Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

Quinn metsän halki virtaa pääasiassa yksi suuri joki, joka koostuu monesta pienemmästä. Pienemmät joet ja purot liittyvät aika ajoin tähän suureen jokeen, jota kutsutaan nimellä Meinrad. Meinrad laskee kaukaa pohjoisista aina etelärannikolta mereen. Sen matkalle mahtuu niin rauhallisia, leveitä väyliä, kuin valtoimenaan kuohuvia koskia. Meinrad virtaa myös Aodhá järven läpi, joka on Cryptin suurin järvi.
Meinrad on myös syyllinen suoalueeseen Aodhá järven lähettyvillä, joen tulvien aika ajoin muutenkin kostealla metsämaalla.

Valvoja: Crimson

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 29 Heinä 2014, 23:58

Valtava liskopeto vain otti hymyilläkseen omalla kummallisella tavallaan Caladhielille siinä maatessaan, kun nainen hänelle pahoittelunsa soi. Ei haltian anteeksi olisi tarvinnut pyytää, mutta tapansa kullakin, eikä Dagnir niitä lähtenyt kiistämään. Ainakaan ääneen. Sehän olisi ollut vain jollain asteella epäkunnioittavaa uutta tuttavaansa vastaan, eikä kultasilmäinen todellakaan halunnut jäädä murehtimaan sanojansa peräjälkeen sitten, kun joutuisi vaeltelijasta eroamaan. Sääli sinänsä, Dagnir ei olisi halunnut enää edes miettiä Caladhielin seurasta eroamista. Niin miellyttävää seuraa tuo tummatukkainen oli.
Suomukas käänteli päätänsä kuin utelias koiranpentu, kun suippokorva kertoi tarinankerronta tavoistaan. Tuollaisesta Dagnir ei aikaisemmin ollutkaan kuullut! Ja uros oli sentään kuullut vaikka ja mitä, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea oli nähnyt! Sarvipää laski kuitenkin päätään aavistuksen verran alaspäin, ja käänsi sitä sivuttainkin nähdäkseen paremmin Caladhielin huilun, jota nainen käsissään piteli. Tavalliselta pilliltähän tuo näytti, mutta ottaen huomioon haltianaisen taidot, saattoi tästä todellakin syntyä jotain erikoista ja ainutlaatuista.
”Kuulisin oikein mielelläni”, Dagnirin lempeä ääni totesi, toisen käärmeen valtavista käpälistä noustessa pedon toisen käpälän päälle. Pitihän sitä nyt mukavasti asettua aloilleen, ties kuinka pitkään tässä vielä kestäisi.

Valtava suomuniska oli aivan hiiren hiljaa. Oli suorastaan ihme, että niin iso peto osasikin olla yhtä hiljaa, kuin pienin jyrsijä, joka kolossaan piilotteli. Mutta Dagnir halusi suoda Caladhielille oman rauhan ja tilan, nyt kun nainen oli alkanut laulamaan sävelmiään ilmaan. Valkeat kiteet kieppuivat tummatukkaisen ympärillä sävelmien tahtiin, jotka tuntuivat jäävän ilmaankin vielä juoksemaan omia reittejään ennen katoamistaan.
Ja sitten tulivat huilun soinnut, jotka viimeistään lumosivat Dagnirinkin pauloihinsa. Kultaiset silmät seurasivat ihmeissään kun luonto lähti Caladhielin soittoon mukaan, kuvittaen melodian kirjaimellisesti todeksi. Kuin satukirja, mutta se myös liikkui! Tällaista edes Dagnir ei ollut nähnyt.. ei ikinä, vaikka pitkään olikin elänyt. Ja niin uskomatonta kuin olikin, olisi lohikäärme voinut pitääkin tämän kaiken vain itsellään sitä halutessaan. Mutta niin lempeästä liskopedosta ei vain ollut omimaan Caladhieliä itselleen.

