Tunteitako sittenkin? || Aksu


Makuuhuoneita ja vierashuoneita sijaitsee linnan toisessa ja kolmannessa kerroksessa. Kuninkaallisten huoneet ovat prameampia mitä muut, mutta mikäli olet onnekas ja pääset viettämään yön linnan vierashuoneissa, tulet varmasti näkemään ja kokemaan luksusta.
Makuuhuoneisiin lukeutuu myös ensimmäisen kerroksen, sekä sivurakennusten palvelijoiden huoneet ja tilat, sekä muut mahdolliset oleskelutilat mitä linnasta löytyy.

Valvoja: Crimson

Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 1:41

Tunteitako sittenkin? || Aksu

Ophelia

Kuninkaan tapaturmasta oli jo kulunut jonkisen aikaa. Kylillä ja linnansisäpiirissä kierrelleet villit huhut olivat jo suurimmaksi osaksi laantuneet, vaikka epäilijöitä vielä monarkin kunnosta oli, lähinnä ihmisiltä jotka eivät päässeet portinvartioita pidemmälle. Tilanne oli joka tapauksessa kaikinpuolin rauhoittuneempi, ainakin Henryn ympäriltä. Hänen majesteetistaan itse papitar ei tiennyt, hän ei ollut nähnyt tai kuullut mitään mihin luottaisi. Kävijöitä kappelilla oli jälleen ollut runsain määrin, tosin tytön pahaksi onneksi, valtaosa näistä halusivat vain juoruilemaan linnan menoja hänen kanssaan. Näille oltiin vakuuteltu yhtä sun toista, toivottu puheenaiheen lyhyeksi jättämistä. Ophelia ei halunnut tarkemmin juoruilla kenenkään kanssa siitä, kuinka nuori monarkki oli ollut hölmö tai siitä, oliko tyttö varma, etteivät molemmat jalat olleet menneet alta.
Ehkä hän kaipasi päivitystä asioihin, ehkä hän halusi vain nähdä pääsisikö Henry tolpilleen taas piakkoin, jokatapuksessa, häntä ei oltu kutsuttu, joten papitar pakkasi mukaan pari omenaa. Harvinainen herkku näin myöhään vuodesta, mutta onneksi laivat kulkivat yhä sulavasti ja toivat yhä satoa lämpimimmistä maista.
Kori peiteltiin ruudullisella liinalla, kuorintaveitsi oltiin myös laitettu mukaan kaiken varalta. Oli aika ottaa selvää itse miten asiat olivat, ei se kappelillakaan murehtiminen auttanut. Kyllä, Ophelia oli murehtinut ja rukoillut, kuten tapansa pitikin. Oli kumma kuinka ihminen, joka ei oikeasti voinut sairastua, voisi tuntea itsensä sairaaksi siitä huolimatta. Punaisen viitan kultaiset nyörit sidottiin rusetille ja annettiin roikkua vapaana papittaren vetäessä hupun päälleensä ja nosti korin käsitapeeseensa, hyvästeli alttarin ja astui ylös kirpeeseen ilmaan.

Henki höyrysi , lumi narisi jalkojen alla, mutta aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Linnan ikkunat olivat kiteessä ja huurussa, tehden niistä kauniit, kimaltaen auringonvalossa. Se sai Ophelian jouluiselle tuulelle, kohta ihmiset tulvisivat kirkolle, läheltä ja kaukaa ja hän pääsisi lausumaan raamatusta tarinaa, kuinka Jeesus oli syntynyt. Se oli mitä lämpimintä, ihaninta aikaa vuodesta... Piti vain toivoa, ettei sentään se olisi muuttunut tapahtumien johdosta. Pidettäisiinköhän linnalla taas tanssiaiset..? Pieni epäillys kouristi vatsassa, kuinka ilkeän ironista se olisikaan monarkkia kohtaan. Käytäviä lämmitti huoneissa ylläpidetyt takat, saaden Ophelian laskemaan huppunsa sisälle astuttuaan. Palvelijat touhusivat omiaan, juosten siksakkia käytävien lävitse. Jumalan siunauksia viljeltiin sinne sun tänne, mutta yhtäkään parempaa tuttavaa ei tullut vastaan koko matkan aikana aina sinne, missä papitar uskoi Henryn olevan; tämän huoneelle.
Pieni jännitys valtasi tytön, pitäisikö sittenkään? Jos hän vain kysyisi Lilyltä... Ei, kyllä hän olisi tarpeeksi rohkea kohtaamaan kuninkaan, ei tämä varmastikkaan olisi enää yhtä tolaltaan mitä sinä samaisena iltana milloin oli jalkansa menettänyt.

Pieni, hento koputus nakattiin vasten ovea ja Ophelia ei ollut varma kuuliko vai kuvitteliko vain vastauksen, raotti tämä ovea omin ottein.
"Anteeksi teidän korkeutenne, tu-HERRANEN AIKA!" Tyttö parahti, kämmenet heitettynä punoittaville poskille nähdessään monarkin... ylhäällä! Tosin sekin oli vain nippa nappa, tämän ottaessa tukea pysyäkseen ylhäällä.
"Ei ei ei, onko teille annettu lupa nousta?!" Papitar marssi sisälle, suoraan Henryn luokse. Eihän tätä kukaan ollut kaitsimassa, avittamassa mikäli kaatuisi! Tyttö nosti käsiään sen verran, että ylettyi monarkin olille, painaen tätä hellävaraisesti alas, takaisin sängylle, edes istumaan, vetäisten sitten kädet omalle puolelleen.
"Mitä jos lyötte päänne mikäli kaatuisitte?" Ophelia kävi kyseenalaistamaan miehen tekosia, pistäkööt hirteen siitä hyvästä mikäli huvitti. Olihan se varmasti kurjaa olla sängyssä niin pitkän aikaa, kuka tahansa kaipaisi jaloittelua, mutta monarkki ei ollut tunnettu varovaisuudesta.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 4:44

Henry

Monarkki oli vihdoista viimein potkinut demonin hetkeksi pois huoneestaan. Roswell ansaitsi vapaapäivän, tuo oli istunut kuninkaan seurana ja turvana jo ties kuinka kauan. Tänään Henry oli kuitenkin passittanut sarvipäisen kylille, tekemään jotain. Raitis ilma tuskin teki pahaa vanhukselle, Henry ainakin olisi antanut mitä vain, jos olisi nyt päässyt ulkona käymään. Paljon oli jouduttu lupailemaan ja vakuuttelemaan demonille, ennen kuin tuo oli liikkeelle saatu.
Nyt Henry oli pitkästä aikaa yksin huoneessaan. Viimeisin palvelija oli lähtenyt hetki sitten pois huoneesta, jahka tuolle oli myös vakuuteltu, että Henry pärjäsi kyllä yksinkin. Hänellä oli kirjoja joita lukea ja kaikki hyvin tällä hetkellä. Kyllä Henry osasi kutsua palvelijan paikalle, mikäli tarve. Siltikin nuorimies uskoi, että jossain vaiheessa joku kävisi astumaan jälleen huoneeseen kyselemään, oliko kuninkaalla kaikki hyvin. Oli, jos puuttuvaa jalkaa ei laskettu.

Tapaturmasta oli jo kulunut aikaa. Siltikin Henry oli yhä vuodepotilaana. Kuninkaalla ei vieläkään ollut voimia käydä kainalosauvojen kanssa harjoittelemaan kävelemistä. Kovasti nuorimies olisi jo halunnut, mutta moni taho arveli sen olevan liian aikaista. Kuumetilatkin olivat tulleet ja menneet, vieläkään Henry ei ollut koko päivää valvonut sitten tapaturmansa. Nukkuminen olikin helppo tapa kuluttaa aikaa, nukkuessa kun aika tuntui suorastaan kiitävän.
Kirja oli laskettu peitonpäälle. Jalkapuoli oli hivuttautunut jälleen sängyn reunalle, tunnustellen jalkapohjallaan kylmää lattiaa. Yllään Henryllä oli jälleen valkea, löysä pitkähihainen, sekä tummanpunaiset housut. Katkenneen jalan puntti pidettiin pitkänä, Henry ei antanut kääriä sitä, sillä näin Henrystä tuntui paremmalta. Käsi kävi hieraisemaan kiinni laitettuja hiuksia, nuorukaisen katsellessa alas lattiaan. Hän tiesi ihan hyvin riskit mitä seuraisi, jos hän koettaisi seistä. Monet olivat siitä varoitelleet ja pistäneet Henryn vannomaan, ettei yrittäisi mitään typerää yksin. mitä nuo olettivat kapinallisen luonteen tekevän?

Sängynpäädystä otettiin tukea ja Henry kampesi itsensä ylös. Tasapainoa sai jälleen hakea pitkään, meinasi Henry horjahtaakin lattialle. Ote kuitenkin pysyi tiukasti kiinni sängynpäädyssä, eikä Henry edes harkinnut irti päästämistä.. joskin ajatus ilman tukea seisomisesta kiehtoi.
Rauhallisesti hengittävä mies henkäisi kuitenkin nopeasti ovelta kuuluvan koputuksen myötä. Katse ehätti nousta ovelle, ennen kuin papittaren parahdus pääsi ilmoille. Vino hymy kohosi Henryn kasvoille Ophelian käydessä lähestymään paasaten monarkille, sen pahemmin näemmä miettimättä kenelle puhui. Henryhän olisi saattanut suuttua moisesta. Ophelian onneksi Henry ei ottanut papittaren sanoja itseensä ei hän olisi edes osannut olla vihainen Ophelialle, kuinka papittarelle nyt voisi suuttua? Varsinkin, kun tuo selvästi vain oli huolissaan Henryn hyvinvoinnista.

Tarvitsenko minä luvan nousemiseen? Henry naurahti samalla, kun antoi papittaren työntää itsensä takaisin sängynreunalle istumaan. Kyynärpäillään Henry kävi nojaamaan reisiinsä, kohottaen katseensa Opheliaan. Huvittunut hymy säilyi nuorenmiehen kasvoilla, Papittaren jatkaessa paasaamista, tuoden esille sen suurimman kaatumisen vaaran.
Roswellkö sinut lähetti tänne? Kuulostat ainakin häneltä Henry katsoi merkittävästi kulmien alta nuorta naista. Demoni oli kertonut vierailustaan kappelilla, eikä Henry voinut kieltää, etteikö häntä olisi nyt suuresti kiinnostanut kuulla myös papittaren mielipide demonista, näin henkilökohtaisesti.
En tiedä kuinka tohelona te minua pidätte, mutta en usko, että edes osaisin kaatua niin, että löisin pääni ja aiheuttaisin suurtakin vahinkoa Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka Henry siinä onnistuisi. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta siihen, että olisi voinut kaatua lyöden päänsä. Olihan hänellä kädet millä ottaa vastaan lähestyvä maankamara.
Mikä suo minulle tämän vierailun ilon? Aihe vaihdettiin naurahtaen toiseen. Jos totta puhuttiin, oli Henrystä mukavaa nähdä Opheliaa kunnolla. Hän ei ollut vieläkään päässyt kiittämään papitarta henkensä pelastamisesta.


// Oh baby, cmere and read the bible to me! //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 5:36

Tehtävä suoritettu, monarkki ei laittanut vastaan vaan istuutui alas kiltisti. Tuohan jopa itseasiassa nauroi, vaikutti olevan hyvällä tuulella. Se oli hyvä... Ehkä tämä ei häätäisi häntä ihan heti matkoihinsa. Kuningas kysyi oliko Roswell hänet lähettänyt, mihin tyttö vain ravisti päätänsä nopeasti, melkein naurahtaen itsekin Henryn hyväntuulisuuden tarttuessa, karkottaen äskeisen säikähdyksen. Tämä kyllä yritti lähteä puolustelemaan tekostaan, uskotellen ettei olisi loukannut itseään. Ophelia näki sen täysin mahdollisena, että tämä olisi voinut lyödä päänsä pöydän kulmaan yllättävän horjahduksen myötä ja siinä olisi käynyt vaikka kuinka. Eri asia olisi ollut ehkä kepeillä. Papittaren katse seurasi miehen kanssa, tämän lopulta kysellessä mikä soi tapaamisen ilon. Ilo Ophelia vilpittömästi toivoi sen olevankin, ettei hän pakko pullana toiselle ollut.
"Tosiaan... Anteeksi tunkeiluni, tarkoitukseni oli... Siis, halusin vain tietää miten voitte." Ophelia sopersi, kieli meni kummasti solmuun.
"En ole kuullut kuin huhuja, enkä ole tavannut ketään hetkeen joka olisi yhteydessä teihin, niin ajattelin ottaa asiasta selvää itse. Mikäli ette pahastu... Näytätte kyllä paljon parempi vointiselta." Tyttö hymyili viimein, toivoen olevansa oikeassa sanojensa kanssa. Eivät kai toisen kasvot sitä valehdelleet.

"Toin teille kuitenkin vähän tuliaisia... Toivoin sen auttavan teitä parantumisessa." Ophelia sanoi ja katsahti alas koriinsa, kaivaen liinan alta esille punakuorisen omenan. Eikös sitä sanotukkin, että omena päivässä piti tohtorin loitolla? Hän oli ottanut mukaansa pari, sillä mikäli Henry tuli isäänsä, söisi tuo ehkä helposti kolmannenkin, mikäli maittoi. Vaikkei Henry kovin isokokoinen ollut.
"Voin jopa kuoria sen teille!" tyttö hihkaisi iloisena, kaivaen kuorintaveitsen toiseen käteensä. Kaipasi tuo sitä tai ei, lähti papitar kuorimaan omenaa siistissä spiraalissa, antaen riisutun punaisen kuoren laskeutua alas koriin. Ophelia olisi halunnut pilkkoakin sen potilaalle, mutta ei tullut ottaneeksi erillistä astiaa mihin olisi palaset laittanut. Onneksi monarkissa näytti kuitenkin olevan energiaa, värikin oli palautunut kasvoille joten mikäli tällä oli voimaa nousta sängystä, olisi tällä voimaa pidellä omenaakin. Työnsä päätettyä ojensi tyttö aikaa ostavan omenan kohden Henryä.
Tuoli, joka Ophelia olisi uskonut olevan sängynvieressä, potilas hoitaja syistä, oli joko siirretty muualle tai sitä ei jostain syystä ollutkaan. Ophelia tyytyi siis seisomaan, ei hän kehdannut toisen -kuninkaan- sängyllekään istahtaa.

Papitar katseli hetken Henryä. Tuntui kuin vasta hetki sitten tuo olisi ollut vasta prinssi. Naivi, metsässä tallusteleva prinssi, mutta nyt yht äkkiä mitä merkittävin henkilö valtakunnassa. Se pisti hieman haikeaksi, syystä taikka toisesta.
"Oletteko... Jo kertoneet neiti Kerensalle?" Ophelia kysyi, nostaen puheenaiheeksi Henryn puolison, joka varmasti oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, joidenka tulisi teitää. Tai no... Saattoi mies olla eri mieltä.

//Gonna read it goooood//
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 7:18

Ophelia kävi kertomaan, että oli tullut katsomaan kuinka kuningas voi. Varmasti jokainen omalla tavallaan oli huolissaan tai kiinnostunut nuoren monarkin hyvinvoinnista. Oli oikeastaan mukava tietää, että joku oli niinkin huolissaan Henrystä, että vaivautui paikalle tulemaan. Henry ei voinutkaan kuin hymyillä. Hymyn taakse kuitenkin kätkeytyi yhä se suuri masennus, jota nuorukainen poti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää sitä tuskaa mitä poti paraikaa. Ei Ophelialle, eikä pahemmin kenellekään muullekaan. Hän ei halunnut huolestuttaa toisia liikaa. Riitti, että nuo olivat huolissaan Henryn jalasta.
Kuulemma en kuitenkaan niin terveeltä, että saisin kävelyä keppien avulla kokeilla Henry hymähti Ophelian huomautellessa kuninkaan näyttävän voivan paremmin. Henry tunsikin voivansa paremmin, ainakin jollain tasolla.

Katse laskeutui Ophelian kasvoista tuon koriin, tytön kertoessa tuoneensa tuliaisia. Korista kaivettiin esille kauniinpunainen omena, jonka Ophelia lupautui kuorimaankin. Hymy nuorenmiehen kasvoilla kävi leviään naurahduksen kera.
Taidatkin olla ensimmäinen, joka tuliaisia tuo sairasvuoteelle Lempeä katse seurasi nuoremman puuhia Kiitos, arvostan sitä.
Omena otettiin vastaan nyökkäämällä kiittäen. Omenasta puraistiin saman tien pala irti, vaikkakaan Henry ei tunnistanut olevansa kovin nälkäinen. Omenaa saattoi kuitenkin syödä ilman suurta tyhjyyttä vatsaansa. Papitar oli sen jo valmiiksi kuorinutkin, ei Henry voinut vain sivuuttaa sitä, Papitar kun oli ystävällisen eleen tehnyt. Mikäli omenan olisi käynyt joku muu tuomassa, ilman Henryn pyyntöä, olisi nuori kuningas saattanut varovaisemmin omenaa maistaa. Koskaan sitä ei tiennyt varsinkaan nykyään kuka Henryn halusi myrkyttää.

Papittaren kysymykseen käytiin vastaamaan nyökäten, sivuuttaen asia sikseen. Suu pureskeltiin tyhjäksi ennen kuin puhumaan alettiin.
Istu toki alas Henry taputti sängyn reunaa, heittäen samalla jalkopäädyn puolella olleen kirjan kauemmaksi, jotta Ophelialle tuli tilaa istua.
Kuinka sinä olet voinut? Puhe vaihdettiin mieluusti Papittaren kuulumisiin, sillä Henry ei omistaan halunnut puhua Taidat olla kiireinen, näin pyhien lähestyessä?


// She betta! //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 8:09

Omena otettiin vastaan mutta mutkitta, saaden Ophelian hymyilemään entiestään pienellä nyökkäyksellä. Oli hyvä huomata, että monarkilla oli ruokahaluakin. Mitä tuli tytön esittämään kysymykseen, sai hän vain nopean nyökkäyksen vastaukseksi. Ei kai hänen tarkemmin tarvinnutkaan tietää, hyvä että asiat olivat kuitenkin siltä osin hoidossa. Tämän jälkeen Henry kävi kehoittamaan häntä istumaan alas, siirtäen vielä kirjan, joita tämä oli tunnettu lukemaan, syrjempään. Ophelia katsahti siistitylle paikalle, päättäen sitten istahtaa siihen kerran kun kutsuttiin.
"Kiitos.." Ophelia sanoi pienellä hymyllä istuuduttuaan pehmeälle patjalle, laskien omenakorin lattialle sängyn viereen ja katsahti kohden vierellä istuvaan Henryyn, tämän kysyessä vastavuoroisesti hänen vointiaan.
"Heh... Olen voinut hyvin, itse asiassa... Kiitos kysymästä. Tulen olemaan kiiresisempi nyt lähiviikkoina, mutta odotan sitä. Pääsen osallistumaan enemmän kirkon toimintaan." Ophelia sanoi, vilpittömästi tuntien voivansa hyvin. Se ilta jonka hän oli jakanut erään eliittikenraalin kanssa oli saanut tytön ajattelemaan asioita uudelleen, eikä enää ollut läheskään yhtä stressaantunut mitä silloin saattoi olla. Myös ruuhka kappelille oli jokseenkin rauhoittunut, vähentäen tytön työ taakkaa.

