Kirjoittaja Crimson » 13 Marras 2018, 20:07
Lorythas, Iriador, Nessaya
”Ehkä ne ovat ruuan perässä pimeän turvin, eilinen myräkkä on varmaan jättänyt enemmänkin epäonnisia taakseen…”, Iriador ehdotti, yhtä lailla kättään yhden miekkansa kahvalla pitäen, kun rähisevä liskopeto vieressä kukkoili. Hieman kylmästä värisevä punapää kuitenkin luotti Lorythaksen sanaan siitä, että peto olisi kesy. Eiväthän villipedotkaan silmästä silmään käyneet kohtaamaan metsässä kulkijoita, elleivät nuo jotain puolustaneet tai niin verenhimosta sokaistuneita olleet, että tappoivat ihmisiä silkasta huvista. Elleivät jopa ravinnokseen. Pikkulisko varmasti aisti kuitenkin Seyrin isomman auran, ja oli nähnytkin nelisiiven täydessä loistossaan – johan kaksikolla olisi ollut tilaisuus hämärän turvin käydä heihin kiinni kynsin ja hampain jopa silloin, kun haltiat olivat keskenään olleet, jos nuo oikeasti olisivat halunneet verenmakuun päästä.
Kylmä alkoi ottaa luihin, ja viimeistenkin taistelun huumien laskeutuessa mielestä alkoi Puolikäärme hahmottaa kuntoaan paremmin. Sarvikruunuinen tärisi – ei kylmästä, vaan heräilevästä pelosta ja ahdistuksesta. Lorythas tuskin koskaan joutui ottamaan verisesti kenenkään kanssa yhteen, ja toistaiseksi aina silloin, jos niin oli käynyt, oli joku voinut häntä suoriltaan auttaa. Nyt he olivat kuitenkin keskellä metsää yö hämärällä, ilman varsinaisia ratsuja, ja Seyr syytti itseään siitä, että he olivat nyt jumissa täällä. Kehoaan kuumotellessa, niskasta valuvan veri noron kylmäten kaulansa lomassa ja Lorythaksen ymmärtäessä omaavansa sellaisia ruhjeita, jotka pahimmillaan voisivat häneltä hengen kenties viedä, jos niitä ei paikattaisi, alkoi pieni paniikki kohottamaan päätään alitajunnassa ensimmäisenä ja ajatuksenjuoksun käyden sekavaksi. Sen alkavan paniikin ja poissaolon saattoi kyllä erottaa kruunupään silmistä pupilliensa kaventuessa kapeiksi ja hansikkaiden peittämien käsien puristuessa rutistamaan Winderin haarniskan helmakankaita, jotka siinä käsien ulottuvilla sattuivat olemaan.
Lorythas ei kuitenkaan saanut sanoja suustaan ulos, kun sisään puuskutettuna pakkanen vihloi kurkkua ikävästi ja siitä hengästymisen tunteesta ei tuntunut tulevan loppua. Iriador kuunteli sitä hankalan raskasta hengittämistä mietteliäänä, kuunnellen kyllä Dariusta samalla. Suojaa he tarvitsisivat, ja äkkiä ennen kuin yö ehättäisi pidemmälle, mulla millä voimavaroilla sinne Winderin mainitsemalle kalliolle olisi päästy. Ehkä aikaisemmat sudetkin ottaisivat palatakseen paikalle nyt, kun isoja lohikäärmeitä ei enää paikalla rähissyt, ja sehän tästä nyt olisi vielä puuttunutkin. Olisi ollut edes pilkkopimeää, niin Iriador olisi kyennyt näkemään ympärilleen, mutta kuun loisto hankea vasten pilasi punapäältä senkin tilaisuuden…
”Ymmärräthän ettet sinä jaksa sinne asti häntä raahata… tuossa kunnossa on hyvä, että olette molemmat edes tajuissanne”, Iriador huomautti hammasta purren vaikeana, ”Ja sinä tiedät että jos meistä yksikin tippuu nyt, niin me jäämme tänne suolle Sirayen tavoin”.
”Katsotaan ne haavat nyt ensin kuitenkin”, punapää huokaisi pian edellisten sanojensa jälkeen olkalaukkuaan toisella kädellään eteensä jo tuoden, heillä olisi se hetki aikaa vielä miettiä mitä seuraavaksi ennen kuin liikkeelle pitäisi lähteä jottei tähän palelluttaisi.
Kun Iriador kuitenkin aikoi ottaa askeleen lähemmäs Dariusta ja Lorythasta, päätti yhä vieressä sähisevä sinisuomu tehdä aloitteensa ja kävi kaulaansa ojentamalla pitkäksi näykkäämään kiinni korkeahaltian sinertävään helmakankaaseen. Se nykäisi sitä muutaman kerran terävästi, saaden Iriadorin horjahtamaan tasapainoa hakien taemmas hangessa, pikkuliskon kuitenkin perääntyen harvinaisen äkkiä punapään vetäistessä katanan käteensä. Siinä samassa myös se punainen aura ilmestyi sokean ympärille näkyville, Iriadorin ollessa kyllä valmis puolustamaan heitä pikkupedolta, jos se riitaa muka halusi haastaa. Kuunnellen pikkuliskon rähinöitä, livutti Iriador ohessa sen olkalaukun päänsä yli ja heitti tummanahkaisen laukun lähemmäs Seyriä ja Winderiä, ”Laukussa on joitain sidetarpeita mitä otin mukaan kartanolta, niistä tuskin kaikkeen riittää mutta pääset niillä alkuun joka tapauksessa. Vahdin ettei tuo kimppuun yritä”.
Seyrkin vilkaisi laiskasti punapään ja sinisuomuisen puoleen, pohtien kuinka hanakasti pikkuinen olisi heitä härnäämässä toverinsa tähden, vaikka varmasti oli tietoinen hopeaverisen aurasta. Hän oli valmis kyllä karjaisemaan mokomalle mikäli olisi pakko, samalla luottaen Iriadorin pärjäävän pikkupedon kanssa jos Winder auttaisi häntä ohessa sidetarpeiden kanssa. Ajatustensa ollessa niin sekaisin, jäi Seyriltä kuitenkin huomaamatta täysin ylimääräisen tahon saapuminen paikan päälle vaikka olisikin hahmottanut tummatukkaisen lyhyenlännän naisen silmäilevän tilannetta hieman kauempana.
Nessi oli sattunut olemaan jo useamman päivän Nenadin lähistöllä keräilemässä harvinaisempia kasveja hangen alta omia tarpeitaan varten lopuksi talveksi. Hän oli irtaantunut Raivottaren porukasta, luvannut kyllä palaavansa ja etsivänsä Susien poppoon käsiinsä heti kun palaisi, joten sinällään hetki itsekseen samoillen sai myös Anelle tilaisuuden viettää omaa aikaansa. Railakoiden Vrykulien kanssa kun sellainen ei tuntunut olevan sitten millään tasolla mahdollista… vaikkei Ane sitä pahakseenkaan pistänyt.
Edellisenä yönä oli tuivertanut kuitenkin niin armottomasti, että Nessi oli päättänyt suosiolla piilotella läheisessä luolassa, jonne oli pienen leirinsä kyhäillyt piiloon. Tietysti Caer ja Hyra olivat hänen mukanaan seikkailemassa, veljesten ollessa auttanut jäätyneiden yrttien kanssa ja olivatpa ne pienriistaakin pyytäneet heille evääksi. Kasvaneet liskoveljekset olivat lähteneet taas omille teilleen saalistusreissulle illan tullen, eikä niitä sen koommin sitten ollutkaan näkynyt takaisin, joten Ane oli lähtenyt niitä etsimään. Kauempaa korviin kantautuneet rajunkin taistelun äänet olivat johdattaneet Tummalinnun hiipimään myös paikanpäälle seuraamaan suurten lohikäärmeiden ottelua kauempana jo ajat sitten, samaan tapaan kuin sinisuomuiset kataluudet olivat ilmeisesti vainunneet mahdollisen saaliin täältäpäin suota. Ja nyt kiusasivat sitten vieraita, jotka paikalla sattuivat olemaan syystä tai toisesta.
”Caer!”, lähemmäs lumessa tarpova Tummalintu rääkäisikin vihaisena lohikäärmekielellä kolmikolle rähisevän siivekkään käydessä punatukkaisen haltian vaatteisiin kiinni, jatkaen sähinöitään emäntänsä sanoista huolimatta vaikka ohimennen vilkaisikin saapuvan tapin puoleen. Eihän niitä tuonne nyt voinut jättää, sitä paitsi hänen pitäisi pyytää anteeksi lemmikkiensä käytöstä vierailta, jotka muutenkin näyttivät olevan avun tarpeessa.
”Kuinka helvetin monta kertaa teitä pitää kieltää pysymään vieraista kaukana”, Ane kirosi itsekseen kiukusta kihisten, heittäessään tumman viittansa paksun hupun alas päästään nähdäkseen paremmin eteensä. Ja silloin hän tunnisti hangessa polvillaan olevan hopeatukkaisen katseensa laajeten, askeltensa pysähtyen, ja kiukun vaihtuen tyystin huoleksi kun nainen saikin vain yhden sanan henkäistyksi ääneen sillä hetkellä suustaan, ”Konaar…”.
//Niin kun oot tommonen Deli fanaatikko. Vielä mä hommaan sulle hirveen Delibodypillowin, just wait. Lokene on se wine mom. Onko Pumpkin sitten whiskey mom? Lory miettii et mitä on täytyny tapahtua että tähän on päästy ja miettii keneltä saa tilattua sellasen lukon joka pitää lohikäärmee loitolla hänen vaatekaapistaan ja sukkalaatikosta//