Ei puu jalkaa pahenna, ellei ole laho

//Saapuviksi odotetaan heidän ylhäisyytensä kuningatar Aksutar sekä kuningas Henry~//

Kerensa Scarlington

Aurinko alkoi päättää päiväänsä lähtemällä punertavaan laskuun, joka samalla vapautti monet ahkerat kädet askareistaan, kunnes huominen taas koittaisi. Hausmaalla ahkerasti rikkaruohoja kitkenyt nainen suuntasi yhtälailla raskaan päivän tehtyään askeleensa kotia kohden, ja matkalla kävi kumartamaan nöyrästi naishenkilölle joka oli juuri hänen mennessään hautausmaalle astellut. Kerensa nyökkäsi naiselle tuon poistuessa ja jatkoi itse askellustaan antaen katseensa kiertää viimeisien leposijojen yllä, jotka näyttivät niin kauniilta viimeisissä auringon säteissä.
Hänen ylhäisyytensä oli sonnustautunut punaiseen mekkoon koristeltuna kultaisin yksityiskohdin, jonka päällä oli harmaa löysä viitta, josta ylisuuri huppu oli vedettynä päähän. Kauniit lainemaiset kiharat tulivat molemminpuolin hänen kaulaansa, pitkinä ja ylhäisinä. Osa etuhiuksista oli vedetty taakse ja niistä oli tehty kaunis nuttura, joka nyt jäi hupun alle piiloon.

Kerri ojensi pitkiä kapeita sormiaan ja antoi niiden liukua hänen astellessaan läheisen hautakiven kovaa, karheaa pintaa. Osa hautakivistä oli erittäin koristeellisia ja sileäksi hiottuja, toiset taas ainakin paikoittain karkeampia ja karumpia. Hänen tarkkaavaisiin silmiinsä osui helposti kaikki uudet haudat niiden monien seasta, sillä vaikkei nainen enää tällaisissa paikoissa useasti vieraillut hänen pettämätön valokuvamuistinsa paljasti uudet tulokkaat. Hänestä oli oikeastaan jopa mukavaa pelata tällaista eroavaisuuksien etsintää, yksin omassa seurassaan - omassa rauhassaan.
Hautausmaan läpi kuljettuaan sinisilmän tie kävi eräälle tietylle hautaholville, joka näytti koreammalta kuin muut. Se oli suurempi, pikkutarkempi, pienet yksityiskohdat kaikkialla suorastaan huusivat että täällä lepäsivät arvostetut henkilöt. Tälläiset pikkuseikat tietysti jäisivät kokeneenmattomammalta silmältä huomaamatta ja kaikki huomaisivat vain korean vaakunan joka koristi hautaholvia. Se oli Scarlingtonien suvun komea vaakuna, joka merkkasi entisten siniveristen leposijaa.
Kerri laski mukanaan tuomansa kukkakimpun hautaholvin kivistä seinämää vasten ja painoi sitten kämmensänsä tuota vasten sulkien hetkeksi silmänsä. Hänestä paikassa oli suorastaan jotain käsin kosketeltavaa tunnelmaa - hautausmaassa, sekä tässä tietyssä paikassa. Hänen rakastamansa miehen kaikki esi-isät - oma isä mukaan lukien - lepäsivät näiden kiviseinämien sisäpuolella. Kerensa halusi osoittaa arvostustaan tehden vielä uskonnollisen käsimerkin, ennen kun kääntyi sitten katsahtamaan taas tulosuuntaansa. Hän veti keuhkojensa täydeltä ilmaa ja hengitty rauhallisesti ulos. Syksy oli taas saapumassa, hän tunsi sen tulon vaikkei vielä yksikään puu ollut pudottanut lehtivihreään, eivätkä yöt olleet viileitä. Silti sen tunsi jo tässä pienessä loppukesän tuulessa ja eriltä maistuvassa ilmassa.

Koreaksi laitettu Kerri asteli takaisin porteille päin ihaillen edelleen hautoja, huomaten sitten että erään hautakiven vieressä kasvoi pitkä rikkaruohokasvi. Hän kumartui alas ja pujotti sormensa syvälle kasvin juureen nypäten sen irti juurineen. Hetken hän katsoi tutkiskellen kasvia jonka oli juuri kitkenyt. Se oli yksinkertainen, mutta ihan sievä. Se täytyi kitkeä vain koska joku oli joskus päättänyt ettei pitänyt näistä kasveista. Ker laski kasvin hellästi hautakiven päälle ja sitten suoristautui takaisin täyteen mittaansa, ja huomasi jonkun muunkin eksyneen hautuumaalle.
"Iltaa," Kerensa aloitti pyyhkäisten samalla huomaamattomasti toista käsistään jolla oli äsken maata kaivanut, "Mikä suo minulle tälläisen ilon törmätä teihin täällä, ylhäisyyteni." Naisen kasvoille levisi rakastava hymy ja tuo asteli heidän välillään olevan lyhyen matkan umpeen lauseensa aikana.

[Aksutar]

Henry Scarlington

Pitkästä aikaa siniverinen oli lähtenyt liikkeelle, matkan kulkien pois linnanmuurien sisäpuolelta. Olihan se mukavaa vaihtelua jälleen pitkästä aikaa, vaikka jalkapuolinen kuningas kokikin aina yleisillä paikoillaan liikkuessaan pientä häpeää menetetyn raajansa suhteen. Mutta, sentään tällä kertaa kuningas oli liikkeellä vankkureiden suojissa. Ei hänestä ollut kävelemään kaupungilla pitkään - eikä se muutenkaan olisi siniveriselle sopinut! Joten, vaikka matka määränpäihin oli suhteellisen lyhyt, liikkui Henry mielellään ennemmin vankkurein kuin ratsain tai itse kävellen. Vaikka se kävely olisi kyllä hyvää tehnyt vaeltamiseen tottuneelle nuorukaiselle.
Tänään Henry oli kuitenkin lähtenyt liikkeelle erityisestä syystä. Syy oli puusepässä, joka viimein oli saanut mielenkiintoisen ja ennen kaikkea hankalan viritelmänsä koottua yhteen, pyytäen apua joltain keksijältä Nahorista. Henry luotti tähän puuseppään, joten oli sanomattakin selvää että nuori kuningas oli enemmän kuin innoissaan kun oli saanut viimein kirjeen kyseiltä mieheltä. Kirjeen, joka ilmoitti kuninkaan tilauksen olevan valmis.

Kuitenkin matkaan tuli pieni matka. Sen sijaan että kuninkaalliset vankkurit olisivat suoraa kaartaneet puusepän pajan eteen, suuntasivat ne ensin kirkolle - tarkemmin sanottuna hautuumaan porteille. Henry oli kuullut Kuningattarensa olevan vierailemassa hautuumaalla, kuninkaan kysellessä missä kumppaninsa mahtoi olla. Tietenkin se oli yllättävää kuulla, ettei kumppani hovissa ollut sillä hetkellä, mutta eipä Henry pahemmin halunnut rajoittaa Kerrin liikkumista. Kuningatar sai mennä missä halusi, kunhan piti mukanaan asianmukaiset vartijat. Henry ei halunnut, että mitään pahaa sattuisi kumppanilleen, joten jos kuningatar aikoi hovista poistua, sai tuo peräänsä väkisinkin muutaman vartijan - ihan vain varmuuden vuoksi. Ei näinä päivinä voinut olla varma mistään enää.
Vankkurit kuitenkin pysähtyivät hautumaan porttien eteen, Henryn kavuten itsensä ulos kuninkaallisenkoristeellisista vaunuista. Vaunuista, joita veti kaksi paria valkeita hevosia. Turhaa hienostelua jos Henryltä kysyttiin, mutta ei hän kehdannut perinteisiin puuttua. Saipahan tällä menopelillä osakseen katseita ja kunnioitusta, jos ei muuta.

Kainalosauvojensa avulla kuningas suuntasi hautuumaan puolelle, pitkin sitä soraista tietä, muutaman vartijan saattelemana. Katse etsi muistomerkkien keskeltä sen tutun henkilön, joka kuninkaiden hautaa oli tullut kunnioittamaan. Henry arvosti suuresti sitä, että Kerensa jaksoi Scarlingtonien hautaholvilla käydä muistamassa vanhoja kuninkaita. Vaikka ehkä kaikki kuninkaat eivät olleen niin samoilla linjoilla taruolentojen kanssa, mitä Henry itse. Kyllä Henry sukuaan kunnioitti - jopa isäänsä jonka kanssa yhteen oli kerran jos toisenkin, asiasta jos toisestakin ottanut yhteen - mutta ei sattuneista syistä ehättänyt Hautaholville niin usein. Hänellä oli vastuunsa, tehtävänsä kuninkaana ja se toisen jalan puuttuminen rajoitti liikkuvuutta - mikä taas hidasti paikkaan jos toiseenkin kiirehtimistä aikansa...

Kerensan noukkiessa satunnaisen haudan luota rikkaruohoja ylös, lähti kainalosauvojen avulla liikkuva kuningas lähestymään kumppaniaan. Hiljaa, sanomatta mitään, kasvoillaan kuitenkin se lempeänystävällinen hymy. Aina Henryn kasvoilla oli tuo ihailevanluottavainen ilme ja hymy, kun kuningatartaan katsoi. Kerensa oli hänelle kaikki kaikessa.
"Iltaa myös teillekin, neito hyvä", Henry kävi maireasti hymyillen vastaamaan Kerensan sanoihin, tietäen kyllä Kerensan ymmärtävän kumppaninsa vitsailevan kaikista turhan koreilevista kommenteista kumppaninsa puoleen. Heistä kumpikaan kun ei pahemmin perustanut loppupeleistä etiketistä, muuta kuin silloin, kun paikalla oli kolmas osapuoli todistamassa heidän keskustelaan.
"Ilon on ennemmin minun puolellani, Kuningattareni. Tulin tänne katselemaan hautojen kukkien kauneutta - mutta käy ilmi, että kaunein tällä alueella lienee seisovan edessäni", Katse pysyi hymyillen Kerensassa, samalla kun kainalosauvoihin nojaileva Monarkki nojautui pienesti lähemmäs kumppaniaan, "Mutta jos totta puhutaan, tulin tänne kun kuulin sinun olevan täällä. Haluaisin sinut mukaani käymään eräällä käsityöläisellä, mikäli et ole liian kiireinen".
"Voin toki mennä yksinkin ja odottaa sinua linnalla. Haluan sinun olevan kuitenkin paikalla, kun kokeilen.... erästä juttua..."


// TÄÄLLÄ OLEMME näin niikun neljältä aamuyöstä alkoi himosti inspaamaan tää sulle vastailu joten OTA TÄSTÄ VASTAUS NYT //

//Mitä vielä, minä koko päivän aikonu tulla vastaamaan ja keksinyt sitte jotain kiireellistä tekemistä :D ei jää kauas se 4am taas//

Kerensa Scarlington

Henryn esittämään imelään kohteliaisuuteen hautausmaankukkasista, Kerensa vastasi nyrpistämällä nenäänsä ja hymyilemällä myös maireasti. "Tämä paikka se vain saa minut erottumaan punaiseen kankaaseen kietoutuneena niin hyvin maisemasta", Ker sanoi viitaten kädellään harmauden varjoaman hautausmaan puoleen. Hän oli kuitenkin hyvillään saamastaan kohteliaisuudesta, ja kiitti hiljaa jälleen onneaan että hänen miehensä oli tuollainen imelien kohteliaisuuksien sampo.
Hänen rakkaansa kävi nojautumaan lähemmäs kertoakseen ihan vakavissaan mistä vierailussa todella oli kyse. "Kiire? Ei suinkaan, kävin jättämässä terveiseni jo, joten asiani on jo hoidettu," Nainen riisui hupun päästään ja katsoi miestään silmiin, "Joten tulisin erittäin mielelläni mukaasi, rakkaani."
Kuningas vaikutti kuitenkin salailevaiselta asiansa tiimoilla mitä kaupungissa pitikään oikein käydä vierailemassa ja se sai Kerensan silmiin syttymään tietynlaisen uteliaan pilkkeen, joka kimmelsi noissa tähtisilmissä aika usein. Tummahipiäinen nainen sujautti tottuneesti oman kätensä Henryn käsipuoleen, kainalosauvasta huolimatta. Hän halusi usein kävellä miehensä vaivasta huolimatta normaalien parien tapaan, eikä vain oman mieltymyksensä vuoksi vaan myös ettei Henrystä tuntuisi siltä että hänen kaunis vaimonsa jäisi jostain paitsi tuon pienen rajoitteen takia. Heidän käydessä jo astelemaan kohti vaunuja, vaimoke katsoi miestään tarkkailevaisesti lukeakseen jotain tietoja toisen kasvoista. "Miten sinun päiväsi on sujunut?" Hän kävi lämmittelemään keskustelua heidän lyhyen matkansa ajaksi.

Vasta vaunuun asetuttua, kun vaunujen ovi oli painettu heidän jäljestään kiinni, Kerensa päästi kasvoilleen kujeilevaisen hymyn ja hyvin sulava liikkeisesti vei kätensä Henryn syliin sivellen reittä hennoilla sormillaan. "Minkälaista juttua tässä ollaan menossa kokeilemaan? Vaatturille kenties? Vaiko sepän pajalle?" Hän kävi utelemaan mieheltään. Jokaisen kysymyksen esitettyään nainen yritti lukea sen aiheuttamasta reaktiosta miehessään osuivatko arvaukset edes lähelle. Todellisuudessa Kerensa oli erittäin kärsivällinen nainen ja olisi helposti jaksanut odottaa heidän saapumistaan perille, mutta tämä oli hänestä hauskaa. Yrittää lukea Henryn kasvoilta kaiken mitä vain irti sai. Eräänlainen versio tämäkin harrastus romanttisesta kumppanin kasvojen tuijottelusta.

[Aksutar]

Hymy otti noustakseen nuorenmiehen kasvoille, Kerensan ilmoittaessa olevansa valmis lähtemään samantien kumppaninsa matkaan, minne ikinä nyt olivatkaan matkalla. Hienoa, vaikka kyllä Henry mielellään olisi antanut Kerrille aikaa suorittaa hautuumaavierailunsa loppuun, vaikka se olisi aikaa enemmänkin vienyt. Mutta, kerta kuningatar sanojensa mukaan oli jo asiansa hoitanut, saattoivat he lähteä yhtä matkaa liikkeelle.
"Hienoa, lähdetään siis samantien", Kuuluikin ohimenevä tokaisu, kuningasparin lähtiessä kulkemaan polkua pitkin takaisin vankkureille, vartijoiden seuraten kiltisti perässä muutaman metrin päässä. Siitä oli jo tovi, kun Henry kunnolla oli ulkona liikkunut sauvojensa kanssa, eikä hän voinut sanoa pitävänsä siitä touhusta turhan paljoa. Lähinnä siksi, ettei pitänyt niistä katseista, mitä osakseen sai kainalosauvojensa kera.
"Päiväni on sujunut ihan hyvin, kiitos kysymästä. Toivottavasti myös sinun päiväsi on kulunut hyvin. Oletko Henrikiä tänään ehtinyt vielä nähdä?", Siniverinen tiedusteli kumppaniltaan tuon kysymyksen myötä, pitäen yllä lähinnä sitä kevyttä keskustelua kaksikon välillä.

Vasta vaunuihin päästyään Kerensa kävi kyselemään kuninkaalta yksityiskohtia tämän reissun suhteen. Henry naurahti pienesti samalla kun asentoaan korjaili penkillä, ennen kuin suunsa jälleen avasi.
"Sepälle. Puusepälle, tarkemmin sanottuna. Muistat kai, kun puhuin sinulle puujalan hankkimisesta?", Henry aloitti, kuulostaen jopa pienesti innostuneelta tästä reissusta. Harvoin Henry nykyään jaksoi innostua mistään, paitsi nyt perheestään, joka hänelle voimaa antoi vaikeinakin aikoina.
"Puuseppä sai viimein valmiiksi tilaukseni - hieman monimutkaisempi puujalka. Hän kuulemma joutui pyytämään apuakin sen mekanismin kehittelyssä, mutta toivottavasti se nyt toimii... ja ennen kaikkea sopii", Siniverinen kertoi, "Siksi halusin sinut mukaan. Tahtoisin, että olet ensimmäinen henkilö, joka näkee minun käyttävän sitä... Käymme hakemassa tilauksen sepänpajalta ja palaamme linnalle, niin saamme olla rauhassa kaksin".
"Olisi se muutenkin mukavaa viettää iltaa pitkästä aikaa kahden sinun kanssasi... Kunnolla, eikä vain vaihtaa vuoteessa muutama päivänkuuluminen...", Kuningas lisäsi vielä pienesti kumppanilleen hymyillen.

Vankkurit olivat lähteneet liikkeelle ja kaarsivat kaupungin leveämpiä katuja pitkin kohden puusepän pajaa, josta tilaus oli määrä hakea. Mukaan lähtenyt palveluspoika saisi sen kyllä noutaa sepänpajalta jahka kuninkaanvaunut pajan eteen pysähtyisivät, Henry ei valitettavasti halunnut vaunuista poistua näin kaupungilla, vaikka toki halusi henkilökohtaisesti kiittääkin seppää. Mutta, hän saattoi kutsua sepän myöhemmin linnalla käymään ja kiittää tuota sitten, kun jalkaa oli testannutkin.

Kerensa Scarlington

Elämä on hankalaa kaikille, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Silti kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä että se on silti vaativaa, varsinkin ne joilla oli peruspäiväänsä haittaavia vammoja, kuten puuttuva raaja. Sellainen saikin yleensä ihmisissä aikaan myötätuntoa, sääliäkin, halua auttaa vammasta kärsivää - se tosin ei usein säälin vastaanottajasta tuntunut kivalta. Kyllä, elämästä oli tullut kertaheitolla hankalampaa, muttei kenenkään säälivät katseet tehneet sille totuudelle mitään. Tämän Kerensa tiesi. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan nuori ja se oli kuin raajan menetys omalla tavallaan. Häntä ei enää koskaan kohdeltu samoin ja heitä veljensä kanssa säälittiin. Myötätunto paistoi ihmisten silmistä kun nuo tulivat tarjoamaan apuaan ja hymyilivät säälivästi. Kerri osasi siis hyvin asettaa itsensä miehensä asemaan ja kohdella tuota parhaansa mukaan tasavertaisena yksilönä, unohtaen toisen vamman.
"Päiväni on ollut oikein miellyttävä, ei suuria kiireitä tänään. Näin poikaakin aamupäivällä, tosin silloin pieni nukkui niin rauhaisasti että palasin katsomaan häntä myöhemmin päivällä. Kasvaa kovaa vauhtia, pian hänestä tulee jo hieno ja vahva prinssi ja myöhemmin kuningas." Kerensa rakasti lastaan syvästi ja äidin tunteet paistoivat hänen puheestaan kertoessaan pojastaan. Tummahipiäinen kuningatar oletti ettei hänen mies kiireiltään ollut tänään poikaa nähnyt, joten säästi tuon siltä kysymykseltä. Joskus häntä itseäänkin söi pieni syyllisyys, kun ei ollut ehtinyt viettää aikaa oman lapsensa kanssa.

Jälkimmäinen veikkaus oli osunut naulankantaan. Tai ainakaan se ei ollut osunut kokonaan ohi, nimittäin tässä oltiin menossa aivan tietynlaiselle sepälle, puusepälle nimittäin. Kerensa hymyili leveästi yllättyneenä että tänään todella olisi se päivä kun Henry pääsisi koettamaan itselleen keinotekoista jalkaa. Oli siitä tosiaan ollut puhetta ja kuningatar oli ollut kannustavin mielin moista kokeilua kohtaan. "Muistan kyllä, ja tämähän on vallan hienoa!" Ker iloitsi, "Ja usko alamaisiisi, jos kylän paras puuseppä rautaisten ammattilaisten kanssa on tehnyt tilaustyöksi sinulle puisen jalan, en usko että he hukkaisivat mittasi. Se istuu varmasti!" Kerensa rohkaisi miestään vähän uskovaisemmin mitä itsekään uskoi muttei hän tahtonut miehensä pohtivan mitään turhia kun tuon tulisi olla iloinen.
Kaksin, yhdessä miehensä kanssa. Se oli sulosävelmä nuoren kuningattaren korville. Olihan hän tiennyt jo Henryn tavatessaan kuinka kiireinen olisi mies tärkeässä virassa, koko kansan kohtalo painaen olkapäillä, mutta silti oli aina yhtä ihanaa kun heille siunaantui yhteistä aikaa. Ja mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa tätä upeaa päivää kun viettää se Henryn kanssa ihan kaksin. "Olen iloinen että saan olla ensimmäinen joka näkee ylhäisyyden taas kahdella jalalla", Kerensa sanoi leikkisästi hymyillen vaikka lause olikin muotoiltu vähän virallisemman kuuloiseksi.

Vankkurit seisahtuivat puusepän pajan eteen ja ei aikaakaan kun pajan ovi lennähti auki, nuori oppipoika kävi asettamaan siihen painoa että ovi pysyisikin auki ja itse seppä toi sisätä käsivarsillaan puistalaatikkoa, joka oli melko pitkä, mutta kapea. Puujalka oli varmasti sen sisässä. Seppä kumarsi syvään kuningasparin vankkureille ja palveluspoika kipitti avaamaan ensin kuningattarelle vankkureiden oven, että tuo pääsisi henkilökohtaisesti välittämään kiitoksensa taitavalle puumestarille. Paikalle oli kuitenkin kertynyt jonkun verran uteliaita kansalaisia katsomaan eikä heistä kumpikaan varmasti tahtonut aiheuttaa epäkohteliasta kuvaa. Henryn jääminen ymmärrettäisiin tuon liikkumisvaikeuksien vuoksi, katsottaisiin vain niillä myötätuntoisilla silmillä vankkureiden suuntaan ja siirryttäisiin sitten seuraamaan kuningattaren toimia, ehkä taas vilauttaen säälivää silmää yrittäessä kuvitella miltä tuntui elää raajarikon vaimona.
Kerensa ei katsojista välittänyt astellessaan vankkureista puusepän luokse, jolka tehtävään valtuutettu palveluspoika otti puisenpaketin ja lähti jo kiikuttamaan vankkureille Kerensan suodessa käsityöläiselle lämpimän hymyn ja vilpittömän kiitoksensa. "Kuningas toivoo että saapuisitte myöhemmin kutsuessamme linnaan, että hän voi kiittää teitä itse henkilökohtaisesti." Kuningatar vielä lisäsi ennen kuin lähti siirtymään takaisin vankkurien suuntaan, jossa palveluspoika odotti jo että voisi sitten sulkea oven hänen jäljestään että vankkurit pääsivät jälleen liikkelle tällä kertaa kohti linnaa.

"En tiedä sinusta", Kerri aloitti ja ujutti omat sirot sormensa Henryn sormien lomaan, "Mutta minä en ainakaan malta odottaa että pääset koettamaan uutta jalkaasi."

[Aksutar]

Henry ei edes harkinnut vaunuista nousemista. Ei nyt, kun kyseessä oli näin pikainen visiitti. Hän tulisi kyllä kiittämään seppää myöhemmin henkilökohtaisesti, kutsuessaan tuon hoviin, mutta juuri nyt Henry tyytyi pysyttelemään vaunuissa. Kuitenkin, Kerensa katsoi asiakseen käydä kiittämässä henkilökohtaisesti seppää, mikä tietenkin oli Henryn mieleen. Seppä varmasti arvostaisi kuninkaallista kiitosta heti ensitöikseen kun tilauksen luovutti ja sitten myöhemmin, jahka kuningas nyt oli ehättänyt puujalkaa kokeilla. Ikkunasta Henry seurasi varovaisesti kuinka Kerensa seppää kävi kiittämässä, samalla vilkuillen niitä uteliaita katseita jotka paikalle olivat eksyneet. Harvoin sitä näki kuninkaallisia liikkeellä kaupungilla, tietenkin kansa kiinnostui, varsinkin jos vaunut pysähtyivät jonnekin! Piti myös olla varuillaan, tällainen kaupunkikierros ja pysähtely tarjosi tilaisuuden myös salamurhaajille - joita onneksi ei ollut kovin montaa näkynyt vielä Henryn hallintokauden aikana. Kai sekin oli vain ajan kysymys...

Mutta, nyt ei ollut oikea hetki murehtia moisia. Kaikki meni hyvin ja Kerensa pääsi takaisin vaunuihin yhtenä kappaleena. Kuninkaan katse kävi laskemaan kumppaninsa käden puoleen, tuon livuttaessa sormensa miehen sormien lomaan. Hymyillen siniverinen kävi ottamaan paremmin otteen kerensan kädestä, nyökäten pienesti tuon sanoille.
"Tuskin maltan itsekään odottaa", Henry vastasi, "mutta, pianhan sitäkin pääsemme kokeilemaan".

Matka jatkui, vaunujen lähtiessä liikkeelle kohti linnaa. Kulku sujui hyvin ja keskeyttämättä, aina linnan pihalle saakka, jossa kuninkaallinen pari viimein kävi nouseaan pois vaunuista. Palveluspoika kera muutaman vartijan lähtivät saattamaan kuningaskaksikkoa linnalle, tuon nuoren palveluspojan kantaen sitä puista laatikkoa mukanaan kovinkin ylpeänoloisena. Kulku kävi läpi käytävien, rappukäytävän kautta toiseen kerrokseen ja siellä kuningasparin yksityiselle oleskeluhuoneelle.
Huoneelle saavuttua vartijoille annettiin lupa poistua, palveluspoika kävi laskemaan laatikon pöydälle ja ennen kuin poistui, tiedusteli poika kohteliaasti, tarvitsiko kuningaspari mahdollisesti jotain, josta hän voisi kertoa palvelijoille. Henry pudisti päätään, hänellä ei ollut mielessä mitään mitä olisi tarvinnut, mutta antoi Kerensan vielä puhua omasta puolestaan palveluspojalle, mikäli kuningatar jotain kaipasi.

Kun palveluspoika viimein oli poistunut, kävi Henry kainalosauvojen kera askeltamaan laatikon luo.
"Katsotaanpas...", Henry mutisi lähinnä itsekseen, samalla kun kävi laatikon avaamaan. Pitkästä aikaa kuningas näytti innostuneelta ja malttamattomalta. Ei tuosta ollut moisia tunteita näkynyt pitkiin aikoihin, stressin, huolen ja masennuksen painaessa niskaan. Vaikka Henry hymyilikin yhä, ei sen hymyn takaa paistanut aito onnellisuus niin usein enää.
Laatikon sisällä oli kuin olikin se puujalka - sekä koristeellinen kävelykeppi. Puujalka oli väriltään tummanpunertavaa puuta, joka oli hiottu ja lakattu viimeisen päälle. Se oli siisti, pallonivelellinen kapistus. Nivelkohta oli kuitenkin niin jäykkä, ettei jalka itsekseen heiluisi taikka alta romahtaisi jos sen varassa seisoi. Se piti itse hieman voimaa käyttäen taivuttaa, jos halusi puujalan luonnollisempaan asentoon esimerkiksi istuessa. Kuinka neroa, jos Henryltä kysyttiin.
Puujalan yläpäässä oli nahkainen, pehmustettu "kuppi", johon jalantynkä asetettiin. Siitä lähti kolme kappaletta remmejä ylös vyölle, joka oli tarkoitus lantiolle kiinnittää, sekä kupin ympärillä oli erikseen vielä pienempi kiristysvyö. Puujalan kärki taas oli muotoiltu jalkaterän mukaan, joten sen päälle saattoi helposti ujuttaa kengän, jolla kätkeä itse puisen raajan.
"No, kieltämättä se on ainakin näyttävämpi kapistus..", Henry naurahti nostaessaan koko komeuden pois laatikosta, istahtaen samalla tuolille pöydän ääreen.

Kerensa Scarlington

Oleskeluhuoneeseenn saavuttaessa vartiat jäivät jo joukosta pois. Palveluspoika laski kallisarvoisen lastinsa joka oli niin ylpeänä kantanut varovaisesti pöydälle ja alkoi tehdä lähtöä. Kerensa hymyili herttaisesti pudistaessaan päätään kertoen ettei tahtonut mitään. Niin sitten kävi ovi sulkeutumaan myös viimeisen ulkopuolisen perässä, ja kuningas pari jäi kaksin.

Ker pyörähti räväkästi oven suunnalta ympäri kohti miestään, niin että hänen mekkonsa helma heilahti suuri eleisesti perässä. "Avataan se!" tuo hihkaisi, avaten samalla harmaan viitan yltään ja antaen sen pudota lattialle. Henry oli täysin samoissa aatoksissa toisenpuoliskonsa kanssa ja oli jo laatikon kimpussa. Ensin Kerensa katsoi laatikkoa, mutta sitten nostaessaan katseensa Henryn kasvoihin, ei hän enää saanut silmiään irti tuon kasvoista. Vaikkakin kuningas oli sanomattakin komea, oli sota raastanut huolen ja murheen ryppyjä tuon kasvoihin. Ne samat juovat nainen oli nähnyt miehensä kasvoilla aina tuon murehtiessa suurta taakkaa, joka hallitsijan harteita painoi. Mutta nyt murheen uovat olivat saaneet siirtyä taka-alalle ja hallitsijasta oli tullut täksi pieneksi hetkiksi vain mies. Mies, joka saattoi olla iloinen ja malttamaton ja innoissaan. Tämä havainto sai Kerrin hymyilemään ja huokaamaan hiljaa onnellisena.

Katse palasi laatikon suuntaan vasta kun puujalka nostettiin sieltä ulos. Tummakutri päästi lyhyen vislauksen nähdessään kuinka viimeisteltyä ja tarkkaa käsityötä se olikaan. "Näyttävä ei ehkä riitä kuvaamaan sitä," Kerensa myötäili miehensä sanoja tuon istuutuessa tekoraajan kera. Hän heittäytyi polvilleen, katse tuossa merkillisessä kapistuksessa, aivan miehensä jalkojen - pikemminkin jalan - juureen juoksuttaen kättään katseen perässä pitkin tuon puista pintaa. "Merkittävä..." Kerri sanoi ihailevasti pysäyttäen sirot sormensa polvimekanismin luokse jääden tutkailemaan sitä lähemmin. Se oli kyllä jotain mitä ei kaikista puuraajoista taatusti löytynyt! Haastava sininen katse kohotettiin pian ylös Henryn silmiin. "Sovita sitä!"

Arkielämässä Kerensa oli oppinut missä asioissa Henry ei pärjännyt yksin, vaan tarvitsi avustustajan, ja hän oli aina siellä auttamassa ilman että miehen tarvitsi pyyttää. Mitä taas tuli asioihin jotka Henryltä kyllä onnistuisivat itsekin, ehkä hieman hankalamman kautta, Ker ei mennyt holhomaan miestä ilman että tuo pyysi apua. Hänellä oli jo vauva johon purkaa äidillisiä vaistojaan, eikä Henryä tarvinnut tukahduttaa avuttomuuden tunteisiin.
Kun Henry nyt lähtisi sovittamaan uutta jalkaansa, Ker olisi valmiina auttamaan kaikessa mihin apua vain tarvittaisiin, muttei lähtenyt suoraa tekemään työtä miehensä puolesta antaen tuolle mahdollisuuden yrittää ensin itse.

[Aksutar]

Into suorastaan kasvoi siinä missä monarkki huomasi kumppaninsa innostuksen ja mielenkiinnon tähän uuteen puiseen raajaan. Yksin tämän vastaanottaminen ja sovittaminen olisi ollut varmasti kovin ankeaa, mutta nyt kun oli tuttua, turvallista ja ennen kaikkea luotettua seuraa, ei Henry voinut kuin innostua kahta kauheammin.
Näyttävä ei todellakaan riittänyt kuvaamaan tämän puutyön laatua. Henry todellakin aikoi itse käydä henkilökohtaisesti kiittämässä puuseppää - jahka jalka nyt sopisi ja toimisi vielä täydellisesti. Selvästi vaivaa tähän oli nähty, puuseppä ansaitsi kaiken mahdollisen palkkion ja vähän vielä päälle tämän johdosta.

"Kai se on pakko!", Henry naurahti Kerensan suorastaan määrätessä kuninkaan sovittamaan uutta raajaa.
Hetken Henry käänteli mokomaa käsissään ja katseli, kunnes naurahti pienesti, ehkä hieman vaivautuneesti.
"Täytynee riisua ainakin päällimmäinen kerros jaloista, jotta tätä voi sovittaa", Eihän riisuminen näin kumppanin seurassa olisi pitänyt olla näin häveliäs ajatus Henryn mielestä, mutta jostain syystä kuningas ei ollut niin rohkea mitä ehkä mieheltä olisi voinut olettaa. Kerensan ja hänen suhteensa kun ei muutenkaan perustunut mahdolliseen fyysiseen vetovoimaan, vaan ennemminkin sielujen kohtaamiseen, joten riisuminen ja alastomuus - intiimistä kanssakäymisestä puhumattakaan - oli jokseenkin... hämmentävä kokemus nuorelle miehelle, joka ennen Kerensaa ei ollut pahemmin naisiin vetoa tuntenut.

Kerrin avulla tai ilman, Henry kävi riisumaan saappaan jalastaan ja laskemaan päällimmäiset housut alas, laskien ne pöydälle odottamaan. Myös päällimmäinen sisätakki poistettiin yltä, jottei se helmoineen olisi tiellä.
Puujalan pehmustettu, nahkainen pidike käytiin asettamaan vasten katkaistua jalkaa. Se sopi täydellisesti, joskin tuntui vähän kireältä - mutta ehkä se käytön yhteydessä vähän löystyisi. Remmit käytiin kaikki kiinnittämään paikoilleen ja kiristämään kunnolla, Henryn antaen Kerrin auttaa itseään, mikäli kuningatar halusi. Hyvin vähäpukeinen kuningas näytti kuitenkin itsekseen pärjäävän.
Jahka puinen raaja oli paikoillaan, Testasi Henry istuessaan muutamaan kertaan kohottaa katkennutta jalkaansa tuon puulisäkkeen kera. Olihan se raskas, hyvä jos Henry edes mokomaa ylös sai, mutta ehkä harjoittelu tekisi mestarin tässäkin touhussa. Hitaasti siniverinen kävi nousemaan ylös, varaten ensin painoaan ainoalle omalle jalalleen. Jahka oli täysin suoristautunut, uskalsi Henry tasapainottaa painoaan myös puiselle raajalle... Joka näytti kantavan yllättävänkin hyvin.
"Sehän toimii", Henry naurahtikin heti kun varsinaisesti kahdella jalalla seisoi. Tuntuihan se oudolta, jopa jokseenkin puistattavalta levätä katkaistun jalan painoa siihen pehmustettuun nahkasuojaan, mutta kai sekin vaati vain totuttelua.
"... Tuetko, jos yritän kävellä?", Kuului kysymys Kerensalle nyt, kun Henry oli pysynyt pystyssä tovin ilman apua. Kävellä hän ei uskaltanut itsekseen, mutta jos Kerensalta apua saisi, saattaisi hän mokomaa kokeillakin.

Kerensa Scarlington

Hymy kohosi Kerrin kasvoille kun hänen aviomiehensä, kuningas, totesi että kaipa se pakko oli sovittaa mokomaa raajaa kun näin komennettiin. Käsky oli tullut niin luontevasti ettei hän oikeastaan ollut ajatellutkaan sitä mutta se huvitti vähän nyt kun sen tajusi toisen kommentoidessa asiaa. Hymy muuttui jokseenkin virneeksi, Henryn tutkaillessa puujalkaa käsissään ja Kerensan tajutessa saman mitä Henry kohta ääneen sanoikin. Tieto siitä kuinka alastomuus oli yhä toiselle ujostuttavaa, suorastaan kihelmöi naisen vatsanpohjassa. Kerri rakasti aivan kaikkea miehessään, ja jos tuo olisikin ollut itsevarma-aina itserakkauteen-asti-tyyppinen kuningas ei nainen varmasti tuntisi samoin tuota kohtaan.
Auttaakseen miestään Kerrin piti nousta ensin itse seisaalleen, mutta ennen kuin tuo päätti auttaa konkreettisesti, päätti hän tehdä jotain muuta. Brunette vei kätensä selkänsä taakse, avatakseen mekossa olleeita nyörejä pitkillä sormillaan, niin että ylevätekele löystyi sen verran että siitä sai pujottauduttua vapaaksi, antaen mokoman tipahtaa lattialle. Mekko oli kätkenyt korsetin ja alushousujen lisäksi alleen myös muutaman pienen ruhjeen reisien, sekä pohkeiden kohdalla.

Ker astui nyt pois mekon keskeltä, miehensä luokse yhtä itsevarmana kuin aina ja tarjoutui nyt toisen avuksi riisuutumiseen. Vaikka hän yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä peruslukemilla, ei hän voinut estää pientä hymyä kiipeämästä suunpieliin, siitä oli taas jonkun aikaa kun he olivat tosiaan viimeksi saaneet aikaa toisilleen, saatika aikaa siitä kun he olivat viimeksi olleet vähäpukeisina viimeksi yhdessä.
Riisumisen jälkeen Ker istahti viereisen nojatuolin käsinojalle, antaen Henryn opetella laittamaan uuden raajan itsenäisesti paikalleen, tarkkaillen itse vierestä selvästi painaakseen muistiin kuinka se tehtiin. Henryn noustessa varovaisesti tuoliltaan ja lopulta uskaltautuessa varata painoa uudellekin jalalle - joka vaikutti sen kestävän - Kerensa taputti käsiään yhteen muutaman kerran vaikuttuneena.
"Se toimii, tosiaankin toimii!" Kerensa liittyi toisen sanoihin naurahtaen itsekin leveä hymykasvoillaan, kurottautuen siten tarttuakseen Henryn käteen, puristaen sitä molemmin käsin hellästi, kuin kanavoidakseen riemunsa tähän pieneen ja viattomaan fyysiseen kontaktiin, joka silti tuntui paljolta.
Henryn pyytäessä apua Kerri nyökkäsi hymyileväisenä, nousi jälleen seisomaan ja tuli miehensä luokse. Hellästi tumma hipiäinen nainen pujotti kätensä Henryn vyötärölle, olettaen Henryn sitten laittaen oman kätensä Kerensan olkapäille lisätukea varten. Sitten jäljellä olikin vain ensimmäinen askel, joka tulisi olemaan aivan valtava heille molemmille...

//Mitään tarinaa minä eteen vie, hmh//

[Aksutar]

Hetkeksi Henry kohotti katseensa kysyvästi puolisonsa puoleen, tuon käydessä vaatteita vähentämään. Mutta, ei siinä kauaa tarvinnut miettiä miksi Kerri oli yhtälailla kerrastoa vähentänyt. Moinen ele nostatti väkisinkin ujon, mutta kiitollisen hymyn nuoren monarkin kasvoille. Eipä hän kyllä kehdannut kumppaniaan pahemmin tuijotella, vaikka olihan kaksikko toisensa alasti nähnyt kerran jos toisenkin – silti tuntui rumalta tuijottaa suoranaisesti. Mutta juuri tuon takia hän Kerriä rakasti, nainen ymmärsi kumppaniaan paremmin kuin kukaan muu.
Silmään kävi kuitenkin osumaan ne ruhjeet kumppanin koivissa, Henryn pistäen ne merkille. Mitään hän ei kuitenkaan heti sanonut. Ei tarvinnut

Vaikka vielä mitään suurta ja mullistavaa ei oltukaan saavutettu, tuntui se pieni onnistumisen riemu tarttuvan kumpaankin osapuoleen. Olihan tämä omalla tavallaan suurta Henrylle, vaikka ei vielä yhtäkään askelta ollut ottanut.
Kerri tuli pyynnöstä kumppaninsa luo tuon tueksi, Henryn asettaen kätensä tuon hartioille, kevyesti tukea ottamaan. Ei hän halunnut varata liikaa painoa Kerrin harteille, vaikka kyllä tiesi Kerrin kestävän. Ennen ensimmäistä askelta kohotti Henry katseensa kumppaninsa kasvoihin, aivan kuin odottaen tuolta varmistusta siihen että oli valmis tukemaan, mikäli kaikki ei mennytkään niin kuin suunniteltiin. Varovaisesti nuori monarkki otti sen ensimmäisen askeleen. Se tuntui hankalalta, raskaalta, liikutella nyt alaraajaa jonka lihakset olivat käyttämättöminä surkastuneetkin hieman. Sillä jalalla nyt nostaa puista, suhteellisen raskasta tekoraajaa eteenpäin. Ei se helppoa ollut, mutta kyllä se onnistui. Katse valahti alas Henryn seuratessa oman jalkansa liikkeitä. Nuoresta miehestä näki kyllä, ettei se liikkuminen kovin helppoa ja vaivatonta ollut, mutta silti kasvoilla pysyi se pieni innostuksen hymy. Kyllä tämä tästä, kun vain treenaisi.
"Ei tämä olekaan niin helppoa mitä oletin", Henry naurahti itsestäänselvyyden muutaman askeleen jälkeen, "Mutta ehkä se tästä... Pikkuhiljaa..".

"Mitään uusia uutisia?", Henry kysyi yllättäen katseen noustessa jaloista takaisin Kerensaan, "Näemmä viimekerta oli vähän rajumpi, vai oveenko törmäsit?", Nuori mies jatkoi, varaten nyt painonsa täysin puiselle jalalle, nopeasti terveellä jalallaan käyden hipaisemaan niitä ruhjeita Kerensan jalassa. Äkkiä se terve jalka kuitenkin palasi takaisin tukemaan puista, tuntui yhä oudolta varata koko paino tuon ylle.
"Olethan kunnossa?", Vaikka tähän asti Kerensa täysin terveeltä ja hyvinvoivalta oli vaikuttanut, halusi Henry silti varmistaa, että kumppaninsa oli kunnossa. Ties mihin sotkuihin tuo eksyi aina valeidentiteetissään - joskin Henry kyllä luotti Kerensaan, ei tuo tyhmä ollut.


// TARINOITA. Katso täti mä sain vastattua yayyy ;u; ANTEEKS KESTO //