Kirjoittaja suskari » 13 Joulu 2013, 21:21
Talvi, se oli Kalmalle yksi vuodenaika muiden seassa eikä aavekoira antanut valkoisen kuun valossa kimmeltävän lumen haitata työtään tälläkään kertaan. Ihmisten linnalta ja vähän muustakin aatelistosta oli annettu yhtä sun toista lappua ja kirjettä aavekoiran vietäväksi pitkin Cypritin saarta. Kirjeiden ja muiden lappujen sisällöstä aavekoira ei tiennyt tuon taivaallista, eikä ollut aikomassa niitä läpi käydäkkään, kenties joku tahtoi sukulaistaan tai ystäväänsä muistaa, tai sitten kenties salaisia sotasuunnitelmia haltoiden päänmenoksi. Kalma ei tiennyt eikä mustaa koiraa kiinnostanut tuon taivaallista lappusten sisällöt. Kalmalle oli vain pääasia että hän saisi raskaimman osan tehtyään palkkansa ja saisi palata ehjänä kotiinsa rakkaan vaimonsa tykö.. haltoita kun vilisi pitkin metsiä näinä päivinä, jopa joskus yöllä. Haltoista johtuen Kalma yrittikin käyttää mahdollisen vaikea kulkuisia reittejä hevosille, joilla nuo aasinkorvat yleensä kulkivat, etteivät nuo Kalman nähdessään voisi pahemmin seurata tai edes nähdä yönmustaa koiraa laisinkaan, vaikka paistoikin valkoista maisemaa vasten yhtä hyvin kuin tahra valkoisella paperilla.
Tällä kertaa Kalma oli valinnut kulkureitikseen kallioiden välissä olevan hyvin kapean kolmiomaisen ylöspäin kapenevan halkeaman, josta koiramuotoinen Kalma nahkaisen kaksipuolisen reppunsa kanssa mahtui kulkemaan melko hyvin suhteellisen pienen kokonsa ansiota. Mitä nyt ajoittain jäi hetkeksi aikaa jumiin lumen ja jään peittäessä kulkireittiä, mutta kaivamalla ja hieman kiipeämällä siintä selvittiin. Kalma ei olisi mitenkään voinnut kääntyä ympäri näin ahtaassa tilassa ja kantamusten jättäminen kalloiden väliin aineettomaksi muuttumisen ajaksi tietäisi sanomista tai rangaistusta pahimmillaan. Eikä kantamusten hakeminenkaan keskeltä halkeamaa houkuttanut kun muuten pitäisi valita toinen kulkureitti, joten kyllä tästä pienellä sisulla selvittäisiin. Hetkenhän se veikin kun aavekoira lopulta pääsi ulos halkeamasta lähelle jokea. Musta koira nuuhki ilmaa ja kuunteli hetken aikaa yön hiljaisuutta, mutta ei havainnut mitään hälyttävää missään jonka vuoksi olisi pitänyt ottaa jalat alle. Haltoita ei siis seurannut tai muutakaan ikävää ei ollut lähistöllä. Häntä heilahti ja koira jolkotteli kaikessa rauhassa joen luokse, lumen yltäessä koiraan puoleen väliin jalkoihin, pysähtyen ja varovasti astui lumen peittämälle jäälle.. Jää ritisi välittömästi koiran painon alla ja Kalma loikkasi samantien turvalliselle maankamaralle. Jää ei kestäisi siinä kohtaa, eikä ihme jokusen metrin päässä oli voimakkaasta virtausesta johtuva leveä aukko jäässä. Jää oli siis hyvin ohutta tässä kohtaa. Kalma jolkotteli joitakin metrejä kauemmas tästä heikosta kohtaan ja kokeili jälleen etujaloillaan painaen oliko jää turvallinen hänen pienelle elopainollensa. Jää ei ritissyt tällä kertaa koiran alla joten Kalman käveli jään päälle ollen kuitenkin vaivatunut mahdolliseen äkkisyöksyyn takaisin rannalle, mutta mitään ei tapahtunut. Jää kesti! Joten mietään sen suurempia miettimättä aavekoira lähti jolkottelemaan kohden vastarantaa, josta hän pääsisi mukavasti oikaisten ensinmäiseen kohteeseensa ilman pelkoa siintä että posti kastuisi tai edes itse.
Mutta kuten kaikki me tiedämme lumen alla olevaa jää on petollista kun sitä ei nähnyt kuinka paksu se olisi siihen astuessa jokaisella askeleella. Tätä seikkaa Kalma ei muistanut tällä kertaa ajatella näin lyhyellä, muutaman metrin matkalla, kun jää rätisi koiran jalkojen alla uhkaavasti. Koiran korvat pomppasivat pystyyn sillä sekunnilla ja Kalma pysäytti liikkumisensa. Jään rätisiminen pysähtyi samaan aikaan kuin koirakin ja Kalma tunsi kuinka sydän hakkasi tuhatta ja sataa rinnassa hännän taipuessa koipien väliin. Kalma nosti varoen toista etujalkaansa siirtyäkseen takaisin tuloreittiä pitkin, jonka jälkeen olisi voinnutkin laskea kolmeen kun jää koiran alla pettikin. Kuului molskahdus ja Kalma upposi veteen palaten kuitenkin pinnalle yrittäen koiran tassuillaan päästä ylös hyisestä koskesta, mutta tassut eivät tarrautuneet jäähän ja selässä oleva lasti alkoi painamaan nopeasti märkänä enemmän kuin kuivana. Kalma upposi uudestaan veteen kun tassut lipsuivat liukasta jäätä vasten, mutta yritti uudestaan pinnalle ja pääsikin muutamaksi sekunniksi mutta hyinen virtaus vei koiraa taakepäin saaden mustaturkin lyömään takaraivonsa jään reunaan yrittäessään pinnalla pysyä. Kalman havainto kyky katosi muutamaksi sekunniksi ja koira katosi jään alle, jossa kuitenkin tajunta palautui yhtä nopeasti kuin oli lähtenytkin. Se ei kuitenkaan ollut tässä tilanteessa mikään pelastus vaan Kalman herätessä oli koira kadottanut kaiken tajun siintä missä oli pinta ja missä pohja sameassa vedessä, silloin iski paniikki ja koira yritti paniikissa kauhoa sinne suuntaan mitä luuli ja piti jään pintana lyöden itsensä vain pohjassa oleviin teräviin kiviin useammin kuin kerran.
Kuun valo, juuri siinä kohtaa jossa oli Kalman aikasempi näkemä sula kohta, sai aavekoiran kuitenkin näkemään hetkeksi aikaa toivon pilkahduksen ja koiran musta pää nousi pintaan vetäen henkeä keuhkoihinsa köhien virran kuitenkin edelleenkin viedessä koiraa.. ja jos Kalma päätyisi uudestaan jään alle se olisi sitten menoa. Ehkä joku löytäisi sitten keväällä. Kalma muutti itsensä humaanisemmaksi ja käänsi itsensä ympäri juuri kun jään reuna tuli vastaan ja upotti sen pintaan terävät kyntensä lumen läpi jään pintaan, mutta jää petti toisen käden alta kun ihmismäis muotoinen aavekoira yritti nostaa itseään ylös jäälle. Kalma jäi roikkumaan hetkeksi aikaa yhden käden varassa jäiseen koskeen, mutta nosti nopeasti toisen kätensä ja iski sen uudestaan jään pintaa vasten käyden repimään itseään ylös hyisestä vedestä. Hidastahan se oli, mutta muutaman sekunnin voimain ponnistelun jälkeen Kalma pääsi ylös huohottaen ja täristen kylmästä juurikaan mitään tuntematta. Tähän ei kuitenkaan voisi jäädä joten Kalma nousi ylös seisomaan, jolloin jälleen kerran jää petti jälleen miehen alta räsähtäen, eikä Kalma ehtinyt juurikaan ottamaan mistään kiinni kun virta vei mukanaan upoten jälleen jään alle yrittäen paniikissa ja kylmän kankeana taistella virtaa vastaan. Eikä aavekoiralla ollut oikeastaan mitään hajua kuinka kauan edes kulki jään alla ja kuinka pitkälle virran mukana, jokainen sekuntti tuntui ikuisuudelta keuhkojen huutaessa happea ja kehon alkaessa kangistumaan kylmästä ja väsymään taisteluun, mutta Kalma ei ollut luovuttaja. Ei missään käydyssä taistelussaan, joten Kalma aikoi tehdä vielä viimeisen yrityksensä joka toimisi tai ei. Muuta hän ei keksinyt kylmän turruttamissa aivoissaan. Kalma kääntyi selälleen ja upotti kyntensä jään pintaa vasten yrittäen potkia, lyödä jopa raapia kynsillään jäätä rikki kohmeiselle ja uupuneella kehollaan saamatta juurikaan mitään aikaiseksi.