liekkejään sitä vasten.
Lorythas ei kuitenkaan ollut ainoa joka huusi, sillä niin teki myös Darius, joka sai Iriadorin hätkähtämään kenraalin vierellä ja kannattelemaan entistäkin paremmin tummatukkaista itseään vasten. Eihän tuo nyt voinut olla enää sattumaa että kaksikkoon sattui yhtä aikaa, punapään kurtistaenkin kulmiaan kuunnellessaan sitä huutoa. Olo tuntui niin harvinaisen turhalta – hän saattoi vain olla tässä, olisihan hän voinut yrittää raahata Dariuksen kauemmas jos etäisyydellä oli jotain tekemistä sen suhteen ketä sattui ja kuinka paljon. Mutta siinä tapauksessa hän olisi saanut kantaa Dariuksen sillä sokealla oli sellainen tunne, ettei Winder ollut itse tästä kävelemässä minnekään juuri nyt…

Tietenkin polttava kipu jäi säteilemään siihen kinttuun jota Garujar oli pahoinpidellyt, niiden jalkojen takapuolella olevien valkeiden samettisten karvojenkin ollen tummunut ja osin kytivät toisen liekeistä. Siitä jäisi ruma jälki, kenties myös paloarpi, mutta eihän puolipeto siitä välittänyt kuten ei muistakaan ruhjeistaan juuri nyt. Niskassa virtasi karvojen seassa hopeansävyinen verinoro, sinne purtujen ja muualle raadeltujen haavojen sotkiessaan hiljalleen valkeita suomuja.
Sarvikruunuinen tuijotti murhaavasti siniharjaista, joka kehtasi hänelle yhä jauhaa puuta heinää. Ne sanat kulkivatkin lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos yhtä joutuin, hopeakäärmeen näyttäen vain verentahrimaa hammasrivistöään haastajalleen. Olihan Garujarilla pointtinsa, eikä Lorythas olisi halunnut että Winder huusi hänen takiaan. Muttei Seyr voinut myöskään vain lehahtaa tiehensä ja antaa olla, sillä silloin Sigurd olisi saanut sen mitä tuo halusi. Ja ratsastajaansa Vaern ei siniharjaiselle luovuttaisi, ellei Garujar oikeasti häntä kaataisi tähän paikkaan! Hän oli taistellut paljon isompia ja vahvempia vastaan, lyönyt Dagnirin hengiltä, piessyt Oraakkelin. ja hän oli ottanut takkiinsa niin monta kertaa, ettei hän hyväksyisi häviötä tällaisessa tilanteessa, ei nyt kun kyseessä oli sellaisen henki joka oli Seyrille koko maailmassa se arvokkain ja tärkein.
Sigurd saisi selkäänsä, ja sitä Pumpkinin velikulta tulisi katumaan, että hänelle hampaansa kehtasi näyttää ja tämän hetken valita kostolleen. Tuskan lävitse he olivat kulkeneet kaikki nämä vuodet, eikä se vieläkään ollut heitä saanut hengiltä. Kipu kuitenkin kasvatti heistä vahvempia, ja ennen pitkään he saisivat siitä vielä voiton ja voisivat elää onnellisina yhdessä tai erikseen.

