Paluu kotiin


Makuuhuoneita ja vierashuoneita sijaitsee linnan toisessa ja kolmannessa kerroksessa. Kuninkaallisten huoneet ovat prameampia mitä muut, mutta mikäli olet onnekas ja pääset viettämään yön linnan vierashuoneissa, tulet varmasti näkemään ja kokemaan luksusta.
Makuuhuoneisiin lukeutuu myös ensimmäisen kerroksen, sekä sivurakennusten palvelijoiden huoneet ja tilat, sekä muut mahdolliset oleskelutilat mitä linnasta löytyy.

Valvoja: Crimson

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Syys 06, 2013 1:14

Roswell nyökkäsi syvään, kiittäen ja kumartavan kuninkaan sanoille. Oli hyvä, että toinen vielä kykeni luottamaan. Pojasta demoni ei ollut antanut syitä epäillä toisin, mutta... No, olihan hän vasta käynyt vierailemassa haltioiden luona. Ilman lupaa, sanomatta kuninkaalle siitä mitään. Salaillut asiaa ja hyökännyt vihollisten kimppuun noin vain. Kovin mallikelpoista käytöstä se ei voinut olla, eikä ollut kovin kohteliasta tai arvostavaa vain kiivetä kaupungin muurien yli ja tunkeutua sisään. Kyllä moni olisi voinut sanoa Henryllä olevan montakin syytä epäillä neuvonantajaansa tuollaisten tekojen jälkeen. Tosin, tällä hetkellä monet eivät sitä vielä tienneet. Silti, kuningas tiesi itse sen, eikä nähnyt sitä haittana. Oliko se sitten järkevä veto nuorukaiselta vai ei, sitä oli hankala sanoa. Roswell arvosti kuitenkin toisen luottamusta, eikä halunnut yrittää mitään yhtä riskialtista tulevaisuudessa, jos mitenkään voisi sitä välttää. Se ei taitaisi olla sen rikotun luottamuksen arvoista, eikä sarvipää tiennyt, olisiko mahdollisuuksia korjata suhdetta enää. Ehkäpä Henry siihen suostuisi, jos tuo vielä hänestä piti. Kansa voisikin olla eriä mieltä...

Keltaiset silmät katselivat lempeinä ja rauhallisina pojan kasvoja. Aluksi kuningas näytti hymyilevän ja kokevan sanat miellyttäviksi tai huvittaviksi, mutta puheiden myötä toisen kasvot ottivat erilaisen olemuksen. Hymy löytyi vielä, mutta silmien katse oli erilainen, jotain muuta löytyen niiden takaa. Tietenkin demoni halusi vastata rehellisesti, mutta vähän tuota aihe pelotti. Henry oli halunnut olla itsenäinen ja vahva niin kauan, kuin Roswell oli toisen tuntenut. Poika ei koskaan halunnut häiritä ketään ongelmillaan. Ja sitten tuo menetti toisen jaloistaan, eikä voinut enää tukeutua vain itseensä. Kirjaimellisestikin, ikävä kyllä. Ainahan vanhus oli ylihuolehtivainen ollut, eikä kuningas ollut näyttänyt laittavan sitä pahakseen, mutta nyt aiheena oli se huolehtivaisuus. Ehkäpä se oli liikaa nuorelle miehelle, joka halusi olla itsenäinen, eikä vain voinut. Sitten vielä lopuksi vanha sarvipää suojeli toista, kuin mitäkin pientä lasta.

Ja sitten se naurahdus karkasi pojan huulilta. Naurahdus, joka ehkä oltiin pelkäksi naurahdukseksi tarkoitettu, mutta se oli muuttunut suorastaan itkuksi sinä samana hetkenä, kun se ilmoille pääsi. Tietenkin demoni oli heti hyvin huolissaan, suun auetessa kuin jotain kysyäkseen, muttei mitään järkeviä sanoja saatu ulos tässä tilanteessa. Henry oli itkenyt ennenkin hänen seurassaan, joten sitä toisen ei tarvinnut hävetä. Roswellia vain huolestutti kovin, tuttuun tapaansa. Rauhallisesti vanhempi miehistä nousi nojatuolistaan, kävellen itkevän kuninkaan eteen. Iän rypistämä käsi nousi korkeammalle, laskeutuen pojan tuuhealle hiuspehkolle hellästi silittelemään.




((En lopeta. Garrettia pitää joskus kurittaa, että oppii tavoille, kyllä. Sellaisia nuo pennut joskus ovat. Roswell kyllä varmasti virnuillen kysyy, että mitä hän Aranin mielestä sitten ajattelee? Kissimirrejä ei ainakaan. No homo Henry. Onko se vain minä, vai onko tämä hiekkalaatikko yhtäkkiä oudon märkä ja tahmea?))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Syys 06, 2013 7:11

Ei kai ollut yllätys, että nuori kuningas ennemmin tai myöhemmin murtuisi taas paineiden ja stressin takia. Kieltämättä ystävällinen ja muuten niin leppoisaksi muuttunut keskustelu oli outo aika moiselle hajoamiselle, varsinkin kun itku alkoi aiheesta, jonka Henry itse oli aloittanut. Hän itse oli kysynyt. Ehkä demonin vastaus vain oli kovin odottamaton, eikä Henry tiennyt muuta keinoa reagoida noihin sanoihin. Tietenkin Henry häpesi reaktiotaan, vaikka tämä ei ollutkaan ensimmäinen - ja tuskin viimeinen - kerta, kun nuorimies sarvipäisen seurassa kävi kyynelehtimään. Miten Roswell sattuikaan aina olemaan seurassa, kun Henry koki heikkoja hetkiään? Vai johtuivatko moiset purkaukset itse demonista? Roswell kieltämättä oli ainoa henkilö, jonka seurassa Henry koki turvalliseksi ja sallituksi hieman herkistellä ja kertoa murheistaan, vaikkei kuningas niistä mielellään puhunut kenellekään, ei edes Roswellille.

