Kirjoittaja Ivy » 22 Touko 2016, 16:15
Ophelia, Anemone
Perjantai iltapäivä oli ollut suhteellisen lämmin. Ehkä lämpimin sinä keväänä, vuoden lähestyessä hyvää vauhtia kohti kesään ja hyvää vauhtia myös Papitar Ophelia kiisi pitkin linnan käytäviä, hidastaen aina vastaan tai ohi tulevien kohdalla, mikäli näitä huomasi. Käsissään, vasten rintaa nuori nainen halasi rusehtavaa pulloa, joskin ei täysinäinen. Suurehkon viskipullon turvallisuus piti varmistaa Papittaren kiitäessä ripein askelin kohden makuuhuoneita, joissa hänelle oltiin kerrottu Prinsessa Lilyn juuri nyt oleskelevan. Lievä, suusta karkaileva kikatus viestitti linnantyöväelle hovin jumalansanansaattajan olevan epätavallisen hilpeällä tuulella ja sitä nimenomaan Ophelia olikin.
Papittarena, varsinkin hovin, hänen työnkuvaansa ei kuulunut pelkästään vapaaehtoisesti tulevien ihmisten kuuntelu, siunaaminen ja rukoilu. Joskus häntä saatettiin tarvita linnan tyrmillä, kuolemaantuomitun viimeisen siunauksen, synninpäästön antamiseksi. Nämä ihmiset olivat yleensä murhaajia tai epäiltyjä petturuudesta ja tai juonittelusta vasten kuningasta. Pahimman luokan rikollisia, joita ei katsottu hyvällä pitää Cryptissä. Ainakaan heidän alueillaan. Ja kuten aina, niinä harvoina aikoina, vastaanotto ei aina ole mitä lämpimin ja tavallista raskaampaa, tämän erityisen yksilön ollessa kaiken kukkuraksi vielä houraileva hullu, raukka, joka oli nähnyt sodan ehkä liiankin läheltä omaksi hyväkseen eikä enää välttämättä osannut solmia suhdetta Jumalaan ja vaikkei miespolo hänen sanojaan välttämättä edes ymmärtänyt, oli hänen se tämän puolesta parhaansa mukaan tehtävä.
Ophelia ei yleensä, tai ainakaan kovin usein, varautunut kolmanteen osapuoleen mitä tuli hänen ahdistaviin kysymyksiin maailmasta ja oikeudesta, hänen ollessa se ihminen jonka olisi kuulunut tietää se kaikki, oli nuorinainen päätynyt sotilastupien eliittikenraalille avaamaan sydäntään. Vastaan hän oli saanut rohkaisevia sanoja, vakuuttelua että hullulla olisi varmasti paremmat olot taivaassa taikka sitten oikeutetusti helvetissä, miten jumala nyt salli ja ettei miespolon kuolemantuomiosta kannattanut sen vuoksi harmitella, varsinkaan kun tämä oli ties missä mielentilassa murhannut kaksi lasta. Eliittikenraali oli saattanut pyöritellä silmiään, papittaren pohtiessa harmaata viivaa hyvän ja pahan välillä liiankin hartaasti, mutta kyllä Jumala tietäisi oikein tehtäväksi! Varsinkin parin kupillisen rauhoittavan teen jälkeen, kenraali Fritzin omaa seosta. Neuvon lisäksi, ettei asioita kannattanut ajatella niin syvällisesti aina, murhasta tulee kuolema, oli tekijä oikeassa mielentilassa tai ei, oli nuori brunette saanut käsiinsä myös sen viskipullon ennen teihinsä hätyyttelyä ja jotenkin jo niin nopeasti paremmalla mielellä, oli papitar totellut, kengän kantojen kopistessa kohden prinsessan makuuhuonetta.
Anemone, pieni enkelimäinen prinsessa istuskeli lattialla matonpäälle uuden, hienon raidallisen mekkonsa kanssa. Sen helma oli rikas kankaanmäärässä ja erityisen hauska, kuinka se meni kuin suurella kuplalle hänen ollessa polvillaan, näperöimässä kaulakorua lasisista, värikkäistä helmistä. Kaareva hymy mutta keskittynyt katse tarkkaili helmien läpimeneviä reikiä, päätellen samalla väriyhdistelmiä.
"Pitääkö Yvonne keltaisesta?" Anemone kysyi, nojautuen melkein koko pituudeltaan kohden pikkusiskoaan kuin olisi voinut saada vastauksen, mutta kysymys lieni yleinen.
"Luulen, että hän pitää?" Ane katsahti äitiinsä, nyökäten sitten itsevarmana lisäämään kolmea, keltaista helmeä peräkkäin.
Tämä herkeämätön keskittyminen joka olisi vaatinut melkein kieltä poskella, raukesi kolmen... Viiden musikaalisen rytmikkäästi kuuluvan koputuksesta oveen.
Ennen kuin kukaan olisi ehtinyt antaa ääneen lupaa tulla sisään, varsinkaan Anemone joka olisi halunnut korottaa ääntään, ovi avautui ja sisään astuikin tutut turvalliset kasvot.
"Lily!!" Heleän punaposkinen tyttö tervehti, huomaten tosin pian että huoneessa oli enemmänkin väkeä.
"Ophelia! Mitä sinulla siinä on..?" Anemone kysyi, nähdessään ruskean pullon jonka täti oli nostanut ruhtinaallisesti ilmaan.
"Oh se on lahja kenraali Fritziltä! Hän on niin mukava ja ajattelevainen, olet kasvanut Anemone!" Pullo asetettiin lähimmälle pöydälle, papittaren jokaisen käden liikkeen muistuttavan ennemminkin tanssiliikettä ja tanssista puheen ollen, kävi hän Anemonen luokse ottamaan tämän hämmentyneet kädet omiinsa.
"Olet leikannut kauniit hiuksesi!" Kävi seuraava observaatio, prinsessan noustessa jaloilleen, melkein potkaisten pienen helmiarkun täynnä lasihelmiä nurin, papittaren lähtiessä melkein ronskimman puoleisesti pyörittelemään pienempäänsä.
"Pieni vahinko kynttilä tulen kanssa! Mitä? eivätkö hiukseni ole enää kauniit?" Ophelia kysyi leikkisästi, vieden Anea ympäri ja ympäri pitkin lattiaa.
"On tietenkin! Se näyttää ihan vaahdolta!" Anemone keksi nopeasti, kieltäytyen sitten yhdestäkään ylimääräisestä tanssiliikkeestä jaloillaan jarruttaen.
"Mikä kohteliaisuus!" Vaahto hiuksinen papitar naureskeli pysähtyessään paikoilleen halailemaan Anemonea takaa.
"Satuinko pahaan aikaan Lily? Sain kuulla, että olisit tänään tavoitettavissa." Papitar rauhoittui kysyäkseen parhaalta ystävältään lannistamattomalla hilpeydellään.
//DA DA DAAAAAAAAAN !!!//