Seyr väisteli fataalimpia iskuja, hanakasti kyllä pistäen vastaan ja pysyen Garujarin tahdissa - vaikka Lounatuuli olisi korkeammallekin lentänyt, seuraisi Lorythas tuon perässä. Jos siniharja liian likelle turpansa kanssa tuli, lensi nelisiiven suusta liekkejä ja tulipallojen kaltaisia laavamöykkyjä toista päin. Kitansa mihin tahansa kiinni saadessaan ei Vaern myöskään itseään säästellyt pyrkiessään Sigurdia vahingoittamaan ja jättämään alakynteen. Alakynnessä olevan asemansa taisi kuitenkin säilyttää Lorythas, vaikkei selvästi haavoittunut puolipeto antanut itselleen lupaa luovuttaa ja lannistua, vaikka rakkaimman huudot särkivätkin itseluottamusta samalla. Puoliverinen yrittikin saada kunnolla otetta Garujarista leuoillaan voidakseen purra ja repiä toisen kauniinvalkeaa suomupeitettä rikki, tavoitellen lähinnä uroksen sorjaa kaulaa, rintaa ja etummaisia käpäliä. Tilaisuuden tullen Vaern saattoi yrittää myös eteenpäin kääntyvillä sarvillaan sohia voimalla siniharjaista kuin keihäillä konsanaan, halutessaan vain mahdollisimman paljon vahinkoa aikaiseksi jotta olisi päässyt niskan päälle ja voinut lopettaa ottelun siihen. Jos hän voittaisi ja saisi revittyä haastajansa alas, päättyisikö hänen osaltaan ottelu sitten Garujarin kuolemaan vai ei oli seikka, jota Lorythas ei tullut edes ajatelleeksi raivonsa sokaisemana.

Ja taas sattui kun liskopedot yhteen ottivat, Iriadorin vajotessa Haukansilmän vierelle polvilleen maahan. Ne tuskanhuudot satuttivat myös punapäätä psyykkisellä tasolla, hänen voidessa vain pysyä siinä ja pidellä Haukansilmää lähellään. Pelotti ja ahdisti niin suunnattomasti, voi kun hän olisi voinut jakaa Dariuksen tuntemukset juuri nyt ja keventää sitä tuskaa ja paniikkia. Muttei hän mikään taikuri ollut, ei rauhanneuvottelija, eikä suuri lohikäärmeratsastaja joka olisi voinut auttaa oman petonsa kanssa Lorythasta juuri nyt. Vaikka hänellä olisi ollut jousi, ei hän olisi nähnyt tähdätä sillä minnekään, siispä hänellä ei ollut mahdollisuutta yrittää sokeuttaa Estelaria, ellei itse olisi lohikäärmeen turvalle hypännyt. Ja sekin olisi ollut maailman huonoin idea nyt, kun urosliskot kävivät vauhkoina vieressä ja ties mitä olisi sattunut jos liian lähelle erehtyi menemään.
Sen lisäksi että kaksi valtavaa serpenttiä ei muka olisi ollut tarpeeksi, aisti Iriador lähistöltä kuitenkin myös lymyilevän kaksikon. Kaksi pienen suoden kokoista sinertävää lohikäärmettä silmäsi silmänsä kiiluen kuin taskulamput konsanaan hieman kauempaa hankeen kätkeytyneenä isojen petojen kahinoita, mutta pitivät myös niitä lähempänä olevia olevia haltioita silmällä. Ne olivat lipuneet paikalle äänien ja mahdollisen saaliin hajun myötä, muttei kaksikosta todellakaan ollut astumaan esiin kun paikalla oli isompia. Sinisuomuisten mielestähän isommat ottelivat kauempana olevasta raadosta, jonka he yhdessä olisivat voineet käydä varastamassa vain törkeästi ja kiitää tiehensä jos valkeat serpentit olisivat hieman kauemmas vielä lipuneet.


//EI MYLLYÄ. NOT THE MYLLYYYY. Pumpkin senkin hävytön otus. Nii paloletkuu ei voi koetella, tai sieltä tulee sen karvanen puudeliystävä Lokene puremaan nilkkaan samantien//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 12 Marras 2018, 02:08

Taistelu jatkui, kaksikosta kummankaan luovuttamatta tai perääntymättä mihinkään. Pikkuhiljaa kumpikin osapuoli alkoi ottamaan entistä enemmän osumaa ja suurempia ruhjeita, itse kunkin energian käyden pikkuhiljaa kulumaan. Garujar ei kuitenkaan aikonut antaa nelisiiven voittaa. Kyse oli nyt ennemmin ylpeydestä, kuin Winderin tappamisesta. Sen veren maun ja taistelun huuman saattelemana rationaalinen ajattelukyky hälveni, alkukantaisen, eläimellisen petovietin vallaten mielen — varmasti heidän molempien kohdalla. Se petovietti ajoi Sigurdin entistä uskaliaampiin hyökkäyksiin, siniharjan välittämättä toisen liekeistä lainkaan. Ne eivät satuttaneet häntä, siinä missä täysiverisen tummemmansiniset liekit taisivat satuttaa toista, ainakin jossain määrin.
Darius ei voinut muuta, kuin purra hammasta yhteen ja toivoa, että kaikki olisi pian ohi. Kipu lamautti koko kehon, haukansilmäisen kyeten vain nappaamaan kiinni Iriadorin käsivarresta, jota puristi kuin hukkuva oljenkortta. Eliittikenraali koitti parhaansa mukaan edes hengittää kaiken sen tuskanparahtelun välistä, koko kropan vähän väliä suorastaan krampaten tuskasta. Kyllähän Darius oli kipuun tottunut, hän oli vuosisatojen aikana ottanut köniinsä ties keneltä, mutta tämä tuska oli täysin erilaista. Pahinta oli, ettei hän voinut mitenkään lievittää sitä tai paeta siltä. Tuskansa keskeltä haltia pystyi vähän väliä toistamaan Iriadorin ja Lorythasin nimeä, kuitenkaan sen enempää kykenemättä puhumaan. Kipua alkoi viedä veronsa, Dariuksen käyden vähän väliä tajuttomuuden rajoilla, kunnes uusi, suurempi kipuaalto palautti haltian takaisin tähän tilanteeseen tuskanhuutojen kera.
Vaikka tuntuikin ottavan "osumaa" Lorythasin kautta, eivät ne kaikki haavat ja ruhjeet kuitenkaan näkyneet haltian kehossa. Tuntui, että vain syvemmät ja suuremmat ilmenivät Dariuksen kehossa fyysisesti, minkä johdosta haltia ei vuotanut ihan joka paikasta, mistä puoliverinen. Silti se sattui, ties vaikka jälkikäteen iholle ilmestyisi jotain jälkiä niistä iskuista, mutta juuri nyt Darius ei ollut ainakaan ihan heti kuolemassa verenhukkaankaan.

Lopulta, Seyr sai otteen siniharjaisesta. Puoliverisen leuat pureutuivat yllättäen kiinni ohi yrittävän serpentin kaulaan, lähelle leukaa. Garujar sähähti ja teki ruoskamaisen liikkeen käärmeenkehollaan, yrittäen itsensä vapauttaa toisen otteesta, turhaan. Sen sijaan siniharja löysi itsensä vasten valkeaa hankea, katseensa laajeten, kun peto tajusi, millaiseen asetelmaan oli joutunut. Seyr kykenisi nyt helposti vain repimään hänen kurkkunsa auki tai vastaavasti puristamaan hengitystiet tukkoon, tukehduttaen siniharjaisen hengiltä, ellei hän pääsisi tuon otteesta irti ja nopeasti! Mutta, se tuntui olevan mahdoton tehtävä tässä asetelmassa. Sen sijaan että olisi jatkanut päätöntä räpiköintiä ja karjuntaa, kävi Sigurdin ajatus jälleen juoksemaan loogisemmalla tasolla ja siniharja keksi itselleen nopeasti pakokeinon. Heikon sellaisen, mutta se oli hänen ainoa oljenkorsi nyt. Niinpä enempää aikailematta kietoutui siniharjan kroppa uudemman kerran nelisiiven ympärille, nyt niin, että takaraajojen pitkät, terävät kynnet iskeytyivät vasten puoliverisen alavatsaa, kynsien terien käyden painautumaan jo läpi ihon, lihaan asti, niin että se varmasti tuntui. Tuntui niinkin hyvin, että Seyrin olisi parasta ymmärtää, että jos Sigurd nyt repäisisi viillon kynsillään hopeaverisen vatsaan, vuotaisi sarvikruunu varmasti kuiviin — tai jos puolikäärme siitä olisi selvinnyt, niin ainakin Winder olisi niin fataaliin haavaan kuollut.

