Karhuntakku ei pahemmin häiriintynyt yhtäkkisestä hiljaisuudesta, enemmänkin nauttien siitä ja mussuttaen keittoaan tyytyväisenä. Ja vaikka Kalma olisi hänelle ärissyt kysymyksestä niin karhumies olisi vain kohottanut kulmiaan. Hän vain kysyi miten toinen näki asian, ei hän tuominnut toista. Kai sitä sai kysyä hemmetti vieköön. Sanoo näin itse äkkipikainen karhumies...
Karhuntakku oli lopettelemassa omaa lautasellistaan kun aavekoiramies istuutui hänen viereensä, molempien syöden ruokiaan kaikessa rauhassa. Ainakin siihen asti, kun toinen sitten alkoikin vastaamaan, Karhuntakun kuunnellessa siinä syömisen ohella. Toinen vaikutti hiukan äreältä, arka-aihe vai? Voi pikkuista, tahtooko se halin?
Ja haleista puheen ollen...
"Jos halit minua, lennät metsän toiseen päähän ennen kuin kerkeät sanomaan mehiläinen", Karhuntakku murisi mulkoillessaan toista. Ja hitot häntä alettaisiin halia! Hän ei ollut mikään halinalle vaan äreä, ilkeä, erakkokarhumies. Mutta mitä tuli, kun kerran toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin: "Ja kyllä, nautin täällä elämisestä yksin. En siedä suuria kaksijalkaistenlaumoja kaupungeissa, kylässä tai edes etupihallani. Valehtelijoita ja ärsyttäviä pikkujyrsijöitä joista voisi kokeilla tehdä jotain nahkaa..." Karhuntakku upposi miettimään tätä kiintoisaa ideaa. Olisikohan kauheasti haltioilla kysyntää ihmisnahoista tehdyille tuotteille?