Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

Quinn metsän halki virtaa pääasiassa yksi suuri joki, joka koostuu monesta pienemmästä. Pienemmät joet ja purot liittyvät aika ajoin tähän suureen jokeen, jota kutsutaan nimellä Meinrad. Meinrad laskee kaukaa pohjoisista aina etelärannikolta mereen. Sen matkalle mahtuu niin rauhallisia, leveitä väyliä, kuin valtoimenaan kuohuvia koskia. Meinrad virtaa myös Aodhá järven läpi, joka on Cryptin suurin järvi.
Meinrad on myös syyllinen suoalueeseen Aodhá järven lähettyvillä, joen tulvien aika ajoin muutenkin kostealla metsämaalla.

Valvoja: Crimson

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 20 Huhti 2015, 10:59

Kylmä ei iholle käynyt, ei viima repailisista vaatteista vilua aiheuttanut, vaan ei haltia voinut itselleen mitään saaden puistattavia väreitä ympäri kehoaan lyödessään kätensä lumihankeen, joka nopeaa tahtia värjäytyi punaiseksi. Veri levisi valkoisia hiutaleita punaten, ahmien itselleen alaa. Vesi mikä taitajan käsiin keräytyi oli häilyvän punaista, osittain hohkavaa naisen yllättävän järkkyneen mielen takia. Hetkeen ei meinannut elementti edes tietää mitä nainen tahtoi, tiesikö itsekään. Kesti jopa hetken,ennen kuin Caladhiel ymmärsi katsoa käsiään, joiden pintaa peitti kimaltava huurrekerros jonka ympärillä vesi kiersi kuin saalista etsien luonnottomasti elementin ominaisuuksille toimien. Vapina käsistä kadonnut oli, vaan piti naisen tosissaan taitoaan rajoittaa jotta se hänen tahtoonsa vihdoin taittui.

Hymy heikko luotiin lohikäärmelle, kiitoksena sanoista rauhoittavista. Ei Caladhiel olisi sitä ansainnut, ei niistä mitään, mutta oli kiitollinen siitä, että Kultasilmä pysyisi hänen rinnallaan. Nainen lupasi itselleen että auttaisi sen minkä vain pystyisi korvaamaan kaiken.
Dagnir ei kovin innokkaasti vaatinut haavalleen parannusta, mikä sai Caladhien mutristamaan kulmiaan moittivasti.
"Älä ihailemista nyt ajattele, sinähän.." sinähän mitä? Vuodat verta? Pelkäsin että kuolet? En olisi voinut antaa sitä itselleni ikinä anteeksi? Mitä haltia olisi sanonut, sitä hän ei tienyt. Hän kohotti käsiään, joita jo kivisti veden suuri voima maasta. Aivan kuin se olisi tahtonut tapella vastaan hänen ohjauksessaan. Rauhoitu, haltia komensi, niin elementtiään kuin itseäänkin. Hän kääntyi kohti lohikäärmeen kavalasti vuotavaa haavaa, kääri kangasta ja veti sen kokonaisuudessaan esille. Parantajana oli monenlaista nähty: vaan silti Samooja tunsi jonkin sydämessään jäätyvän ja painuvan häntä tukahduttavaksi möykyksi jonnekin hänen sisälleen.

Caladhiel painoi kätensä haavan ylle, ja kuten samana yönä korjattu linnunsiipi, alkoi haavan vuoto rauhoittua ja hitaasti, mutta varmasti aukko umpeutua. Neito säpsähti kuullessaan Kultasilmän sanat anteeksipyytävät.
Hän puri huultaan yhteen nostaen katseensa jääpölyn peittämistä käsistään toisen silmiin.
"Ei sinun... tarvitse pyytää anteeksi", hän lausui silmät kirvellen. "Dagnir,siksi niin kovin kadun sinun tänne kutsumistasi... En halunnut sinun kantavan taakkaa mistään tällaisesta... minun vuokseni", hän lausui hiljaa mutta piti vihreät silmänsä lohikäärmeessä.

