Kirjoittaja Aksutar » 09 Joulu 2012, 01:53
Darius, Pumpkin
Talvi. Voi kuinka Darius vihasikaan talvea. Liikkuminen metsässä oli hankalampaa kinoksien takia ja pakkanen kävi puremaan luihini ja ytimiin, pitkistä korvista puhumattakaan. Siltikään silmäpuoli ei valittanut, kun töitä sai. Nyt oli kuiskaus kenraalinsa mukana lähtenyt eliminoimaan vihollisen eliittejä, kerta yhden paremmin varustautuneen ihmisrykmentin tiedettiin päivystävän joen itäpuolella. Ja kuka olisikaan parempi eliminoimaan nuo, kuin Sininen kuiskaus. Eliittiryhmä, joka teki vihollisista selvää hetkessä, lähes täydessä hiljaisuudessa.
Kuten oletettua, oli kuiskaus onnistunut tehtävässään ja nyt palaamassa takaisin kaupunkiin. Ilta oli kuitenkin pitkällä, aurinko laskenut jo aikoja sitten ja pimeällä ei ollut mukava matkaa taittaa. Niinpä pystytettiin leiri.
Vaikka päätehtävästä oltiin selvitty, sai Darius silti rasittaa ajatuksiaan uusilla tehtävillä, vanhempien, kokeneempien sotilaiden käydessä kertaamaan kokouksissa kerrottuja uhkia, mitä metsässä tiedettiin liikkuvan. Kenraali olikin linnoittautunut kartan ja vanhempien sotilaiden kanssa yhteen pystytetyistä teltoista, harkiten mahdollisia reittejä takaisin kaupungille, josko he ehtisivät huomenna poikkeamaan joen viertä sen verran, että tarkistaisivat toisen alueen, jolla ihmisiä oli liikkunut. Joen ylitys oli muutenkin epämieluisaa hommaa itse kullekin, mutta Darius tiesi yhden, joka ei siitä todellakaan nauttinut. Iriador oli mukana, kuten suurin osa kuiskauksesta. Kuitenkaan tehtävien aikana Darius ei käynyt näyttämään sen pahemmin mitään läheisyydenosoituksia korkeahaltialle. Ei sen enempää, mitä muillekaan alaisilleen.
Nytkään Darius ei tiennyt tarkalleen, missä Iriador oli. Tuo oli aikuinen mies, kouluttautunut ja pätevä sotilas ja korkeahaltialla oli muita kuiskauksen jäseniä seuranaan. Ei Dariuksen tarvinnut katsoa Iriadorin perään vaikka ehkä olisi halunnutkin. Niinpä silmäpuoli oli onnellisen tietämätön siitä, kun Iriador päätti lähteä kävelylle metsään
Eräs toinenkin nautti öisistä pakkasista metsässä. Nuoreksi lueteltava serpentti naaras oli jälleen jättänyt ihmisten asuttaman kaupungin taakseen ja suunnannut metsään. Siellä suhteellisen pieni käärme saattoi nauttia omasta, alkuperäisestä ulkomuodostaan ja revitellä koskemattomissa hangissa kieriessään. Tummanpunainen naaraslohikäärme olikin jo viettänyt tuntia, toistakin metsässä riehuen, siinä ohessa ruokaillen saalistuksen jälkeen. Nyt kuitenkin metsässä riehuminen oli käynyt tylsäksi ja lohikäärme oli muuttanut muotonsa humanoidi illuusioonsa, suunnaten hitaasti mutta varmasti kohden kaupunkia.
Pumpkin oli pukeutunut lämpimästi sään käydessä kylmemmäksi. Normaalin asusteen päältä löytyi näin kireinä pakkasöinä myös pitkähihainen, harmaa villapaita sekä pitkät puuvillahousut. Jalkoja koristi paksut nahkasaapikkaat ja harteilla komeili pitkä, tummanharmaa ja hupullinen viitta. Kaulaa koristi vielä kaulaliina, joskin se tuntui lohikäärmeestä turhalta. Paitsi nyt, kun pakkaslukemat lähentelivät jo hyytäviä arvoja.
Lohikäärmemuodossaan Saga ei viitsinyt enää lentää. Hän ei halunnut ottaa riski, että sattuisi kaupunkiin suunnatessaan törmäämään ihmisten partioihin tai lentämään liian läheltä ihmiskyliä, sillä silloin hän olisi pulassa. Naaras ei todellakaan ollut kovin suuri lohikäärme, joten tuon kellisti helposti joukko vihaisia maajusseja, jos Pumpkin ei pakoon päässyt. Lisäksi näinä aikoina ei kannattanut jäädä kiinni..
Siispä tummahipiäinen nainen kahlasi hangessa kiroillen ja voivotellen, miten sitä nyt näin kauas tulikaan lähdettyä. Matkaan tuli kuitenkin uusi mutka, keltaisten silmien erottaessa liikettä metsässä. Tarkkaan nenään kantautui myös ihmisten tai jonkin muun humanoidin haju, tulesta puhumattakaan. Jossain lähistöllä oli leiri. Yksinäinen kulkija askelsi metsässä vain muutamien metrien päässä Pumpkinista, haltia tuo näytti olevan. Siitä Pumpkin ei voisi erehtyä. Ilmeisesti kulkija oli tullut leiristä ja oli matkalla.. jonnekin. No, utelias kun oli, ei Pumpkin voinut vastustaa kiusausta, vaan lähti lähestymään tätä yksinäistä harhailijaa.
Näytät kovin raskaasti varustautuneelta, ollaksesi vain iltakävelyllä metsässä Pumpkin aloitti, päästessään lähemmäksi kulkijaa, pitäen kuitenkin sen kunnioittavan välimatkan tuntemattomaan. Mikäli tuo hyökkäisi, ehtisi naaras muuttaa muotoaan ja syöksähtää pakoon. Puhekielenä toimi tietenkin yleiskieli, ei lohikäärme haltiakieltä osannut, vaikka olisi halunnutkin.
Tosin, et taida ihan tavallisella kävelyllä ollakaan Naaras tuumi, työntäessään kätensä puuskaan. Tässähän alkoi palella.
Nimi on Pumpkin! Tyhjäntoimitus ammattini ja laiskottelu harrastukseni! Jokseenkin harjoitellunoloinen esittäytyminen pamahti ilmoille, sen pahemmin harkitsematta halusiko mies tai Pumpkin oletti tuon olevan mies.. tai sitten erittäin miehekäs nainen, ota nyt selvää haltioista hänen kanssaan keskustella vai ei.
// Voi Iri, kuinka voisinkaan vastustaa sinua //