"Otatko riskin?", Hengästynyt, pihisevä ääni jyrisi haltiakielellä hopeaveriselle, Garujan hengittäen syvään ja hartaasti, vielä kun siihen kykeni, "Revin suolesi pihalle ennen kuin ehdit viedä henkeni. Kuolonkorinoissa kynteni repisivät siltikin lihasi".
"Otatko sen riskin?"
, Nyt naurahteleva pihinä toisti kysymyksen, samalla kun katse vilkaisi haltioiden puoleen vihjailevasti.
Darius oli vetänyt syvään henkeä, viimein hiljentyen ja pysähtyen tuskiensa lomasta. Nyt hän tunsi vain viiltävän, hirveän kivun alavatsansa tienoilla, toisen käsistään laskeutuen painamaan kohtaa panssareiden yllä, eliitin samalla koittaen vetäytyä kivusta kippuralle.



// AKSU. TAHTOO. MYLLYN! RINKI KIINNI JA MYLLY KÄYNTIIN! Pumpkin on tommonen. Pumpkin vie kaikkien piirakat. Ja syö ne ilosesti Lokenen kanssa <3 PUUHKA BUDDY TO THE RESCUE //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Crimson » 12 Marras 2018, 03:44

Iriador piteli Haukansilmää lähellään, pienesti tuota kahmaisten lähemmäs itseään kaikesta huolimatta. Pitäen ainakin osin Dariuksen irti siitä lumesta, joka pakkasesta huolimatta tuntui ympärillä muuttuvan nuoskamaiseksi ja märäksi näinkin kaukaa isojen liskopetojen takia, joiden sähinöiltä punapää olisi jo halunnut tukkia korvansa. Yllättäen ne maata tärisyttävät askeleet ja iskujen vaihdosta syntyvien rähinöiden ja sähinöiden ääni kuitenkin tuntui lakkaavan yhteen isoon tömähdykseen, kun Lorythas onnistui viimein löytämään sauman saadakseen Lounatuulen hampaisiinsa kunnolla.
Neulamaiset hampaat pureutuivat suomujen ohitse lihaan, sarvikruunun otteen puristaen leukojaan niin lujaa yhteen, ettei edes Garujarin terävä heilahdus saanut kuin Vaernin mukailemaan sitä liikettä puolittain irti maasta tuon mukana. Sitä seurasi kuitenkin seuraava voimakas heilahdus, puolikäärmeen paiskaten Garujarin siinä otteessaan niskoilleen maahan kurkusta tuota kiinni yhä purren. Siivillä haettiin tasapainoa takaisin askeltenkin jo horjuen aavistuksen vuotavien haavojen ja kipujen tähden, kruunupään siltikin pitäen itsensä pystyssä lihastensa adrenaliinista väristen. Katse laajentuneena ja kirkkaana palaen Vaern tuijotti eteensä nyt viimein hiljalleen alkaen palata taas jonkinlaiselle rationaalisemmalle tasolle ajatuksenjuoksunsa kanssa. Vaikka verenmaku suussa ja sieraimissa, ja sellainen petomainen huohottaminen saivat hopeakäärmeen näyttämään kuin miltä tahansa pedolta, muisti Lorythas sen, ettei hän ollut mikään tappaja ja toisten elämien riistäjä tosinimestään huolimatta. Ei hänen tarvinnut jakaa tuomiopäivää muille…

Siksipä hopeaverinen ei tainnut mitään asialle tehdäkään, antaen Garujarin ympärilleen kiertyä ja viedä tilanteen eräänlaiseen pattitilanteeseen, jossa heillä molemmilla oli hetki aikaa palata takaisin maanpinnalle. Nelisiipisen hampaat olivat yhä kiinni siniharjaisen kallon reunalla valtavalla voimalla yhteen puretut, toisen etummaisenkäpälän rumasti vain tallaten samalla Lounatuulen kaulan päällä kaikella painolla kynnet suomuihin upotettuna. Mutta samalla Garujarin etukäpäliltä kaukana kaarevalla mutkalla olevan kehonsa ympärillä kauempana oli haastaja kynsineen, valmiina raastamaan viimeisenä tekonaan hopeakäärmeen vatsapuolen rikki, jos Vaern aikoi vielä jatkaa.

