Kirjoittaja Crimson » 11 Maalis 2015, 23:22
Pimeyden seassa kultaiset silmät tuntuivat kuin palavan. Valaisevan kuin hailea kuunloiste, kun Dagnir tuijotti korkealta Caladhielia piteleviin aseistautuneisiin miehiin. Caladhiel oli hänen ystävänsä. Kukaan ei satuttaisi samoojaa jos se olisi kultasilmästä kiinni. Nuo kärsisivät nahoissaan, pahemmin kuin uskaltaisivat arvata, jos yrittäisivätkään valtavaa lohikäärmettä vastaan taistella.
Matalalta kurkusta kantautuva aaltoileva murina soi hiljaa taustalla karjaisun jälkeen, käärmeen laskiessa päätään alemmas kun Caladhiel yritti kauemmas miehistä – kaatuen kuitenkin alas maahan. Tuon perään jääneet vihollisetkin huutelivat ottamaan naisen kiinni, mutta kukaan ei uskaltanut varsinaisesti tehdä elettäkään kultasilmän tuijotuksen alla. Mitä lohikäärme halusi? Haastaa joukkion omaksi ilokseen, vai oliko tuo haltia arvoltaan jotain muuta kuin pelkkä tavallinen vaeltelija? Lohikäärmeethän pitivät prinsessojen sieppaamisesta, eikö? No niinhän lastensaduissa väitettiin, mutta pitikö se sitten oikeasti paikkaansa, sitä eivät miehet tienneet.
Dagnir oli kyllä kuullut ystävänsä itkunsekaiset sanat. Vaikkei niihin mitenkään ulkoisesti reagoinut, ei uros sisäisesti tahtonut ymmärtää miksi Caladhiel pyysi anteeksi. Ei kukaan ollut pyytänyt koskaan anteeksi käärmeen kuullen, ehkä siitä syystä että nuo ajattelivat, ettei Dagnir ymmärtäisi. Mutta inhimillinen olento ymmärsi, ja tällaisessa tilanteessa tuollaisen uuden tuntemuksen huomaaminen mielensä sopukoissa hämmensi sen pienen hetken valtavaa petoa.
Nyt ne ihmisolennot lähtivät kuitenkin selvästi yrittämään käärmeen kimppuun, joka kumeasti muristen oli paikoillaan jököttänyt sen pienen hetken. Siinä vaiheessa kun ensimmäinen miehistä lähti kuitenkin Caladhieliä lähemmäs astelemaan, heilahti valtavan käärmeen häntä aluksi pitkin maata pölyä ja kuuraa nostattaen, sitten varoittavasti maata vasten pamahtaen niin että tanner jyrähti ja tärisi pienten humanoidien jalkojen alla. Mutta se ei noita idiootteja pysäyttänyt, vaan kirjaimellisesti tuntui provosoivan hyökkäämään paremmin liskopedon kimppuun kun muutama nuoli otti kolahtaakseen pedon panssaroitua kehoa vasten tekemättä edes naarmua sen kivenkovaan nahkaan.
Dagnir karjaisi lujempaa ja uhkaavammin kuin aikaisemmalla kerralla, jonka myötä ulos tuosta valtavasta kidasta puhalsi myös ilmaan nouseva lumipilvi. Se jäi paikoitellen ympärille laskeutumaan hitaasti maahan, mutta samalla värjäsi myös maata, takana nousevat puut ja tielle jääneet henkilöt valkeiksi. Osa miehistä jopa lensi nurin maahan, osan lähtiessä pinkomaan samalla hetkellä kauemmas metsän suojiin hyökkäävää käärmettä pelkurimaisesti – vaikka olihan se osin myös viisaasti tehty.
Dagnirin katse siirtyi hetkeksi tarkkailemaan Caladhielia, kultasilmäisen ottaessa muutaman nopean liskonaskeleen lähemmäs ystäväänsä. Toinen valtavista etukoivista laskeutui aivan haltianaisen vierelle varovaisesti aseteltuna, Dagnirin varmistellessa ettei varmastikaan suippokorvaisen päälle astuisi, vaan tarjoaisi samoojalle turvan tuon kimppuun käyneiltä. Heillä ei ollut oikeutta koskea Caladhieliin. Ei niin pitkään kuin kultasilmä olisi tuota turvaamassa.
Koko lohikäärmeen olemus vihollisiaan vastaan oli jäätävää katseltavaa, kun peto lähti ojentamaan päätänsä alemmas jääpaloja kitansa reunoilta valuen ja pieniä jääkumpuja maahan nostaen, lopulta hyytävää massaa sylkien paikalle jääneitä uskalikkoja kohden. Kovasti nuo yrittivät väistää, osan jäädessä massan alle kuolemaan, osan siirtyen lopulta sellaiseen käärmeen sokeaan kulmaan. Piikikäs häntä lähti pyyhkimään näppärästi suuntaan, johon miehet olivat kadonneet, ja varoittelevien huutojen myötä käärme otti itsekin kääntyäkseen noita kohden uudemman kerran. Siltikään kultasilmä ei voinut väittää pitävänsä siitä, että joutui Caladhielin lähellä liikehtimään näin. Ei hän tahtonut liiskata samoojaa jalkoihinsa – mutta eiköhän nainen osannut itsekin katsoa jos liikkui, ettei alle jäänyt.
Uusi jääaalto pyyhkäisi taas miehiä kohden, joista osa otti taas livistääkseen paikalta metsän suojiin tovereitaan etsimään. Ennemmin tuo tyytyivät perääntymään, kuin kuolemaan typeryyttään taistellessaan itseään selvästi massiivisempaa ja haarniskoidumpaa petoa vastaan. Mutta kaikki noista eivät olleet niin viisaita, vaan pyrkivät selvästi lähemmäs lohikäärmeen jalkoja siinä toivossa, että miekkansa terät pystyisivät niiden paksun nahan lävitse. Eihän siitä juurikaan hyötyä olisi, mutta pelkkä ajatus satuttaa muuten niin massiivista petoa tuntui kiehtovan ajatuksena itse kutakin vielä paikalle jääneistä, eikä kauaa kestänytkään kun epähuomiossa joku onnistui survaisemaan tikun syvälle käärmeen takakoipeen.
Terävästi Dagnirin pää kääntyi suuntaamaan taemmas sen pistävän kivun tuntiessaan, käärmeen sähistessä ja brutaalisti hännällään iskien koipensa viereen niin, että sitä koristavat piikit korjasivat tuon surkean sielun tästä elämästä tyystin niille sijoilleen.
Samalla otus otti itselleen humanoidin olomuotonsa, raskas haarniskansa päällä ilmestyen haltianaisen vierelle. Miekka lävisti olennon toisen pohkeen, josta mustan suomunahkan peitossa oleva käsi lähti teräaseen repimään säälimättä irti. Äännähdystäkään peto ei päästänyt, seuraten vain kultaisella katseellaan miten pienemmän olomuotonsa ottanutta oli enää kahden jäljelle jääneen turhankin helppo lähestyä. Dagnir ei kuitenkaan halunnut astua Caladhielin läheltä muutamaa askelta kauemmas, kätensä suomuilla torjuen kohti tulevan miekaniskun. Miekka päästi ikävän, sahaavan äänen kovaa nahkaa vasten, valkeaharjaisen käydessä ei-suojaavalla kädellään repimään kynsiensä avulla kimppuunsa käyneen naaman ja kaulan rikki. Tuo luovutti samantien, yrittäen päästä kompuroiden kauemmas valtimoaan pidellen, siinä missä ainoa toverinsa yritti nyt vuorostaan onneaan kultasilmän kanssa. Dagnir kävi uudelleen toistamaan saman torjuvan liikkeensä kädellään, vikkelämmän osapuolen käydessä kuitenkin lyhyemmällä terällä viiltämään haavan kultasilmäisen vaaleisiin kasvoihin aivan silmän alapuolelle.
Valkeaharja sähähti parahtaen, askeleen verran taaksepäin horjahtaen, mutta samalla myös itseään satuttaneesta kiinni ottaen. Dagnir upotti terävät hampaansa miehen käsivarteen, jota peitti vain kerros paksua kangasta ja nahkaa. Ne eivät kuitenkaan riittäneet suojaamaan itseensä kiinni käyneen olennon kidalta, jonka kautta lohikäärme puhalsi jäätä ja moskaa avoimista, hampaillaan repimistä haavoista sisään toisen käsivarteen. Jäädyttäen kudokset ja verenkierron, jäisen elementin kiriessä nopeasti eteenpäin jäädyttämään hiljalleen kylmyyteen tottumattoman miehen niille sijoilleen. Tuo kaatui henkeään haukkoen maahan kultasilmän päättäessä päästää irti, jonka jälkeen tilanne rauhoittui tyystin. Osa oli saanut jäisen hautansa täältä, osa oli ehtinyt perääntyä, ja viimeisetkin lähelle katsomaan jääneet ottivat kaikotakseen yhä vain kauemmas nähdessään toveriensa kaatuneen.
Dagnir halusi vain Caladhielin olevan turvassa… vaikka olikin täysin päinvastaista lohikäärmeen tyypilliselle käyttäytymiselle uhmata näin ketään, oli hän nyt joutunut tappamaan väkisin viatonta sielua puolustaakseen nuo typerykset. Mutta ehkä joku vielä kiittäisi käärmettä, olihan kultasilmäinen sentään vannottanut itselleen suojelevansa haltioita kuninkaalle lupaamansa mukaisesti.
Nyt valkeaharjainen kävi kuitenkin polvistumaan sijoillansa, sijoittaen painoansa paremmin vahingoittuman jalkansa päälle. Toisesta pohkeestaan valui paksua, tummanpunaista verta pitkin mustaa nahkaa, värjäten myös alla olevan kuuraisen maan samaan sävyyn. Olihan Dagnir kokenut pahempaakin, mutta totta kai tällainen vastaava haava sattui ja heikensi petoa omalla tavallaan, vaikkei kykenisikään tappamaan käärmettä varsinaisesti.
”…Caladhiel”, kultasilmäinen kuitenkin muisti kipunsa keskeltä ääneen henkäisten, kääntyen samalla hetkellä etsimään katseellaan samoojaa silmiinsä.
//Oh naaaaw ;___; Mutta älä sinä huoli kuule vaikka tässä lagaillaan vastauksien kanssa, parantelet nyt sen rantees kuntoon vaan rauhassa etkä suotta murehdi vastauksien puolesta :’3 Anteeks mä innostuin ihan kamalasti kirjottamisen kans….//