"Minä... olen onnellinen, että olen tässä, mutta kaikkein eniten kadun sitä, että sinun on pitäisi minulta pyytää anteeksiantoa", hän tapaili, antaen katseensa kiertää jäätyneellä aukiolla. Haavan umpeutuessa, pienen jääsiruisne pölyn kohotaessa kimaltamaan yöilmaan, nainen nosti toisen käsistään joka kimalsi jäisestä kuorestaan taas Dagnirin kasvoille, poskelle ja siitä kosketti haavaa joka myös alkoi korjautua.
"Olen... myös onnellinen että sinä olet tässä", hän kuiskasi, haikean hymyn kohotessa Kultasilmän näkyviin.

//Jepajee! Täältä tullaan >u<
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 13 Heinä 2015, 17:52

Kultasimäinen kävi vetämään huulilleen lähes huomaamattoman hymyn, Caladhielin toppuutellessa ettei illuusioonsa kätkeytyneen liskopedon olisi tarvinnut ajatella mitään ihailemisen suuntaan. Kyllä Dagnir ymmärsi haltian olevan yhä rauhaton äskeisestä kamppailusta. Samooja tarvitsi vain hetken rauhoittuakseen, levätäkseen – aivan kuten lohikäärmekin, joka oli nyt koipensa mennyt tällä tavoin telomaan. Mutta kyllä he selviäisivät. Molemmat heistä. Siitä kultasilmäinen peto oli varma.
Katseellaan Dagnir yritti kuroa nähdäkseen paremmin, kuinka haltian sirot kädet siirtelivät kangaskappaleita syrjään haavan tieltä. Itse haavaan käärme ei kuitenkaan edes vilkaissut, ollen lähinnä keskittynyt varoen tuijottamaan lähinnä vain Caladhielia. Syystä tai toisesta.
Kullankeltaiset silmät laskivat kuitenkin viimein silmäilemään sitä vammaansa haltian painaessa käsiään paremmin haavan ylle voimiensa kera. Se sai Dagnirin irvistämään – joskin kovin olemattomasti, mutta kosketus niinkin herkälle alueelle soi nipistelevää kipua säteilemään koipea pitkin. Liekö se osittain johtunut myös Caladhielin maagisista kyvyistä, auki revityn lihan alkaessa umpeutua hiljalleen – ei Dagnirilla tällaisesta ollut kokemusta liiemmin tarttunut, vaikka pitkään oli tällä maalla jo elänyt.

Silmät nousivat vastaanottamaan siromman osapuolen katseen, Dagnirin nostaessa kasvoilleen taas sen rauhoittelevan hymyn, toivoen sen saavan neidon mielen edes hitusen paremmaksi. Caladhielin mielestä lohikäärmeen ei olisi tarvinnut pyytää häneltä anteeksi. Pelkkä ajatus vastaavasta sai kultasilmäisen puhaltamaan valkean kuurapilven sieraimistaan pölähtämään kevyesti ilmaan. Dagnir oli niin pahoillaan kuin saattoi vain petomaisessa mielessään olla, ja toivoi myös haltian ymmärtävän sen.
”Mieluummin kannan sitä taakka jonkun sellaisen vuoksi – sinun vuoksesi, jonka sydämessä ei ole sijaa sellaiselle pimeydelle, jota meistä useimmat kantavat mukanaan”, Dagnirin rauhallisen kaikuva ääni totesi, liskopedon yhä pitäessä sen turvallisenlämpimän hymyn huulillaan ja katseessaan, sen enempää väliin viitsimättä sanoa, Caladhielin sievänkuuloisen ääneen taas noustessa ilmaan.

Hymy Kultasilmän kasvoilla otti noustakseen hieman Caladhielin ilmoittaessa olevansa onnellinen siitä huolimatta, että tuntui yhä katuvan Dagnirin paikalle kutsumistaan. Sen pienen hetken lohikäärmeen katse seurasi neidon maagisena kimmeltävää kättä, joka lähemmäs kasvoja tuotiin, Dagnirin silminnähden jopa yrittäen nojata siitä aluksi hieman kauemmas. Mutta se silkka pakeneminen lopulta vaihtuikin kevyeen nojaukseen, jonka haltian poskea vasten nostettu käsi sai osakseen.
”Olisin voinut aina olla tulematta tänne. Ajatella vain omaa etuani, olla itsekäs kuten monet petomieliset”, Dagnir tuumi rauhallisesti, keskittyen sen pienen hetken tuntemaan kuinka Caladhielin magia kasvoille viillettyyn haavaan vaikutti, ”Mutta sinulla on paikka mielessäni ja sydämessäni, ja tekisin mitä vain säilyttääkseni sen sijan kaltaisellesi valitulle, jota osaan arvostaa ja josta pidän”.
Kultasilmäisen katse harhaili hetken pitkin Caladhielin kasvoja, pysähtyen lopulta katsomaan tuon vehreitä silmiä. Haluten jopa nostaa kätensä suippokorvaisen toista poskea silittämään, mutta sitä Dagnir ei kehdannut tehdä, ”Sinun ei kuuluisi katua mitään edessäni”.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 15 Elo 2015, 10:58

Hiljakseen, hengittäessään yöilmaa ja katsellessaan parannuksensa jälijltä ilmaan kohoavia, himmeässä valossa kimaltavia jäähiutaleita, Caladhiel tunsi mielensä rauhoittuvan, ajatustensa tasautuvan pikku hiljaa. Hiutalepöly oli kuin pieniä kimaltelevia tähtiä, jotka olivat laskeutuneet alas paikaltaan heitä tarkkailemaan. Ajatus oli vain ohitsekulkeva, mutta se sai Caladhielin hymyilemään lempeästi. Tuo pieni, kaunis ajatus loi häneen rauhaa ja toivoa.
Tunne parannettaessa oli varmasti omituinen, haltiaa ei käynyt kieltäminen – huomaamattomaksi jätetty irvistys ei ollut jäänyt parantajalta havannoimatta. Haava ei kuitenkaan tapellut voimia vastaan, vaan alkoikin sulkeutua. Ei helposti, ainakaan niin helposti kuin yleensä, Caladhiel huomasi: mutta se kuitenkin parantui, hitaasti ja varmasti, se oli tärkeintä.

Dagnir oli valmis kantamaan musertavaa taakkaan hänen vuokseen, taakkaa jota Caladhiel ei olisi toivonut kenellekään, vähiten tälle lohikäärmeelle, joka oli pikkuista haltiaa kohti katsahtanut, hänen taikojaan ylistänyt ja ystävällisyydellään parantajaa mykistyttänyt. Sama lohikäärme oli kääntynyt ympäri epätoivoisen avunhuudon kuullessaan, tullut katsomaan oliko kaikki hyvin.
”Taakkaa en toivo sinulle, vähiten sitä haluaisin. Tekisin mitä tahansa jos vain voisin vetää kaiken pimeyden pois”, hän kuiskasi, vastaten kuitenkin kultasilmän hymyyn. Jos parantaja vain voisi. Hän oli niin naiivi, onneton hyväntekijä tavoittelemassa pieniä valonsirpaleita. Jos vain hän olisi voinut puhdistaa kaiken pimeyden, vetää sen pois syyttömien sydämistä. Hän olisi vaihtanut kaiken omistamansa, hallintakykynsä ja kaiken jos moinen voima olisi hänelle avoinna.

Onneksi loppujen lopuksi Kultasilmä ei auttavaa kättä torjunut, vaan vastaanotti kosketuksen joka varmasti hieman viileäkin kuurapeitosta oli. Caladhiel tiesi, ettei voinut omille surullisille ajatuksilleen mitään, mutta uusien kuurakimalteiden kohotessa ilmaan haltia tunsi vihdoin todella rauhoittuvansa ja hengittävänsä helpommin: hän vihdoin tunsi jotain. Oman ruumiinsa kolotuksen, pienen pistelyn iholla ilman viileydessä, lämpimän kosketuksen. Parantaja vastaanotti ne kaikki kiitoksella.
”Mutta et ole sellainen”, haltia totesi pudistellen päätään, hymy kareillen huulillaan. ”Jotenkin vain tiesin sen, tunsin sen heti.” Kahden katseet kohtasivat, Caladhiel hiljeni kuuntelemaan Dagnirin sanoja, hiljaisena niitä pohtimaan. Hän säilytti nuo sanat aarteenaan, painoi ne tiukasti mieleensä: Haava Kultasilmän kasvoilla oli jo sulkeutumassa hyvin, vaan haltia ei kättään siirtänyt, ei olisi halunnutkaan.
”Hyvä on”, hän kuiskasi viimein. ”Tekisin kaiken jotta pystyisin pysyä sydämessäsi niin kuin nyt minua muistat. Sinulla on sama paikka minun luonani, niin mielessäni kuin sielussani: enkä toivo sen koskaan katoaman.” Hohtavia silmiä katseltiin ja käsi veti yhden, varovaisen vedon haavan yllä- se oli sulkeutunut nyt, ja Caladhiel jätti kätensä paikoilleen hetkeksi, toivoen todella, että vaikka ei hänelle ihmeellisiä voimia luotaisikaan, voisi hän hymyllään ja sanoillaan karkoittaa toisten piemyden ja surut. Ainakin siihen hän uskoi pystyvänsä.
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 26 Kesä 2016, 13:48

Dagnirista oli hämmentävää kohdata Caladhielin ystävällisyys ja omanlaisensa rakkaus, huolenpito ja välittäminen. Eipä sellaista usein kohdalleen saanut, ja tällaisessa yhteydessä sitä omaakin hyveellisyyttä osasi arvostaa aina vain enemmän ja enemmän. Ei aina tarvinnut olla pistämässä tikkua ristiin toisten kanssa, piti osata arvostaa elämää sellaisena kuin se heille oli annettu, oli sitä itse sitten kuinka muita ylempänä ruokaympyrään katsoen. Mutta Samoojaa ei kultasilmäinen tulisi unohtamaan. Hän saapuisi luokse, jos tämä ystävä häntä kutsuisi. Ei jättäisi pulaan, ei antaisi kenenkään satuttaa enää, jos se Dagnirista olisi kiinni. Hän koki jo olevansa velkaakin Caladhielille, joka voimiaan uhrasi parantaakseen halkeilleen mustan nahkan hänen yltään, ja sen haavan, joka hiljalleen vaaleilla kasvoilla peittyi, kuin kukaan ei olisi siihen ikinä koskenutkaan.
”Kiitos”, lohikäärmeen matalanpehmeä ääni kehräsi haltialle, josta peto ei silmiään saanut vieläkään kunnolla irti, ”Ja minä oikeasti tarkoitan sitä, sinulla on äärimmäisen hyvä sydän, jonka vain harva omaa”. Äärimmäinen kiitollisuus täytti mielen, voi kunpa Dagnir olisi voinut tehdä enemmän juuri nyt, mutta hän oli huono tällaisissa tilanteissa.

”Mutta minun pitää nyt ihan oikeasti mennä”, kultasilmä hymyili, vaikka totuuden sanominen näin jälleen tuntui haikealta. Mutta hänen piti lähteä. Ihan oikeasti. Yö kutsui Dagniria kulkemaan omaa polkuaan aarteeltaan toiselle, ja sen jälkeen palaamaan takaisin kaupunkiin, jossa hänen paikkansa toistaiseksi oli. Hänen mielensä tulisi pysymään Caladhielin luona, vaikkei kultasilmä paikalla varsinaisesti olisikaan. Ja hän toivoi naisen tietävän sen, sillä kehtaamaton käärme ei uskaltanut vastaavaa ääneen sanoa.
Haltialla oli taito kutsua hänet luokseen, kuten he olivat sopineet, ja aina pimeän tullen kultasilmä voisi liikkeelle lähdettyään saapua tervehtimään ystäväänsä vaikka jokaisena iltana Caladhielin ollessa liikkeellä. Haikeasti oma suomujen peittämä, terävillä kynsillä koristeltu käsi poimi haltian käden omalta poskelta alas, Dagnirin pitäen siitä vain hetken aikaa kiinni. Hän varmaan tuntui kylmältä, kuten tavallista, vaikka kuinka sisältö tunsikin oudon lämmöntunteen valtaavan mielen ja kehon. Mitä se ikinä olikaan, tuntui se lohikäärmeestä oudolta.
Kultasilmä hiljeni vain katsomaan naista, painamaan mieleen tuon kasvonpiirteet sellaisina kuin ne olivat ja vannoi ettei tulisi unohtamaan niitä. Dagnir ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänestä tuntui jälleen vaikealta jättää Caladhiel kulkemaan itsekseen äskeisen tapahtuman jälkeen – jos ne saastat kehtaisivat ikinä luoda katsahdustakaan tähän naiseen uudelleen, pistäisi hän loputkin niistä niljakkeista pois päiviltä. Ehkä pitäisi käydä pelottelemassa niitä miehiä vielä vähän kauemmas ja harhailemaan yksikseen joukosta kylmään öiseen metsään.

Dagnir kävi kokeilemaan jalkaansa kavutessaan ylös, jonka Caladhiel oli parantanut voimillaan. Se toimi kuten piti, särky oli tiessään, vain punertava, kuivunut verivana kiersi suomujen ympärillä vailla määränpäätä. Mutta sekin peseytyisi varmasti pois vielä tämän lennon aikana ja mustanahkainen lohikäärme ehtisi unohtaa, että oli edes koipeaan satuttanut.
”Muista melodia, muista nimeni, ja minä palaan taas luoksesi uuden yön turvin, kun aika koittaa”. Ne olivat kultasilmän viimeiset sanat, valtavan mustan lohikäärmeen kuoriutuessa taas pienestä illuusiostaan esille nauttimaan pakkasen puraisuista. Peto ei halunnut jättää hyvästejä, hän halusi uskoa, että he tapaisivat vielä ja todella piankin uudelleen, eikä syytään huoleen ollut. Caladhiel oli urhea, tuon lämmin tahto voittaisi kaikki esteet naisen tieltä ja muidenkin olisi kuulunut nähdä se. Ottaa oppia tästä haltiasta ja seurata samanlaista polkua.

Suuret siivet levittyivät ottamaan ilmaa allensa, Dagnirin hohtavien silmien luodessa luottavaisen katsahduksen pieneen kulkijaan edessään. Kevyt kujertavantyytyväinen ääni kurisi jostain suuren pedon kurkusta, ennen kuin lohikäärme nousi puidenlatvojen yläpuolelle mennessään vielä jäähyväisiksi karjahtaen jostain korkealla Caladhielille. Dagnir taisi olla ihastunut.


//Eiköhän tää ollu mun osaltani ainakin tässä, uudet tuulet puhaltaa ja Dagnir siirtyy ihan toisenlaisiin maisemiin piakoin. Mä kiitän aivan kamalasti tästä ihanasta pelistä hun <3 Siinä missä oon omasta lagisuudestani äärimmäisen pahoillani, etenkin siitä että olet tätäkin vastaustani joutunut odottamaan niin pitkään että hävettää//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Edellinen

Paluu Joet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron