Lounatuuli
Kevät teki tuloaan kovaa vauhtia. Samaa vauhtia eteni myös sota, joka oli saanut alkunsa jo aikaisemmin talvella. Yli puolet haltioiden arsenaalista olivat siirtäneet fyysisen olemuksensa tantereelle. Lounatuulenkin oli määrä olla tuolla verta tihkuvalla kentällä, mutta lohikäärme oli ottanut oman vapauden - henkensä uhalla - ja lähtenyt toimittamaan tärkeää, henkilökohtaista asiaa.
Valkoinen lohikäärme liiteli nyt aurinkoisella taivaalla, kohti haltia kylää. Se oli ottanut iskun jos toisenkin tantereella, joten valkoinen suomupeite ei ollut mitä puhtain. Päästyään kylälle, lohikäärme suuntasi kulkunsa kohti lampea. Se oli ensimmäinen paikka, mistä tuo aikoisi etsiä henkilöä, jota kaipasi. Ei liennyt suurikaan yllätys, että lohikäärme oli puusepän pojan perässä. Tuo nuori haltia oli onnistunut piristämään omalla kärttyisällä olemuksellaan lohikäärmettä niin paljon, että käärme perkele oli ihan kiintynyt nuorukaiseen. Omalla tavallaan. Mutta kiintymys ei ollut ainoa syy, miksi lohikäärme pellavapäistä poikaa etsi.
Lohikäärme oli onnekas etsintöjensä suhteen. Puusepän poika löytyi sieltä mistä lohikäärme oli toivonutkin, lammelta. Se mikä pienessä lätäkössä poikaa kiehtoi näinkin paljon, oli sitten toinen mysteeri.
Lohikäärme laskeutui haltia klopin taakse, nostattaen kevään lumia paineaallon saattelemana.
"Joskus teidän kaksijalkaisten yksinkertaiset huvit saavat minut miettimään, kuka onkaan se viisaampi osapuoli" Lohikäärme totesi lähinnä itsekseen, samalla kun laski päänsä Aaronin lähettyville "Oliko jo ikävä?"