Delathos seurasi vierestä kuinka pikkuhiljaa Winder osoitti jälleen elonmerkkejä silmiään raottaessaan auki, sen myötä pongahtaen ylös. No, sentään tuo oli elossa, vaikka näyttikin kivulta irvistäen syystä tai toisesta. Kuuraparta katseli maasta polvistuneena Haukansilmän perään tuon yrittäessä pystyyn ja lähemmäs liskopetoja. Jos tuo olisi edes yrittänyt lähteä pidemmälle, olisi kapteeni käskenyt jonkun lyödä Darius maahan – jo oli kerran nähty mitä kävi, jos Oraakkeli iskisi uudemman kerran silmänsä Haukansilmään! Ja punaisen serpentin lisäksi ei juuri nyt ylimääräisiä loukkaantuneita tarvittaisi enempää…
Kuuraparta kävi kampeamaan itsensä vaivoin pystyyn, seuraillen miten kummallinen sumu kävi rinteiltä alas laskeutumaan. Toinen kulma nousi kysyvästi sitä seuraillessa – ei Del ollut moista nähnyt koskaan ikänsä aikana, joka pisti aivan uudella tavalla kylmät väreet kulkemaan niskaa pitkin, kun näkyvyys kauempana temmeltävään suurempaan liskokaksikkoon alkoi hiljalleen heiketä. Jotain oli tekeillä, mutta kukaan ei kyennyt varmaksi sanomaan oliko siihen syynä itse Ajankiitäjä, paikalle aikaisemmin saapunut nelisiipi joka Oraakkelia vuorostaan retuutti vai jokin muu.
Iriador huokaisi helpotuksesta Dariuksen äänen kuullessaan – sentään tuo oli elossa, se lohdutti mieltä valtavasti tässä muutenkin jo hankalassa tilanteessa. Darius kuitenkin käski katsomaan ettei joku kuiviin vuotaisi, mitä ilmeisimmin puhuessa Pumpkinista sillä hetkellä. Punapäinen ottikin omatoimisesti lähestyäkseen punaista serpenttiä, josta Lokene piti huolta. Kaikessa rauhassa, hitaasti, saaden varovaisuudestaan huolimatta Lokenen epäilevän katseen kohoamaan puoleensa – mutta karvaläjä myös tunnisti punapäisen, Lorythaksen ystävän, ja vaikka se hieman kävi pienemmän haltian lähestyessä irvistämäänkin, päästi se lopulta korkeahaltian polvistumaan pikkunaaraan vierelle.
“Pumpkin…”, sokea hymisi rauhallisesti, hätkähtäen pienesti kun valkea naaras turvallaan puski pienesti häntä vasten ja puhalsi lämmintä ilmaa päin. Sen katse oli anova ja apua pyytävä, ei Lokene halunnut menettää Sagaa tänne mistään hinnasta ja halusi luottaa siihen, että luokse tullut punatukka voisi jotain tuon vuoksi tehdä.
“Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, kiitoksena siitä talvesta”, sokea jatkoi rauhallista puhettaan, kokeillen varovasti serpentin nahkaa ja selvitteli itse haavaan kuitenkaan koskematta kuinka pitkälle se vuotava ruhje ylsi. Sen myötä punapäinen yksinkertaisesti lähti kiskomaan pitempihelmaisen takkinsa helmaa hajalle. Hyvässä lykyssä se peittäisi leveydeltään ainakin suurimman osan haavasta, jos sen saisi punaisen serpentin ympärille kierrettyä muutaman kerran – Pumpkin kun ei mikään isoin mahdollinen liskonkutale ollut, mutta sitä parempi näin niin kuin tässä tilanteessa. Mutta sitä iriador ei kykenisi tekemään yksin, vaan tarvitsisi jonkun apua Sagan haavojen sitomisessa…
Mutta se usva todellakin alkoi peittää allensa koko solan, eikä Vaern olisi osannut siihen kiinnittää huomiotaan Ajankiitäjän siipiä repiessään, ellei ilmassa olisi sen kaiken päälle alkanut haista outo, sähköinen käry. Se käry, kummallinen kolina taivaalta ja voimistuva tuulenujellus ei kuitenkaan ajanut Puolikäärmettä Oraakkelin kimpusta, ennen kuin jostain kauempaa myös pienemmät lohikäärmeet lähtivät kuorossa huutamaan joukoin. Ne lensivät kovin matalaltakin tästä kyseisestäkin solasta poispäin kamalalla kiireellä laumoittain, aivan kuin pakoon jotain, lopulta karaten nousevan sumun myötä näköpiiristä jonnekin. Ne lohikäärmeiden huudot kiinnittivät myös Kuiskauksen sotilaiden huomion, osan jo peläten että liskopetojaryntäisi solaan nyt lisääkin – mutta ne lensivätkin vain ohitse.
“
Kaikki lähemmäs haavoittunutta liskoa – joku katsoo Winderin perään ettei tuo yritä uudestaan tapattaa itseään!”, kuuraparta huudahti, tarratessaan lähemmäs tulleista sotilaista kiinni ja patistaen noita pienesti työntäen rohkeammin lähemmäs naaraskaksikkoa. Nyt piti pysyä ryhmänä, sillä jos joku hukkuisi usvan keskelle yksin, saisivat nuo sinne myös itsekseen jäädä harhailemaan ja odottamaan että näkyvyys paranisi.
Tähän saakka Lorythas oli kyennyt Ajankiitäjän alhaalla pitämään rimpuiluista huolimatta, mutta nyt se siivenjuuren repiminen lakkasi kun Vaern tajusi katseensa tuijottavan jotain valtavaa olentoa päin, joka usvan takaa alemmas katsoi itseään paljastamatta. Kaksi silmäparia tuijotti alas valkeiden liskojen puoleen, sumupilvestä kyeten erottamaan myös syystä tai toisesta pientä salamointia sähkön rätistessä hieman etäämmällä, saaden hopeaverisen seisahtumaan ensin täysin sijoilleen. Aivan kuin koko taivas olisi laskeutunut alas, mikä ajatuksena saikin Lorythaksen jo arvailemaan mistä oli kyse… eihän… tuo kyseinen olento pilvien keskellä ollut itse Taivaanturmelija?!
“Archelaus”, valtava naaraskäärme hymisi huvittuneen yleiskielellä rauhallisesti pilviinsä kääriytyneenä, saaden kumealla äänellään maan värähtelemään sanojensa tahdissa, “Kuten myös sinä, arojen valtias, joksi itseäsi nimität”. Yliparantaja Ajankiitäjääkin suuremmassa olomuodossaan oli saapunut paikalle seisauttamaan turhan pitkälle jo yltyneen taistelun. Shyvana oli nähnyt jo tarpeeksi - se oli saanut tarvitsemansa vastaukset ja nähnyt mitä halusi – kenenkään ei tarvinnut tämän enempää käydä ketään satuttamaan, päivän menetykset oli jo koettu.
Vaern kohosi Ajankiitäjän yltä muutamalla siipieniskulla ylös, lehahtaen harvinaisen äkkiä hieman rinnettä ylemmäs, katsoen ettei vanhempi yrittänyt enää kimppuunsa käydä tai perään tulla. Nelisiipi kävi kummallisen nöyräksi taas, sen kirjaimellisesti perääntyessä hitaasti kauemmas päänsä alhaalla kuin kumartuneena tuon suurimman naaraan edessä, siipien myötäillessä siinä missä kehokin maata. Se oli silti yhä valmis puolustamaan itseään Oraakkelilta, mikäli tuo perään lähtisi.
“Eiköhän tähän ole hyvä lopettaa”, Taivaanturmelija totesi, päätään kääntäen paremmin nähdäkseen usvansa lävitse Winderin ja tuon täällä yhä olevat joukot. Siitä lähti outo ulina kun Pandemona liikkui, eikä vain ohuen nahkan peittämästä kallosta, silmäkuopista palava valo siirtynyt aluksi edes järkevästi niitä edellisiä sijainteja myötäilemään! Ne katosivat täysin näkyvistä, ilmestyen sitten taas kirkkaampina tuijottamaan alemmas, kun naaras nojasi päätään hitusen taas lähemmäs terävän tuulenpuuskan piiskatessa sen myötä alemmas sumupilviin. Tuulenkantajan silmät vain tuijottivat alas, sen hymistessä rauhallisesti näin lähempää katsellessaan niin mitättömän kokoisia haltioita, etenkin Haukansilmää pilvimuuriensa lävitse.
“Kumppanini taisi kohdella teitä kovin kaltoin – mutta oma oli syynne, kun tänne varoituksista huolimatta tulitte. Opitko ehkä, Darius, tästä jotain?”, Shyvanan tuttunpuoleinen ääni tiedusteli kenraalilta, jonka kanssa hän oli tänään aikaisemminkin keskustellut ja suojatikseen tuon kumppaneineen ottanut. Näytti jopa siltä että valtava naaras olisi virnistänyt pilvien lävitse sanojensa myötä.
//
KAIKI MEIDÄN PASKET JUTUT NOOOOOOO! KUIDUT KOLOIHIN MENEE NYT, ET VOI ESTÄÄ. Elukkavuoren tarvitsen. Sinne voin sitten kissanpentuihin hautautua. Katsoa vierestä kuin sä vyöryt sit sinne marsuläjää. Corgeja tarvitaan! Ivy on tommonen edustava maskotti, päästään me vähemmällä kun voidaan istua niissä hajonneissa verkkareissa ja hypitään päin seiniä meidän ropetuksien takia//