I'm a gift

Roswell heilautti kovin vähättelevästi kättään, eikä oikein osannut nähdä itseään tänä korkea-arvoisena herrana. No, olihan hänen arvonsa aika korkea näin kuninkaan oikeana kätenä, mutta hänellä ei ollut herran kasvatusta, eikä kovin moni aatelinen tainnut sisimmässään hyväksyä moista titteliä demonilta. Ja no, moni ihminen ei tainnut hyväksyä moista titteliä demonilla, mutta ehkä se ei nyt ollut se syy, miksi hän vastusti sitä itse.
"Ehkä tuo on kuitenkin hieman liioiteltua," sarvipää hymisi.

Ainakaan kaksikon ei tarvinnut istuskella kovin ahdistuneina tekemättä mitään huoneessa. Roswell aina piti siitä, kun sai tarjota jotain vierailleen – vaikka periaatteessa hän tarjosi linnan antimia, sillä eihän hän mitään itse ollut ostanutkaan. Demoni kuitenkin nyökkäsi toisen toiveille ja asetti kätensä polvilleen ennen kuin kampesi itsensä ylös tuolista, astellen makuuhuoneen ovelle rauhallisin askelin. Onneksi tähän aikaan oli vielä palvelijoita käytävillä, eikä Roswellin tarvinnut lähteä liian kauas pyytääkseen teetä itselleen ja vieraalleen. Vähän aikaahan siinä menisi, ennen kuin juoma saapuisi perille, mutta ei kai heillä mikään kiire ollutkaan.

Neuvonantaja ei kuitenkaan istunut takaisin odottamaan, ollen mieluummin ovella vastassa, eikä hän näin vanhana jaksanut kokoaikaa nousta nojatuolista istuutumisen jälkeen. Vierastansakaan tuo ei halunnut häiritä, antaen Rosalban selailla kirjan sivuja ja rentoutua samalla, kun hän vähän siisti kirjoituspöytäänsä ja niitä irtonaisia papereita, jotka nyt pistivät pahasti silmään naisvieraan ollessa läsnä…

Pian tee kuitenkin saapui koputuksen kera, demonin ottaessa tarjottimen ovella vastaan. Roswell ei voinut kuin olla tyytyväinen nopeaan palveluun ja siihen, kuinka palvelijat osasivat joskus laittaa mukaan niitäkin asioita, joita neuvonantaja ei olisi osannut pyytääkään. Tällä kertaa kuppien ja teekannun lisäksi tarjottimella oli myös pieni kori pikkuleipiä – ja totta kai se pieni purnukka hunajaakin löytyi tuomaan sitä lisämakeutta. Roswell toi tarjottimen nojatuolien keskellä olleelle pienelle pöydälle ja kaatoi teetä molempiin koristeltuihin posliinikuppeihin.

Sarvipää pääsi sitten vihdoin istumaan taas tuoliinsa, ottaen kupin lautasen kera käsiinsä ja sekoitellen hellästi punertavanruskeaa nestettä kupissa lusikalla. Aivan kuten nainen oli luvannutkin, pian tuon alkoi lukea tekstiä kirjan sivuilta. Olihan se kovin outoa vain istua ja kuunnella, eikä Roswell oikein osannut sanoa, oppiko tässä oikeastaan aivan yhtä hyvin ja nopeasti, kuin lukemalla… Mutta ehkäpä tämä ei ollut mikään oppitunti, eikä hänen sitä sellaisena kannattanut ottaakaan. Teekuppia tuotiin lähemmäs ja vanhus puhalsi teen pintaa kylmemmäksi, ennen kuin otti ensimmäisen hörppynsä. Olihan se aika omituista tehdä jotain tällaista näin hänen mielestään, mutta samalla se oli aika… Nostalgistakin. Roswell joi teetä hitaaseen tahtiin kuunnellessaan. Maan historia osasi olla kovin ikävää ja sotaisaa, joten ei hän voinut tuntea oloaan erityisen onnelliseksi. Haikeaksi se vain mielen veti, vaikkei hän ollut sotiin ottanut osaakaan.

Luettuaan neljännestä murhasta Rosalda nosti silmänsä kirjastaan: ”minä vaihdan mielipidettäni, laki saattaa olla mukavampaa”. Nainen hymyili ja kaatoi itselleen lisää teetä kunnon hunajamäärän kera. Niin kauan kuin hän muisti hän oli rakastanut makeita asioita. Hänen emäntänsä oli lahjonut häntä pienenä suklailla ja nainen epäili niiden olevan osasyy hänen korkeaan loppu hintaansa.

Rosalba katseli Roswellia ja puraisi kevyesti huultaan. ”Voinko minä kysyä jotakin?” Hän vilkaisi historiaa ja sitten demonia. ”Kuinka te päädyitte neuvonantajaksi? Käsitykseni on, että hovissa muita kuin ihmisiä ei usein katsota kovinkaan hyvällä. Jos ette halua vastata ymmärrän sen kyllä”, Rosalba lisäsi kiireesti ja vilkaisi kirjaa sylissään. Hän ei ollut ikinä saanut valita kohtaloaan ja jotenkin tuntui mielettömältä edes ajatella, mitä demonin piti tehdä päästäkseen hoviin sekä ansaita kuninkaan luottamus ja saada tuo kuuntelemaan itseään. Rosalba oli kerran jos toisenkin todennut, että hänen äänellään ei ollut suuren suurta merkitystä. Se teki toisaalta hänestä hyvän vakoojan, sillä kukaan ei kuvitellut kurtisaanin vaivaavan kaunista päätään asioilla. Kerran eräs asiakas oli todennut: ’elämäsi mahtaa olla helppoa, sillä sinun ei tarvitse murehtia muusta kuin sen päivän vaatteistasi’. Rosalba oli vain voinut hymyillä ja nauraa mukana. Mies ei ollut tiennyt hänen erottaneen palvelustytön, koska hän oli menettänyt asiakkaansa toiselle naiselle. Kurtisaanit olivat kilpailijoita keskenään ja jos hän osoitti heikkoutta hän menettäisi asemansa. Hän pelkäsi sitä päivää, kun joku muu oli häntä kauniimpi ja halutumpi.

Roswell vilkaisi naista päin hymy huulillaan kun lukeminen loppui ja mielipide historian ja lain lukemisesta muuttui. No, niin. Osasihan historia olla kovin masentavaa… Eikä hän ollut mitään erityisen mukavaa aihettakaan siitä valinnut.
"Mhh. Ainakaan lakikirjoissa ei puhuta oikeista tapahtumista," demoni tuumasi pehmeästi myhäillen ja käänsi katseensa teekuppiinsa. Olihan se erilaista, mutta ei oikeastaan mitään illanviettoluettavaa. Ei hänkään halunnut Rosalbaa tylsistyttää niin paljon, että nainen nukahtaisi. Ellei tuo haluaisi. Ei Roswellia oikeastaan haitannut, vaikka joku hänen huoneessaan nukkuikin – kunhan se oli henkilön oma valinta.

Katse nousi teestä takaisin Rosalbaan tuon kysyessä lupaa toiseen kysymykseen. Roswell kallisti päätään ja hymyili kysyvästi. Eihän hän voinut mitään kieltääkään, ennen kuin edes tiesi, mikä kysymys oli. Heleä naurahdus karkasi kuitenkin vanhuksen huulilta kysymyksen kuullessaan. No, ehkä se tarina siitä, kuinka hänestä oikein neuvonantaja tulikaan, oli aivan ymmärrettävä kysymys. Kyllähän se varmasti tuntui, no, suurimmasta osasta kovin oudolta.
"Se on totta," Roswell naurahti, nyökäten myöntyvästi. Ihmisten hoviin oli kovin hankala yrittää sopeutua, jos ei itse ollut ihminen. Sarvet eivät tainneet mahtua muottiin.

"Ei minulla ole mitään syytä olla kertomatta," vanha neuvonantaja hymyili ja siemaisi teetä kupistaan, ennen kuin jatkoi,
"Paikka neuvonantajana ei käynyt mielessänikään silloin, kun ensimmäisen kerran yritin hakeutua Hänen Majesteettinsa puheille. Se oli silloin, kun edellinen kuningas oli menettänyt henkensä ja Hänen Majesteettinsa oli vasta kruunattu. Halusin… Tietää, millainen henkilö uusi kuningas oli, sillä kuningas on tärkeä henkilö sodassa," Roswell hymisi ja laski teekupin lautaselle kädessään pienen kilahduksen kera, pitäen kuitenkin vielä rivasta kiinni.

"Tietenkin minut otettiin kiinni, olinhan demoni. Ei se haitannut minua kuitenkaan, en uskonut ihmisten saavan minua hengiltä. Hänen Majesteettinsa tuli tapaamaan minua, puhuimme aikamme ja Hänen Majesteettinsa otti minut siipiensä alle turviin. Sain asua linnassa, eikä kenelläkään ollut lupaa käydä kimppuuni," demoni jatkoi tarinansa kertomista, silloin tällöin siemaillen teetä tai pyöräyttäen sitä kupissa lusikallaan. Rosalbaan ei otettu katsekontaktia, sarvipään ilmeisesti eläen muistojaan ja katsoen jonnekin kaukaisuuteen hymy huulillaan.
"Hänen Majesteettinsa kävi luonani usein ja puhuimme. Ilmeisesti sillä tavoin Hän alkoi luottaa minuun, ja eräänä iltana hän ehdotti minulle paikkaa neuvonantajanaan. Jos totta puhutaan, minusta moinen idea oli suorastaan typerä monestakin syystä… Mutta suostuin sillä ehdolla, että katsoisimme, toimiiko se edes."

Katsoessaan historian kirjaa hän huokaisi:”mutta eivät nämäkään aina kerro totuutta. Historia on aina voittajan kertomaa tai tietyn puolueen. Kirjoittaja ei voi olla vain kuplassa ja tarkkailla maailmaa sieltä”. Rosalba punastui hyvin kevyesti. Ei hän yleensä sanonut mielipiteitään. ”Tai niin olen kuullut sanottavan”, hän lisäsi nopeasti. Hän oli huomannut sen omassa elämässään. Kaikki riippui aina kertojasta.

Naisen esittämä kysymys oli melko rohkea. Hän oikeastaan oletti, ettei saisi edes vastausta. Hän vilkaisi demonin sarvia ja silmiä. Hän oli todellakin päässyt helpolla omassa elämässään ulkonäkönsä vuoksi. Asiat olisivat toisin, jos hänellä olisi suipot korvat. Hän ei ikinä olisi edes päätynyt ihmisten kaupunkiin. Roswell kuitenkin yllätti hänet kertomalla kuinka oli päätynyt niin olemattamattomaan paikkaan. ”Kuinka he uskalsivat päästää hänen Majesteettinsa luoksesi? Olisi luullut, ettei kukaan halua päästää kuningasta jonkun luokse, jonka kaikkia taitoja ei tiedetä” Rosalba huomasi kysyvänsä ennen kuin esti estää itseään. Hän myös puri huultaan jottei jälleen kerran pyytäisi anteeksi.

Rosalba siemaisi teetä ja katseli neuvonantajaa. Hän vilkaisi kattoa ja sanoi ehkä sen illan rohkeimman mielipiteensä ääneen: ”minusta on hyvä, että te olette hänen majesteettinsa neuvonantaja. Minulla on ilo tuntea useita hovin jäseniä. He ovat toisinaan kovin samanlaisia ja… Hyvä neuvonantaja antaa neuvoja uusista näkökulmista”. Nainen vilkaisi demonia. Hän ei halunnut kuvitella tilannetta, jossa hänen verenperimänsä tulisi esille. Hän ei olisi kauaa sen jälkeen halutuin kurtisaani kaupungissa. Todennäköisesti hän olisi kuollut kurtisaani sen jälkeen. Hän ei ollut kenenkään siipien suojassa.

Roswell nauroi. Miksipä kukaan päästäisi kuninkaan demonin luokse todellakin, oli se demoni sitten kahleissa tai ei.
"Niin," tuo hymisi päätään pudistellen ja katsoi alas teekuppiinsa, seuraten kynttilänvalon välkettä,
"Kuninkaalle on hankala sanoa ei," demoni jatkoi naurahtaen. Periaatteessa Henry kyllä saisi tahtonsa läpi vaikka ja missä asiassa. Todellisuudessa poika taisi kyllä olla sen verran sinisilmäinen, että uskalsi luottaa niihinkin, joihin kenenkään ei pitänyt. Tai kenties toinen vain kykeni näkemään sen, mitä muut eivät, Roswellin tapauksessa kun demonilla ei todellakaan ollut mitään epäilyttäviä ajatuksia. Mutta eihän hän sellaisia asioita maininnut ulkopuolisille, heikkouksien oli parempi pysyä muurien tällä puolen.

Mutta tyhmää se oli ollut. Uhkarohkeaa. Kuningas oli onnekas, että Roswell oli se ensimmäinen demoni, jonka läheisyyteen tuo oli päässyt. Nythän vanha sarvipää kykeni opettamaan ja puolustamaan poikaa… Kunhan vain oli tarpeeksi lähellä. Katse teekupissa kävi synkistymään hetkeksi.

Neuvonantaja havahtui mietteistään ja nosti katseensa naiseen, hymynkin palatessa uurteisille kasvoille. Ei hän voinut olla naurahtamatta, harvoinpa hän keneltäkään kuuli, että hän oli hyvä neuvonantaja. Demoni kostutti kurkkuaan lopulla teellään ja laski sitten kupin lautasineen pöydälle.
"Kai kaikki käyttäytyvät erillä tavalla suljettujen ovien takana, kuin muiden edessä," Roswell tuumi, hovissa kun oli oma tapansa, minkä mukaan muiden oletettiin käyttäytyvän. Aatelistenkaan elämä ei sekään ollut aivan niin helppoa, kuin olisi voinut luulla.
"Mutta… Kai tiedämme, olinko hyvä vai huono neuvonantaja sitten, kun urani on lopussa. Sitä ennen on hankala sanoa mitään…"

Rosalba hymähti sille, että kuninkaalle oli hankalaa sanoa ei. Hän ei tiennyt. Ei hän ollut ikinä lähellä. Hän oikeastaan pysyi mieluummin kaukana. Hän ei halunnut sotkea itseään liian isoihin asioihin. Hän vakoili mielellään alempia aatelisia, mutta kuninkaat olivat erisarjaa. 

Nainen ei nähnyt hymyä, sillä hän katseli liekkiä ajatuksissaan. Hän jos kuka mitä suljetut ovet tekivät ihmis luonteelle. ”Sinun ei tarvitse kertoa minulle sitä”, hän totesi ja hymyili pehmeästi. Kuinka moni mies olikaan herrasmies kunnes ovet sulkeutuivat. Sille oli syynsä, miksi Rosalballa oli palkatut vartiat piilossa vaatehuoneessa uusien asiakkaiden kanssa ja jonkin aikaa näiden jälkeen tai jos hänellä oli epämääräinen tunne. Rosalba oli kerran jos toisenkin maksanut itsensä kipeäksi ruhjeiden parantamisesta taikuudella. Se oli ammatillinen vaara.

”Jos olette saanut kuninkaan ajatusmaailmaan laajuutta, minä sanon sitä onnistumiseksi”, Rosalba totesi hymyillen, kuin ei olisi muistellut kamalia asioita. Hän joi teensä loppuun ja söi keksinsä. ”Tiedättekö, minusta tuntuu, että te pitäisitte shakista. Oletteko innokas pelaaja?” Rosalba vaihtoi aiheen takaisin johonkin keveään. Hän itse rakasti shakkia, mutta harvoin kukaan todella haastoi häntä ja hänen oli hävittävä. Miehet olivat surkeita häviäjiä lähes aina.

"En tiedä, voinko opettaa Hänen Majesteetilleen sitä," Roswell hymyili vastaukseksi naisen toiveille siitä, että hän kykenisi laajentamaan kuninkaan ajatusmaailmaa. Niin, hän taitaisi vain supistaa sitä – ainakin tiettyjen tahojen osalta. Henry kykeni luottamaan demoneihin… Mutta siinä oli vaaransa ja pojan täytyi oppia olemaan varovainen.
"Se, joka ottaa demonin neuvonantajakseen… Taitaa olla aika avarakatseinen henkilö," sarvipää naurahti. Toisin kuin edeltäjänsä, Henry välitti muistakin roduista – tosin pojan itsensä mukaan, taruolentovastaisuus oli enemmänkin isänsä maine, kuin se, mihin tuo oli oikeasti uskonut.

Kysymys shakista sai demonin nostamaan toista kulmistaan ja virnistämään. Olihan se aikamoinen hyppy edellisestä aiheesta, mutta kenties se oli tarpeen. Tässähän oltiin puhuttu sodasta ja kuninkaasta, mikä ei välttämättä ollut se tyypillisin aihe, mistä vähäpukeisen kurtisaanin kanssa yöllä keskusteltaisiin.
"Pelaan harvoin," Roswell myönsi, harvoinpa hänellä oli pelikumppaneita mukanaan, jos aikaa löytyi,
"Mutta… Tiedän säännöt."

Rosalba ei ottanut kantaa kuninkaan avarakatseisuuteen enää. Hän oli jo tanssinut vaarallisilla jäillä tarpeeksi. Shakki taas ei ollut laisinkaan vaarallista, sillä Roswell tuskin ärisisi hänelle huonona hävijänä. Demonista ei vain tullut sellaista tunnetta ja Rosalba oli oppinut luottamaan vaistoihinsa toisinaan. ”Onko teillä lautaa vai sävellämmekö oman?” Rosalba tiedusteli nousten seisomaan. Hän vei kirjan takaisin pöydälle jättäen pienen suirun merkiksi siitä, mihin asti hän oli lukenut. Demonin alkuperäinenkin kirjanmerkki oli mukana, jotenka mies voisi valita kummasta jatkaisi seuraavalla kerralla.

Kävellessään takaisin Rosalba nappasi viittansa ja pukeutui siihen. Se muuttui viitasta mekoksi muutamalla napilla, vyöllä ja naisen erinomaisella suunnittelulla. Tosin aatelisen puvuksi se oli aivan liian avonainen ja ihomyötäinen. Roswell ei vain enää nähnyt kankaan läpi. Siitä puvusta oli juuri tullut alushame. ”Vai onko linnassa pelihuoneita, mistä sellaisen voisi lainata illaksi? Vai pelaatteko mieluummin jotain toista peliä?” Rosalba tiedusteli hymyillen. Hän oli valmis haastamaan itse paholaisen pieneen otteluun. Hänen aivonsa kaipasivat liikuntaa. Hänellä ei ollut useinkaan toveria shakin peluuseen, jossa hän sai todella käyttää kykyjään. Olisi mukavaa voida omassa mielessään tietää, että hän oli haastanut neuvonantajan peliin.

"Ah, ei," Roswellin täytyi myöntää, ettei hän omistanut lautaa, jolla shakkia voisi pelata. ...Olihan hänellä paperia laatikoissa vaikka millä mitalla, varmasti pari puhdastakin sivua. Mutta paperi kyllä tuntui vähän turhan arvokkaalta, että siitä alettaisiin silpomaan shakkia varten, kun olihan niitä parempiakin vaihtoehtoja. Sitä varten Rosalban kyllä piti laittaa vähän enemmän vaatetta päälle, ettei niin demonia kuin naistakin ajettaisi luudan kera pihalle…

Demonin ei kuitenkaan tarvinnut siitä sanoa mitään, sillä Rosalba kävi vetäisemään viitan ylleen, josta parilla napilla ja vyöllä näytti tulevan vähemmän viitta ja enemmän asu – asu, joka peitti vähän enemmän ihoa. Ei se ollut mikään kerros kerrokselta rakennettu, painava iltamekko mitä yleensä aatelisneidoilla näki yllä, mutta mitäs siitä.

Neuvonantaja kallisti päätään ja mietti. Mistä sitä sitten shakkilaudan hakisi… Harvemminpa hän oli linnassa pelannut, mutta hän muisti kyllä nähneensä joskus… Roswellin silmät olivat jo sulkeutuneet, pehmeän, tuumivan äänen lähtiessä tuon kurkusta, ennen kuin mies avasi silmänsä.
"Uskoisin löytäväni laudan," sarvipää aloitti, nousten hitaasti tuolistaan polvet naksahtaen,
"Mutta teidänkin täytyisi tulla mukaani."

//Jos hittailin liikaa sano niin muokkaan //
Paperin tuhlaaminen ei tullut Rosalban mieleenkään, sillä se nyt vain olisi typerää muutaman pelin vuoksi. Sen sijaan pelihuoneita luulisi linnassa olevan edes yksi. Hän hymyili demonille mekkonsa kanssa ja pyörähti kuin näyttääkseen olevan lähes siveellinen neitokainen. Hänellä oli vielä lisää vaatteita palatsissa, mutta ne olivat hänen palvelijoillaan, jotka odottivat toisen uloskäynnin lähellä.


”Oletinkin niin. Näyttäkää tietä”, Rosalba totesi sujahtaen demonin käsikynkkään kuin se olisi täydellisen luonnollista. Hän antoi miehen viedä itseään ja katseli linnaa sen minkä kykeni. Hän olisi halunnut raahata Roswellin katsomaan muutamia kauniimpia käsityönnäytteitä, mutta tukahdutti oman mielihalunsa. Hän pääsisi pelaamaan shakkia, jotenka ilta olisi suhteellisen hyvä hänen mittapuullaan. 



Kun he pääsivät perille Rosalba sujahti sisälle. Yllättävän harva palvelusväen tai aateliston edustaja oli edes tullut heitä vastaan ja yksi oli ollut niin humalassa, että tuskin oli huomannut kaksikkoa. Täältä heitä tuskin yllätettäisiin. Rosalba tarttui kynttilään ja sytytti sillä muutamia muita nähdäkseen paremmin. ”Oih, tuo on taatusti yksi kauneimmista laudoista, joita olen nähnyt”, hän ihasteli huomatessaan pöydän. Hänen omansa oli kaunis, mutta jo käytössä kulunut. Tämä oli hieman eri sarjassa painiva jo nappuloiden yksityiskohdilla.

Roswell nyökkäsi naiselle ja valmistautui lähtemään huoneestaan, jotta voisi johdattaa toisen sinne, minne halusikin. Kuitenkaan tuo ei ollut osannut odottaa Rosalban yllättäen iskevän kiinni ja tarttuvan käsivarteen, saaden sarvipään pysähtymään ja vilkaisemaan sivulleen. ...No, kai hänen sitten piti vierastaan tällä tavalla kuljettaa, mikäpä siinä sitten. Demoni hymyili katsellessaan lyhyempää naista, asettaen itsensä sitten hieman parempaan asentoon voidakseen taluttaa toista kunnolla.

Makuuhuoneen ovi avattiin ja vanhus asteli pitkin käytäviä rauhallista tahtia daami käsivarressaan. Illan myötä linnan käytävät aina rauhoittuivat, ihmisten hankkiutuessa omiin huoneisiinsa ruokailemaan ja viettämään vapaa-aikaansa, ennen kuin panivat yöpuulle. Tämäkään päivä ei ollut mikään poikkeus, eikä kovin monia ihmetteleviä silmiä ollut tarkkailemassa parivaljakkoa. Siellä täällä näkyi kuitenkin vartijoita asemissaan, ja Roswell kävikin aina nyökkäämään vastaantulijoille ja muillekin, joiden kanssa katse kohtasi.

Demoni johdatti Rosalban mukanaan ovelle, jonka mies kävi avaamaan – ja päästämään naisenkin sisälle. Linnassa oli satoja huoneita, mutta kaikki niistä eivät suinkaan olleet suuria, kuten juuri tämä huone. Se oli kuitenkin tarkoitukseltaan pieni ajanviettohuone, ollen kalustettu parilla istuinryhmällä ja pöydällä, joissa kuka tahansa voisi viettää aikaansa ystäviensä kera. Huoneesta löytyi kirjahyllyjäkin, mutta eihän tämä huone mitenkään ollut verrattavissa linnan suureen kirjastoon – ja jos totta puhuttiin, kirjat taisivat olla siellä enemmänkin koristeellisuuden vuoksi…

Kaukaisin seinä oli pyöreähkö ja ikkunoiden peitossa, mutta tosin tähän aikaan verhot oltiin jo vedetty niiden eteen. Pelkästään istuskelemaan Roswell ei kuitenkaan naista huoneeseen tuonut, helpottuneen hymy noustessa sarvipään huulille tuon katsellessa ympärilleen ja nähden etsimänsä ikkunoiden läheisyydessä. Aivan kuten hän oli muistellutkin, huoneessa oli shakkipöytä – pimeässäkin neuvonantaja tunnisti sen muodon, kynttilänvalossa vielä paremminkin. Nappulat olivat jo odottamassa valmiina paikoillaan pelaajia.

"Sitä ei taideta käyttää tarpeeksi," demoni hymähti Rosalban sanoille ja lähestyi kohti pöytää. Huone tuntui kovin… Koskemattomalta, eikä siellä tainnut usein käydäkään ketään. Pölyt oltiin kuitenkin pyyhitty, joten ainakin siivoajat kävivät siellä, päivittäin luultavasti.
"Kenties te haluaisitte valita värin?" Roswell ehdotti, ojentaen kättään kohti tuoleja shakkipöydän ympärillä. Siinä samalla nainen sai päättää, kumpi olisi aloittaja.

Rosalba oli tottunut kävelemään jonkun käsikynkässä tai läheisyydessä. Lisäksi suuri linna oli kevyesti uhkaava. Hän ei ikinä, ikinä, myöntäisi sitä tosin kenellekkään. Ei edes itselleen. Hän ei vain halunnut eksyä vääriin paikkoihin, siinä kaikki!

Huone oli viihtyisä kynttilän valossa ja Rosalba sytytti pelilautaa valaisevat kynttilät. ”Sääli, se on kaunis ja tehty pelattavaksi”, nainen sanoi ja vilkaisi Roswellia virnistäen: ”onneksi me olemme pelaamassa sitä”. Hän näytti siltä kuin olisi sutjauttanut jotain kovinkin ovelaa salaliittolaiselleen. Todellisuus olikin paljon tylsempi kun hän istuutui tiukasti mustien nappuloiden taakse. ”Haluan nähdä kuinka neuvonantajat avaavat pelin”, hän totesi varmistaen nappuloiden olevan taatusti oikeassa järjestyksessä.



Rosalballe älylliset leikit, pelit ja keskustelut olivat intohimo. Hän ei yleensä kuitenkaan voinut harrastaa niitä syvemällä tasolla. Tieteeseen liittyi yllättävän usein mielipiteitä ja mielipiteet olivat vaarallisia. Sen vuoksi shakki oli täydellinen ja harmiton ajanviete. Kun Roswell oli aloittanut pelin Rosalba silmäili omia sotilaitaan arvioivasti ja alkoi liikuttamaan niitä. Hän vilkuili aina välillä vastustajaansa ja lähes aito hymy oli naisen kasvoilla. Se jos mikä oli harvinaista. Lisäksi hän tunsi olonsa yllättävän rennoksi, mikä oli täysin odottamatonta. Suurin osa väestä varmasti tunsi Roswellin läsnäolon jotenkin uhkaavana jo sarvien vuoksi, mutta ne eivät oikeastaan häirinneet. Rosalba olisi jopa halunnut koskea niitä, mutta koska mies ei ollut osoittanut mitään halua hänen kehoaan kohtaan oli käsikynkkä suurinta mitä hän aikoi tehdä.

"Minä aina kuvittelin, että kuninkaat pelaisivat shakkia. Se on vain niin... ylevä. Minut opetti pelaamaan vanha sotilas", Rosalba totesi ja ei kertonut kuinka sotilas oli ollut huorien turvana ja hän oli pelannut tuon kanssa maahan piirretyillä viivoilla ja itsetehdyillä nappuloilla kun toisella puolella sermiä asiakas oli tullut hoidetuksi. Hänen olisi pitänyt tarkailla aktia, mutta häntä se oli lähinnä ällöttänyt ja sotilas oli säälinyt häntä. Rosalba ei ollut sitä silloin vielä käsittänyt.

"Niin," Roswell naurahti naiselle. Niinpä niin, ainakin he olivat täällä pelaamassa. Eiköhän joku muukin joskus lautaa käyttänyt, mutta… Se taisi olla harvinaista. Jos totta puhuttiin, demoni uskoi linnasta löytyvän enemmänkin, kuin yksi lauta – olihan se sentään kuninkaiden peli! Ehkäpä tämä yksi huone ei vain ollut niin suuressa suosiossa, kun oli niin paljon, mistä valita. Rosalba teki kuitenkin valintansa värin suhteen, istuutuen tuolille niiden mustien nappuloiden puolelle. Demoni nyökkäsi ymmärrettävästi. Aloitus oli siis hänen.

"Kuten haluatte," mies hymyili ja käveli omalle tuolilleen, jolle sitten istahti,
"Muilla on tapana sanoa, että valkoisten pelaajalla on suuri etulyöntiasema kiitos ensimmäisen siirron," demoni katsahti ylemmäs kohti naisen kasvoja, hymy yhä huulillaan. Se oli hellävarainen kysymys, joka yritti varmistaa toisen päätöksen. Ei häntä olisi haitannut, vaikka Rosalba olisi päättänyt tässä välissä vaihtaa puolia… Mutta ilmeisesti toista kiinnosti hänen aloituksensa niin paljon. Se olikin aika uusi rooli Roswellille, yleensä hän antoi ensimmäisen siirron mieluusti muille ja oli itse mieluummin puolustamassa…

Neuvonantaja mietti siirtoaan hetken, päättäen kuitenkin pelata sillä tyypillisellä puolustavalla tavalla, vaikka nyt omasikin mahdollisuuden hyökätä. Miksipä sitä suotta muuttamaan tapoja, kun vastapelaaja ei ollut niihin ehtinyt tottua.
"Mhhm. Kyllähän kuninkailla on tapana pelata shakkia," sarvipää hymisi ja nojasi taaksepäin, ottaen rennomman asennon tuolissaan,
"Mutta… Ehkäpä näin sodan aikana kyseinen peli ei ole liikaa Hänen Majesteettinsa mieleen," Roswell tuumi. Ei hän ainakaan ollut kuullut kovin montaa pelipyyntöä pojalta – mutta sitten taas, yleensä heiltä löytyi vapaa-aikaa vasta illalla, milloin kuningas taisi olla liian väsynyt moiseen peliin.

Rosalba tiesi, että hän pelasi suhteellisen hyökkäävästi, mutta myös kuulemansa mukaan oudosti. Ilmeisesti naisten ei odotettu pelaavan hänen tyylillään. ”Niin, mutta ensimäinen siirto paljastaa paljon pelaajasta. Lisäksi tämä oli minun ideani”, nainen totesi eikä hievahtanutkaan penkiltään. Hän tuijotti demonin nappuloita odottavasti. Hän harvemmin muutti mieltään ja pelin vuoksi ei todellakaan.

Kun Roswell nojasi taaksepäin Rosalba oli kumartunut eteenpäin sormet huulillaan ja selkeästi pohtien. Hän siirsi omaa nappulaansa ja odotti. ”Tunnette siis moniakin kuninkaita”, Rosalba sanoi silmät tuikahtaen naurusta. Tosin silmät vakavoituivat kun demoni mainitsi sodan. Kurtisaani ei ollut kenenkään muun kuin itsensä puolella. Kukaan ei ollut tehnyt hänen vuokseen mitään ilmaiseksi. Hänen koulutuksensa hän oli maksanut viimeistä kuparia myöten takaisin. Hän oli aina ollut toinen vaihtoehto ja sellaiseksi hän jäisi. Häntä ei edes oltu haluttu tähän maailmaan. Suurella todennäköisyydellä hänen isänsä oli raiskannut orjansa. Sitä ei olisi tapahtunut ilman typerää sotaa. ”Kuka haluaa sotia huvikseen kun joutuu siirtelemään todellisia nappuloita”, Rosalba totesi ja vastasi demonin siirtoon. Hänen kasvoillaan ollut hymy ei edes värähtänyt.


Tavallaan hän alkoi käsittämään miksi Roswell vaikutti niin vanhalta, nuoresta ulkomuodosta huolimatta. Tuota varmasti painoivat monet asiat ja velvollisuudet. Kuka tahansa vanhenisi kun joutuisi miettimään elämää ja kuolemaa päivästä toiseen. Mikä oli oikea uhraus? Kehen voi luottaa? Rosalbaan ei ainakaan kannattanut ja nainen tiesi sen itsekin. Siksi pelaaminen oli hyvä ajanviete. Hän ei voinut kuulla mitään liian vaarallista. Hän vastasi aina demonin liikkeisiin mietittyään hetken. Hän hymyili leveästi saadessaan pienen voiton, mutta puraisi huultaan tehtyään erehdyksen. Hyvin hento ryppy ilmestyi puoliverisen kulmien väliin kun hän pohti ja naputti huultaan. ”Olette hyvä pelaaja”, hän totesi yhden siirtonsa aikana hymyillen. Hän piti siitä, ettei ainakaan tulisi voittamaan helposti ja jos hän häviäisi hän kerrankin häviäisi, koska mies oli vain häntä parempi.

Roswell naurahti pehmeästi ja pudisti päätään naisen tuumiessa, että hänen piti sitten tuntea montakin kuningasta.
"En voi sanoa, että olisi elämäni aikana puhunut monenkin kuninkaan kanssa," tuo hymisi ja kallisti päätään hymy huulillaan,
"Mutta pidän korvani auki," demoni virnisti. Henry olikin se ensimmäinen kuningas, jonka luokse hän oli tieten tahtoen tullut. Ei hän tarvinnut elämäänsä kuninkaita tai muita aatelisia, sarvipää oli aivan tyytyväinen sellaiseenkin elämään, missä ei ollut mitään yhtä loistokasta. Ei hän tarvinnut kuin ruokansa, tilanteita ja tapahtumia sattuisi aina ympärillä, ja uusia tuttavuuksia tavattaisiin. Jonkun asema maailmassa oli se viimeinen asia, mikä Roswellia kiinnosti.

Demoni nyökkäsi syvään Rosalban mietteille sodasta ja… Oikeista nappuloista. Shakkihan oli oikeastaan peli sodasta, heillä oli sotilaansa ja tarkoituksena oli saartaa vastapuolen kuningas. Samaa tapahtui nyt oikeassa elämässäkin, mutta sota ei ollut mikään peli. Asiat tapahtuivat oikeasti, oikeat, elävät otukset saivat kärsiä ja kuolla… Olihan se raskasta. Roswellista tosin oli hyvä pitää leikki ja tosielämä kaukana toisistaan, ja antaa shakin olla vain shakkia. Harmiton peli, ajanvietettä.

"Niinkö?" Neuvonantaja hymisi, katsoessaan ylös laudasta naisen kasvoihin. Ei hän koskaan ollut pitänyt itseään minään mestaripelaajana, eikä hän nytkään oikeastaan pelannut voittaakseen. Demoni reagoi enemmänkin Rosalban liikkeisiin, kuin yritti itse hyökätä nopeasti vastustajansa nappuloiden kimppuun. Virheet eivät kuitenkaan jääneet tuolta huomaamatta, ja sarvipää oli valmis iskemään silloin – tosin selvästikin sarvipää arvosti omia nappuloitaan sen verran, että varjeli niitä monilta uhrauksilta.
"Yritän ainakin parhaani pysyäkseni perässänne…"