Garujarin sanat saivat hanakasti yhä kiinni pitävän puoliverisen aluksi naurahtelemaan kuiskaavin äänin, jotka pakkasen tähden vielä kaikuivat paremmin ilmassa sen hetken. Syystä tai toisesta Vaern oli niin varma että Taivaanturmelija saapuisi joka tapauksessa pelastamaan hänet ja Winderin jollain verukkeella ja epämääräisellä viittauksella tulevaan jolloin takaisin maksun aika olisi, joten sinällään hän olisi voinut lopettaa Sigurdin päivät tässä ja nyt. Hän olisi voinut viimeisetkin vapaudenrippeensä ja sielunsa pirstaleet uhrata Taivaanvaltiattarelle pelastaakseen edes Dariuksen hengen – elämä elämästä, ja sielu sielusta, siihen Seyr olisi ollut valmis eikä hetkeäkään olisi pahoillaan vaihtokaupasta ollut. Ja sitähän Lounatuuli ei tiennyt, mikä saikin hopeaverisen suupielet venymään pitkään katalaan virneeseen samalla kun Seyr teki lopullisen päätöksensä jo aavistuksen rauhoittuneessa mielessään.
Verta oli vuodatettu jo ihan tarpeeksi. Eikä hänellä ollut syytä tappaa Garujaria, mikäli tuo myöntäisi tappionsa ja vannoisi jättävänsä Winderin tästä hetkestä eteenpäin rauhaan. Muussa tapauksessa Lorythas oli valmis laskemaan Shyvana korttinsa varaan aivan kaiken. Heistä kumpikaan tuskin nykyisiin haavoihinsa kuolisi, ei ainakaan Lounatuuli, Seyrin yhä adrenaliinin täyttämässä kehossaan ja kipujaan täysin tiedostamatta uskoen muka lentävänsä tässä kunnossa Dariuksen ja Iriadorin vielä lähemmäs kaupunkia ja sitten takaisin Briariin. Se taisi kuitenkin olla pelkkä houraileva kuvitelma, heidän sopien varmaan toivoa että Lorythas jaksaisi pitää haltiat turvassa edes purevalta pakkaselta, sillä hopeahapsi tuskin askeltakaan jaksaisi ottaa raivon mielestään laskeuduttua.

Voisin ottaakin tuuriani testatakseni, suurella todennäköisyydellä meidän jääden eloon kaikesta huolimatta toisin kuin viimeisen hengenvetosi kera toivoisit”, Lorythas henkäisi käheästi naurahtaen, vieläkään liikahtamatta minnekään toisen leukapielistä nopeasti sitten jatkaen, ”Mutten minä mitään hyötyisi tappamisestasi. Et vaikuta sellaiselta, joka haluaisi elämänsä lopettaa selkä seinää vasten vain päästäkseen eroon jostakusta, jonka elämä on sinulle loppujen lopuksi yhdentekevä”. Jos Sigurd olisi välttämättä halunnut Dariuksen hengiltä, olisi tuo varmasti myös hanakammin yrittänyt haltioiden päälle. Kyllä Seyr oli sen huomannut, siniharjainen olisi voinut yrittää pistää hänet maahan jo sillä kerralla, kun Garujar oli häneen ensimmäisen kerran tarrannut kiinni ja siirtänyt sen myötä tähtäimensä jonnekin aivan muualle.
Myönnä tappiosi”, Lorythas sähisikin nyt ehdotuksensa yhtälailla haltiakielellä Sigurdille, ”Vanno että pysyt jatkossa Winderistä kaukana tästä hetkestä alkaen. Ota raatosi ja häivy matkoihisi, tai revin kurkkusi auki ja pääsi sijoiltaan seuraavaksi, vaikka se olisikin sitten viimeinen tekoni”.
Sinulla on yhä paikka Briarissa jos haavoinesi kaipaat apua ja turvaa”, hieman otettaan hellittäen Lorythas vielä lisäsi rauhallisimmin kuiskauksin lohikäärmekielellä vain Garujarille, ”Älä pakota minua ottamaan sitä paikkaa sinulta ja sisareltasi pois”.


//MYLLYÄ ET SAA. KIELLÄN. AKSU NO! No niin Pumpkin on just tommonen. Ms puuhka buddy on sitä mieltä että Pumpkin on parhain ja häntä täytyy varjella ja pitää hyvänä. Lokene on oikeesti se joka kantaa Pumpkinille omituisia lahjoja 24/7 aina yksinäisistä sukista safkauhrauksiin//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: PATONKIBATTLE

ViestiKirjoittaja Aksutar » 12 Marras 2018, 13:24

"Todennäköisyyteen ei kannata koskaan luottaa", Siniharja hymähti raskaiden hengenvetojen lomasta, antaen Seyrin kuitenkin jatkaa puheitaan. Eipä hänellä ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kuin kuunnella, mitä toisella oli sanottavanaan.
Siinä missä Sigurd, vaikutti Seyrkin olevan kovin vastahakoinen kinakumppanin tappamiseen. Kumpikaan heistä ei hyötyisi toisensa tappamisesta mitenkään. He eivät kilpailleet samasta ruuasta, reviiristä tai naaraista, heistä ei olisi toisilleen välitöntä vaaraa saatikka häiriötä, urokset kun kulkivat täysin eri reittejä ja elivät täysin erilaisia elämiä. Ainoa syy, miksi he ottaisivat yhteen, oli tuo pirun suippokorvainen, johon hopeaverinen oli ilmeisesti kiintynyt. Kiintynyt niinkin hyvin, että oli luonut verisiteen mokoman kanssa. Lounatuuli ei voinut sanoa arvostavansa lohikäärmeitä, jotka "alentuivat" ratsuiksi kenellekään, mutta toisaalta, ei hän tiennyt siitä elämästä mitään. Ehkä se olikin mukavaa sitoutua jonkun läheisen kanssa, omasta tahdostaan. Mutta, vaikka omasi mielipiteitä lohikäärmeiden alistamisesta ja lohikäärmeistä, jotka vapaa-ehtoisesti suostuivat kaksijalkaisten työjuhdiksi, piti siniharja ne mielipiteet itsellään, kuten oli tehnyt aikaisemmin Briarissa vieraillessa.

Garujar liikahti, kuin etsien parempaa asentoa epämukavassa tilanteessa, kun hopeaverinen käski häntä myöntämään tappionsa ja sen jälkeen vaati jättämään Winderin rauhaan. Kovin epämieluisia käskyjä. Ei niinkään se Winderin unohtaminen, mutta se tappion myöntäminen. Se ottaisi ylpeyden päälle, mutta oliko lohikäärmeen ylpeys sitten tärkeämpi kuin hänen henkensä? Joku muu olisi ehkä sanonut kyllä tässä tilanteessa, ottaen huomioon että Seyr oli puoliverinen — millainen häpeä se joidenkin mielestä olikaan, hävitä nyt puoliveriselle. Mutta, Sigurdia ei kiinnostanut Seyrin veriperimä niinkään paljoa, että olisi pitänyt tuota jotenkin alempana elämänmuotona, vaikka ehkä puheistaan saattoi niin päätellä. Ei hän kuitenkaan pahalla, kun esimerkiksi kutsui nelisiipeä puolikäärmeeksi. Se oli vain nimi, jolla hän oli muidenkin kuullut sarvikruunuista kutsuttavan — kuten nyt esimerkiksi Saga oli tuosta puhunut sillä nimellä.

Lohikäärmekielellä puhutut sanat saivat siniharjan sähähtämään laiskanmatalalta, palavansinisen katseen tarkkaillen hetken haltiakaksikkoa kauempana, ennen kuin serpentti vilkaisi jälleen Lorythasin puoleen. Katseesta näki, että Sigurd oli tehnyt jo päätöksensä, mutta selvästi se ylpeys esti siniharjaista sanomasta vastausta heti ääneen.
"Olkoon niin", Serpentti sai lopulta sanotuksi, samalla hellittäen otettaan toisen ympärillä. Myös ne kynnet, jotka vatsaan olivat porautuneet, hellittivät otettaan, Sigurdin kuitenkaan päästämättä Seyriä täysin otteestaan. Ties vaikka nelisiipi olisi huijannut ja heti kun oli itse turvassa, raadellutkin serpentin hengiltä. Tosin, Lorythas ei vaikuttanut olevan sellainen persoona.
"Voitit, tällä kertaa", Garujar jatkoi, suostumatta myöntämään lopullista tappiotaan kuitenkaan, "Ja omaisuutesi on turvassa, minulta, tästä eteenpäin. Niin kauan, kuin hän ei ole se, joka hyökkää. Jos hän tai alaisensa käyvät kimppuuni, tapan hänet, itsepuolustuksena", Ajankiitäjä oli käskenyt Sigurdia tappamaan Dariuksen "seuraavalla kerralla". Siihen hän ei nyt selvästikään kyennyt, joten Sigurd laski tehneensä osansa sopimuksesta. Täten Oraakkelin tähden hän ei yrittäisi enää Winderiä tappaa. Oman kaunansakin haltiaa kohtaan hän voisi sivuuttaa, Winder oli loppujenlopuksi vain koira, joka totteli käskyjä. Mutta mikäli eliittikenraali vielä kerran koittaisi Garujarin kimppuun käskystä tai oma-aloitteisesti, ei siniharja aikonut haltiaa säästää. Joten jos Seyr halusi pitää ratsastajansa turvassa häneltä, piti nelisiiven tehdä selväksi haltialle, ettei tuon kannattanut siniharjaa enää jahdata.

"Mitä tulee kylääsi, tarjoukseesi avusta", kieli vaihtui yhtälailla lohikäärmekieleksi nyt, kun serpentti nelisiiven viimeisimpiin sanoihin vastasi, "En sitä tarvitse, en nyt. Mutta mitä ikinä teetkin tulevassa, älä anna kitkan välillämme vaikuttaa päätöksiisi Sagan suhteen. Hän ei liity minuun, tähän, mitenkään. Älä ole katkera ja kiero kuin kuolevaiset ja kosta sivullisille, vain koska he omaavat samaa veriperimää vihollisesi kanssa", merkittävä katse paloi kohden nelisiipistä. Vaikka ei Sagasta varsinaisesti välittänyt, ei Sigurd halunnut tuolle myöskään hankaluuksia aiheuttaa. Pikkulisko kun vaikutti niin viihtyvän Briarissa.
Lounatuuli päästi kunnolla irti Seyristä vasta sitten, kun toisen ote kaulalla hellitti täysin. Heti ensitöikseen siniharja perääntyi, päätään ravistellen, katsoen ettei vahingossakaan askeltanut haltioiden suuntaan, ettei kävisi väärinkäsityksiä hänen aikeistaan.
Sillä samalla hetkellä, kun serpentti päästi irti Lorythasista, veti Darius syvään henkeä ja rentoutui Iriadorin otteessa. Pistävä kipu alavatsasta kaikkosi, haltian kuitenkin vaipuen puolitajuttomaan tilaan kaiken sen äskeisen jäljiltä.



// NO HÖH >:| No jos en myllyä saa niin. niin saanko sitten byllyä? Ja voi apua <3 Lory ihmettelee mihin kaikki hänen sukat aina katoaa. Sit se joku päivä erehtyy menee kattoon johki heinälatoon mihin Lokene ja Pumpkin on tehny hirveen pesän ja siel on sukkia ja aarteita vaikka muille jakaa. Heidän lesbian nest siellä ! Varastavat vielä toisilta naarailta lohikäärmeenmunia ja hautovat ne keskenään ilosesti siellä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Suoalue Nenad

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron