//Saapuviksi odotetaan heidän ylhäisyytensä kuningatar Aksutar sekä kuningas Henry~//
Kerensa Scarlington
Aurinko alkoi päättää päiväänsä lähtemällä punertavaan laskuun, joka samalla vapautti monet ahkerat kädet askareistaan, kunnes huominen taas koittaisi. Hausmaalla ahkerasti rikkaruohoja kitkenyt nainen suuntasi yhtälailla raskaan päivän tehtyään askeleensa kotia kohden, ja matkalla kävi kumartamaan nöyrästi naishenkilölle joka oli juuri hänen mennessään hautausmaalle astellut. Kerensa nyökkäsi naiselle tuon poistuessa ja jatkoi itse askellustaan antaen katseensa kiertää viimeisien leposijojen yllä, jotka näyttivät niin kauniilta viimeisissä auringon säteissä.
Hänen ylhäisyytensä oli sonnustautunut punaiseen mekkoon koristeltuna kultaisin yksityiskohdin, jonka päällä oli harmaa löysä viitta, josta ylisuuri huppu oli vedettynä päähän. Kauniit lainemaiset kiharat tulivat molemminpuolin hänen kaulaansa, pitkinä ja ylhäisinä. Osa etuhiuksista oli vedetty taakse ja niistä oli tehty kaunis nuttura, joka nyt jäi hupun alle piiloon.
Kerri ojensi pitkiä kapeita sormiaan ja antoi niiden liukua hänen astellessaan läheisen hautakiven kovaa, karheaa pintaa. Osa hautakivistä oli erittäin koristeellisia ja sileäksi hiottuja, toiset taas ainakin paikoittain karkeampia ja karumpia. Hänen tarkkaavaisiin silmiinsä osui helposti kaikki uudet haudat niiden monien seasta, sillä vaikkei nainen enää tällaisissa paikoissa useasti vieraillut hänen pettämätön valokuvamuistinsa paljasti uudet tulokkaat. Hänestä oli oikeastaan jopa mukavaa pelata tällaista eroavaisuuksien etsintää, yksin omassa seurassaan - omassa rauhassaan.
Hautausmaan läpi kuljettuaan sinisilmän tie kävi eräälle tietylle hautaholville, joka näytti koreammalta kuin muut. Se oli suurempi, pikkutarkempi, pienet yksityiskohdat kaikkialla suorastaan huusivat että täällä lepäsivät arvostetut henkilöt. Tälläiset pikkuseikat tietysti jäisivät kokeneenmattomammalta silmältä huomaamatta ja kaikki huomaisivat vain korean vaakunan joka koristi hautaholvia. Se oli Scarlingtonien suvun komea vaakuna, joka merkkasi entisten siniveristen leposijaa.
Kerri laski mukanaan tuomansa kukkakimpun hautaholvin kivistä seinämää vasten ja painoi sitten kämmensänsä tuota vasten sulkien hetkeksi silmänsä. Hänestä paikassa oli suorastaan jotain käsin kosketeltavaa tunnelmaa - hautausmaassa, sekä tässä tietyssä paikassa. Hänen rakastamansa miehen kaikki esi-isät - oma isä mukaan lukien - lepäsivät näiden kiviseinämien sisäpuolella. Kerensa halusi osoittaa arvostustaan tehden vielä uskonnollisen käsimerkin, ennen kun kääntyi sitten katsahtamaan taas tulosuuntaansa. Hän veti keuhkojensa täydeltä ilmaa ja hengitty rauhallisesti ulos. Syksy oli taas saapumassa, hän tunsi sen tulon vaikkei vielä yksikään puu ollut pudottanut lehtivihreään, eivätkä yöt olleet viileitä. Silti sen tunsi jo tässä pienessä loppukesän tuulessa ja eriltä maistuvassa ilmassa.
Koreaksi laitettu Kerri asteli takaisin porteille päin ihaillen edelleen hautoja, huomaten sitten että erään hautakiven vieressä kasvoi pitkä rikkaruohokasvi. Hän kumartui alas ja pujotti sormensa syvälle kasvin juureen nypäten sen irti juurineen. Hetken hän katsoi tutkiskellen kasvia jonka oli juuri kitkenyt. Se oli yksinkertainen, mutta ihan sievä. Se täytyi kitkeä vain koska joku oli joskus päättänyt ettei pitänyt näistä kasveista. Ker laski kasvin hellästi hautakiven päälle ja sitten suoristautui takaisin täyteen mittaansa, ja huomasi jonkun muunkin eksyneen hautuumaalle.
"Iltaa," Kerensa aloitti pyyhkäisten samalla huomaamattomasti toista käsistään jolla oli äsken maata kaivanut, "Mikä suo minulle tälläisen ilon törmätä teihin täällä, ylhäisyyteni." Naisen kasvoille levisi rakastava hymy ja tuo asteli heidän välillään olevan lyhyen matkan umpeen lauseensa aikana.