Under The Surface || Aksu

[Crimson]

Iriador

Talvinen Quinn lepäsi hiljaisena iltaa myöten kirivässä pakkasessa. Vain kylmyys sai puut paukkumaan välillä siellä täällä. Milloin oravat ja muut pienet jyrsijät loivat omaa pientä elämäänsä puissa. Edes tuuli ei humisuttanut lehdettömien puiden oksistoja, kuten tavallisesti teki. Muuten metsä oli hiljainen jopa pelottavan hiljainen. Myös taivas oli täysin selkeä, antaen alhaalta katsojan nauttia kannella välkkyvistä tähtiketjuista mielin määrin, toisinaan jopa satunnaisista ohitse kiitävistä tähdenlennoista. Kuukin möllötti korkealla, valaisten paikaltansa allaan olevaa lumista seutua niin ettei ylimääräisiä valonlähteitä juuri tarvittu.
Sinisen kuiskauksen miehistö kenraaliaan myöten oli taittanut matkaansa uudessa, ei liian korkeassa hangessa läpi Quinnin. Eliittiryhmä oli paluumatkalta itäisestä metsästä, jossa se oli tavoittanut vihollisen eliittiryhmän aikaisemmin päivällä ja nollannut noiden aikeet täysin. Vääriä henkilöitä kaivattiin vähiten väärissä paikoissa, jonka takia oikeat henkilöt lähetettiin tavallisesti eliminoimaan mahdolliset epätiedetyt kuin tiedetytkin uhkat pitkienkin matkojen päähän.

Hyinen pakkanen sai itse kunkin tutisemaan kylmyydestä tuona kylmänä iltana. Iltana - tai oikeammin sanottuna hiljalleen saapuvana yönä joka Kuiskauksen miehistön oli määrä viettää ulkosalla teltoissaan pauhaavan joen vierellä. Se ei ollut jäätynyt kylmyydestä huolimatta kuin reunoiltansa, vain paikoitellen keskemmällä hiljaisten virtojen kohdalla saattoi olla ohut kerros jäätä, joka ei kantanut päällään kuin korkeinkaan pienimmän mahdollisen jyrsijän, hyvä jos edes jäniksen.
Kenelläkään ei ollut aikeita mennä kokeilemaan jään kestävyyttä joen penkereen vierelle. Ei varsinkaan Iriadorilla, joka pyrki kyyhöttämään jo valmiiksi mahdollisimman kaukana tuosta vetisestä helvetistä.
Nämä retket eivät koskaan olleet hänen mieleensä. Etenkään nyt, kun hän ei mitään nähnyt. Joskin punapää oli pistänyt merkille, että saattoi erottaa hämärästä alkaen epämääräisiä hahmoja ja liikkeitä sokeutuneilla silmillänsä. Se oli hyvä merkki, kenties, vaikkei Iriador juuri enää osannut välittää siitä näkivätkö hänen silmänsä ympäristönsä vai eivät. Hän oli oppinut elämään jo ilman näköaistiaan. Mitä siitäkin tulisi, jos sokealle yhtäkkiä annettaisiin näkönsä takaisin?

Tavallista lämpimämpään takkiin ja panssarittomaan virkapukuunsa sonnustautunut korkeahaltia huokaisi ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni ja kätensä niitä vasten. Mies istui selvästi kauempana muista, oman pienen hiipuvan nuotionsa ääressä. Hiilien kirkas liekki ärsytti ja sai sokean silmiä ja päätä särkemään, joka saikin Iriadorin kiroamaan hiljaa oman kotimaansa murteella. Yllättäen mies kuitenkin pomppasi pystyyn sijoiltaan ja poimi sokeansauvan toiseen käteensä, astellen lähemmäs muita.
Nopea ilmoitus toisille kävi mitä nuorukainen aikoi. Hetken kävelyretki itsekseen saisi purettua joesta koituvaa ahdistusta ja tulen aiheuttamaan päänsärkyä, jotta punapää olisi saattanut käydä viimein levolle huomista varten. Iriador osaisi pitää itsestään huolen, oli maasto sitten kuinka uusi tahansa. Kun yhteisymmärrykseen päästiin siitä, ettei nuorempi kauas aikonut, saati kauan aikonut retkellään viipyä, lähti korkeahaltia kahlaamaan lumessa eteenpäin kohden metsää, suoraa reittiä kauemmas joesta.


//Koska yksi ei koskaan ole tarpeeksi. Aksuuu (---D//

[Aksutar]

Darius, Pumpkin

Talvi. Voi kuinka Darius vihasikaan talvea. Liikkuminen metsässä oli hankalampaa kinoksien takia ja pakkanen kävi puremaan luihini ja ytimiin, pitkistä korvista puhumattakaan. Siltikään silmäpuoli ei valittanut, kun töitä sai. Nyt oli kuiskaus kenraalinsa mukana lähtenyt eliminoimaan vihollisen eliittejä, kerta yhden paremmin varustautuneen ihmisrykmentin tiedettiin päivystävän joen itäpuolella. Ja kuka olisikaan parempi eliminoimaan nuo, kuin Sininen kuiskaus. Eliittiryhmä, joka teki vihollisista selvää hetkessä, lähes täydessä hiljaisuudessa.
Kuten oletettua, oli kuiskaus onnistunut tehtävässään ja nyt palaamassa takaisin kaupunkiin. Ilta oli kuitenkin pitkällä, aurinko laskenut jo aikoja sitten ja pimeällä ei ollut mukava matkaa taittaa. Niinpä pystytettiin leiri.
Vaikka päätehtävästä oltiin selvitty, sai Darius silti rasittaa ajatuksiaan uusilla tehtävillä, vanhempien, kokeneempien sotilaiden käydessä kertaamaan kokouksissa kerrottuja uhkia, mitä metsässä tiedettiin liikkuvan. Kenraali olikin linnoittautunut kartan ja vanhempien sotilaiden kanssa yhteen pystytetyistä teltoista, harkiten mahdollisia reittejä takaisin kaupungille, josko he ehtisivät huomenna poikkeamaan joen viertä sen verran, että tarkistaisivat toisen alueen, jolla ihmisiä oli liikkunut. Joen ylitys oli muutenkin epämieluisaa hommaa itse kullekin, mutta Darius tiesi yhden, joka ei siitä todellakaan nauttinut. Iriador oli mukana, kuten suurin osa kuiskauksesta. Kuitenkaan tehtävien aikana Darius ei käynyt näyttämään sen pahemmin mitään läheisyydenosoituksia korkeahaltialle. Ei sen enempää, mitä muillekaan alaisilleen.

Nytkään Darius ei tiennyt tarkalleen, missä Iriador oli. Tuo oli aikuinen mies, kouluttautunut ja pätevä sotilas ja korkeahaltialla oli muita kuiskauksen jäseniä seuranaan. Ei Dariuksen tarvinnut katsoa Iriadorin perään vaikka ehkä olisi halunnutkin. Niinpä silmäpuoli oli onnellisen tietämätön siitä, kun Iriador päätti lähteä kävelylle metsään


Eräs toinenkin nautti öisistä pakkasista metsässä. Nuoreksi lueteltava serpentti naaras oli jälleen jättänyt ihmisten asuttaman kaupungin taakseen ja suunnannut metsään. Siellä suhteellisen pieni käärme saattoi nauttia omasta, alkuperäisestä ulkomuodostaan ja revitellä koskemattomissa hangissa kieriessään. Tummanpunainen naaraslohikäärme olikin jo viettänyt tuntia, toistakin metsässä riehuen, siinä ohessa ruokaillen saalistuksen jälkeen. Nyt kuitenkin metsässä riehuminen oli käynyt tylsäksi ja lohikäärme oli muuttanut muotonsa humanoidi illuusioonsa, suunnaten hitaasti mutta varmasti kohden kaupunkia.
Pumpkin oli pukeutunut lämpimästi sään käydessä kylmemmäksi. Normaalin asusteen päältä löytyi näin kireinä pakkasöinä myös pitkähihainen, harmaa villapaita sekä pitkät puuvillahousut. Jalkoja koristi paksut nahkasaapikkaat ja harteilla komeili pitkä, tummanharmaa ja hupullinen viitta. Kaulaa koristi vielä kaulaliina, joskin se tuntui lohikäärmeestä turhalta. Paitsi nyt, kun pakkaslukemat lähentelivät jo hyytäviä arvoja.

