Aaron
Jälleen kerran, Aaron oli saanut marssia suoraan kotoansa lammelle jossa hän harrastutti ritsallansa ammuntaa rauhassa... Lammella harvemmin oli ketään muuta kuin hän, ei ainakaan tähän aikaa päivästä ja siksi Aaron viihtyikin lammella aivan loistavasti. Ei ollut ketään määräilemässä taikka muutenkaan ärsyttämässä hänen mietteitään ja ajatuksiaan, hän sai olla piilossa muulta maailmalta ja karata näin omaansa, jossa ei ollut ketään muuta kuin hän itse. Hänen äitinsä oli kyllä estellyt, sillä ei uskonut ettei poika osaisi pysyä erossa vaikeuksia, mutta lammella ei ollut ketään... Ei siis myöskään vaikeuksia, ellei joku ihminen sitten ilmestyisi paikalle, mutta se olisi jo naurettavaa! Ei ihminen heidän piilopaikkaansa löytäisi!
Aaronin isä taas oli tottunut pojan kolttosiin, eikä siksi korvaansa enää hetkauttanut, mikä taas sopi Aaronille, se äijä ei edes sodi jalkavammansa takia! Täysin epäpätevä syy Aaronista. Hän on ainakin menossa isona armeijaan vaikka selkä katkenneena.
Aaron istahti matalan, kahden pienen puun yhdistäytyneen puun haarautumaan ja ja otti omatekoisen ritsansa esiin. Ritsa oli kestävä ja jäntevä, mutta ei vetänyt vertoja jousille joita Aaron ei osannut käyttää ja siksi vihasikin niitä, tosin hän tiesi ettei hän armeijassa voi ritsallansa sotia... Kerran hän oli jousta kokeillut, mutta nuoli ei ollut lentänyt puoltametriä pidemmälle, jolloin Aaron suuttunut ja luovuttanut, taittanut jousensa ja lähtenyt paikalta lammelle, jättäen näin jousen rämän jälkeensä.
Aaron tuli aina lammelle tähän aikaan päivästä, juuri jälkeen päivällisen. Satoi tai paistoi, suuri tammi tarjoaisi hänelle kuitenkin suojan eikä Aaron pelännyt kastua ja siksi olikin nuhassa aina vähän väliä, äitinsä nuhtelemana. Ja jos häntä huvitti, Aaron saattoi ottaa esille hopeisen huilunsa jonka oli perinyt isoisältään ennen tämän kuolemaa mystiseen kuolio tautiin, johon kuitenkin löydettiin parannus, tosin ei ajoissa, sotilaan kuului kuolla taistelussa, näin Aaron ajatteli ja kirosi. Tämä oli ainoa henkilö jolle Aaron saattoi puhua kunnioittavasti...
Tämä oli ollut osallisensa monia vuosia sitten takaisessa sodassa ihmisiä vastaan, jonka he olivat tosin hävinneet, mutta tämä oli kuitenkin tehnyt osansa! Ja kuollutkin Aaronista ihan liian pian, uusi sota oli sentään syttymässä. Tätä sotaa sai kuitenkin sotia hänen kaksi vanhempaa veljeänsä, jotka nyt olivat enimmäkseen vakoilu hommissa kuin taistelurintamalla. Aaron oli kolmikosta nuorin ja ei siksi päässyt armeijaan, ei ainakaan vielä ja ei ehkä silloinkaan ellei ole keksinyt mitään ritsansa tilalle.
Aaron roikutti toista jalkaansa puun haarautumassa, poimi yhden kiven maasta, asetti sen ritsaansa, jännitti tähdäten kohti lammella uivaa sorsaa ja päästi.
"Osui ja upposi..." Aaron totesi tympääntyneenä, kohottaen kulmiansa ja seurasi sorsaa katseellansa, joka oli ennemminkin lähtenyt lentoon kuin uponnut tuntiessaan kiven pyrstö sulissaan. Tämä kuitenkin laskeutui pian takaisin lajitovereidensa tykö ja jatkoi uiskenteluaan, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aaron teki tätä usein, kiusasi pieneläimiä jotka eivät hänestä pahemmin näyttäneet piittaavan, ei edes silloin kun näihin osui. Tai no... piittasivathan nämä kun näihin osui mutta aina hetken kuluttua nämä olivat kuin tuo sorsa... tämän Aaron teki tahallaan, oravia hän ampui marjoilla ja vähän isompia otuksia varten hän käytti pieniä kiviä.
Ei sillä että Aaron yhtä mittaa näitä ampuisi, vain jos nämä ärsyttivät häntä pelkällä olemassa olollaan. Ja Aaronia ärsyttikin nämä kohtuullisen usein, ei se ollut näiden vika, Aaron ei vain kestänyt äitinsä höpötyksiä ja paasausta, se oli Aaronista aivan turhaa, kyllä hän pärjäisi hetken kylänkin ulkopuolella! Joten Aaron purkasi sitä ympäristöönsä, eikä se varmasti ole yksin hänen äitinsä aiheuttamaa, Aaronkaan ei tietänyt miksi, hän hausi vain pärjätä jo omillaan, elää ilman huolija ja määräileviä, ylisuojelevaisia vanhempia.
Aaron poimi toisen kiven jälleen maasta, asetti sen ritsaansa ja tähtäsi samaa sorsaa, joka oli pysynyt varuillaan Aaronin ensimmäisestä kivestä ja lähtikin juoksemaan ikäänkuin vetten päällä, rääkkyen nyt saaden loputkin parvesta paniikkiin ja rääkkymään. Aaronin kivi molskahtikin sitten lampeen, mikä sai tämän korkeintaan tuhahtamaan.
"Tyhmät sorsat..."
//MWAH! AKUMA TÄNNE!//