Kylmä ei iholle käynyt, ei viima repailisista vaatteista vilua aiheuttanut, vaan ei haltia voinut itselleen mitään saaden puistattavia väreitä ympäri kehoaan lyödessään kätensä lumihankeen, joka nopeaa tahtia värjäytyi punaiseksi. Veri levisi valkoisia hiutaleita punaten, ahmien itselleen alaa. Vesi mikä taitajan käsiin keräytyi oli häilyvän punaista, osittain hohkavaa naisen yllättävän järkkyneen mielen takia. Hetkeen ei meinannut elementti edes tietää mitä nainen tahtoi, tiesikö itsekään. Kesti jopa hetken,ennen kuin Caladhiel ymmärsi katsoa käsiään, joiden pintaa peitti kimaltava huurrekerros jonka ympärillä vesi kiersi kuin saalista etsien luonnottomasti elementin ominaisuuksille toimien. Vapina käsistä kadonnut oli, vaan piti naisen tosissaan taitoaan rajoittaa jotta se hänen tahtoonsa vihdoin taittui.
Hymy heikko luotiin lohikäärmelle, kiitoksena sanoista rauhoittavista. Ei Caladhiel olisi sitä ansainnut, ei niistä mitään, mutta oli kiitollinen siitä, että Kultasilmä pysyisi hänen rinnallaan. Nainen lupasi itselleen että auttaisi sen minkä vain pystyisi korvaamaan kaiken.
Dagnir ei kovin innokkaasti vaatinut haavalleen parannusta, mikä sai Caladhien mutristamaan kulmiaan moittivasti.
"Älä ihailemista nyt ajattele, sinähän.." sinähän mitä? Vuodat verta? Pelkäsin että kuolet? En olisi voinut antaa sitä itselleni ikinä anteeksi? Mitä haltia olisi sanonut, sitä hän ei tienyt. Hän kohotti käsiään, joita jo kivisti veden suuri voima maasta. Aivan kuin se olisi tahtonut tapella vastaan hänen ohjauksessaan. Rauhoitu, haltia komensi, niin elementtiään kuin itseäänkin. Hän kääntyi kohti lohikäärmeen kavalasti vuotavaa haavaa, kääri kangasta ja veti sen kokonaisuudessaan esille. Parantajana oli monenlaista nähty: vaan silti Samooja tunsi jonkin sydämessään jäätyvän ja painuvan häntä tukahduttavaksi möykyksi jonnekin hänen sisälleen.
Caladhiel painoi kätensä haavan ylle, ja kuten samana yönä korjattu linnunsiipi, alkoi haavan vuoto rauhoittua ja hitaasti, mutta varmasti aukko umpeutua. Neito säpsähti kuullessaan Kultasilmän sanat anteeksipyytävät.
Hän puri huultaan yhteen nostaen katseensa jääpölyn peittämistä käsistään toisen silmiin.
"Ei sinun... tarvitse pyytää anteeksi", hän lausui silmät kirvellen. "Dagnir,siksi niin kovin kadun sinun tänne kutsumistasi... En halunnut sinun kantavan taakkaa mistään tällaisesta... minun vuokseni", hän lausui hiljaa mutta piti vihreät silmänsä lohikäärmeessä.
"Minä... olen onnellinen, että olen tässä, mutta kaikkein eniten kadun sitä, että sinun on pitäisi minulta pyytää anteeksiantoa", hän tapaili, antaen katseensa kiertää jäätyneellä aukiolla. Haavan umpeutuessa, pienen jääsiruisne pölyn kohotaessa kimaltamaan yöilmaan, nainen nosti toisen käsistään joka kimalsi jäisestä kuorestaan taas Dagnirin kasvoille, poskelle ja siitä kosketti haavaa joka myös alkoi korjautua.
"Olen... myös onnellinen että sinä olet tässä", hän kuiskasi, haikean hymyn kohotessa Kultasilmän näkyviin.
//Jepajee! Täältä tullaan >u<