Kyyneleet jatkoivat virtaamistaan, Henryn yrittäessä pitää pillittämisensä mahdollisimman äänettömänä. Kuningas oli yksinkertaisesti vain liikuttunut kuulemastaan ja tämä oli nyt se reaktio demonin sanoihin. Henry tuntui selvästi kuitenkin välttelevän näyttämästä tätä tunnetilaansa, joskin sen piilottelu taisi olla aika turhaa juuri nyt. Ei vanhus sokea ollut. Saatikka kuuro. Tai tyhmä.
Siniverinen ei voinut kuin hätkähtää pienesti tuntiessaan vanhemman miehen kosketuksen yllättäen. Henry oli ollut turhan keskittynyt tunteenpurkauksensa rauhoittelemiseen, ettei ollut edes huomannut Roswellin nousevan ylös. Nyt tuo vanhus oli kuitenkin tullut jälleen lähelle ja kävi hellästi silittelemään tummanruskeaa hiuspehkoa. Henry nyyhkäisi kerran jos toisenkin, peitellessään kasvojaan yhä kämmenessään, kunnes kävi pienesti pyyhkimään kyyneleitä ja nosti kasvojaan pienesti.
"A-anteeksi" Henry sai sanottua nielausten välistä, samalla kun käsi kävi käärimään hihaa sen verran, että Henry saattoi suurimmat kyyneleet kuivata siihen.


// Lopeta. Pennuille näytetään kaapin paikka ja äkkiä. Aran ei tietenkään vastaa Roswellille, sehän ei kuulu demonille. Henry ei ole homoa nähnytkäppppppffffftftftfttph. HYI NYT LOPPU! PIDÄ HIEKKALAATIKKOS, MINÄ MENEN MUUALLE. //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Syys 06, 2013 6:44

Roswell tunsi pienen säpsähdyksen kätensä alla pojan päätä silittäessä, toisen ilmeisesti ollessa niin keskittynyt oman itkunsa piilotteluun, ettei ollut edes huomannut neuvonantajan lähestymistä, kosketuksen tullessa yllätyksensä. Eihän Henryä siitä voitu syyttää, aivan normaali reaktiohan se oli, toisella oli niin paljon muuta mielessä. Ei sitä aina voitu ympäristöä pitää silmällä. Demonin käsi vetäytyikin hieman kauemmaksi toisen sitä säikähtäessä, antaen toiselle tilaa, jos tuo sitä kaipasi. Tilannetta seurattiin rauhallisesti vieressä ja pojan elekieltä pidettiin silmällä seuraavaa siirtoa miettiessä. Hetken päästä käsi tosin laskeutui takaisin nuorukaisen laineikkaille hiuksille jatkamaan hellä silittelyään, käden liikkuessa hitaasti päätä myöten. Roswellin silmät olivat oikein rauhalliset ja lempeät toista katsellessaan, hymyn vanhoilla kasvoilla ollessa ymmärtäväinen ja ystävällinen. Tietenkään tuota ei haitannut se, että poika itki. Eihän sitä mukava ollut katsoa, jos kuninkaalla oli huono olo, mutta tippaakaan toista ei siitä syystä ainakaan arvosteltu. Se oli luonnollista ja joskus oli vain hyvä antaa kaiken purkautua ulos sen sijaan, että yritti pakottaa kaikkea pysymään sisällä seurauksista huolimatta.

"En näe mitään syytä, miksi pyytäisitte anteeksi, Teidän Majesteettinne," matala ääni kehräisi rohkaisevasti käden jatkaessa silittelyjään. Henry oli yrittänyt kovasti peitellä itkuaan, mutta selvästihän kaiken sen pystyi näkemään. Demoni ei tosin nähnyt mitään syytä itkun peittelyyn hänen seurassaan, eikä siitä missään nimessä pitänyt pyytää anteeksi. Luulisi kuninkaan jo tietävän sen ja oppivan jakamaan tunteitaan muiden kanssa paremmin.
"Jos jonkun pitää pyytää anteeksi, olisi se minä. Haluaisin sanojeni saavan Teidät hymyilemään, eikä itkemään," Roswell naurahti rauhallisesti päätään hieman pudistellen pahoittelevasti. Henryllä oli niin paljon huolia, ettei sarvipää halunnut lisätä niitä itse. Ei halunnut, mutta vanhuksella ei aina näyttänyt olevan vaihtoehtoja sen suhteen. Paljon tuo oli tehnyt asioita, jotka saivat kuninkaan murehtimaan, turhaan tai sitten aivan syystäkin. Niistä teoista ei oltu erityisen ylpeitä, mutta hemmetti, ei hän halunnut noin vain saada poikaa purskahtamaan itkuun keskustelun ohessa. Sehän tuntui pahemmalta, kuin haltiakuninkaan kimppuun hyökkääminen ilman lupaa.

"Meillä ei ole kiire minnekään. Käyttäkää niin paljon aikaa, kuin haluatte, Teidän Majesteettinne. Rauhoittukaa toki, kun siltä tuntuu. Olen tässä," demoni hymyili yhä silitellessään.




((En lopeta. Tök. Ei Garrettille vieläkään olla paikkaa näytetty, nyt se on vain hämmentynyt pentu. Roswell taas näyttää vähän turhankin ylimieliseltä ja voitokkaalta hymähtäessään, että vai niin. Demonisi taitaa vittuilla sinulle, Aran. Henry on maailman heteroin mies, fakta. Fakta kuten sekin, että housusi ovat nyt aivan hiekasta märät.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Syys 10, 2013 10:11

Demonin sanojen myötä Henrystä häpesi entistä enemmän reaktiotaan. Demoni oli halunnut vain saada hänet hymyilemään, mutta tässä Henry nyt sitten kyynelehti, kuin olisi kuullut suurenkin suru-uutisen. Ei Henry halunnut reagoida näin, mutta ei kyennyt tällä kertaa hillitsemään tunteenpurkauksiaan. Kai se oli väistämätön reaktio jossain vaiheessa. Harmi vain, että se tapahtui taas Roswellin seurassa. Toisaalta, ei Henry kyllä kenenkään muun seurassa haluaisikaan itkeä tai näyttää potevansa minkäänlaista masennusta tai murheita. Roswell oli ainoa, jonka seurassa Henry jotenkuten kykeni ilmaisemaan murheitaan.
"No jos se yhtään helpottaa, niin en itke surusta.." Henry kävi nyyhkäisemään surkuhupaisasti, pyyhkiessään yhä kyyneleitä hihaansa, demonin sukiessa ruskeita hiuksia.
Nuorukainen koitti hillitä nyyhkytyksiään Roswellin rauhoitellessa Henryä, kertomalla, ettei heillä ollut kiire minnekään. Henry saisi ottaa kaiken tarvitseman aikansa rauhoittumiseensa ja demoni lupasi olla siinä vieressä tukena. Moinen sai Henryn vain pärskähtämään uudestaan, yhä useampien kyyneleiden valuessa poskille.

Hetken Henry kuivaili kyyneliään, kunnes yllättäen otti nopeasti tukea käsinojista ja yhdellä, voimakkaalla työnnöllä nosti itsensä seisomaan ja kietaisi käsivartensa demonin ympärille, jälleen. Kasvot painettiin vasten vanhemman miehen rintakehää, nuoremman nyyhkäistessä kerran jos toisenkin.
"Kiitos.."

// Sinä kurja. Garrettille kyllä näytetään sitten aikaan. Tuo hymy kyllä pyyhitään tavalla tai toisella demonin pärstästä, usko pois. Henry on heteron synonyymi, fakta. EIKÄ OLE HILJAA MENE POIS SENKIN LURJUS //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ke Syys 11, 2013 3:01

Roswellin käsi jatkoi hellää sukimistaan, silitellen hitaasti läpi pojan tuuheiden hiusten. Tietenkään tuo ei nauttinut nähdessään Henryn itkevän, kaikkensahan lempeä vanhus tekisi, että saisi toisen olon paranemaan. Demoni pysyi hiljaa katsellessaan toista ymmärtäväisin silmin, oman pituutensa vuoksi tietenkin joutuen sen tekemään alaviistoon, mutta olihan kuningas lyhyempi mies ja vieläpä istumassa. Ehkä se jonkun toisen silmissä näytti alentavalta ja säälittävältä, mutta kaiken huolehtivaisuutensa ja hellyytensä sarvipää kuitenkin otteisiinsa laittoi. Henryn elämä oli jo tarpeeksi hankalaa, ei hän halunnut pahoittaa pojan mieltä entisestään säälimällä ja alentamalla toista. Toinen oli vahva nuorukainen, kuninkaan piti itsekin se oppia huomaamaan.
"Se tieto helpottaa, kyllä," Roswellin sanat olivat hiljaisia ja lempeitä, hymyn tuon huulilla leventyessä Henryn kertoessa kyynelten johtuvan jostain muusta, kuin surusta. Surullinen vanhus ei pojan halunnut olla, hymyn kertoen tyytyväisyydestään ylimääräisten ryppyjen lisääntyessä silmien ympärillä poskipäiden kohotessa. Keltainen katse muuttui kovin lämpimäksi ja välittäväksi sen säälivän ja surkean sijaan, käden yhä silittäessä eikä sitä silittämistä todellakaan voitu lopettaa kesken kaiken, kun kuningas itkuaan jatkoi.

Niin demoni ainakin oli ajatellut, mutta toisen yllättävä nousu sai käden lopettamaan liikkeensä ja vetäytymään kauemmas, tuon koko vanhan kehon jännittyessä hieman. Jännitys laantui nopeasti lihasten rentoutuessa, kun tapahtunut ymmärrettiin kunnolla. Hymy palasi huulille pojan käsien kiertyessä kehon ympärille, Roswellin hitaasti kietaistessa Henryn syleilyynsä. Olisihan hän voinut torua kuningasta, kuinka tuo ei saisi noin vain itseään rasittaa ja liian äkkinäisesti liikkua, mutta mitään sellaisia sanoja ei tullut suusta. Käsi vain nousi nuorukaisen selältä takaisin pojan takaraivolle, painaen laineikkaita hiussuortuvia litteiksi päätä vasten. Ote oli napakka ja tukeva, mutta toiselle annettiin kyllä tilaa liikkua, jos tuo sitä halusi.
"Siksihän minä olen tässä, Teidän Majesteettinne," sarvipää hymyili lempeästi Henryn painautuessa vasten rintakehäänsä,
"Arvostan kiitoksianne, mutteivät ne ole tarpeen."




((Olen aikamoinen ilkimys. Garrett änkyröi, eikä suostu näkemään mitään, sellainen pentu se on. Kunnolla sille pitää näyttää kerralla. Ja Roswellhan ei ikinä lopeta virnuiluaan. Nyt kun noin sanottiin, niin demoninhan on pakko virnuilla kuolemaansa saakka, aivan vain ilkeilläkseen. Tunnen oloni hyvin homoksi Henryn rinnalla. Sinä taidat vain tuntea tarpeen vaihtaa housusi.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Syys 11, 2013 6:49

Käsivarret kävivät kiertymään tiukemmin demonin ympärille, sarvipäisen avatessa jälleen suunsa. Henry kuitenkin varoi murskaamasta vanhusta - tosin, ei hänellä tainnut olla voimaa edes moiseen... - olihan Roswell juuri palannut kotiin ja oli selvästi jokseenkin uupunut. Tai no, kotiin ja kotiin... Henry halusi uskoa, että sarvipäinen piti hänen hoviaan kotinaan, ainakin tässä ulottuvuudessa. Koska sellaisen Henry halusi hovin olevan Roswellille. Koti, johon palata.
"Ei, älä sano noin. Anna minun kiittää sinua, ota vastaan kiitokset... Et ymmärrä mitä sanasi ja läsnäolosi merkitsevät" Henry nyyhkytti vasten sarvipäisen rintakehää, lähes mutisten sanansa, jotka vasten vanhempaa painuivat. Hän halusi osoittaa jotenkin kiitollisuutensa Roswellille, mutta ei tiennyt miten. Ja juuri nyt tämä pillittäminen ei oikein vaikuttanut kovin kiitoksenosoitukselta, vaikka moinen reaktio oli osin siitä johtunut.

Pikkuhiljaa alkoi Henry kuitenkin rauhoittua, nyyhkytyksen jäädessä pikkuhiljaa pois kokonaan. Myös kyynelehtiminen tyrehtyi, Henryn painaessa yhä kasvojaan vasten Roswellia, tasaillen samalla hengitystään. Hiljalleen myös Henryn ote hellitti demonista, pojan käsien käydessä valahtamaan sivulle, jonka johdosta Roswell oli oikeastaan ainoa, joka Henryä pystyssä piti. Olihan Henry jo oppinut tasapainottelemaan yhdellä jalalla, mutta jos pidemmän päälle aikoi seistä, kyllä hän tukea tarvitsi. Muutenkin Henry vaikutti yllättäen kovin veltolta, joskin piti itsensä vielä pystyssä. Siniverinen nojautui paremmin vasten demonia, hieraisten kasvojaan pienesti vasten sarvipäistä.
"Älä koskaan jätä minua... En selviä ilman sinua..."


// Olet, Kamala. Garrettia sitten lyödään ja käsketään ryhdistäytymään. Roswell lopettaa nyt sen virnuilun tai saa rautanaamion. Tosin sitten voisi vielä enemmän viduddaa jos se sieltä naamion takaa onnistuisi jotenkin virnuilemaan. Hyvä, sillä sinä todellakin olet homo Henryn rinnalla. En tiedä housujen vaihdosta, mutta uudet munasarjat tarvitsen kyllä koska vanhat taisivat nyt mossahtaa. Enkä taida olla ainoa. //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ke Syys 11, 2013 6:35

Roswell ei hellittänyt otettaan, muttei myöskään tiukentanut sitä vaikka poika kyllä puristi vanhusta käsissään kovempaa sanojen myötä. Oma otteensa demonin mielestä oli jo tarpeeksi napakka, eikä nuorempaa miestä tietenkään haluttu satuttaa liian kovalla puristuksella, eikä toista myöskään haluttu ahdistaa tai pakottaa pysymään liian lähellä. Henry sai nyt määrätä tahdin, eikä toisen tiukempi ote juurikaan haitannut. Jos kuningas tunsi sen tarpeelliseksi ja halusi niin tehdä, olisi sarvipää onnellinen, jos poikakin oli. Eipä vanhus voinut tuntea oloaan huonoksi, jos joku toinen nautti läsnäolosta näin paljon ja halusi halata itse asiassa, sehän vain tuntui hyvältä. Eivätköhän kaikki halunneet joskus tuntea olonsa rakastetuksi, omistaa jonkun, joka oikeasti välitti.
"Hyvä on," Roswell kävi naurahtamaan lempeästi hiljaisella äänellä, hyväksyen Henryn kiitokset, jos tuo niitä halusi ladella. Olisihan hän voinut väittää vastaan ja antaa syitä sanoilleen, mutta ei sille ollut tarvetta. Neuvonantaja ei juurikaan tarvinnut kiitoksia ja kykeni elämään aivan hyvin ilmankin. Ei kuningas ollut hänelle mitään velkaa, eikä mitään tarvitsisi sanoa, että kiitollisuus ymmärrettäisiin. Mutta jos se saisi pojan paremmalle tuulelle, oli sarvipää valmis syömään sanansa ja antamaan toisen tehdä, miten parhaaksi näki.

Käsi silitteli toisen päätä oikein hellästi, hädin tuskin liikkuen nuorukaisen takaraivolla. Kangas päästi pojan kyyneleet hiljalleen lävitseen, rintakehän ihon tuntiessa niiden lämmön ja kosteuden. Henrylle annettiin kaikki aika, mitä tuo vain voisi kaivata. Roswell ei ollut lähdössä mihinkään, eikä toista yritetty häätää tiehensä. Ote pysyi yhä toista tukemassa, vaikka nyyhkytykset pikkuhiljaa loppuivatkin. Vieläkään kuningas ei yrittänyt pois, mutta omaa otetta hellitettiin hieman, kun poika teki samoin. Nuoremman miehen kädet lopulta irrottivat itsensä demonin ympäriltä, mutta kerran kasvoja vielä painettiin kovasti rintaa vasten, ei neuvonantaja tehnyt samoin. Vanhat kädet pysyivät yhä toisen ympärillä, ottaen nyt taas kerran tukevamman otteen hellittämisen jälkeen. Roswell ei halunnut antaa Henryn kaatua, ollen nyt se pojan ainoa tukija toisen tasapainoillessa yhden jalan varassa. Pienempi keho tuntui kovin veltolta otteessa, eikä riskiä haluttu ottaa. Kuningas autettaisiin istumaan heti, kun tuo sitä halusi.

"Kunnes molemmille on parempi, että tiemme eroavat," demoni ilmoitti hymyillen,
"Niinhän me sovimme, Teidän Majesteettinne. En lähtisi, ellei se olisi Teillekin parhaaksi," sanat kehrättiin lempeästi käden jatkaessa silittelyään.




((Hirvein pökkijä tämän maan päällä on minä. Garrett kyllä purskahtaa kunnon itkuun, jos noin vain lyödään. Kun sattuu ja pelottaa ja ei saa lyödä ja buaa. Roswell ei lopeta virnuiluaan ikinä. Aina se tuntuu se ylimielisen huvittunut virne, vaikkei sitä näekään. Ja silloin varmasti myös aloitettaisiin sellainen piilovittuilu, joka on juuri ja juuri tarpeeksi hienovaraista tullakseen piilovittuiluksi lasketuksi, mutta kuitenkin niin selvää, ettei sitä voi olla huomaamatta. Kyllä monilla naisilla niin taitaa käydä, kun itse herra heteron (Henryn siis) näkee. Pitäisi Henryn heittää vaimonsa pihalle ja alkaa kunnon playboyksi.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Loka 07, 2013 2:37

Nyyhkyttämisen ohesta karkasi nuorukaisen suusta pieni, huojentunut naurahdus demonin hyväksyessä kuninkaan kiitokset. Henry halusi kiittää Roswellia kaikin mahdollisin tavoin, vaikkei varsinaisesti tiennyt, miten kiitollisuuttaan olisi parhaiten voinut osoittaa. Hän tuskin olisi näin hyvässä kunnossa tilanteeseensa nähden, jos Roswell ei olisi eksynyt Henryn elämään. Nimenomaan eksynyt, oli suorastaan ihme, että tyrmässä tavatusta demonista oli tullut näinkin tärkeä Henrylle.
Pikkuhiljaa alkoi Henry jälleen kerran palautua tunteenpurkauksestaan, nojaten yhä demoniin. Pieni häpeä alkoi taas hiipimään takaraivosta tietoisuuteen. Mitä jos joku muu sattuisikin todistamaan Henryn alati ailahtelevaa mielialaa tällä tavoin? Roswellin seurassa Henry sentään ei tuntenut oloaan niin vaivautuneeksi tunteenpurkauksien jälkeen, joskin kävi se nuorta miestä silti kalvamaan aina jälkikäteen. Hänhän oli kuningas, aikuinen mies, ei hänen pitänyt pillittää tällä tavalla vähän väliä. Hänellehän naurettaisiin, jos hovi saisi tietää näistä tunnekuohuista. Tai ehkä hänelle naurettiinkin jo. Jalkapuoli, nuori kuningas kun ei ollut kovin vakuuttava johtaja. Tai niin Henry ainakin ajatteli.

Hymähdys ja pieni nyökkäys olivat vastaukset sarvipäisen seuraaviin sanoihin. Niinhän he olivat sopineet, todellakin. Henry ei voinut eikä edes halunnut kuvitella tilannetta, missä demonin pitäisi lähteä, koska se olisi Henryn parhaaksi. Nuorimies ei uskonut sellaista tilannetta edes tulevan, mutta mistä hän sen tiesi loppujen lopuksi. Ei hän osannut tulevaisuutta ennustaa ja tuskin oli nyt tarpeeksi selväpäinen miettiäkseen kaikkia loogisia syitä, miksi voisi olla parasta, jos demoni poistuisikin.
Lopulta Henry kävi vetämään syvää henkeä, samalla kun vetäytyi hieman kauemmaksi demonista. Omat kätensä kävivät nousemaan ylös, ottaen kiinni Roswellin käsivarsista, näin varmistaen, ettei kuningas kävisi horjahtamaan. Vaikka demoni tuskin olisi antanut sen tapahtua, halusi Henry mieluummin itse auttaa itseään kuin olla kokoajan tuettavana ja pelastettavana. Näiden kuukausien aikana oli painovoimasta tullut hänen pahin vihollinen
Olen kunnossa Todettiin, aivan kuin vakuutellen myös itselle, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.


// Senkin pökö. Garrett ole mies. Kestä se kuin miepppfpfffftytftashaha. Roswell senkin pirulainen. Lopeta. Olet kamala. Ei saa. Kyllä Henry taitaa ruveta playboyksi aika nopeaan. Hyvän uran siitä saa. Kaikki ihailevat Henryä. Miesten miestä. Alfa urosta.
Katso sain vastattua. Maailma on mullistunut. //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Loka 07, 2013 9:08

Roswell hymyili poikaa yhä tukiessaan, katsellessaan toista lempeillä silmillään hiljaisena. Sanansahan hän oli jo sanonut, eikä Henrykään mitään sen erityisempää pulissut. Eipä toinen mitään sanoja sanonutkaan, vaikkei nyt aivan hiljaisena pysynyt hymähtäessään. Tyytyväinen demoni vain oli, kun kuningas ymmärsi tilanteen. Hehän olivat sopineet jo eroamisesta heti ensikättelyssä, ennen kuin neuvonantajan titteli edes otettiin vastaan, joten Henryllä ei ollut mitään huolia siitä, että vanha mies hylkäisi tuon noin vain. Kuka tiesi, mitä tulevaisuus toi mukanaan. Olihan se mahdollista, että tilanne tuntuisikin pojasta hylkäämiseltä, mutta se sopimus ja sanat tuon oli parempi mielessään pitää. Tuntui se miltä tahansa, ei Roswell lähtisi, ellei se todellakin olisi se paras vaihtoehto. Ehkei hän pystyisi sitä siinä tilanteessa selittämään, mutta kuninkaan täytyisi se uskoa. Nyt se ainakin näytti lohduttavan ja rauhoittavan nuorukaisen mieltä... Mutta toivottavasti sillä olisi sama vaikutus tulevaisuudessakin.

Demoni ei liikkunut mihinkään kuninkaan nousevan syleilystä ja tarrautuen nyt omilla käsillään vanhemman käsivarsiin itseään tukemaan. Tietenkin Roswell pysyi tukevana, ettei toisen tarvinnut horjahtaa tai pelätä. Olihan se viesti siitä, että tuohon pystyi luottamaan, eikä Henryn annettaisi kaatua missään asiassa. Vanhus olisi tässä niin kauan, kuin toinen halusi, pysyisi tukena loppuun asti. Oli kyse sitten seisomisesta tai jostain aivan muusta. Sehän oli neuvonantajan tehtävä.
"Olen iloinen sen kuullessani," sarvipää hymähti rauhallisesti poikaa edessään ja omaa otettaan hieman hellittäen, mutta antaen toisen tukeutua käsiinsä, jos tarvetta oli. Hymy ryppyisillä kasvoilla oli lempeä, kuten katsekin. Pidempänä miehenä kuningasta täytyi tietenkin katsoa alakenoon, mutta mitenkään alentavaksi sitä elettä ei yritetty pukea.
"Sanokaa toki, kun haluatte takaisin istumaan," Roswell hymyili, yhä pysyen toisen tukena.

"Jos tarvitsette jotain, olen tässä," tuo jatkoi vielä, hymyn yhä pysyessä vanhoilla huulilla keltaisten silmien räpytellessä oikein hitaasti ja rauhallisesti,
"Ja yritän jättää pienet tempaukseni vähemmälle," lempeä naurahdus karkasi huulilta, demonin tietenkin halutessa pysyä Henryn rinnalla ja olla paikalla, jos poika sattui apuaan tarvitsemaan. Se oli mahdotonta, jos hän yritti muiden perässä juosta varoittelemassa...




((Pökötän. Garrett ei ole miestä nähnytkään, niin. Ja Roswellhan on tietenkin tuollainen pieni piru, demoni kun on. Viatonta vain esittää, kun jotain valitetaan. Henry on kyllä niin miehekäs, että kaikki jäävät kakkoseksi. Vastaan hitaasti, koska olen pahis.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Loka 19, 2013 4:11

Vielä hetken Henry nähtävästi tasaili hengitystään, kunnes poika alkoi jo päällisinkin puolin vaikuttamaan rauhoittuneelta. Siltikään ei nuorimies käynyt kohottamaan katsetta demonin puoleen, vaikka pystyi suorastaan aistimaan keltaisen katseen tuijottavan häneen. Eihän se sinällään haitannut, mutta Henry ei omasta puolestaan vielä kyennyt katsettaan nostamaan. Sen sijaan monarkki tuijotti eteensä, selvästi vältellen mahdollista katsekontaktia.
Pärjään kyllä itsekin Henry kävi napauttamaan, vaikkei demoni mitään väärää ollut sanonutkaan. Poika vain koki tarpeelliseksi tuoda ilmi sen, ettei ollut täysin kykenemätön toimimaan omillaan. Siitä hän oli saanut huomautella vähänväliä kaikille ja jos totta puhuttiin, alkoi se jo kyllästyttämään Henryä. Siniverinen kun oli jo pienen elämänsä aikana tottunut tekemään kaiken itse ja omillaan, eikä turhaan halunnut ketään vaivata olemassaolollaan ja ongelmillaan.

Kuitenkin, siinä missä demoni kävi lempeästi naurahtamaan, hymähti myös Henry pienesti.
"Se olisi... Mukavaa. Tai jos meinaat moisia tempauksia tehdä, kerro edes etukäteen niistä" Henry hymähti viimein katsahtaen ylös demonin kasvoihin "Tai anna jonkun muun hoitaa homma. Eihän teidän vanhusten pitäisi riehua enää tuossa iässä" Pieni virne käväisi nopeasti nuorenmiehen kasvoilla, Henryn viimein käydessä irrottamaan otteensa Roswellista.
Kädet löysivät tiensä takaisin tuolin käsinojille, nuoremman miehen käydessä istahtamaan takaisin alas.
"Ehkä sinun pitäisi mennä lepäämään... Kyllä minä pärjään yksinkin, nyt kun tiedän, että olet palannut" Kuningas kävi hymähtämään, katseen pysyessä yhä demonissa.


// Senkin pököttäjä. Garrett ei edes tiedä, miltä mies näyttää. PIENI piru, kyllä. Pieni. Henry on niin miehekäs, että kaikki muut kokevat alemmuuskompleksia Henryn vierellä. Kaikista tulee neitejä, kun Henry astuu huoneeseen. Katso, vastasin. Sittenkin. Vuosien jälkeen. Olen palannut. Kyllä me vielä joskus saadaan nää pelit päätökseen. Joskus. Mutta sitten tulee uusia. Ja uusia. Ja uusia. Ja et pääse musta eroon ikinä //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Loka 19, 2013 6:04

Roswell jatkoi pojan katselemista, huomaten kuitenkin kyllä, kuinka Henry ei itse katsettaan nostanut kohdatakseen keltaiset silmät. Eihän siitä toista tietenkään syytetty, eikä siihen toista myöskään pakotettaisikaan. Ei sille ollut nyt mitään tarvetta, omalla tahdillaanhan kuninkaan annettiin edetä ja toimia. Totta kai pojan oma hyvinvointi oli demonille tärkeämpää, kuin jokin typerä katsekontakti. Hymy vanhoilla huulilla tosin vain leveni ja puski poskipäitä yhtä ylemmäs Henryn kovin uhmakkaasti tai kenties hieman häpeillen ilmoittaen, että hän kyllä pärjäsi itsekin. Vanhuksen silmien katse oli yhä kovin lempeä, eikä toisen sanoja otettu pahalla.
"Tiedän," Roswell vain kehräsi lempeällä ja rauhallisella äänellä hymisten, tarkoittaen kyllä tosissaan, mitä sanoi. Eihän nuori kuningas kaikkea itse osannut ja oli tietenkin typerää yrittää liikoja yksin. Poika oli kuitenkin vammautunut, eikä tuo kaikkeen enää pystynyt, mihin ennen. Ehkäpä neuvonantaja ei siitä puhunutkaan toiselle vastatessaan, viitatenkin enemmän siihen, että toinen yksinkertaisesti pärjäisi yksinkin monissa niissä asioissa, joihin tuo ei itse muka uskonut. Hän tiesi Henryn olevan hyvä kuningas, vaikka itseään vielä epäili, mutta hän kyllä luotti ei, tiesi toisen kykyihin. Nyt vain pojan pitäisi ymmärtää se itsekin ja sanoa, että pärjäisi yksinkin siinä tilanteessa.

Pojan pieni ja viaton ilkeily sai demonin vain päästämään matalan naurahduksen kurkustaan samalla, kun silmät muuttuivat muka niin toruviksi, kuin vanhus olisi kovastikin muka loukkaantunut toisen sanoista. Huumorillahan se tietenkin otettiin vastaan, vaikka kovin vähättelevältä Henryn sanat varmasti olisivat jonkun mielestä tuntuneet demonia vastaan.
"Varokaa toki sanojanne, Teidän Majesteettinne. En ole vielä niin vanha, ettenkö vielä johonkin kykenisi," sarvipää virnisti, leikkien kernaasti mukana. Olihan hän tullut vanhaksi ja ikä kyllä painoi tämän maailman kehoa niinkin paljon, että se jonain päivänä pettäisi pahastikin sinä hetkenä, kun sen toimivuutta tarvittiin eniten. Mutta demoni oli kuitenkin demoni, eikä vanhaa demonia todellakaan voinut rinnastaa vanhaan ihmiseen, vaikka samoja vaivoja tuon ihmismäisestä kehosta kenties löytyisikin. Tsytan jos joku sai kunnian huomata, kuinka vaarallinen vanhus voikaan olla.

"En voi luvata, että kertominen on aina mahdollista, mutta yritän kyllä. En halua Teidän huolestuvan," Roswell hymyili päästäessään pojan otteestaan toisen istahtaessa takaisin nojatuoliinsa istumaan. Demoni itse jäi vielä jaloilleen katselemaan toista, helpottuneen hymyn noustessa väsyneille kasvoille Henryn ehdottaessa lepoa. Väsynythän vanhus oli, mutta lepo ei siihen kyllä auttanut... Mutta jos siitä ei nyt kuitenkaan huomautettaisi.
"Lepo olisi meille molemmille hyväksi," tuo naurahti lempeästi,
"Suosittelisin Teidänkin tekevän niin. Nyt sen pitäisi olla miellyttävämpää," sarvipää nyökkäsi ottaessaan askeleen taaksepäin. Eihän se ihmekään ollut, että nuori poika oli väsynyt, jos ei edes voinut nukkua kunnolla, ihmiset kun unta tarvitsivat. Nyt Aranin ei enää pitäisi olla ongelma... Ja pitihän sitä tietenkin kokeilla, kuinka typerä haltioiden kuningas oikeastaan oli. Sopimuksen rikkominen kun olisi oikein tyhmä teko...




((Pökötän. Garrettin mielestä hän on ihanteellinen mies. Muut miehet ovat liian karvaisia ja haisevia. Ja pieni piruhan se Roswell on, sitä ärsyttävintä lajia. Jotenkin tuo löytäisi tavan piilovittuilla Aranille, vaikka Aran olisi pakottanut demonin lupaamaan, ettei piilovittuilua enää saisi tehdä. Henry on yksinkertaisesti vain liian miehekäs, ei ihmekään, ettei isänsä enää voinut tässä maailmassa elää poikansa varjossa. Peli ei lopu ikinä. Vaikka on vähän loppumassa.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 20, 2013 8:03

"No, katsotaan sitä sitten..." Henry hymähti demonille, joka kävi varoittelemaan nuorukaista sanojensa kanssa. Tietenkin Henry halusi mieluummin välillä vitsailla demonin kanssa, eiköhän tässä tarpeeksi jo oltu itketty ja murehdittu. Ja jos totta puhuttiin, Henry mieluummin ohjaisi keskustelun johonkin muuhun, kuin omaan kuntoonsa.
Roswell ei voinut luvata kertomisen olevan mahdollista joka kerta, mutta demoni kyllä aikoi yrittää. Henryn mieltä se helpottaisi, jos hän edes tietäisi, missä päin vanha sarvipää liikkui. Täydessä tietämättömyydessä oli kamalaa elää ja varsinkin odottaa! Henry ei halunnut kokea sitä enää uudestaan.
"Huolestun aina, kun en tiedä, missä ystäväni menevät..." Henry hymähti pienesti, katsellessaan yhä demonia.

Lepo oli kuitenkin tarpeen, molemmille. Vaikka Henry oli jo saanut käsityksen, ettei demoni varsinaisesti lepoa tarvinnut, halusi sarvipäinen varmasti kotiutua rauhassa. Tai näin Henry oletti. Kenties demoni kävisi... ruokailemassa, jahka ehättäisi. Roswell suosittelikin nuorempaansa lepäämään myös, muistuttaen, että nyt sen pitäisi olla myös miellyttävämpää. Henry ei voinut kuin naurahtaa pienesti, kuitenkaan luottamatta turhan lujasti siihen, että saisi Aranilta rauhassa olla. Sen näkisi pian.
"Kyllä minä jossain vaiheessa lepäämään menen.. Jahka kykenen" Henry hymähti ja kävi nyökkäämään pienesti, aivan kuin antaen demonille luvan poistua sanojensa jälkeen paikalta.


//pököpää. Garrett on neiti ja sillä siisti. Ja Roswell on iso piru. Kovin iso. Aran lyö jos tulet piilovittuilemaan. Tai no ei Aran lyö, vaan joku muu lyö Aranin puolesta. Ja niinpä, Harald ei enää kestänyt kun oli niin neiti Henryn rinnalla. Peli loppuu mutta tarina ei. njähähähähähähä. //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Loka 21, 2013 12:01

Roswell virnisti ilkikurisena, sen todellakin olevan kovin outo ilme jollekin niin vanhalle herrasmiehelle, mutta aina se pakotti itsensä huulille silloin tällöin. Kai sitä jokaisesta demonista ystävällisestä ja vanhastakin löytyi se lapsellinen pieni piru, joka nautti jonkin sortin pahanteosta. Tai ainakin sitten huumorista ja vitsailusta, jos ei muusta. Kyllä sitä silloin tällöin tarvitsi tällaistakin ilkikurisuutta ja hauskanpitoa iästä tai asemasta huolimatta. Sen onneksi näytti ymmärtävän kuningaskin, mutta tämä tilanne olisi hetkessä muuttunut oikein... Mielenkiintoiseksi, jos joku muukin tässä huoneessa nyt olisi. Kaikki kun eivät osanneet arvostaa viatonta ja hyvämielistä ilkeilyä...

"Muistakaa toki, ettei typerä demoni kovin vanhaksi tule elämään, Teidän Majesteettinne," neuvonantaja naurahti rauhallisesti, otettu tietenkin siitä, kun poika niin kovasti hänestä huolehti. Mutta niin monta kertaa oltiin jo sanottu, ettei syytä huoleen ollut. Kertaus tosin oli opintojen äiti, eikö? Silmät katsoivat Henryä oikein lempeästi. Oppisikohan toinen kuitenkaan sitä koskaan?
"En voi itseäni kovin nuoreksi kutsua, ja paljon olen joutunut kokemaan. Vieläkin olen silti hengissä," Roswell nauroi päätään pudistellen, ennen kuin haki taas kerran katsekontaktin poikaan,
"Vaikka luulisitte minun kuolleen, vaikka näkisitte sen tapahtuvan, vaikken tulisi tapaamaan Teitä pitkään aikaan... Olen mitä luultavimmin vielä hengissä, tarvitsen vain aikaa. Onhan minulla varasuunnitelmani," demoni nyökkäsi hymyillen. Tyhmä hän ei ollut, eikä toimenkuvaan oikeastaan kuulunut haukata enemmän, kuin oli mahdollista jauhaa. Täydellisiä ne suunnitelmatkaan eivät olleet, joten joku päivä virhe tultaisiin tekemään ja se koituisi kohtalokkaaksi. Mutta Henryn kohtalo taas ei ollut miettiä ja murehtia sitä.

"Tehkää se, Teidän Majesteettinne," Roswell hymyili pojan vakuutellessa, että kyllä vielä lepäämäänkin menisi. Kyllä kuninkaaseen uskottiin sen verran, ettei hänen tarvinnut nyt sitä olla näkemässä ja todistamassa. Henry lepäisi sitten, kun haluaisi ja kykenisi. Lopuksi sarvipää vielä suoristi ryhtiään, ennen kuin toi kätensä rinnalleen ja kumarsi syvään.
"Luultavasti näemme seuraavan kerran vasta yön jälkeen, joten toivotan Teille hyvät yöt jo nyt, Teidän Majesteettinne. Tosin, jos tarvitsette minua, tiedätte, mistä löydätte," neuvonantaja piti katseensa hetken aikaa maassa, ennen kuin hymyillen nousi taas suoraan, silmien katsellessa kuningasta vielä hetken aikaa väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Pienen nyökkäyksen kera tuo sitten kääntyi paikoillaan lähteäkseen käytäville. Demonilla kun oli vielä niin paljon tekemistä, mutta ensimmäiseksi piti nyt huolehtia siitä ravinnosta... Ja sitten velhonkin pitäisi ehdottomasti saada kuulla, mitä oikein tapahtui...




((Pök. Garrett ei suostu ottamaan neidin titteliä vastaan ja kiukuttelee lattialla. Pieni piru tuo Roswell on. Etenkin Henryn rinnalla, sillä Henryn rinnalla kaikki on pientä. Kyllä se demoni kuitenkin katsoisi turhankin huvittuneena Arania, vaikka läimäisyn saisikin. Se taisi sitten olla siinä.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Marras 07, 2013 6:15

Re: Paluu kotiin

Pieni virne käväisi nuoremman kasvoilla, Roswellin huomauttaessa, ettei typerä demoni kovin vanhaksi eläisi. Tottahan se oli. Ehkä Henry oli vain turhaan huolissaan Roswellista. Ehkä mitään syytä huoleen ei oikeasti ollutkaan. Kenties Henry murehti turhia, kyllä Roswell osasi itsestään pitää huolen, eikö? Olihan tuo tähänkin asti selvinnyt. Tosin, eihän Henry oikeastaan tiennyt, kuinka vanha Roswell loppujen lopuksi oli, mutta oliko sillä väliä? Demoni oli ainakin vanhempi, mitä hän!
Demoni kävikin kertomaan, ettei voinut itseään enää nuoreksi kutsua ja kokemustakin oli vuosien saatossa tullut. Saavutus kai se oli, että vanhus vielä hengissä oli? Katse kävi terävöitymään Roswellin kertoessa olevansa todennäköisesti vielä hengissä, vaikka demoni joskus kuolisikin, jopa Henryn todistaessa. Demoni tarvitsisi vain aikaa. Mitä ikinä se tarkoittikaan, se sai Henryn mielenkiinnon heräämään, mutta kuningas päätti jättää asiasta kyselyn toisaalle. Demoni oli ansainnut oman rauhansa, eikä Henry halunnut varastaa tämän enempää aikaa Roswellilta, vaikka demoni kuinka olisi sanonut, ettei se haitannut.

"Tiedän kyllä..." Henry hymähti kumartaneelle demonille, vanhuksen suoristautuessa "Mutta kenties en tule häiritsemään sinua... Jos sinulla sattuu vaikka olemaan... vieraita... taas..." Pieni virne käväisi nuorukaisen kasvoilla, Henryn muistellessa ensimmäistä kertaa, kun oli demonin luona käynyt iltamyöhäisellä kyläilemässä.
"Mutta hyvää yötä sinullekin. Miten ikinä päätäkään sen viettää" Kuningas kävi lisäämään, ennen kuin hyvästeli pienen nyökkäyksen kera sarvipään.


// Garrett on neiti, halusi tai ei. Pieni vain. Henry on suurin. Henry suuri ensimmäinen. Roswell perhana. Taisi olla siinä. Vai oliko. bom bom boooom //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Marras 07, 2013 6:38

Re: Paluu kotiin

((Garrett kiukuttelee yhä. Kyllä se siinä taisi olla, salaa Roswell vain käy Henryn luona ruokailemassa, senkin Henry. Ei kannata alkaa. Roswell kostaa kyllä pienet naljailut.))
EdellinenSeuraava

Paluu Makuuhuoneet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö