Kaylan
Jos ihan tarkkoja ollaan, Kaylan ei ollut missään muotoa varma, miksi oli tullut suolle. Kyllä. Hän oli luvannut toimittaa eräälle suon keskellä asuvalle erakolle kirjeen. Ja kyllä. Hän oli suurimmilta osin ollut tietoinen, että suo on kaikkea muuta kuin kiva paikka. Silti, jokin ihmeellinen voima oli saanut haltian jättämään tyttärensä ystävättären hoiteisiin ja lähtemään viemään jotakin kirjettä, joka oikeistaan oli paketti, jollekin kajahtaneelle erakolle, jonka huolestunut eukko halusi lähettää tälle jotakin kivaa.
... Niin, miksi ihmeessä Kaylan oli suostunut?
Ei hän ollut postimies, eikä lähetti, eikä edes perhe tuttu. Olipahan vain sattunut sopivasti samalle baaritiskille.
Voi tätä kohtalon ivaa.
Kuuratukkainen haltia huokaisi hädin tuskin kuuluvasti. Vaikka oli kesä, suolla hänen hengityksensä höyrysi hieman ja sekoittui pian märästä, mätänevästä maasta nousevaan ohueen usvaan. Suo ei pelottanut häntä läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt, eikä loskamaiseen kuravelliin ja suosilmäkkeisiin kyllästynyt mies ollut ollenkaan niin varuillaan kuin olisi kannattanut. Toki hän piti silmällä ympäristöään, kuten järki sanoi, mutta mitenkään adrenaliinikuohuissa hän ei ollut. Itse asiassa hän odotti uteliaana, milloin alkaisi satamaan. Lahjakirja erakolle kirjeineen oli turvallisesti pakattu laukkuun ja vyöllä roikkui pari aseita. Kaylanista oli jossain määrin ikävää, että joutui kylän ulkopuolella liikkuessaan pitämään asetta mukana. Mutta tähän maailma oli mennyt ja sen kanssa oli vain elettävä.
Kaikki olisi hyvin, kunhan hän ei törmäisi mihinkään ihmismäiseen elävään olentoon.
'Kuka ääliö lähtee yksinään kylästä?' haltia sadatteli mielessään saatuaan taas yhdestä lähes limaisesta oksasta kasvoilleen. 'Oli kyllä laitimmainen kerta kun hyvää hyvyyttäni lupaan yhtikäs mitään...'
//Oh, kökkeli, mutta koita selvitä, suskari (: //