Lohikäärmemuodossaan Saga ei viitsinyt enää lentää. Hän ei halunnut ottaa riski, että sattuisi kaupunkiin suunnatessaan törmäämään ihmisten partioihin tai lentämään liian läheltä ihmiskyliä, sillä silloin hän olisi pulassa. Naaras ei todellakaan ollut kovin suuri lohikäärme, joten tuon kellisti helposti joukko vihaisia maajusseja, jos Pumpkin ei pakoon päässyt. Lisäksi näinä aikoina ei kannattanut jäädä kiinni..
Siispä tummahipiäinen nainen kahlasi hangessa kiroillen ja voivotellen, miten sitä nyt näin kauas tulikaan lähdettyä. Matkaan tuli kuitenkin uusi mutka, keltaisten silmien erottaessa liikettä metsässä. Tarkkaan nenään kantautui myös ihmisten tai jonkin muun humanoidin haju, tulesta puhumattakaan. Jossain lähistöllä oli leiri. Yksinäinen kulkija askelsi metsässä vain muutamien metrien päässä Pumpkinista, haltia tuo näytti olevan. Siitä Pumpkin ei voisi erehtyä. Ilmeisesti kulkija oli tullut leiristä ja oli matkalla.. jonnekin. No, utelias kun oli, ei Pumpkin voinut vastustaa kiusausta, vaan lähti lähestymään tätä yksinäistä harhailijaa.

Näytät kovin raskaasti varustautuneelta, ollaksesi vain iltakävelyllä metsässä Pumpkin aloitti, päästessään lähemmäksi kulkijaa, pitäen kuitenkin sen kunnioittavan välimatkan tuntemattomaan. Mikäli tuo hyökkäisi, ehtisi naaras muuttaa muotoaan ja syöksähtää pakoon. Puhekielenä toimi tietenkin yleiskieli, ei lohikäärme haltiakieltä osannut, vaikka olisi halunnutkin.
Tosin, et taida ihan tavallisella kävelyllä ollakaan Naaras tuumi, työntäessään kätensä puuskaan. Tässähän alkoi palella.
Nimi on Pumpkin! Tyhjäntoimitus ammattini ja laiskottelu harrastukseni! Jokseenkin harjoitellunoloinen esittäytyminen pamahti ilmoille, sen pahemmin harkitsematta halusiko mies tai Pumpkin oletti tuon olevan mies.. tai sitten erittäin miehekäs nainen, ota nyt selvää haltioista hänen kanssaan keskustella vai ei.

// Voi Iri, kuinka voisinkaan vastustaa sinua //

[Crimson]

Iriadoria kadutti jo nyt että oli lähtenyt kauemmas leiristä. Hangen alta oli vaikea erottaa esteitä, joten punapään meno oli myös sen mukaista. Kompuroiden mies jatkoi kuitenkin etenemistään paksummassa hangessa, pyrkien mahdollisuuksiensa mukaan välttämään turhaa kontaktia kylmän lumen kanssa. Ainakaan hän ei saattanut pudota veteen. Sokeansauva toimi lähinnä lumen päällä olevien esteiden havaitsemiseen, mutta muuhun siitä ei tällä hetkellä ollut. Paitsi korkeintaan jonkun mätkäytykseen, jos joku liian likelle pyrki.
Suippokorvainen ilmestys paksussa sinisessä takissaan taivalsi pitkin koskematonta lunta, vetäen pakkasen kylmettämää raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja puhaltaen hämärään, mutta kuun valaisemaan ilmaan höyrypilviä. Se teki hyvää joskin sai nenässä välillä tuntumaan ilkeää kirpeyttä. Iriadorilla ei ollut lainkaan kylmä. Jatkuva liikkeellä olo sai kehon tuottamaan lämpöä riittävästi, ettei sokean tarvinnut hytistä itsekseen. Punapää ei saattanut kieltää etteikö erään tietyn läheisyys ja lämpö olisi hänelle nyt kelvannut, mutta tuo myös tiesi, ettei vastaavaa kannattanut edes yrittää hamuta itselleen tässä tilanteessa. Kahdenkeskisille hetkille kenraalin kanssa olisi myöhemminkin aikaa, sitten kun oltiin taas paikassa, jossa asioiden salaaminen toisilta oli asteen verran helpompaan kuin keskellä metsää jossa jokainen tuntui jatkuvasti tuijottavan niskaasi.

Tarkkoihin korviin kantautuva naisen ääni lähes vierestä sai punapään hämmentymään täysin. Sotilas ei millään tapaa ollut huomioinut mahdollista ylimääräistä lähestyjää, saati ollut osannut ottaa tuollaista edes huomioonsa. Sokeat silmät harhautuivat äänen suuntaan, etsien niitä pieniäkin mahdollisia liikkeitä joista kulkijan olisi saattanut muusta ympäristöstä erottaa. Samalla hankea kävi sen alta värjäämään myös punainen aura, jolla Iriador pyrki ympäristönsä pieneltä alueelta haravoimaan täysin. Ei korkeahaltia hyökätä aikonut, mutta tahtoi olla harvinaisen varma siitä, mitä ympärillään sillä hetkellä tapahtui. Mukaan tullutta miekkaa ei epäilty nostaa vihollista vastaan, jos tämä nainen tai ylipäätään kukaan asennoitui aggressiivisesti haltiaa kohtaan.
Nainen puhui yleiskielellä, joka jo osaltaan rajasi rotuvaihtoehtoja. Joskin vain hyvin vähän, mutta riittävästi, jotta korkeahaltia saattoi päätellä, ettei kyseessä suinkaan ollut lajitoveri joka olisi avannut keskustelun todennäköisesti haltiakielellä.

Vai näytti hän raskaasti varustautuneelta. Iriador hymähti huvittuneena, kuitenkaan vastaamatta mitään kun toinen jatkoi puhumistaan, pian jo esittäen itsensä Pumpkiniksi. Ammatin ja harrastukset ilmoittaminen sai Iriadorin nauramaan hetken.
Et ainakaan suotta pidättele suutasi, sokea ilmoitti saatuaan naurunsa laantumaan, Enkä minä suotta arvosta suorapuheisuuttasi, punapää vielä lisäsi, kääntyen jo hieman paremmin naista kohden. Sotilas ei vieläkään kyennyt laskemaan pois sitä mahdollisuutta, että tämä oli jokin ihmisten temppu. Väijytys. Punapää ei olisi yllättynyt vaikka vihollisia hääräisikin jossain lähistöllä ottaen huomioon syyn, miksi kuiskaus ylipäätään näille seuduille oli lähetetty. Vihollinen saattoi pitää leiriään useammassakin paikassa, mikä olisi epäsuotuisaa haltioiden kannalta mutta Iriador ei jaksanut jäädä miettimään strategioita nyt, kun vastassa oli vain yksi nainen, joka ei turhan sotilaalta vaikuttanut asenteensa perusteella. Lisäksi tämä tapaus vaikutti kovin harmittomalta ainakin toistaiseksi.
On varsin hauska tutustua, Pumpkin, vaikkakaan aika ja paikka eivät ole tämän tapaamisen kannalta kovin, no, suotuisimmat mahdolliset. Olen Iriador, haltia totesi kuitenkin pian sen pitempää taukoa puheisiinsa pitämättä, Mikä sinut on ajanut liikkeelle tähän aikaan? Ja vieläpä yksin.


//Iriä ei voi vastustaa kukaan! Se on tutkittu juttu ainakin melkein.//

[Aksutar]

Oliko mies sokea? Siltä tuon käytös alkoi vaikuttaa.. Tai no, eipä Pumpkin ollut kovinkaan monta sokeaa nähnyt elämänsä aikana ja yleensä jos sokeita näki, nuo olivat visusti kylissä tai kaupungeissa kulkemassa jonkun käsipuolessa, ettei vahingossakaan vain kaatuisi. Mahtoi olla kamalaa, kun ei nähnyt mitään. Pumpkin ei ainakaan olisi halunnut olla sokea, häneltä jäisi niin paljon asioita.. näkemättä!
Vaikkakin, olihan hänellä muitakin vaistoja. Juuri nyt hän aisti jonkinlaisen magian käytön, hangen alta kajastaessa punaisen hohkan. Jonkinlainen aura, kenties. Kätevää sinänsä, mutta Pumpkin pysytteli vielä tuon auran ulkopuolella, ihan vain varmuudenvuoksi. Punainen oli muutenkin varoittava väri luonnostaan, kenellekään tuskin tuli mieleen astua punaiselle alueelle ilman mitään epäilyksiä. Tai ehkä joku saattoikin olla niin tyhmä.

Nauru oli kuitenkin hyvä reaktio haltialta. Ainakaan tuon ei kuulostanut nauravan ivallisesti, kuivahkosti saatikka ilkeästi. Pirteä kestohymy pysyikin naaraan kasvoilla, samalla kun haltia viimein sai suunsa auki.
Mitä sitä puhumaan, jos ei suoraan puhu? Pumpkin tokaisi suorapuheisuuskommenttiin, myhisten itsekseen.
Haltia vaikutti yhä varautuneelta, mutta hyvästäkin syystä. Oletettavasti tuo ei nähnyt naista, eikä Pumpkin vieläkään ollut toisen auran sisällä. Tällä hetkellä hän taisi olla vain ääni miehelle, joka kuitenkin osasi kääntyä oikeaan suuntaan. Haltia esitteli kuitenkin itsensä Iriadoriksi. Kun nimet oltiin sanottu, tuntui keskustelu lähteneen käyntiin, ainakin Pumpkinin osalta. Aina jos uusi tuttava nimensä suostui sanomaan, tarkoitti se sitä, ettei heti tarvinnut varoa iskua.
Paikka ja aika ovat kenties sopivammat, kuin uskotkaan Lisko naurahti virnuillen, miettien muita mahdollisia paikkoja missä muka haltian olisi voinut tavata. Hirttolavalla ihmistenkaupungissa? Se ei liennyt kaikkein paras mahdollinen paikka haltialle.
Kuka sanoi että olen yksin? Naaras naurahti, mutta vakavoitui sitten hieman Eei, olen minä yksin. Olen vain matkalla kaupunkiin, vierailtuani kylässä. Matka totta kai on pitkä ja noh.. joskus matkanteko venyy illan puolelle Viimein naaras otti ne muutamat askeleet lähemmäksi varovaisesti tietenkin astuen toisen auran sisäpuolelle. Se, miten Iriador olisi tiedostanut hänet auransa avulla, oli Pumpkinille kysymysmerkki. Tarkoituksella Pumpkin ei maininnut, että oli menossa ihmistenkaupunkiin. Haltioiden ja ihmisten kaupungit olivat samassa suunnassa, tästä paikasta katsottuna, joten Pumpkin saattoi olla matkalla kumpaan tahansa. Pumpkin ei tosin tiennyt, missä haltioiden tiettävästi ainoa kylä oli.
Varsinkin nyt, kun lunta on paikoitellen vyötäröön asti! Eikä yksin uskalla pitkin metsäteitä matkata ties mitä ihmisiä kimppuun saattaa hypätä! Tosin, Pumpkinin illuusio oli ihmismäinen, joten todennäköisesti haltiat hänen kimppuunsa saattaisivat käydä.. ei sitä kyllä varmaksi voinut sanoa, mutta nyt käytettiin ihmisiä vihollisena ottaen huomioon keskustelukumppanin rodun. Oli sanomattakin selvää, että Iriador oli sotilas, tuolla näytti olevan.. jonkinlainen teema asustuksessaan.

Lisäksi joki tulee vastaan Tookihan siltoja löytyisi, mutta ajattelin kokeilla onneani kiviä pitkin hyppimällä. Mitä luulet, onnistunko? Todellisuudessa lisko aikoi vain lentää joen yli, varmistettuaan ettei kukaan ollut katsomassa.. mutta aina sitä saattoi vähän vitsailla.


// Arankin on oikeesti ihastunu Iriin. Jaakkokin vaan haluais Irin kainaloonsa, tiedän sen. Sen takia Darin pitää nyt sitoa Iri sänkyyn, ettei se karkaa vieraisiin. Ja jos se edes harkitsee karkaamista niin pitää vähän rangaista
Eikun mitä //

[Crimson]

Korkeahaltia rohkeni laskemaan sokeansauvan toisen pään jälleen vasten maata. Jos hänen huomionsa olisi tahdottu välttää, ei Pumpkin olisi välttämättä avannut suutaan ja tullut oma-aloitteisesti juttelemaan. Jos haltia taas oltaisiin tahdottu hengiltä, se olisi tehty jo. Mitä sitä suotta odottamaan, että vihollinen kenties karkaisi paikalta vähin äänin? Eihän sellaisessa ollut pienintäkään järkeä yksinkertaisesti! Oli yllättävän helppo pistää pois päiviltä joku, joka oli uppoutunut täysin omiin ajatuksiinsa ja jolla ei ollut pienintäkään aavistusta mahdollisesta yllätyshyökkäyksestä. Lisäksi punapää oli yksin. Huutonsa olisi kyllä kantautunut kylmässä ilmassa ainakin leiriin saakka ja kauemmas, mutta oli taas erijuttu ehtisikö Iriador mitään sanomaan suustaan, jos joku päättäisi survaista miekan terän rintaansa tai keihään kärjen kaulaansa.
Helppoa vastusta punapää ei tosin yllättäjille olisi tarjonnut. Ei häntä turhaan sanottu sokeaksi miekkamieheksi, eikä hän todellakaan suotta liikkunut yhä Sinisen kuiskauksen matkassa.
Nuo faktat saivat punapään rentoutumaan tilanteeseen vielä hieman lisää. Pumpkin ei häntä uhannut, joten ei hänenkään tarvinnut uhata läsnäolollaan Pumpkinia.
Jos niin sanot, ehkä uskon sinua, punapää totesi naureskelevalle naiselle pienen hymyn noustessa nyt myös miehen kasvoille. Tuon kommentti ajasta ja paikasta rajasi taas lisää mahdollisuuksia siitä, mitä ja ketä tämä uusi tuttavuus kenties edusti.

Iriador kuunteli kuinka Pumpkin kertoi mitä metsässä oikeastaan edes teki. Tuo oli palaamassa takaisin kaupunkiin pieneltä retkeltänsä Iriadorista oli ovela veto olla määrittelemättä tarkkaan, mihin kaupunkiin nainen oikeastaan oli matkalla. Mutta se oli taas pienin punapäisen murheista sillä hetkellä. Etenkin, kun Pumpkin uskaltautui jo niin lähelle, että korkeahaltia saattoi toisen aistia auransa sisällä. Sokean katse kohdistui nyt paremmin tulijaan, mutta muuta elettä nuori sotilas ei moisesta liikkeestä tehnyt. Punapää saattoi nyt havaita vain naisen ja tuon liikehdinnät helpommin - samalla myös määritellä itselleen ettei kyseessä ollut aivan tavallinen kulkija. Haltia Pumpkin ei ollut. Kyllä Iriador lajikumppaninsa vaistosi! Mutta ei tuo vaikuttanut ihmiseltäkään.. jostain syystä. Korkeahaltia ei oikein tiennyt miksi, mutta hänellä oli sellainen kutina joka kieli toisen erikoisuudesta. Ehkä se johtui auran tuomista havainnoista. Ehkä Pumpkin oli jonkin sortin taruolento? Se voisi jopa käydä järkeen.

Joen tullessa puheeksi, muuttui Iriador hetkeksi täysin vakavaksi kylmien väreiden käydessä hiipimään pakkasen keskellä pitkin hänen selkäänsä.
Kivet ovat pakkasesta ja märästä liukkaita ehkei sinun pitäisi kokeilla onneasi, ties vaikka tipahdat jokeen ja sitä minä en toivo, korkeahaltia ilmoitti hyvin totisena päätään pudistellen pienesti sanojensa päälle.
Ihmisten sijasta vedät puoleesi etenkin laumallisia villipetoja, punapää huomautti melkein perään jo selvästi huolettomammin, Ylipäätään mitä tahansa mikä metsässä tähän aikaan liikkuu, Iriador vielä lisäsi. Koska mies ei saattanut vieläkään olla täysin varma siitä, oliko tähän jokin koira haudattuna, jätti tuo tarkoituksella mainitsematta kuiskauksen leirin vain hieman kauempana. Ketä sitten syytettäisiin, kun vihollinen pistäisi leirin päreiksi?
Käyskenteletkö ympäriinsä itseksesi useinkin? Ei sillä ettäkö siinä jotain pahaa olisi. Tiedän itse täsmälleen sen vapauttavan tunteen, kun saan hetkeksi poistua kaupungin muurin ulkopuolelle itsekseni, punapää tiedusteli, Joskin ne hetket tuntuvat olevan turhan harvassa näinä päivinä kun.. no, kyllä sinä varmaan tiedät sanomattakin.


//Aran kiusaa Iriä siihen malliin että sen on pakko olla siihen pihkassa. Kyllä. Ja Jaakolla on aina taka-ajatuksia kaikesta. Salaisia suunnitelmia, joilla se vois Dariusta ärsyttää tahallaan mahollisimman paljon. Mutta Iri tykkää vaan Darista. Ehkä se yrittää päästä tahallaan karkuun Darilta?!//

[Aksutar]

Kujeileva ilme kasvoillaan kävi naaras kallistamaan päätään, sillä samalla sekunnilla kun haltia vakavoitui. Joen mainitseminen ei näemmä ollut kovin mieluisa puheenaihe haltialle, miksiköhän? Kuka nyt jokea pelkäsi ilman syytä? Miehellä täytyi olla jokin syy! Todennäköisesti selitys löytyi menneisyyden tapahtumista, ehkä haltialla oli jotain kömmähdyksiä sattunut joen suhteen.. joko itselleen tai läheisille. Iriador kävikin tuomaan esille hyvän pointin kivien liukkaasta pinnasta, suositellen, ettei nainen onneaan menisi kokeilemaan. Oli kuitenkin jokseenkin suloista, haltian myöntäessä ettei toivonut toisen tipahtavan jokeen.
No, saatat olla oikeassa Lohikäärme kävi myöntelemään, vaikkei hänellä vieläkään ollut aikomustakaan hypellä kiviä pitkin.
Mutta eläimet karttavat minua, niitä minun ei tarvitse pelätä! Olen niin pelottava että sudetkin kiertävät kaukaa, ihme ettet sinä ole jo pakoon juossut! Nainen naurahti. Pedot todella pysyttelivät kauempana naisesta, sillä nuo kävivät aistimaan, ettei kyseessä ollut ihan tavallinen ihminen. Lohikäärmeen koosta kun ei voinut sanoa mitään, kun tuo piilotteli illuusiossaan. Eläimet siis yleensä eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että illuusion takaa paljastuisi liian suuri pala purtavaksi.

Ah! En niin usein, silloin tällöin vain. Joskus on hyvä päästä pois kaupungin vilskeestä, mutta en loppujen lopuksi osaa sanoa, kummalla puolella muuria olisi turvallisempaa Ihan hyvin sitä saattaa joutua puukoitetuksi kaupungissa tai joutua oravanhyökkäyksen kohteeksi metsässä! Orava tuskin oli niin tappava, mitä puukko sisuskaluissa mutta ehkä Iriador ymmärsi naisen pointin.
No, kerta ne jokea saa ylittää kiviä pitkin, niin kaiketi sitä pitää jäädä tähän yöksi jalat kirjaimellisesti lähtivät naisen alta ja tuo tyssähti lumeen istumaan, kädet ristissä Minähän en tänään enää lähimmälle sillalle lähde kävelemään.
Mutta entä sinä? Mitä sinä täällä yksin teet? Lähistöllä on muitakin Kuulen heidät Erittäin hiljaahan haltiat leirissään puhuivat, mutta silti tarkkakuuloinen lohikäärme saattoi kuulla elämisen ääniä lähettyviltä Et taida olla ihan tavallinen rivisotilas? Lisäkysymys kävi, Pumpkinin jälleen katsellessa sokeaa päästä varpaisiin. Tuon asustus oli teeman mukainen. Teeman, jota Pumpkin ei vielä haltiasotilailla ollut nähnyt. Se herätti epäilyksiä miehen sotilasarvosta lisäksi tuo oli sokea, Iriador ei todellakaan ollut Tavallinen sotilas.


//Kerpeleen Jaakko. Darius tulee ja polttaa sun koipikarvat! Ja totta kai Iri tahallaan yrittää pakoon, se kun tykkää rangaistuksista. Iri sinä perverssi //

[Crimson]

Iriador ei voinut olla hymähtämättä naisen vakuutellessa, että eläimet kävivät tuota karttamaan. Pumpkinissa todella oli jotain erikoista. Se mitä se sitten oli, jäi punapäälle todennäköisesti arvoitukseksi haltian koko loppu elämäksi. Ken tiesi.
Myös hiljainen naurahdus karkasi haltialta Pumpkinin ihmetellessä, miksei sokea ollut häntä jo karkuun juossut. Ei Iriadorilla ollut syytä juosta ketään karkuun. Eikä hän kyllä juoksisikaan, vaikka tilaisuuden siihen kenties saisi. Hän pilaisi vastaavalla hätäisellä toiminnalla vain omat mahdollisuutensa ja etunsa etenkin taistelussa, jossa punapään piti käyttää aistejaan tavallista enemmän kun ei kyennyt mitään näkemään. Ei, hän ei juoksisi Pumpkinia pakoon vaikka toinen päättäisi yllättäen käydä päälle kynsin ja hampain syystä tai toisesta.

Puhelias tuttava avautui reippaasti Iriadorin kysymykseen, heittäen ilmaan ajatuksensa ettei varsinaisesti tiennyt oliko muurien sisällä vai ulkopuolella turvallisempaa. Pumpkin myös ilmoitti, että mikäli hän ei jokea saanut kivien kautta ylittää, jäisi hän pitämään sijaansa yöksi tähän. Tähän lumeenko? Tänne pakkaseen? Hulluko tuo oli?! Haltia hätkähti pienesti naisen lässähtäessä istumaan maahan lähes hänen jalkoihinsa. Sokean katse seurasi ihmeissään tuota toimitusta, nousten sitten ylös suippokorvan käydessä jälleen pudistamaan päätänsä tämän tapauksen kohdalla.
Pumpkin tiedusteli maasta käsin mitä Iriador puolestaan metsässä seikkaili yksin. Otus oli myös sanojensa mukaan tietoinen siitä, että lähellä oli muitakin, joka laski turhia epäilyksiä jälleen naisen kohdalta alas. Ilmeisesti punapään ulkoasu oli käynyt myös kutittamaan naisen mieltä. Pumpkin vaikutti viattomalta. Tuo oli yksin ja turhan utelias haltian seurassa, ei täten uhkaava lainkaan. Ehkä sokea voisi viimein asennoitua kevyemmin myös tuon seuraan. Ehkä myös kertoa vähän enemmän sillä pienellä varauksella tietty.
Olet tarkkasilmäisempi.. ja -nenäisempi kuin luulin, punapää naurahti, En minä aivan tavallinen rivisotilas taidan tosiaan olla. Kuulun haltioiden eliittijoukkoihin.. mutta ei siitä sen enempää.
Olen tovereideni kanssa vain ohikulkumatkalla täällä, palaamassa takaisin kohden aroja tehtävältämme. On liian myöhä ja pimeä, lisäksi väsymys painaa yhtä sun toista joten vietämme yötämme leirissä tässä aivan lähellä, Iriador selvensi, Lähdin vain hetkeksi selvittämään ajatuksiani muualle.

Olet outo, punapää yllättäen tuumasi, vilkaisten nopeasti Pumpkinin suuntaan tai siihen suuntaan, missä arveli toisen yhä istuskelevan, Et kai tosissasi aikonut jäädä tänne yöksi? Palellut kuoliaaksi yön aikana. Typerys. Se Iriadorin olisi tehnyt vielä mieli lisätä sanojensa perään, mutta päätti kuitenkin olla loukkaamatta toista. Eihän se ollut kovin kilttiä muita alkaa haukkua vaikkakin Pumpkinin laiskuus kieltämättä hämmensi punatukkaista sotilasta jo liiakseenkin. Eihän kukaan täysjärkinen voinut pakkasessa taivasalla yötään viettää!
Yrittäessään siirtää sokeansauvaansa toiseen käteensä, kolautti Iriador sen pään kevyesti vahingossa Pumpkiniin.
Anteeksi, en osannut huomioida tuota, punatukka pahoitteli harmistuneena niskaansa raapien, En tiedä huomasitko sitä jo, mutta olen sokea. En usko sen olevan suuri salaisuus tai huomaamattomuus kohdallani...


//Perverssi Iri ja sen perverssit aatteet. Jaakko ei tykkää jos koipikarvat käryää. Kostoksi se parturoi Darilta parran ja leikkaa sille Kalkaros hiukset >: Sittenhän Jaakko palelisi aina kovilla pakkasilla kun ei olekaan mukavan karheita karvoja lämmittämässä koipia. Mutta sitten se löytää Perianin ja tekee siitä virallisen koipien lämmittäjänsä!//

[Aksutar]

taaaai sitten kävelin leirinne ohitse hetki sitten ja valehtelen aisteistani Nainen virnisti jälleen sanojensa perään, mistä haltia sitä loppupeleissä tiesi, valehteliko tummahipiä aisteistaan vai mahdollisesta ohikulustaan Tykkään vain leikkiä mystistä. Kaikkihan haluavat olla mystisiä ja salaperäisiä!
Iriador kävi kuitenkin myöntämään, ettei ihan tavallinen rivisotilas ollut, vaan jopa eliittijoukkoihin kuuluva.. sekös nostatti mielenkiintoa. Oliko Iriador sitten niin taitava, että sokeudestaan huolimatta pärjäsi eliittijoukoissa? Sokea ansaitsi selvästi jotain kunnioitusta, näin ensikättelyssä Pumpkin saattoi päättää jo, ettei halunnut ottaa yhteen punahiuksisen kanssa. Ei ainakaan humanoidina, ei kyllä lohikäärmeenäkään. Eliittijoukko oli ohikulkumatkalla, suunnaten aroille. Ilta oli kuitenkin yllättänyt, jonka seurauksena rykmentti päätti leiriytyä. Ihan hyväksyttävä syy, ymmärrettävä. Kukapa sitä jaksaisi pimeällä matkaa Aroille taittaa, tässä oli vielä tuntia jos toistakin matkattavana edessä, ennen kuin metsänreunat tulivat vastaan. Yöllä oli muutenkin vaarallista liikkua, varsinkin aroilla

Huvittuneen pirteä naurahdus karkasi kylmään pakkasilmaan Iriadorin todetessa naisen olevan outo. Sitä hän saattoi kyllä ollakin kyllä, Saga Anahita oli outo, hän ei käynyt kieltämään sitä. Ennen kuin lisko kuitenkaan ennätti sanomaan mitään tuohon toteamukseen, kävi Iriador tökkäämään naisenhahmoista olentoa vahingossa sokeansauvallaan.
Ei se mitään. Vaikka outo olenkin, en myönnä tyhmyyden kuuluvan peruspiirteisiini. Uhkarohkeuden ehkä, mutta en niin idiootti, ettenkö olisi jo sokeuttasi huomannut Nainen hymähti maasta käsin, takapuolen jo huomautellessa kylmästä lumesta Mikä sinänsä on outo ominaisuus sotilaalla ilmeisesti potkit perseitä niin taitavasti, ettei näkökyvynpuuttuminen haittaa yhtään.
Mutta outo olet kyllä sinäkin. Siinä seisoa nöpötät, juttelemassa täysin tuntemattomalle naiselle. Eikö edes vähän epäilytä? Vai enkö ole yhtään uhkaava? Minä kun luulin, yleensä kaikki kaikkoavat nopeasti paikalta, jos saavun juttelemaan


// Iri on tommonen bdsm hirmu. Tiesimme sen jo ensitapaamisesta lähtien. Perian lämmittää mielellään Jaakon koipia, kunhan Jaakko vaan antaa Perianille nättejä koruja <: Hyvin pysyy koivet lämpimänä kun sievä pikku pylly istuu polvella //

[Crimson]

Iriador oli hyvillään, ettei nainen pistänyt pahakseen pientä kolahdusta. Joku herkkänahkainen ja -hermoinen olisi saattanut pimahtaa vastaavasta vahingosta täysin, mutta punapään onneksi Pumpkin ei lukeutunut sellaiseen kastiin. Ehkä jopa parempi näin, kuin toisin päin.
Nainen myönsi jo huomanneen sotilaan sokeuden, jonka jälkeen päivittelikin kuinka kumma piirre moinen sattui vastaavan ammatin harjoittajalla olla. Muitten perseelle potkimiseen Iriador ei voinut taaskaan muuta kuin naurahtaa silkasta huvittuneisuudestaan.
Kai sen voi noinkin ilmaista, punapää totesi vain hieman Pumpkinin jälkeen yhä virnuillessaan. Ei korkeahaltia osannut määritellä vaikka eliitti olikin oliko loppujen lopuksi niin taitava työssään. Hän vain teki mitä käskettiin tehdä, sillä panoksella minkä pystyi näkökyvyttömänä kuiskaukselle tarjoamaan. Tarvittiinhan siihen taitoakin, mutta ennen kaikkea tiimityöskentely ja komennusten totteleminen oli tärkeää tässä työssä. Oli ilo ja kunnia palvella pätevän kenraalin joukoissa ja puolustaa omiansa vaikka tähän saakka Iriadorista oli ollut Winderille varmasti eniten pään vaivaa kuin kenestäkään muusta aiemmin. Syystä jos toisestakin.

Virne leveni asteen Pumpkinin vuorostaan huomauttaessa punapään olevan outo. Sokeat silmät kääntyivät tuijottamaan jonnekin pimeään metsään, miehen keskittyessä kuuntelemaan jälleen naisen suorapuheista tuumailua. Oli kieltämättä outoa, että Iriador niin vain oli pysähtynyt pälisemään tuntemattoman kanssa näinkin pitkän tovin. Toisaalta, mitäpä hän siinä menetti? Eipähän ainakaan eksynyt kauemmas leiristä kuin oli jo valmiiksi tehnyt.
Sitä ei osaa pelätä samalla tavalla asioita, mitä ei näe, Iriador hymähti, mutta soi lämpimän hymyn naiselle, Onko sinusta sitten väärin pysähtyä turisemaan tuntemattomien kanssa? Itsehän hakeuduit ensin seuraani, vai muistanko täysin väärin?, punapää jatkoi virnuillen.
Sitä paitsi, tuntemattomille selkänsä kääntäminen ei koskaan ole hyvä idea.

Yllättäen punapää kävi ojentamaan kättään Pumpkinin suuntaan.
Nouse ylös. Ties minkälaisen paleltuman saat ahteriisi jos istua kökötät siinä loppu yön, korkeahaltia tuumasi kiusoitellen, Eikä se ollut kehotus, tuo vielä lisäsi. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä haittaa lumessa istumisesta vähillä vaatteilla seurasi. Punapää myös tiesi miltä tuntui nuolla jäätä kovalla pakkasella. Tyhmä kun oli, oli sitä tietenkin pitänyt kokeilla nuorempana kun niin kovasti aina kiellettiin.
Ehkä olisi parempi että etsisit itsellesi jonkun suojaisan paikan yöksi sen sijaan, että viettäisit sen nimenomaan tässä. Rakenna itsellesi vaikka lumilinna.


//Ai kehveli, sekö paljastui sittenkin! Iri aikeesi näkyvät liian selvästi läpi, mene takaisin kaappiisi piiloon. Perian saa niin paljon nättejä koruja kuin tahtoo. Jaakolla on niitä liikaa ja se ei niillä mitään tee. Perian saa kaiken. Kunhan vain istuu nätisti Jaakon sylissä ja tanssii sille kivoja intialaisia tansseja. <://

[Aksutar]

Kai se oli totta, ettei asioita välttämättä pelännyt samalla tavalla, kun niitä ei nähnyt. Pumpkin ei osannut sanoa, sillä hän pelkäsi loppujen lopuksi vain muutamia asioita. Vielä hän ei kovin pelottavaa olentoa ollut nähnyt, tosin lohikäärme varmasti katsoi asioita eri kannalta, mitä esimerkiksi haltiat tai ihmiset.
No.. Ei kai se sitten väärin ole, tosin en voi sanoa, että minä tekisin aina oikein Nainen virnuili vastaukseksi sokealle Mutta saatat olla hyvinkin oikeassa.
Keltainen katse laskeutui haltian kasvoista tuon tarjoamaan käteen. Iriador kävikin kehottamaan tai siis, käskemään naista nousemaan ylös, ennen kuin saisi takalistoonsa pakkasenpureman. Mies saattoi olla hyvinkin oikeassa, eikä Pumpkin nähnyt syytä jäädä jääräpäisesti kiukuttelemaan maahan. Niinpä tumma käsi kävi tarttumaan haltian tarjoamaan käteen, antaen miehen avittaa itsensä ylös. Lumet pudisteltiin irti vaatteista ja viitta aseteltiin paremmin ylle.
Siellä alkoikin jo olla kylmä nainen tokaisi, asetellessaan viittaa.
Pieni virne hiipi Pumpkinin kasvoille, Iriadorin kehottaessa naista etsimään suojaisan yösijan. Kommentti lumilinnasta sai naisen jälleen naurahtamaan, joskin idea oli oikeastaan houkutteleva. Miksikäs ei?! Pumpkinilla oli aikaa rakennella, jos halusi. Hän tosin ei tiennyt, miten lumilinna rakennettiin.. mutta ehkä senkin hokaisi, jos tarpeeksi kauan pähkäili.
Huolenpitosi on suorastaan suloista. Älä minusta huoli, kyllä minä pärjään. Olen tottunut nukkumaan ulkosalla, vaikka olisi pakkasiakin! Aristelematta Pumpkin kävi taputtamaan haltiaa käsivarteen, aivan kuin olisi ollut vanhakin kaveri punapäälle.

Jos sinulla ei ole kiire takaisin leiriin, niin lähtisitkö kenties kävelylle? Ihan tähän lähimaastoon. Lumilinnan rakentaminen saa odottaa sen aikaa, en vielä millään malttaisi sulkea suutani Näinpä ollen Pumpkin houkutteli Iriadorin mukaansa kävelylle. Ja juttuahan naaraalla riitti, tuo päivitteli kaikkea aina säästä yhteiskunnan mahdollisiin epäkohtiin pitäen kuitenkin puheensa mahdollisimman puolueneutraaleina kertoen omista kokemuksistaan maailmalla. Tietenkin punatukaltakin käytiin kyselemään milloin mitäkin mieheen liittyvää, mutta liian tunkeilevaksi ei koskaan käyty. Pumpkinin osalta keskustelu kävi kuitenkin vilkkaana ja mahdollisimman kepeänä rupatteluna, kunnes kaksikko oli tovin jos toisenkin kävellyt ja saapuivat lähes samaan paikkaan mistä olivatkin lähteneet.
Haltialle toivotettiin hyvät yöt ja vakuuteltiin, että kyllä tummahipiä yksin pärjäsi. Sen jälkeen Pumpkin vetäytyi kauemmaksi leiristä.. ainakin hetkeksi. Oltuaan varma, että Iriador oli jo kaukana, muutti otus muotonsa ja kohosi puidenoksien sekaan. Vankat ja jättiläismäiset puut tarjosivat suojaa tummalle käärmeelle, jota ei oksien seasta erottanut lähes lainkaan, tuon käydessä kiertymään muutaman paksun oksan päälle, pysytellen mahdollisimman maastoutuneena puissa. Piilopaikastaan suhteellisen solakka otus näki juuri ja juuri haltioiden leirille asti, josta hän saattoikin seurailla noiden touhuja aina niin pitkään, kunnes kävi nukkumaan koiranunta piilossaan.


// Ai perhana Iri, kiinni jäit. Piiloudu! Perian lämmittää joo, korut on kivoja! Ja totta kai Perian tanssii inkkari tansseja, pitää vaan varoa tekemästä sadetanssia tai saattaa muuten Matilda hyökätä >: //

[Crimson]

Iriador tunsi Pumpkinin tarttuvan käteensä, jolloin punapää osasi avittaa naisen maasta takaisin pystyyn. Punapää oli ehtinyt epäillä, ettei pieni komennuksensa olisi mennyt edes läpi, mutta Pumpkin jaksoi taas yllättää. Ote toisen kädestä irrotettiin ja uuden tuttavan annettiin pudistaa vaatteisiinsa tarttuneet lumet takaisin hangelle. Samalla myös Iriador soi itselleen tilaisuuden vetäistä takkia paremmin ylleen. Paikallaan seisoskelu alkoi hiljalleen ottaa luihin ja ytimiin, eikä kylmyys ollut korkeahaltian mieleen.
Sokea päästi hymähdyksen ja naurahduksen välimaastosta äänen Pumpkinin todetessa haltian huolenpidon olevan suloista ja että tuo pärjäsi kyllä. Iriador epäili vahvasti tuttavansa sanoja, muttei käynyt kiistämään niitä. Ehkä mies todella oli hieman huolehtivainen. Mistä lie johti juurensa kenties kaukaa nuoruudesta, kun punapää oli saanut paimentaa nuorempia sisaruksiaan kuin lammaspaimen karitsojaan. Tuttavallista taputusta käsivarteen Iriador ei myöskään osannut pistää pahakseen, vaan soi moiseen eleeseen hymyn vastaukseksi.

Korkeahaltia jumittui hetkeksi jälleen ajatustensa vietäväksi jäädessään pohtimaan milloin viimeksi oli jutellut ylipäätään mukavia kenenkään kanssa, kunnes Pumpkinin kysymys palautti miehen takaisin maan pinnalle.
Ilman muuta. Minulla ei ole kiire minnekään - vielä. Sitä paitsi kävellessä tulee lämmin, toisin kuin paikoillaan kököttäessä, punapää vastasi myöntyvästi, lähtien näin naisen matkaan taivaltamaan koskemattomaan hankeen ja tuhlaamaan täten aikaansa jotenkin hyödyllisesti.
Pumpkinilta irtosi jutun tynkää jos toista, mikä piti keskustelua vilkkaana ja hyvänhenkisenä. Punapää ei ehkä ollut läheskään yhtä puheliaalla tuulella kuin naispuoleinen seuralaisensa, muttei antanut pidättyväisyytensä häiritä itseään ja vastaili silloin mitäkin kun tuolla sanottavaa oli. Minkäänlaista turhaa puolueitten nuoleskelua ei osoitettu missään välissä, mikä myös takasi rauhan säilyvän kaksikon välillä. Samalla Iriador pääsi viimein eroon myös masentavista ajatuksistaan yllättävää kyllä, niin ei tavallisesti käynyt puolituttujen seurassa.
Kaksikon aikansa tutustuttua toisiinsa ja taivallettua menemään, saapuivat nuo kutakuinkin samoille mittapiireille mistä olivat lähteneetkin. Iriador pelkäsi olleensa jo viipyneensä turhankin kauan retkellensä, joten hänen oli palattava takaisin leiriin. Hyvät yöt vaihdettiin heti sen jälkeen kun punapää oli saanut itsensä vakuutetuksi siitä, että Pumpkin pärjäisi. Sen jälkeen askel kävi viemään Iriadorin takaisin tuttujen naamojen luo, josta taas omaan telttaansa, jossa punapää mönki oitis omaan punkkaansa lepuuttamaan silmäluomiansa.

***

Teltan raolleen lennähtäneestä suuaukosta sisään tulviva valo kertoi viimeistään aamu kukkujille, että aamu oli jo pitkällä. Toisin kuin tyypillisesti toimi, Iriador oli noussut ylös jo hyvin varhain. Ei hän ollut saanut juuri unta yöllä. Monestakin syystä. Mutta pienen väsymyksen ei saanut antaa haitata nyt. Kyllä sitä ehti nukkua myöhemminkin ja mukavammissa olosuhteissa.
Punapää oli hotkaissut nopeasti olemattoman määrän muonaa aamiaiseksi ja piipertänyt sitten jatkamaan aamuisia toimiaan Nashiran luokse. Naaraspeura oli tavalliseen tapaansa otettu isäntänsä seurasta ja soi huomionosoituksia punapäälle parhaansa mukaan. Iriadorin läsnäolo tiesi tavallisesti ruokaa ja naaraspeuran arvolle sopivaa seuraa, sitä kannatti siis vaalia parhaansa mukaan! Siinä missä Iriador, tiesi myös Nashira, että päivästä olisi tulossa työntäytteinen ja kenties pitkä, joten kaikki otettiin tästä kahdenkeskisestä hetkestä irti vielä kun voitiin.


//Iri piiloutuu! Hyvin piiloutuukin. Kaivautuu kiinaan saakka läpi avaruuden. Sehän siitä vielä puuttuis jos Matildakin pyyhältäisi paikalle. Aran ei varmaan tykkäis jos hovin katossa roikkuu sadepilviä ja käytävillä riehuu hurrikaanit >: Maija Poppaset siellä sateenvarjoineen si liitelee menemään.//

[Aksutar]

Aamuaurinko ei ollut ehättänyt vielä taivaalle, kun Darius oli heräillyt horroksestaan. Tuttuun tapaansa eliitti oli aamuvirkku ja jo varhain hereillä muutaman pidempiaikaisen kuiskauksenjäsenen kanssa, nuo kun olivat jo vuosien saatossa ehättäneet tottua kenraalinsa päivärytmiin. Pikku hiljaa koko leiri kuiskaus alkoi myös heräillä ja lähtöä alettiin valmistelemaan. Silmäpuoli oli huolehtinut omasta ratsustaan, vanhaksi käyvästä yksisarvisesta jo, kun näki Iriadorin vierailevan Nashiran luona. Iriadorille ei kuitenkaan suotu sen enempää huomiota, kenraalin keskittyessä auttamaan sotilaitaan leirin purkamisessa. Mitä nopeammin he saisivat kaiken kasaan, sitä nopeammin he pääsisivät matkaan ja kotiin. Darius tosin olisi viettänyt mielellään aikaa pitkin Cryptiä vaeltaen ja telttaillen, vihollisia niitaten, ennemmin kuin palasi haltialinnalle. Kenraali ei voinut kehua pitävänsä yhtään kuninkaan valvovasta katseesta.

Pumpkin röhnötti yhä korkealla suuressa puussa, tarpeeksi kaukana haltioiden leiristä. Punertavakaarnaiseen puuhun tuo tummanpunainen käärme sulautuikin nätisti, näyttäen käytännössä vain hassulta oksalta, jonka päällä oli lunta. Lumi tietenkin tässä tapauksessa oli lohikäärmeen valkea harja, mutta eihän sitä erottanut kaukaa. Laiskasti lisko oli käynyt heräilemään hyiseen aamuun auringon myötä, käyden nyt kiroamaan sitä, ettei sittenkään ollut lähtenyt vain matkaamaan kaupunkiin. Tosin, eipä se ilma yhtään lämpimämpää kaduilla ollut, kuin puunlatvassa.
Sitä paitsi, eliittijoukko kiinnosti lohikäärmettä ehkä luvattoman liikaakin. Hän halusi nähdä vähän lähemmin ja paremmin haltioiden joukon liikkeellä. Niinpä otus olikin seuraillut nyt toista tovia valmistautuvaa leiriä, joka alkoi paraikaa pakkautumaan ratsujen selkään. Pian nuo lähtisivät liikkeelle ja Pumpkin seuraisi perästä. Varjostaen, salaa ja varovasti.

Darius nousi jykevän ratsunsa selkään, vilkaisten ympärilleen. Viimeiset sotilaat ponkaisivat omien ratsujen satulaan paraikaa, joten liikkeelle saatettiin lähteä. Matka veikin lähemmäs jokea, joka ei ollut käynyt jäätymään. Virtaava vesi ja pauhaavat koskenpätkät eivät aikoneet rauhoittua edes pakkasten aikaan, ei ainakaan vielä. Paikoitellen rauhallisimmissa, leveämmissä kohdissa oli kuitenkin jo jäätä, jota ei kuitenkaan kannattanut ihan vielä lähteä ylittämään. Jää kesti ehkä yksittäisen, kevyen kulkijan, mutta raskaita ratsuja se ei tulisi kestämään.
Joki oli karu näky. Jo pelkkä tumma, hyisevä vesi sai Dariuksen niskakarvat pystyyn, hänellä kun sattui olemaan henkilökohtaisia kokemuksia joessa pulikoimisesta. Kuiskaus kuitenkin lähti matkaamaan joenviertä pitkin, aikeina löytää joko sopivan kapea ja rauhallinen ylityspaikka tai sitten seuraava silta. Joki eli kokoajan, koskaan ei voinut sanoa, oliko ennen niin hyvä ylityspaikka nyt enää hyvä paikka lähteä hyppimään yli

Pumpkin oli liitänyt alas puusta ja seuraili nyt sopivan matkan päästä kulkuetta. Lisko pysytteli aina joko puiden varjoissa tai sukelsi hankeen piiloon.. mikäli joku olisi nähnyt lohikäärmeen tai mahdollisesti näkikin siellä täällä vilahduksia olisi tuo ollut harvinaisen huvittava näky. Lisko oli kuin kissa, joka leikki piiloleikkiä omistajansa kanssa. täällä minä olen, mutta leikitään, ettet näe.
Muutama kuiskauksen jäsen kävikin huomaamaan jonkin uteliaan olennon seuraavan heitä, mutta kerta olento ei näyttänyt tekevän hyökkääviä eleitä, eikä vaikuttanut muutenkaan muulta, kuin uteliaalta metsänasukilta, annettiin käsky olla välittämättä siitä. Kyllä se pois lähtisi sitten aikaan. Jos liian lähelle tulisi, ehkä sitten se päästettäisi hengestä mikäli tarve. Niin kauan kun olento ei ollut aggressiivinen, ihmistenpuolella tai muuten vaaraksi haltioille, annettiin sen olla.
Oletko valmis ylittämään joen? Darius kävi kysymään telepaattisesti Iriadorilta, matkan jatkuessa yhä rauhalliseen tahtiin pitkin joenpieltä.

[Crimson]

Nashiran valmistelu vaati selvästi enemmän, kuin tavallisen ratsun. Se oli hankalempi valjastaa ja ainoa joka tuon tehtävän saattoi näillä retkillä tehdä, oli sokea Iriador, jolle tehtävä ei ollut lainkaan niin helppo kuin olisi saattanut kuvitella. Olihan korkeahaltia ratsunsa valjastanut monta kertaa, mutta aina se osasi olla yhtä vaikeaa kun mitään ei nähnyt. Naaraspeura olisi vain pilaillut muiden kustannuksella ilokseen, jos isäntänsä lisäksi muut olisivat sen lähelle pyrkineet. Outo ja itsepäinen elukka. Kun Nashira oli viimein valmiina ja jätettiin mutustamaan vielä muoniansa, palasi Iriador auttamaan leirin kasauksessa muita, kunnes oli aika lähteä taittamaan taas matkaa kohden kotia. Viimeinen varmistus että kaikki oli tullut mukaan ja haarniskat olivat tukevasti päällä ja sininen joukkio nousi ratsaille, josta edelleen ratsukot lähtivät etenemään joen viertä, mahdollista ylityspaikkaa etsimään.
Korkeahaltia käski Nashiran pysymään mahdollisimman kaukana joesta. Peura ei ymmärtänyt miksi, mutta se teki niin kuin sen toivottiin tekevän. Iriador ei myös suotta jättäytynyt joukon jälkimmäiseksi, vaan pysytteli mahdollisimman etulinjassa sattuneista syistä. Mies tiesi tarkalleen mitä oli tulossa, eikä tahtonut laskea sen varaan että joukon viimeisenä lipuisi joen mukana mennessään.

Hetken kuiskauksen jäsenet kävivät keskustelua siitä, että jokin seurasi heitä. Jokin ei niin aggressiivinen, jonka takia mokoman annettiin olla. Iriador oli lähes täysin varma siitä, että kyseessä oli Pumpkin. Se eilinen turhanpirteä otus, johon punapää oli sattumalta törmännyt. Kuka muukaan se olisi voinut olla! Ellei sitten vihollinen..
Dariuksen ääni päässä sai sokean silmät kääntymään Nashiran niskasta kohden joukon keulaa.
En, punapää vastasi närkästyneen huvittuneena telepaattisesti kenraalille, Minä en ole koskaan valmis ylittämään jokea, mutta tiedän, että se on pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin. Tulen muiden mukana, jahka sopiva ylityspaikka löytyy, Iriador vielä jatkoi, huomaamattaan puristaen Nashiran riimunarua panssarilla vuoratulla kädellään. Panssarista puheen ollen, punapää taisi olla raskaimmin varustautunein koko joukkiosta, joka myös näkyi ulospäin. Korkeahaltian näkövammasta johtuen erikoinen haarniska poikkesi muiden haarniskasta, muttei ollut sen painavampi päällä kuin muidenkaan. Se suojasi Iriadoria turhankin tehokkaasti ja nopeasti vilkaistuna olisi vaikka voinut vannoa, ettei puvussa ollut ainoatakaan heikkoa kohtaa, josta miestä olisi teräaseella voinut tuikata läpi. Eikä kyllä ollutkaan siinä vauhdissa, missä punapää pyrki vihollisia Nashiran selästä käsin niittaamaan. Se osoittaisi heikkoutensa vasta sitten, kun sokea iskettäisiin ratsunsa selästä alas.

Yllättäen Nashira alkoi käyttäytyä levottomammin kuin tavallisesti ja kävi pysähtymään. Naaraspeura typeränä kääntyi poikittain kuljetulle reitille, tukkien näin taitavasti reitin ettei kukaan jäljessä tullut päässyt ohittamaan sitä eikä kyllä rohjennut edes yrittää. Kookas eläin polki maata ja ojensi kaunista sarvikruunuaan alemmas, ilmoittaen isännälleen että se oli huomannut jotain mikä kaikilta muilta oli jäänyt huomaamatta. Ei nyt.., Iriador ajatteli mielessään, näyttäen turhankin tympääntyneeltä siihen kun Nashira ei häntä kuunnellut kuin vain puoliksi. Iriador saattoikin ainoastaan toivoa, ettei turhan vahvasti taistelutahtoa henkivä sotanorsunsa lähtenyt rynnistämään luvatta joen vierellä kohoavan kumpareen harjulle, sillä se voisi olla liian hasardi veto. Monestakin syystä.
Meillä taitaa olla seuraa.. tai sitten ostamallasi ratsulla naksahti lopullisesti päässään, punapää lopulta ilmoitti telepaattisesti Dariukselle, joka oli varmasti kiinnostunut eniten siitä miksi kulkueen matka oli töpännyt kesken kaiken. Vain hetki kului, kun ainakin kymmenpäinen, ratsut kavioista päälaelle ja ratsastajat selässä tummaan haarniskaan puettuina loikkasivat esiin aikaisemman mäennyppylän takaa ja kiinnittävät tehokkaasti alapuolellaan olevan kuiskauksen huomion itseensä. Ratsastajat olivat puettu täsmälleen samalla tyylillä kuin eiliset eliitit ja nuo kantoivat tabardeissaan samaa vaakunaa, joten tuskin oli epäilystäkään mihin joukkoon ratsukot kuuluivat. Todennäköisesti loput kyseisestä ryhmästä, tai sitten vain toinen pienempi yksikkö. Iriadorhan tätä näkyä ei nähnyt, mutta saattoi silti aistia vihollisen läsnäolon lähellä.

Pakoreittejä ei ollut kuin rynniä eteenpäin tai palata takaisin sinne, mistä oltiin tultu joskin, kukaan tuskin oli edes yrittämässä pakenemista tässä tilanteessa. Joukon kahtia jakanut naaraspeura olisi jäänyt enemmän kuin varmasti vain kököttämään paikalleen ja uhmannut yksin vihollista Iriador selässään, vaikka muut olisivat lähteneet tiehensä.
Lopulta ratsastajat lähtivät rynnimään mäkeä alas miekat esiin vedettyinä. Tuona aikana myös joen toiselta puolelta oli alkanut vyöryä ratsastajia esiin. Paikalla kohiseva koski peitti täydellisesti alleen ylimääräiset äänet, joten nuo olivat saaneet ylittää rauhassa, joskin puhtaalla raivolla ohitse vyöryvän veden. Kun väijytys oli viimein laukaistu käyntiin molemmilta sivuilta, ei tuntunut olevan muuta varaa kuin käydä hyökkäämään vihollista vastaan. Oli ilmeisesti kuiskauksen vuoro tulla enemmän ja vähemmän yllätetyksi tällä kertaa.

[Aksutar]

Tietenkään Iriador ei ollut valmis ylitykseen, olisihan se pitänyt olettaa. Tai no, Dariuksen tapauksessa jo tietää. Aina kuitenkin kenraali eli uskossa, että alaisensa olisi päässyt eroon vedenpelostaan. Turhaan, Dariuksen päähän ei vain mahtunut miten joku saattoi pelätä jotakin niin suuresti. Olihan Iriadorilla syynsä pelkoon, mutta silti. Tätä mielipidettään silmäpuoli ei kuitenkaan ollut kertonutkaan Iriadorille, sillä hänellä nyt ei ollut varaa loukata sokeaa enempää. Sitä paitsi Darius ei jaksanut kuunnella epävirallisen ja salaisen kumppaninsa kiukuttelua, kenraali kun nimenomaan oli vältellyt kumppaniehdokkaita sen takia, ettei halunnut kuulla saman naaman mäkättävän asioista loppuelämänsä ajan.
Iriador kertoi kuitenkin ylittävänsä joen, kun sen aika koitti. Se riitti näin alkuunsa, samalla kun matka jatkui eteenpäin rauhallisessa hiljaisuudessa. Kukaan ei viitsinyt liikaa meteliä itsestään pitää, vaan keskustelutkin käytiin telepaattisesti.

Kauaa ei matka taittunut rauhassa, kun sokeantankki päätti alkaa vikuroimaan. Nashiran edellä menneet ehtivät ottaa muutaman metrin matkaa, kunnes ratsut pysäytettiin ja miehet alkoivat ihmettelemään, mikä ryhmän ainoalle kaksi sarviselle ratsulle tuli.
Komenna se liikkeelle, emme Pidemmälle telepaattinen viesti ei ehättänyt, kun haukansilmän katse jo kääntyi kumpareen puoleen. Esiin asteli vihollisia, jotka eittämättä kuuluivat samaan rykmenttiin mitä eiliset. Ei sinänsä yllätys, Darius olikin miettinyt, miten eilinen ryhmä oli niin pienehkönoloinen.. He olivat jakaantuneet.
Käsky kävi käydä taisteluasemiin, miesten vetäessä esiin aseitaan siinä missä rynnäkköön lähteneet vihollisetkin. Vihollisia tuli myös joen toiselta puolelta.. hulluja. Heti kun jokea ylittävät hullut huomattiin, kävivät jousiampujat tiputtelemaan penkereeltä nousevia ratsastajia alas satuloistaan. Se ei ollut helppoa, kun vihollinen oli lähes päästä varpaisiin panssaroitu, mutta kun löytyi se oikea kohta johon täräyttää jykevämpi nuoli, kävi siinä hyväkin ratsumies horjahtamaan. Ja horjahtaminen penkerettä nousevan hevosen selässä ei ollut hyvä idea.
Taistelu lähti käyntiin, eikä perääntyminen ollut vaihtoehto.

Pumpkin oli jäänyt kyyhöttämään kauemmaksi, kohonnut jälleen puiden oksien turvaan. Kauempaa otus saattoikin nähdä hyökkäyksen ennen, kuin se oikeastaan alkoikaan. Lisko oli jähmettynyt paikoilleen seuraamaan yhteenottoa, lähinnä kolmesta syystä: Häntä pelotti, häntä kiinnosti ja taistelu ei kuulunut hänelle. Ei ollut hänen asiansa puolueettomana puuttua tilanteeseen, jonka kaksi eri rotua oli itselleen aiheuttanut. Pumpkin suojeli vain ystäviään ja lohikäärme ei ollut varma, saattoiko Iriadorin laskea ystäväksi vai ei. Eipä mies ollut häntä eilen teurastanut, joten kyllä kai?
Matala, kumpuileva murina alkoikin kuulua liskon kidasta, tuon seuratessa jännittäväksi käyvää tilannetta sivusta

[Crimson]

Ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa tarttumaan aseisiin, kun vihollinen rynni vauhdilla päin alas rinnettä. Nashiran pistäessään vihollisen etenemisen merkille se heilautti päätään niin rajusti, että oli vähällä sohaista sarvillaan Iriadoria. Punapään onneksi nuo seipäät kuitenkin vetäisivät riittävän kaukaa, vaikka lähellä kävivätkin. Toivottavasti samanlainen tuuri ei käynyt vihollisella..
Miekat löysivät tiensä korkeahaltiankin käsiin, samalla kun punainen aura kävi värjäämään lunta naaraspeuran ympärillä, kunnes kookas sotaratsu punatukkaisen ratsastajansa kera ryntäsi ensimmäisenä rinnettä alas tulevia sotilaita vastaan. Iriadorilla ei ollut varaa pysähtyä, sillä olisi paikoillaan liian helppo maali. Myöskään vastaantulevalla ei ollut varaa jarrutella, sillä pahimmassa tapauksessa se olisi kaatanut täydessä vauhdissa juoksevan ratsun kumoon ratsastajineen. Alamäessä oli muutenkin helpompi tehdä virheitä ratsastaessa sen jos minkä punapää tiesi.

Korkeahaltian tavoitteena ei niinkään ollut valita itselleen yksittäistä taistelukumppania, vaan pikemminkin hajottaa vihollisen tiivis linja rynnimällä poikittain Nashiran kanssa ylös rinnettä. Raskaasti panssaroidulla ratsulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia ravata sarvikruunu edellä mäkeä ylös, joka osoitettiin puskemalla keulassa tullut turhan kevyenoloinen ratsukko nurin. Valkea lumipilvi pöllähti ilmaan ja hevosen hätäinen hirnunta täytti hetkeksi ilman sen vyöryessä vasta kieritetyn lumipallon lailla mäkeä alas, vetäen suitsiinsa tarttunutta ratsastajaansa mukanaan mäkeä alas.
Viistosti rinnettä jälleen nousevaa sarvipäätä väistettiin tällä kertaa kaukaa, joka jakoi linjan selvästi kahteen, jos ei kolmeenkin osaan. Liian läheltä kiitävät saivat maistaa joko luun kovia sarvia, tai punapään miekkoja, kun alempana taas odottivat muut kuiskauksen eliitit jotka eivät olleet yhtään sen helpompi nakki vastassa kuin sokea itse.
Taistelu kävi pitkään kiivaana, eikä kumpikaan osapuoli osoittanut merkkejä luovuttamisesta. Se tuskin kävi kenelläkään mielessä - paitsi korkeintaan niillä, jotka saivat ikäväkseen vetää viimeiset henkäyksensä ennen jäämistään lepäämään elottomina kylmään hankeen. Kukaan ei toivonut sen kohtalon osuvan itsensä tai omiensa kohdalle, mutta väistämättäkin niin omia kuin vihollisen sotilaita kävi kaatumaan taistelun tiimellyksessä enemmän kuin yksi.

Iriador ei onnekseen ollut yksikään noista, vaan sokea jatkoi yhä taistoaan Nashiran selästä käsin. Peura oli ahnaasti niittaamassa kaikkia nurin, varoen pätevästi aina kuiskauksen jäseniin törmäämistä. Punapäälläkään ei ollut hankaluuksia pysyä taistossa mukana, sillä auransa auttoi tuota reagoimaan vain sekunnin murto-osissa kaikkeen vastaan tulevaan. Lisäksi naaraspeuran kanssa telepaattisesti kommunikointi piti sokean jatkuvasti ajan tasalla josta olikin hyötyä, kun punapää sai rynniä taas yhden vihollisista nurin tuon käydessä tiputtamaan kuiskauksen jäsenen ratsunsa selästä alas.
Toveri autettiin pikaisesti ylös maasta, mutta ei seurauksitta vihollisen kaahatessa Nashiran sokeasta pisteestä peuraan pahki. Araslhûgin kompuroidessa itsensä iskun voimasta nurin, lensi punapääkin tuon selästä viimein alas, kauemmas maahan. Kauaa ei ilmalento pitänyt nuorukaista hangessa, vaan Iriador pyrki mahdollisimman nopeasti takaisin jaloilleen. Hän ei kuitenkaan saattanut enää nousta takaisin Nashiran selkään joka yhä yritti kammeta itseään syvästä lumesta takaisin jaloilleen vaan taistelua olisi jatkettava maasta käsin eteenpäin..