"Olen.. Tehnyt viimeaikoina enemmän ystäviä. Teidän neuvonantajanne mukaan lukien." Tyttö hymyili, vaivihkaa vilkullen aina kuninkaan puoleen, kehtaamatta kuitenkaan pitää pitkää katsekontaktia tähän kerralla. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli jutellut Henrylle... Tämä... Lieni ehkä ensimmäinen kerta kun hän oli samassa tilassa tuon kanssa yksin.
"Roswell yllätti minut positiivisesti, sain hänet jopa tulemaan kappelilleni teelle. Juttelimme niitä näitä... Lainasin hänelle jopa yhden satukirjoistani, hän kun vaikutti lukijalta. Vähän niinkuin te..." Papitar selitti lyhyesti hänen ja demonin tapaamista nyt Henryllekkin, vaikka Roswell oli vaarmasti ehättänytkin jo ensin kertomaan, että välit olisivat rauhaisat.
"Joten olen siitä iloinen." Ophelia sanoi päätteeksi, sukaistan yhden ruskean hiussuortuvan poskelta korvan taakse.
"Muistatteko vielä... Kun sormeni jumittui kiinni karttapalloon ja autoitte sen vapaaksi?" Papitar kysyi, naurahtaen ja punastuen heikosti ajatellessaan kuinka paljon häntä oli silloin tilanne nolottanut. Nyt, kun oli Henryn kanssa näin kaksistaan, vanhat, jo melkein tomuttuneet lapsuuden muistot pyyhkiytyivät kirkkaiksi. Olihan joskus ollut aika, kun hän, lily ja Henry olivat leikkineet yhdessä, piilosta, hippaa, kaikkea mahdollista. Aikoja kun kaikki olivat vain prinsessoja tai prinssejä.
"Oloni on hieman nostalginen, anteeksi hassu kysymykseni." Ophelia sanoi pian mietteidensä jälkeen hymyillen kohden Henryä.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 9:40

Papitar ei näyttänyt pistävän pahakseen lähiaikojen kiireistä. Tuo kertoi jopa odottavan sitä, sillä pääsisi osallistumaan enemmän kirkon toimintaan. Henry ei voinut olla hymyilemättä, joskaan itse ei koskaan ollut innostunut kirkosta ja mokoman toimista. Henry ei pahemmin pitänyt Hillgoren kolmannesta, tuo mies ei vaikuttanut kovin vilpittömältä, saatikka sitten luotettavalta. Ehkä se oli vain Henryn negatiivinen asenne uskonkiihkoilijoihin, tai sitten jotain oli pahemmin vialla siinä miehessä. Onneksi Hillgorea ei ollut näkynyt lähiaikoina, piispa oli viimeinen ihminen, jolta Henry kaipasi nyt mielipidettä mihinkään!
Roswellin tullessa puheeksi Henry vallan kiinnostui. Hänen ei edes tarvinnut johdatella aihetta tähän, vaan papitar otti itse puheeksi sarvipäisen neuvonantajan.
Vai satukirjan Oli huvittavaa ajatella, että niinkin fiksun oloinen vanhus, kuin Roswell, lueskelisi satuja aikansa kuluksi. Mutta miksikäs ei? Ehkä Henryn pitäisi ottaa aihe puheeksi demonin kanssa jossain vaiheessa, hän halusi tietää mitä mieltä Roswell saduista oli.
Minä taas olen iloinen, että tulette toimeen keskenänne Henry naurahti pitäen lempeän katseensa kokoajan Opheliassa. Kyllä hän huomasi papittaren varovaisen vilkuilun, joka lähinnä huvitti Henryä Ehdin jo pelätä, ettet pitäisi Roswellista yhtään tuon.. rodun takia. Ei olisi ollut ihme, jos papitar olisi tuominnut demonin niiltä sijoiltaan ensikättelyssä. Ophelia oli kuitenkin hieman erilainen papitar, mitä mokomat yleensä..

Ophelian kysellessä karttapalloepisodista, kävi Henry naurahtamaan äänekkäämmin.
Miten voisin unohtaa? Eihän siitä ollut kulunut edes montaa vuotta Suotta pyytelet anteeksi. Eihän se hassu ollut lainkaan.. näinä aikoina on hyvä muistella mukavia muistoja menneestä.. Nekin kuitenkin tuppaavat olemaan kovin harvassa toisinaan Henry ei voinut äkkiseltään nimetä yhtään hyvää muistoa, jonka Opheliakin oli jakanut. Henry kun ei aina ollut niin kovin kiltti poika.
Vieläkö pelkäät ukkosta? Hetkeksi eteen kääntynyt katse palasi takaisin papittareen, Henryn virnistäessä huvittuneena.
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Joulu 06, 2012 10:29

Voi ei, Henryn nauru sai Ophelian tuntemaan itsensä ujostuneemmaksi tämän tosiaan muistaessa sen pienen kohtauksen karttapallon kanssa. Mutta se ei ollut pahasta... Henry myönsi ääneen sen, minkä kanssa papitar oli samaa mieltä; oli hyvä muistella vanhoja hyviä muistoja tällaisina aikoina, vaikkei niitä ollutkaan niin montaa heidän kahden välillä.
"Olen samaa mieltä kanssanne. Hyvät muistot on hyvä säilöä ja muistella surullisimpina aikoina." Ophelia myönsi itsekin ääneen pienellä nyökkäyksellä, kääntäen katseensa takaisin Henryyn, silmäillen tuon kasvoja, pian hänen omiensa muuttuen hämmentyneiksi.
"Voi ei..! En muistanut, että tiesitte!" Ophelia voihkaisi ja käänsi katseensa toisaalle. Ei hän yleensä hävennyt pientä phobiaansa, mutta Henryn sanomana se sai hänet... Hieman kainoksi. Papittaren pää nyökkäsi ja palautui hitaasti takaisin monarkin puoleen.
"Minä... Yhä peitän pääni tyynyni alle ja rukoilen sen nopeaa ohitse menoa." Tyttö myönsi naama punehtien, kykenemättä katsomaan heti toista silmiin.
"Tiedän, että minun pitäisi olla jo päässyt siitä yli, en edes tiedä mistä se tulee. Tiedän myös, ettei sa satuta minua. Olen... Kyllä yrittänyt olla rohkeampi ja kokeillut eräänmuotoista siedätys hoitoa, katsoa sitä ikkunani äärellä." Tyttö lähti selittämään naurahdellen itselleen, kuinka lapsi hän saattoi vielä ollakkaan.
"Mutta mielummin otan poutasään koska tahansa." Papitar lisäsi vielä, toivoen ettei kyllästyttänyt miestä jorinoillaan itsestään ja käänsi katseensa tähän hymyllä.
"Ukkosia ei ole onneksi viime aikoina ollut..." Huomaamatta, tytön katse laskeutui alas Henryn reidelle, jalalle, josta puuttui polvi ja kaikki sen jälkeen. Se oli ollut siinä epämääräistä huomiota herättämättä, mutta nyt Ophelia sai itsensä kiinni sen tuijottamisesta.
"S-suoka anteeksi..." Tyttö sopersi tuntiessaan tuijottaneensa epätavallisen pitkään, se tuntui vallan törkeältä.

"Tiedättekö... Kuvittelin aina, että olisitte turvassa. En pelännyt vuoksenne ennen niinkään. Pienemmästä asti ajattelin niin, kuten Lilystäkin, että ette koskaan katoaisi lähettyviltä, että tulisitte aina kotiin vaikka hetkeksi lähtisittekin.... Teitte niin nytkin, mutta se sai minut miettimään... Mitä jos te ette olisikaan? Se säikäytti minut kovin." Ophelia kävi sanomaan, uinuvien tunteiden mylvätessä pintaan. Ei hän ollut ajatellut näin pitkään aikaan, asiat olivat kelvanneet hänelle sellaisenaan, kuin ne olivat olleet uskossa, että Henry olisi kuitenkin lähettyvillä. Meni tämä naimisiin, perustaisi perheen, mitä tahansa kunhan tämä oli hyvissä voimissa ja lähettyvillä. Voi ei... Ei kai vain. Nuori papitar oli aikoinaan myöntänyt Lilylle olleensa ihastunut Henryyn, mutta oli uskonut sen jääneen jo taakse, tai ne oltiin säilötty lasipurkkiin ja perälle hyllyyn, sillä nuorella tytöllä ei ollut mitään mahdollisuuksia nuoreen prinssiin. Myöntääkään ei kehdattu. Lasipurkki tuntui haljenneen nyt kahtia, tai sitten se oli uudelleen syntynyttä hetken huumaa, Ophelia ei tiennyt.
"Tiedättekös... Minä.. Taisin olla pienempänä vähän ihastunut teihin." Tyttö pamautti ilmoille, poskien ja korvien muuttuessa hetkessä heleän punaisiksi, tämän kämmenten tuntuessa viileiltä niitä vasten.
"Pi-pidän teistä toki yhä, m-mutta minulle riittää, että voitte hyvin." Tyttö yritti keventää oloaan, ehkä epäsuoraisesti myöntäen, vihjaisten, että saattoi säilöä syvempiäkin tunteita miestä kohtaan kilpaa pumppaavassa sydämmessään. Toivoen, rukoillen kuitenkin samalla, ettei Henry tulkinnut asiaa niin.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Joulu 07, 2012 3:20

Papitar kävi myöntämään, että yhä pelkäsi ukkosta. Ei ehkä niin suuresti, mitä nuorempana, mutta silti. Henry ei jokseenkin ollut yllättynyt siitä, papitar kun oli muutenkin niin kovin aranoloinen persoona. Virne pysyi kuninkaan kasvoilla Ophelian kertoessa siedätyshoidoistaan, sentään tuo yritti päästä pelostaan jotenkuten.
Poutasäät ovat kyllä mukavampia Kuningas kävi nyökkäämään Ophelian toteamukseen, seuraten kuinka nuorennaisen kaste valui jalantyngälle. Henry ei vilkaissutkaan jalkaansa, vaan piti katseensa kiinni Opheliassa. Lähinnä siksi, että hän halusi lukea papittaren ilmeitä jalan suhteen. Yhäkin Henry itse koetti olla ajattelematta jalkaansa, sillä sen miettiminen vain masensi entisestään. Riitti, että tiedosti sen, ettei paraikaakaan tuntenut kuin yhdellä jalkapohjalla kylmän lattian.
Ei se mitään.. Henry hymähti pienen hymyn yhä sävyttäessä kasvoja, papittaren pyytäessä anteeksi tuijotteluaan Et ole ensimmäinen.

Yllättäen Ophelia otti puheenaiheeksi Henryn vaeltelut. Huvittunut hymy nousi jälleen nuorenmiehen kasvoille, tuon kuunnellessa papittaren puheita turvassa olemisesta ja aina palaamisesta. Mitä pidemmälle papitar pääsi puheissaan, sitä oudommaksi ne muuttuivat. Oliko nuori papitar ollut noinkin huolissaan silloisen prinssin menoista? Henry ei olisi osannut arvata, eiväthän he pahemmin olleet pitäneet yhteyttä Ophelian kanssa. Silloin tällöin tavanneet ja jutelleet, mutta yleensä Ophelia oli liikkunut Lilyn seurassa. Henry taas hyppinyt milloin missäkin. Matkatessaan hän ei edes osannut ajatella, kuka häntä olisi saattanut linnalla kaivata. Henry mietti, mitä Ophelian sanoihin nyt olisi pitänyt vastata? Pitkään Henry ei sitä ehtinyt miettimään, kun Ophelia jatkoi ja kävi tunnustamaan ihastuksensa? Henry oli kuin halolla päähän lyöty. Jos hän jotain ei osannut odottaa, niin papittaren rakkaudentunnustusta, varsinkaan nyt. Toisaalta, miksikäs ei nyt? Henry oli meinannut kuolla, mikäli papittarella oli tunteita kuningasta kohtaan, oli tuo varmasti pelästynyt pahanpäiväisesti. Ehkä viimeaikojen tapahtumat ajoivat Ophelian kertomaan tunteistaan, ennen kuin kuningas menisi ja heittäisi henkensä.
Enn Henry aloitti jokseenkin vaivautuneen oloisena, joskin yhä kovin pirteänä Olisi osannut odottaa moista sinulta.
Yllättäen Henry kävi nojautumaan lähemmäs Opheliaa ja sen pahemmin mitään varoittamatta kietaisi kätensä papittaren ympärille, suoden tuolle pitkän, lämpimän halauksen. Ophelia oli sen ansainnut, monestakin syystä.
Kiitos karkasi kuninkaan huulilta halauksen lomassa. Mistä tuo kiitti, sen Ophelia sai itse päättää.
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Joulu 07, 2012 4:16

Peukalon sormet lähtivät pyörimään toistensa ympärillä hiljakseen, tytön kehdatessa katsella vain alakenoon eteensä hetken hiljaisuuden lomassa. Hän ei edes uskaltanut hengittää syvään, peläten sydämmenlyöntiensä äänen karkaavan ulkouolisienkin korville. Kuningas kävi pian sanomaan, sanoja pitkitellen, pysähdellen, ettei ollut odottanut tuota. Kukapa olisi? Varsinkaan hän, häneltä, joka ei ollut antanut minkäänlaisia vihjeitä itsestään. Ophelia ei ehtinyt sanomaan mitään, sen hymyn hyytyessä jonka oli pukenut takaisin päälle kohdatakseen kuninkaan katseen, mutta ennen sitä, tämä oli hinautunut lähemmäksi ja kietaisuut kätensä hänen ympärilleen. Se veti sanattomaksi, varsinkin sen jälkeinen kuuluva kiitos. Kiitos että hän oli ihastunut? Murehtinut... vai pelastanut hengen? Ensimmäinen vaihtoehto kuulosti hölmöltä, joten papitar uskoi viimeisiin.
Halaus oli lämmin... Turvan tuntuinen ja mukava. Henryn käsivarsi ei ollut lihaksikkain, mutta tuntui silti miehekkäältä, saaden nuoren naisen kainoksi... ei, sekaisin! Hänen olisi pitäny nousta jaloilleen ja lähteä sillä minuutilla, toivottaa pikaisia paranemisia eikä palata. Sen sijaan, siinä kaikkinäkevän Jumalan edessä, Ophelia rukoili nopeasti merkkiä tältä siitä, ettei tekisi mitä niin kovasti halaji.

"Olette hyvä..." Ophelia sanoi hiljaisella, harisevalla äänellä nostaessaan katseensa suoraan Henryn ruskeisiin silmiin, omilla, huolentäytteisillä ja epäröivillä sinisillään. Pienen, hiljaisen ja intensiivisen tuijotuksen jälkeen, Ophelia totesi, ettei Jumala ollut häneen salamaa iskemässä ja kohotti kaulaansa, tuoden kasvonsa lähemmäksi monarkin ja sulki silmänsä, luoden pienen, kevyen suudelman tuon huulien päälle.
Heti... Ei häntä käyty ainakaan rääkäisemään kauemmaksi, jalkapuille ja torille joten toinen, hieman kestävämmän oloinen, astetta syvempi suudelma painettiin toisen huulille, yllättävästi pitkittyenkin siitä, mitä hän olisi itse kehdannut, eikä Ophelia enää kyennyt vastustamaan tai perääntymään. Se untui mielenvikaiselta, silti niin oikealta papittaren tuntiessa palavansa sisältä, poskien kuumottaessa hänen luovuttaessa ensisuudelmansa lapsuudensa ihastukselle samalla kun käsi nostettiin hellävaroen kuninkaan poskelle hyväilemään. Henryn huulet tuntuivat hyvältä, sopivilta häneen, jokseenkin parta saattoi kutittaa tytön leukaa mutta siitä hän viis veisasi juuri nyt, tuntiessaan kuin olisi voinut sulata siihen paikkaan.

//SMOOTH//
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Joulu 07, 2012 4:47

Kerta Ophelia ei käynyt halauksesta pyrkimään pois, ei Henry nähnyt syytä lopettaakaan sitä siihen samaan paikkaan. Sen sijaan katse laskeutui hiljaisella äänellä puhuvaan tyttöön, joka oli kohottanut katseensa kuninkaaseen. Se lempeän ystävällinen hymy pysyi Henryn kasvoilla. Jälleen kerran Henry oli avaamassa suunsa sanoakseen jotain, samalla irrottaa otteensa papittaresta, kun nuorineito tekikin jotain vielä odottamattomampaa.
Hymy Henryn kasvoilta katosi huulien käydessä koskemaan toisia. Halauksessa olleet kädet irrottautuivat vain muutaman sentin kauemmaksi tytöstä, jäätyen niille sijoilleen kunnes palasivat Ophelian ympärille. Henry ei edes ehtinyt miettiä, miten tilanteeseen olisi pitänyt reagoida, kehon jo tehdessä automaattisesti päätöksen. Halaus piti ja nuori kuningas kävi vastaamaan tähän odottamattomaan suudelmaan. Aluksi kevyesti, kunnes suudelma muuttui kummankin osalta voimakkaammaksi. Helliä, pitkiä suudelmia vaihdettiin useampikin, papittaren käydessä nostamaan kätensä monarkin poskelle. Henryn käsistä toinen oli valunut Ophelian kylkeä pitkin papittaren lantiolle, toisen käden löytäessä tiensä neidon niskalle.

Suudelmien lomassa sulkeutuneet silmät kävivät kuitenkin avautumaan pienesti, samalla kun Henry hidasti suudelmien tahtia, lopulta vetäytyen sen muutaman sentin kauemmas Ophelian kasvoista, suomatta enää suudelmaa nuoremmalle. Katse kuitenkin pysyi toisen huulissa, puoliksi ummistuneena. Henry selvästi mietti jotain ja tuskin tarvitsi edes arvata, mitä nuorimies mietti. Tätä koko tilannetta. Hän oli naimisissa ja nyt suuteli hovin papitarta, joka juuri oli rakkauttaan käynyt tunnustamaan. Siltikin sydän toipilaan rinnassa oli alkanut hakkaamaan nopeampaa tahtia, hengitys oli muuttunut raskaammaksi suudelmien lomassa.
Ophelian ja Henryn otsat koskivat toisiaan. Henry ei ollut päästänyt irti neidosta, eikä perääntynyt liian kauas. Levollisenhämmentynyt katse nousi lopulta etsimään vastakaikua Ophelian syvänsinisistä silmistä.
ehkä Henry aloitti kirjaimellisesti kuiskaten, pysyen yhä lähellä Opheliaa Sinun pitäisi poistua Sanat kuulostivat enemmänkin epävarmalta kysymykseltä, kuin käskyltä saatikka pyynnöltä. Halusiko Henry Ophelian poistuvan? Ei hän tiennyt edes itsekään!


//Ja nyt koko hovi ryntää ovesta sisään //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Joulu 07, 2012 5:39

Pieniä huokauksia karkasi papittaren huulien välistä aina, kun ne eivät olleet kiinni Henryssä. Käsi niskan takana nostatti hiuksia, käsi lantiolla tuntui turvalliselta. Oliko tämä nyt sitä syntiä? Joutaisiko hän helvettiin jakaesaan tämän pienen, intohimoisen hetken naimisissa olevan monarkin kanssa? Hän ei tiennyt, eikä ehättänyt ajattelemaankaan tehdessään parhaansa pysyäkseen suudelmien perässä. Se taittui luonnollisesti, vaikka Ophelia tunsi itsensä himean kömpelöksi alussa. Tahti kumminkin kävi hidastumaan, saaden papittaren raottamaan silmiään ja tasaamaan sydäntään ja hengitystään. Hän ei sanonut mitään, kuninkaan selvästi miettiessä samalla kun tyttö piti päänsä kylmänä kuninkaan lämpimää otsaa vasten. Hän ei halunnutkaan ajatella seuraamuksia, ei vielä, ei nyt.
Vastakaikua annettiin Henryn silmille, jääden siihen, kuuntelemaan tuon hengitystä kunnes hiljainen kuiskaus kävi epäröiden ehdottamaan, että tytön olisi varmaankin viisainta poistua.

Ophelian silmät laskeutuivat, samaa hän oli ajatellut ennenkuin oli tehnyt siirtonsa ja nytkin hän olisi halunnut vain nyökätä, kerätä kamppeensa ja lähteä vähin äänin, mutta tiesi katuvansa sitä myöhemmin. Vahinko oli kuitenkin jo tehty.
"Miten voisin... Kun en edes tiedä, mitä te ajattelette minusta nyt?" Ophelia kysyi päälimmäisenä mielessään olevan kysymyksen ei kovempaa kuin kuiskauksella. Se, että monarkki oli vastannut suudelmaan, oli yllättänyt hänet, joten tarkoittiko tämä sitä, että tälläkin oli tunteita häntä kohden? Vai oliko se säälistä yksinäistä, orpoa tyttöä kohtaan? Ehkä häntä saatettaisiin pitää jopa viettelijänä.
Silmät nousivat hetkellisesti takaisin monarkin silmiin, niiden laskeutuessa taas alas.
"Miksi suutelitte minua takaisin...?" Pääsi varovainen kysymys Ophelian käden etsien Henryn käsivarren, joka johti hänen lantiolleen ja laski sen siihen, sormien lähtiessä hiljakseen hyväilemää tätä. Olo oli mitä itsekkäin, sitä hän juuri nyt olikin, itsekäs varastaessaan itselleen jotain mikä kuului toiselle. Mutta silti... Hän halusi sitä yhä paljon enemmän. Enemmän syliä... Suudelmia, tuntoa olevansa näin läheinen jonkun kanssa...

//ja "parane pian" pallot poksahtelivat surkean koomiseen tapaan//
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Joulu 08, 2012 12:14

Henry odotti, että Ophelia olisi vain poistunut paikalta vähin äänin, eikä asiasta oltaisi edes koskaan puhuttu. Kaikki unohdettaisiin tuosta vain ja huomenna he keskustelisivat jo täysin jostain muusta. Toisaalta, kuinka kiusallista sekin olisi ollut? Ehkä ei olisi pitänytkään ehdottaa Opheliaa lähtemään, ehkä oli parempi puhua asiat nyt? Henry tosin ei ehtinyt mitään lisäämään, kun Ophelia suunsa avasi. Ihan järkeenkäypä kysymys. Totta kai tyttö halusi tietää, mitä Henry ajatteli tuosta nyt, kun ihastuksensa oli mennyt paljastamaan. Ihastukselle, joka nyt oli naimisissa toisen naisen kanssa ja ei itse koskaan ollut osoittanut minkäänlaisia suuria kiintymyksenmerkkejä papittarelle. Paitsi nyt, jostain kumman syystä, oli Henry käynyt suutelemaan Opheliaa. Miksi? Oliko hän itse yksinäinen? Tunsiko hän sääliä papitarta kohtaan? Vai oliko hänkin.. ehkä jotenkin ihastunut nuoreen sinisilmään?

Seuraava kysymys, johon Henry ei todellakaan osannut vastata. Eipä hän edelliseenkään vielä ennättänyt mitään sanoa. Katse valui omalle kädelle, joka lepäsi nuorennaisen lanteella. Kädelle, jota Ophelia kävi nyt hyväilemään omalla kädellään. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hiljaisuus, jota sävytti vain kaksikon hengitys. Henry kuuli oman sydämenlyöntinsä, joka oli käynyt voimakkaammaksi.. ainakin siltä se tuntui.
Minä en tiedä Kumpaan kysymykseen vastaus oli, sitä Henry ei osannut sanoa. Tuntui kuin kuume olisi käynyt nousemaan jälleen.
En oikeasti tiedä Henry jatkoi nyt viimein vetäytyen kunnolla irti Opheliasta, vieden samalla kätensä omalle puolelle. Äsken Ophelian lanteella levännyt käsi kävi nousemaan omille kasvoille, joita pudisteltiin pienesti. Kasvoilta käsi liukui otsalle ja siitä hiuksiin, päätyen omalle niskalle. Henry oli selvästi sekaisin tilanteesta. Mikäli Ophelia halusi olla toiveikas tilanteen suhteen, saattoi monarkin reaktion tulkita hyväksi asiaksi. Ainakaan tuo ei käynyt kieltämään mitään suoralta kädeltä.
Kerensa Minä rakastan häntä Henry tokaisi muistuttaessaan itseään kumppanista.. siltikin, Henry ei käynyt kieltämään mitään Ophelian suhteen.


// JA BLACK VAIN NAUROI //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Joulu 08, 2012 12:55

Hiljaisuus laski kaksikon välille... Se oli jotenkin rauhaton, Ophelian tarkkaillessa Henryn kasvoja, odottaen vastauksia... Mitä toinen olisi voinut vastata? Papitar ei tiennyt, tuskin toinen myöntäisi heti rakastavan häntä takaisin, eikä mitään kovin sydäntälävistävää voitu sanoa? Eihän? Tai... Ei Ophelia tiennyt kumpaa olisi enemmän toivonut. Molemmat vaihtoehdot tulisivat omalla tavallaan sattumaan. Tytön katse koheni jälleen mieheen, tämän lopulta sanoen ettei tiennyt. Mitäköhän se tarkoitti... Ei sillä, että Ophelia olisi voinut syyttää toista hämillään olemisesta, olihan tilanne, kaikki siinä, niin kovin hämmentävää. Henry lopulta myös vetäytyi irti hänestä ja tyttö katsoi kuinka hänen lannettaan hyväillyt käsi liukui pois. Harteiden päällä olevan punaisen viitan laskoksia tuotiin tiukemmin ympärille, tytön halutessa lämmön kestävän.
Sanat toistuivat, monarkin selvästi ollessa sekaisin, Ophelian voidessa vain toivoa, ettei aiheuttanut tälle uupumusta stressistä. Seuraavat sanat... Olivat mitä maanpintaa herättelevät. Henry oli naimissa, tällä oli jo nainen jota rakasti... Eikä Ophelian toiveet samankaltaisesta lämmöstä, rakastavaisesta hetkestä välttämättä olleet mahdollisia.

"Tiedän... En... En olisi saanut, tiedän senkin." Ophelia sanoi, tuntiessaan kuinka viitan alla olevaa rintaa kivisti, vaikkei monarkki käynytkään kieltämään suorilta käsin tunteita häntä kohtaan. Mutta mitä he voisivat tehdä? Pitää syntistä salasuhdetta joka vaatisi Henryä pettämään puolisoaan? Avioero oli mitä mahdottomin eikä hän halunnut sellaista aiheuttaa, tuskin toinen hänen vuokseen kenestäkään kuninkaana eroaisi.
"Voimme... unohtaa tämän kaiken... Mikäli mielitte." Papitar puri huultaan, hänen järkensä sanoi näin, mutta sydän huusi kuolemaa mikäli niin päätettäisiin.
"Minulle riittä, jollette ajattele pahalla..." Vale, hän halusi enemmän, mutta ei ollut asemassa vaatimaan mitään. Hän oli tehnyt jo ison vahingon mikä tulisi aiheuttamaan unettomia öitä, ainakin hänelle itselleen. Itkua pidellen, papitar lipusi sängynreunalta jaloilleen, noukkien korin sängyn viereltä, näyttäen jo siltä että olisi tekemässä lähtöä mutta pysähtyi, siirtäen katseensa ovelta vilauksen omaisesta monarkkiin. Vetiset silmät lukittuivat kuitenkin Henryyn, tytön kääntyessä nyt kunnolla kohden tätä.
"Ha-haluatteko, että lähden..?" Ophelia kysyi pala kurkussa, tietämättä oikeasti itse mitä tekisi, mitä halusi tehdä.

//dat bastard//
Avatar

Monarkki

Viestit: 13554

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Joulu 08, 2012 1:46

Henry, Black


Unohtaminen tuskin kävi päinsä nyt, ei enää. Miten tällaisen muka voisi unohtaa? Hulluja papitar puhui! Henry kävikin pudistamaan päätään papittarelle, tuon ehdotellessa, että kaiken voisi unohtaa. Jos tuo luuli, että Henry unohtelisi tuon tuosta asioita, oli Ophelia pahasti väärässä. Hyvä jos Henry sai nyt nukutuksi äskeisen takia! Eikä Henry edes tiennyt, osasiko hän piilottaa murheensa ja mietteensä niin hyvin, ettei joku ennemmin tai myöhemmin olisi kysynyt, mikä ihme kuninkaan mieltä painoi.
Katse käväisi papittaressa tuon seuraavien sanojen myötä, mutta mitään ei vastattu. Olisiko ollut parempi, jos Henry olisi sanonut katsovansa erittäin pahalla äskeistä? Olisiko se muuttanut asioita johonkin ja jos olisi, niin mihin suuntaan? Henry ei tiennyt eikä uskaltanut miettiä. Joten hän oli hiljaa ja seurasi sivusilmällä, kuinka papitar nousi ylös. Seuraavaksi Ophelia kysyikin, haluaisiko Henry, että hän lähtisi.
ehkä niin on parasta Viimein nuorimies avasi suunsa ja vilkaisi kunnolla papittareen päin, nyökäten ovelle Jutellaan joskus uudestaan.
Sen pidemmittä puheitta tai päivänjatkoja toivottamatta, Henry raahasi itsensä keskemmälle sänkyä ja pisti maaten, vilkaisematta lainkaan papitarta kohden.

Tummanpuhuva mies seisoi kuninkaan oven vieressä, nojaillen seinään erittäin laiskannäköisesti. Kädessä olevalla, pitkällä sauvalla piirreltiin ilmaan kuvioita, jotka jäivät magian ansiosta hetkeksi hehkumaan tulipunaisena nauhana, joka lopulta haihtui ilmaan savuna.
Velho odotti. Odotti, että papitar astuisi ulos huoneesta. Se, mitä Black oli kuullut oven lävitse tai nähnyt taikuutta apuna käyttäen, ei välttämättä ollut niin mukavaa tietoa. Siltikin, huppupäinen mies virnuili itsekseen. Hänestä tilanne oli huvittava, kerrankin hovissa tapahtui jotain. Tai no, Henryn valtaan astumisen jälkeen oli tapahtunut vaikka mitä.
Kun ovi aukesi, laskeutui sauva hiljaa maahan. Katse hupun alla kääntyi ulos astuvaan papittareen, joka ei huomannut seinään liimautunutta velhoa, ennen kuin ovi oli sulkeutunut. Alakantista katsoen, saattoi papitar nähdä hyvinkin velhon kasvot hupun suojista. Kasvot, jotka selvästi kielivät miehen tietävän jotain suurta ja salaista. Se virne velhon kasvoilla ei koskaan enteillyt mitään hyvää.
Anna anteeksi Isä, sillä minä olen tehnyt syntiä Velho kumartui lähemmäksi papitarta, jonka johdosta Ophelia saattoi nähdä paremmin velhon silmät.. jotka olivat varoittavan punaiset Mitä sinä olet mennyt tekemään, Ophelia?


// You cannot hate him, he is so lovely n stuff //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1753

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Joulu 08, 2012 4:44

Henry pudisteli päätään tuon tuostakin, asia ei ilmeisesti jäisi tähän. Sen pitäisi! Opheliakaan ei ehkä pystyisi tuon tuosta vain unohtamaan, mutta mitä nopeammin sydän olisi särjetty, sen nopeammin hän pääsisi asian yli, eikö? Lopulta monarkki vastasi, että hänen poistumisensa lieni parasta tässä vaiheessa. Ophelia nyökkäsi vastahakoisesti, jääden paikalleen vielä siksi hetkeksi kun henry hinasi itsenä makuulle sängylleen.
"Toivotan teille pikaista toipumista..." Papitar päätti sanoa, ennen kuin kääntyi pois, suunnaten itsensä ovelle, mieli tyhjänä, silti ajatuksia vilisevänä, painavana.
Ovi avattiin ja suljettiin perässä niin, että mahdollisimman ääntä lähti sen ottaessa kosketuksensa takaisin ovenkarmiin.

Tyttö oli jo kääntymässä ja lähdössä omille teilleen, mutta vilkaisi sittenkin uudestaan näkyä mikä oventakaa oli paljastunut; tummaa hahmoa joka puhui. Ophelia oli pelästyä pahanpäiväisesti, sen näki kasvoista hänen silmäillessä tummanpukeista hahmoa. Hän ei ollut odottanut ketään olevan käytävällä.
"M-mitä? Black...?" Tyttö arvasi heti kuka tuo oli, mutta ei voinut uskoa silmiään, -halunnut- uskoa, ei nyt! Nyt oli mitä huonoin aika! Mitä hän oli mennyt tekemään? Papitar katsoi velhoa punaisiin silmiin... Ei, oliko tuo edes Black? Tämä ei ollut hyvä juttu, ei ollenkaan!
"S-se ei kuulu sinulle..! Miten sinä edes... Mistä lähtien hovin velho on saanut käyttää voimiansa itse monarkin vakoiluun?!" Ophelia kävi kysymään, olettaen tuon vakoilleen heitä heiteltyään moisia viittauksia.
"Puhunko minä juuri nyt edes Blackille...?!" Papitar kysyi heti perään, ottaen puoliaskelta kauemmaksi tuosta, tuntiessaan olonsa epävarmaksi. Kumpaa tässä piti ajatella? Sitä oliko Black juuri nyt uhaksi hengelle vai sitä, että joku oli sekunnin murto-osassa saanut selville heidän salaisuutensa? Lieni parasta ottaa asia kerralla...

//yah everyone are just dying to hug him//
Seuraava

Paluu Makuuhuoneet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö