Kirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 20:57
"Ei se ole- Sama asia", Karhuntakku murisi surkeana vetäen syvään henkeä. Se että oli elossa ja terveenä ei tarkoittanut että kaikki oli silti hyvin. Hän oli karhu, aina ollut syntymästään asti, ja nyt hänen pitäisi elää säälittävänä kaksijalkana! Hän ei kyennyt samaan kuin oikeassa muodossaan ja hänen oli pitänyt uurastaa kauan, että hän pääsi tähän pisteeseen edes hengissä. Kaksijalkaisten maailma oli niin erilainen ja omituinen, sekä katalampi kuin mitä eläimillä.
Kysymyksen kuulleessaan Karhuntakku hymähti kuivasti, pyyhkäisten kädellään märkiä kasvojaan ja katsoi hurttaa silmillään ärtyneenä.
"Taikuudella pystyy vaikka mihin", karhumies totesi sarkastisesti, kääntyen nyt selälleen ja asettaen molemmat kätensä kasvojensa päälle nieli tukalaa oloa kurkussaan alas. "Halusin... Olla lähellä häntä. Tarjota kaiken mitä hän tarvitsisi ja halusi, mutta- Minä olin karhu. Eläin jolle hän puheli. Hänen hiuksensa olivat hunajan väriset, hän aina... Suki niitä sormillaan." Karhuntakun naama vääntyi uudesta surun aallosta kun tämä rintaa kivisti. Hän oli rakastanut sitä naista, antanut ihan mitä tahansa!
Ja se narttu ei antanut hänen edes selittää!
"Minä pyysin apua joltain maagilta. Hän neuvoi pesemään ja repimään turkkini kuun valossa. Se sattui niin perkeleesti. Joka hemmetin kerta", mies painotti vihaisena, muistaen miten hänen ihonsa oli pistellyt ja tuntunut kuin häntä olisi harjattu nauloilla verille... "Tapasin hänet siitä asti aina ihmisenä, tarjosin kaikkea mitä saatoin. Hän sanoi... Että rakasti minua. Että minä-" Ne olivat olleet sanoja, jotka olivat ilahduttaneet karhua niin paljon, saaneet tämän tuntemaan itsensä maailman onnekkaimmaksi olennoksi.
Nyt ne tuntuivat kuin hänelle olisi syötetty paskaa naulojen kanssa.
"Me sitten menimme sänkyyn. Ja minä hemmetin idiootti unohdin aamuauringon. Se muutti päälläni olleen turkin taas osaksi minua, minusta tuli karhu. Ja hän pelkäsi minua, huusi kylän miehet paikalle ja minä pakenin."
Hän oli ymmärtänyt miksi neito oli pelästynyt, mutta hän oli yrittänyt korjata asiat!
Karhuntakun ääni hiljeni, tunteettomaksi.
"Minä palasin seuraavana yönä. Yritin puhua, kertoa että se olin minä karhuna tai miehenä. Hän antoi heidän vangita minut, viedä turkkini. Enkä muuttunut takaisin karhuksi aamulla. Hän oli poissa. Ja myös- Turkkini", Karhuntakun ääni katosi, tämän joka lihas jännittyen kun tämä peitti kasvonsa, vetäen syviä hengenvetoja hampaittensa välistä. Hän ei itke. Ei hitto itke!
"Se saatanan huora... Minä luovuin itsestäni hänen vuokseen!"