Aivan tarinan lopussa, Dagnir huomasi sulkeneensa silmänsä ja kehräävänsä musiikin tahtiin. Kultaiset silmät aukesivatkin vasta kun melodia alkoi hiljetä, ja lopulta kadoten tuulen matkaan kohden taivasta, jossa sen ehkä kuulisi myös Caladhielin edesmennyt sisar. Lohikäärme jatkoi vielä hetken pehmeää hyminäänsä, seuraillessaan kun haltia hymyili huilulleen, jota peitti nyt kimalteleva kuura, hiljentyen kuitenkin sitten ettei aivan törpöltä olisi vaikuttanut.
”En muista milloin olisin kuullut mitään yhtä kaunista”, käärme totesi kovin rehellisesti, hymyillen silmiensä kautta Caladhielille, ”Tai mitään mikä vetäisi vertoja tuolle! Sekin miten vesi ja lumi lähtivät musiikkisi mukaan – miten sen teit?” lohikäärme uteli kuin jotain uutta nähnyt lapsi, joka halusi tietää lisää. Ja sellainenhan Dagnir oli! Vaikkakin Dagnir oli paljon, paljon isompi, kuin pahainen polvenkorkuinen ipana. Valtava kuono kävi taas laskemaan paremmin Samoojan puoleen.
”Sinulla on erityinen lahja Caladhiel, voisin istua tässä ja kuunnella sävelmiäsi pitempään kuin uskaltaisit edes kuvitella”, käärme tuumaili ääneen naurahtaen sanojensa lomasta, ”Onnistuit saamaan vanhankin lohikäärmeen ällistyneeksi”.


//Ei kyllä mä nyt jään tänne häpeänurkkaani, ei kamala miten on taas kestänyt vastauksen kanssa. Anteeks 8<//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 03 Elo 2014, 18:31

Vihreiden silmien kimmeltävä katse kohosi toisen kultaiseen ja hohtavaan kehun kuullessaan. Suu hieman auki ihmetyksestä jäi, niin vilpittömiä ja rehellisiä sanoja kuullessaan. Haltia käänsi katseensa soittimeensa kulmat koholla, katsellen samalla käsiään kuin niissä jotain uutta ja ennen huomaatonta olisi huomannut.
"Minä... En tiedä", hän vastasi itsekin hämmentyneenä musiikin mukanaan tuomasta yllätyksestä. Ei hän ollut ikinä ennen tajunnut osaavansa tuollaista... Eikä hän ollut varma oliko hän itse sen tehnyt. Vesi oli liikkunut kuin melodia, kuin se olisi lukenut hänen tarinansa auki kuin vanhan tarukirjan hapertuneilta sivuilta käsin. Kuin oma elementtikin olisi sävelmistä niin kovasti iloinnut.
"En tiedä miten tein sen." Hän totesi vielä kerran, katseen takaisin lohikäärmeeseen päin noustessa.

Dagnirin kehut saivat Caladhielin pään pyörälle, lämmittäen samalla sydäntä ja sielua. Kiitollinen hymy kaartui haltian kasvoille, lohikäärmeen kehujen kaiun valaistessa ja lämmittäessä yhä hänen mieltään. Siellä ne varmasti pysyisivät, muistoissa ikuisesti.
"En... tiedä mitä sanoisin", hän sopersi silmät pyöreinä kunnes onnistui kiitoksen suustaan saamaan.
"Olen otettu", hän naurahti lempeästi. "Kiitos todella paljon sanoistasi."
Leveä hymy taittui punehtuneille poskille vielä kerran, kiitollisena toisen kehuista niin vilpittömistä.

Caladhiel tutkaili vielä kristallintapaista lumipölyä. Se kieppui kuin elävä hänen käsiensä ympäri leikkien.
"Uskon että musiikkini ei ollut ainoa tekemään tarua eläväksi", hän totesi. "Sinunkin voimasi oli varmasti mukana." Vesi niin monina elementteinä tuntui aivan elävältä, kuin se olisi hänen ajatuksensa lukenut. Kuunvalossa hetki tuntui maagisemmalta kuin koskaan. Niin maagiselta että tuntui rikokselta joutua se jossain vaiheessa lopulta rikkomaan.
"En nimittäin olisi pystynyt tuohon yksin, tuota kauneutta luomaan", hän hymyili kultasilmille sirottaen kidemurskan lejumaan maahan. Siitä se loikkasi takaisin ilmaan, vaikkei tuulta lähelläkään näkynyt. Hän pyörähteli hiljaisessa kidesateessa ja kimalle seurasi kaavunhelman liikkeitä, vaikka hän ei tiedettävästi mitään tehnyt.
"Se on kuin elävää", hän ihasteli ääneen yön kauneudessa.

//*ottaa vasaran ja paukuttaa Crimin nurkan seinät mäsäksi* Eipä mitiä! ;)
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Elo 2014, 01:22

Dagnir hymisi itsekseen sijoillaan tyytyväisenä. Valtava lisko olisi kirjaimellisesti halunnut kuulla uuden tarinan siten, miten Caladhiel oli niitä oppinut kertomaan. Mikä lumoava tapa, ja kauniskin! Kultasilmä näytti myös kovin tyytyväiseltä siitä, että onnistui saamaan haltianeidon jokseenkin hämilleen sanoillansa. Siinä missä Samooja myös ilmoitti olevansa otettu, oli Dagnir kohdallaan myös hyvin, hyvin otettu sitä että oli saanut tavata Caladhielin.
”Meillä lohikäärmeillä ei ole tapana jakaa kauniita sanoja toisille turhaan”, käärmeen lempeänrauhallinen ääni tuumi, ”Sinä olet ne ansainnut”.

Lohikäärmeen valtava pää laski alas maahan, kallistuen hieman vinoon kun lisko seuraili kiinnostuneena Caladhielin toimia. Dagnirin rinnasta kumpusi kumea naurahdus, neidon tuumiessa ettei musiikkinsa yksin ollut pystynyt siihen, mitä juuri oli nähty. Saattoihan se niinkin olla. Lohikäärmeitä ei suotta maagisiksi olennoiksi kutsuttu, eikä Dagnirkaan oikeastaan kaikesta tiennyt, mihin jäälohikäärmeen läsnäololla saattoi vaikutusta olla. Ehkä käärmeen suopeudella ja ystävällisyydellä oli ollut osuutta asiaan, jonka myös luonto oli huomannut suloisen Caladhielin ja Kultasilmän tapaamisesta.
”Haluaisin silti uskoa, että sinulla ja musiikillasi oli suurempi osuus siinä”, Dagnir kehräsi, pitkällä nokallaan kurotellen Caladhieliä kohden, ”Ehkä luontokin huomasi, miten lumoava otus olet”, lohikäärme kiusasi, sen suupielten kohotessa kuin hymyyn.
”Saan hyvin harvoin tavata kaltaisiasi. Niin harvoin että se oikeastaan harmittaakin”, hieman harmistuneempi ääni sitten totesi. Dagnirilla ei liiemmin ystäviä ollut. Ei humanoideja, eikä liiemmin varsinkaan lohikäärmeitä. Hän oli erakko, tarvittaessa toveri, mutta pahimmillaan raivokas vihollinen niille, jotka uhkaksi osoittautuivat.

”Pelkkä ajatus siitä, että joudun jättämään sinut taakseni pian, tuntuu sisimmissäni pahalta”, käärme jatkoi harmitteluaan, yllättäen päätänsä kuitenkin nostaen ja hyvä, ettei häntäänsä alkanut heiluttaa kuin innostunut koira puolelta toiselle, ”Mutta voisimme ehkä tavata uudelleekin?”. Olihan se paljon pyydetty, mutta Dagnir ei halunnut tämän olevan viimeinen kerta Caladhielin kanssa. Oli vielä monta tarinaa kerrottavana. Vielä monta tarinaa kehitettävänä. Ehkä Kultasilmä voisi Samoojaa auttaa etsimään uusia tarinoita kerrottavaksi! Ja näyttää tuolle keräilemiään aarteita vuosisatojen varrelta! Mutta vain, jos Caladhiel siihen suostuisi...


//Mun seinä D8 *käpertyy Suzumen jalkoihin mököttään*//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 10 Elo 2014, 19:57

Haltia kuunteli sanattomana toisen kehuja, ainoana mahdollisena tekonaan punastella ja hymyillä ja kiitellä. Dagnir oli niin ystävällinen ja ymmärtäväinen, ettei Caladhiel olisi parempaa tuttua saattanut tavata metsän viileähkössä yössä. Samoojalla ei paljon oman lajinsa puolelta ystäviä ollut, eikä hän kaikkien kanssa toimeen tullutkaan. Luonto oli oma hiljainen, aina ymmärtäväinen seuransa haltialle. Silti se pystyi olla niin kovin yksinäinenkin yksin siellä kulkevalle.

Caladhiel naurahti toisen härnätessä lempeästi, tuskinpa nyt sentään. Hauska oli kuitenkin kuulla toisen suusta ylistystä, joka sai taas haltian häkeltymään. Harmissaan lohikäärme kuitenkin totesi omien kumppaniensa vähäisen määrän.
Samalta tuntui haltiankin puolesta.
"Olen kuitenkin onnellinen tästä tapaamisesta", hän jatkoi hymy huulilleen hitaasti kääntyen.

Caladhiel katsahti taas kultasilmäistä joka niin innokaasti hänelle kysymyksen esitti. Haltiaa nauratti taas lohikäärmeen lempeys. Jäisen kuoren alta löytyi kultainen sydän, kuten hän oli saanut jo tänään alusta alkaen huomata. Dagnir voisi halutessaan olla pelottava ja hirmuinen peto, mutta lohikäärme oli niin ystävällinen ja lempeä sisimmältään.
Kysymyksen kuullessaan neito ei tarvinnut sekuntiakaan vastauksen harkintaan. Vihreät silmät välkehtivät ja haltia melkein pompahti innosta.
"Totta kai! Voi, totta kai!" Hän nauroi, lempeää ja ystävällistä naurua silkasta onnesta.
"Tahdon tavata sinut vielä uudestaan, monen monituista kertaa. On vielä niin paljon jaettavaa, niin paljon näytettävää", hän hymyili iloisesti.
Siihen hän lisäsi vielä hymähdyksen: "Et pääse minusta eroon ihan vähällä."

Caladhiel suorastaan sädehti silkasta riemusta kuullessaan oman ajatuksensa toisen suusta samoissa aikeissa. Hän oli myös helpottunut tajutessaan, ettei tämä kuun alla alkanut tapaaminen jäisi viimeiseksi. Ystävänä Dagnir olisi enemmän kuin kullanarvoinen.
"Miten saisimme toisiimme yhteyden niin tarvitessa?" hän sitten kysyi, osittain itsekseen miettien.

//*taputtaa päätä lohduttaen* Noh, noh. Kaikki hyvin x3
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 03 Syys 2014, 12:22

Puna Caladhielin poskipielillä ja kasvoilla lepäävä hymy rauhoittivat kultasilmää, niinkin paljon että Dagnir päästi välillä kehrääviä kurkusta kumpuavia äännähdyksiä alitajuisesti ilmoille. Oliko moinen sitten Dagnirin kokoiselta valtavalta liskopedolta otettukin huomionosoitus, mikä saattoi kieliä lähes mistä tahansa tyytyväisyydestä vaaroihin, niin siitä edes lohikäärme itse ei tiennyt. Muttei kyllä välittänytkään, sillä salasihan iäkäs suomunahka monia muitakin salaisuuksia itsestään kuorensa alla, kuin vain pelkän kehräämisen taidon.

Haltianeidon silmiin syttyvä pilke ja Dagnirin kysymyksen myötä myös innostus saivat lohikäärmeen kallistamaan päätänsä ja levittämään hymyilevää virnettä pedon kasvoilla. Caladhielin nauru ja samanmielisyys saivat Dagnirin tuntemaan olonsa taas otetuksi. Olihan se paljon käärmeeltä, joka ei liiemmin enää osoittanut minkäänlaisia kiinnostumisenmerkkejä muista – niin pitkään yksin kun oli elänyt ja oppinut omasta nahkastaan vain huolehtimaan. Lohikäärmeen pää nyökytteli muutaman kerran innokkaasti neidon sanojen myötä, Dagnirin yhtyessä Caladhielin lempeään nauruun tuon sanojen myötä. Siinä missä kultasilmäkään, ei ruskeatukkainen neitokaan halunnut tämän jäävän viimeiseksi tapaamiseksi heidän välillään ja muistutti käärmettä vielä erikseen siitäkin, ettei valtava peto niin helpolla kyennyt pienestä haltiasta eroon pääsemään.
”Etkä sinä minusta, Caladhiel”, käärme hymisi viekkaasti takaisin, kovin lempeästi.

Kun suippokorvainen sitten alkoi yllättäen miettiä miten kaksikon olisi myöhemmin mahdollista saada toisiinsa taas yhteys, päästi Dagnir hyvin mietteliään hymähdyksen ilmaan. Siinä missä Dagnirkin, taisi Caladhiel vaellella paljon siellä täällä, eikä ihan tavallinen kutsuhuuto kilometrien päästä tainnut riittääkään ulottumaan toisen korviin.
”Omistan maagisen aarteen jos toisenkin joilla moinen onnistuisi helposti”, lohikäärme muisteli, ”Mutta ne ovat kaukana täältä, hyvin kaukana”, liskopeto mutisi kuitenkin harmissaan perään.
Kultasilmäisen mietteliäs katse vaelsi kuitenkin puiden hileisistä latvoista alas Caladhieliin, josta käärmeen kiehtovat silmät jäivät tuijottelemaan pientä kaksijalkaista edessään.
”Mutta miten olisi jokin huilulla soittamasi melodia?”, käärme sitten loksautti ensimmäisen päähän saamansa idean, kallistaen päätään kuin ihmettelevä koira konsanaan.
”Vaikkei näköni olekaan parhain mahdollinen, on minulla kuitenkin kyky aistia tiettyjä asioita satojenkin kilometrien päästä”, Dagnir tuumaili, osin myös hieman kerskuen mahdottomalta kuulostavia taitojaan, ”Voisin painaa maagisen sävelen mieleeni ja saapua luoksesi sen kuullessani, jos minulla vain on mahdollisuus”, kultasilmäinen ehdotti.


//ó^ò if you say so//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 23 Syys 2014, 20:12

Caladhiel

Haltiaa nauratti oma käyttäytymisensä. Innostuksesta tuntui kuin hän olisi hypähdellyt, toisaalta niinhän hän tekikin. Naisen hymy oli iloinen ja ilkikurinen kuin pikkulapseksi taantuneella ja hänen rintakehässään pomppi jokin todella innokkaasti iloiten ja myös ilmeen hänen kasvoilleen kohottaen. Dagnirkin vaikutti päätökseen tyytyväiseltä, ehkäpä jopa hömelön höttöpäiselle haltiallekin virnuillen.

Kun sitten kommunikoinnin mahdollistavaa keinoa vaikenivat miettimään sekä kultasilmä että hän, ehdotti edellä mainittu nopeammin ideaansa. Lohikäärmeen ja haltian katseet kohtasivat Caladhielinkin kiertäessä katsettaan öisestä taivaasta poispäin.
Caladhiel nyökkäsi kohottaen kuuraistaa huiluaan hieman enemmän nähtäville vaikka sitä edelleen kädessään pitikin. Nainen ei sen enempää jäänyt Dagnirin kykyä kyselemään vaikka se häntä ihmestyttikin: oli varmasti monia, monia monituisia muitakin taitoja ja tietoja mitä hän ei lohikäärmeistä tietänyt ja Dagnir taisi.
Kultasilmän idea taas kuulosti oikein hyvältä, rutkasti paremmalta kuin ne mitä hän olisi oivaltanut yhteensä. Se olisi myös varmasti yrittämisen arvoinen.

"Mahtavaa", nainen hymyili. "Se toimisi varmasti parhaiten." Vihreät silmät laskivat katseensa kultaisista takaisin soittimeen, naisen miettiessä pikaisesti jonkinlaista melodiaa käyttötarkoitukseensa sopivaksi.
"Hmmmh",hän mutisi mutta sitten katsoi taas itseään kookkaampaan pirteästi.
"No, olisiko tämä hyvä?"

Caladhiel painoi tottuneet sormensa soittimelle ja veti kevyesti henkeä. Melodia ei ollut pitkä, ei monimutkainen eikä koreileva vaan silti yksinäänkin kauas kantava. Siro korkea ääni loi ilmaan soimaan jäävän melodiakaaren joka hiipui ilmaan. Se oli pätkä eräästä kappaleesta, joka oli kuulunut Caladhielin sydämessä revontulille. Pätkä oli syntynyt jo nuorempana, kun hän oli unelmoimalla kuvitellut niiden loimua taivailla.

//aaagh pahoittelut täältä päin hidastelusta OwQ
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 09 Loka 2014, 22:32

Ne varsin pienet kultaisena hohtavat silmät lohikäärmeen muuhun kokoon verrattuna avautuivat hieman lisää mietteliäänä, Dagnirin kiinnittäessä katseensa tiukasti Caladhielin huiluun, lähes odottaen että se jo itsestään olisi kaiken tämän jälkeen soinut. Lohikäärme ei välttämättä olisi ollut siitä niinkään ihmeissään. Olihan ilta pitänyt jo paljon taianomaisia hetkiä mukanaan, yksi itsestään laulava huilu tästä vielä olisi puuttunutkin!
Suomunahkainen kuitenkin pidätteli virnettään liskopedon kasvoillaan, antamatta kummallisten ajatuksiensa päästä vapautumaan ääneen. Sen sijaan Dagnir keskittyi taas kuuntelemaan haltian sanoja, pirteitä sellaisia, jotka saivat käärmeen laskemaan asteen verran päätään alemmas naista kohden.
”Mitä ikinä sinulla onkaan mielessäsi, haluan kuulla sen”, uroksen lempeä ääni tuumasi, Dagnirin kuin kivettyessä paikoilleen hengitystään myöten siksi hetkeksi, kun odotti Caladhielin taas soittavan huilullaan.

Kun haltianeito sitten huiluunsa puhalsi, näytti lohikäärme kuuntelevan entistäkin tarkemmin sijoillaan tuota lyhyttä melodiaa, joka soittimesta nousi ilmaan. Yksinkertaiset soinnut väreilivät ilmassa kauas, hiipuen hitaasti hämärää taivasta kohti. Kylmä ilma antoi melodian kantaa tavallista kauemmas. Sen huomasi hiljaisesta kaiunnasta, mikä tuntui ilman lisäksi kaikuvan myös joen pintaa myöten aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Ketkä kaikki Caladhielin soittaman sävelen olivat kuulleet lähistöltä ja hieman kauempaakin, jäi kenties ikuiseksi arvoitukseksi. Mielessään Dagnir kuitenkin toivoi, ettei moinen vihellys mitään vihamielistä kävisi tuomaan heidän luokseen nyt tai myöhemmin…
Kultasilmä lopulta päästi hymähtävän äännähdyksen kurkustaan, nyökäten muutamaan otteeseen turhankin innokkaasti haltian suuntaan.
”Se on täydellinen, juuri sellainen kuin kuvittelinkin sen olevan”, lohikäärme ilmoitti, ”Yksinkertainen, kaunis ja mieleenpainuva, sellainen jota en ole aikaisemmin kuullut”. Dagnir olisi voinut viheltää matkien kuulemansa uudestaan ilmaan, osasihan hän taitavasti matkia erilaisia ääniä, muttei halunnut sen enempää herätellä metsässä olevien huomiota peräti äänekkäämmällä versiolla huilun soinnusta.

Liskopeto kävi kuitenkin oikomaan siipien ja naksautti leukojaan yhteen, mikä näytti kirjaimellisesti siltä että käärme maisteli ilmaa omalla tavallaan.
”Minun pitäisi kai joutua jo eteenpäin omille teilleni”, kultasilmä totesi ykskantaan, ”Olen tuhlannut sinunkin aikaasi jo liiakseen tältä myöhäiseltä, kauniilta illalta, enkä haluaisi olla tämän enempää vaivaksi”. Vaikka Dagnir oikeasti ilmoitti tekevänsä lähtöään, olisi uros halunnut jäädä seurailemaan Caladhielin tekemisiä pidempäänkin. Käärme koki nyt kuitenkin ajakseen poistua paikalta.
”Nyt kun kuitenkin tiedän mitä seurata, voin saapua luoksesi milloin vain uudestaan”, Dagnir virkkoi, tuoden kuononpäätään lähemmäs Caladhielia, ”Ja tekisin sen myös kovin mielelläni”.


//Sun anteeksi tartte pyytää, mähän tässä keskimääräistäkin hitaampi olen kuin sinä ja muut yhteensä :’)//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 21 Loka 2014, 19:42

Caladhiel

Sävelmän soitettuaan nainen jäi lohikäärmettä katselemaan, soitinta yhä kädessään pitäen. Hän keinui hiljaa pakkasessa hyräillen puhallellen lämmintä ilmaa höyryisinä pilvinä ilmaan. Hetken ne näkyivätkin, kylmä kun yö oli. Kun sitten Dagnir kumartui kehumaan sävelmänpoikasta, nainen otti melodian luojana kehun kiittäen hymyllä vastaan.
Kun sitten suomullinen ilmoitti joutuvansa lähtemään, nyökkäsi Caladhiel ymmärtäen mutta heti perään puisteli päätään rivakasti.
"Ei ollenkaan. Oli täysi ilo minulle tavata", hän hymähti haikeasti. Katse kohosi vielä kultasilmien pilkkeeseen sädehtien.
"Tavataan taas uudestaan", totesi hän onnessaan, kehotuksenomaisesti naurahtaen. Lempeästi hän kohotti kättään kohti Dagnirin kuonoa, jos se vain kosketettavissa vielä oli.



Lohikäärmeen lähtiessä vilkutti haltianainen perään hymy huulillaan. Hetken hän seisoskeli paikallaan katsellen kuuraista maata ja sen kimallusta. Yöilma tuntui huomattavasti kylmemmältä, paljon hiljaisemmalta aikaisempaan verrattuna, kun hänen jutustelutoverinsa oli taivaalle kadonnut. Sitten myös Samooja jatkoi matkojaan, siihen suuntaan minne alunperinkin oli ennen poikkeavia tapahtumia kulkenut. Hieman hiljalleen hyräillen pompahtelivat hänen kevyet askeleensa kannoilta varpaille, pieni leikkimielisyys mukanaan. Hiljaa olo tuntui hieman oudolta äänen kadottua joenviereltä
. Nainen oli tottunut kulkemaan yksin, mutta nyt sydämessä ehkä hieman liikahti surulllisena ajatus vaietusta matkasta. Mihin hän oli matkalla, sitä ei hän enää miettinyt: oliko määränpäätä öisellä kävelyllä alunperin ollutkaan?
Haltia lohdutti itseään ajatuksella uudesta ystävästä, eikä tämä tapaaminen olisi viimeinen. Niinhän he olivat toisilleen luvanneet. Huilu suijahti takaisin viitan sisään, ja matka jatkui.
Voi kunpa Caladhiel olisi ymmärtänyt varoa, edes kuunnella tai katsella ympärilleen tarkemmin.

Pikkuhiljaa askeleet siirtyivät liplattavan veden viereltä takaisin juurikkoon ja varjoon. Silmät löysivät taas metsässä kulkevan isomman polun, jota jalat lähtivät seuraamaan.

Puut vierestivät tietä kauempaa, kuin yrittäen tarttua naisen viittaan kuuraisilla oksillaan. Yhtäkkiä Caladhiel ei enää tuntenut oloaan niin turvalliseksi. Vihreät silmät vilkuilivat nyt yhä useammin omaa määränpäätä, tien loppua ja siellä häämöttävää aukioa. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Jalat sanoivat pistämään jo juoksuksi, mutta haltia toppuutteli itseään: yksin olo tuntui vain oudolta nyt, kun oli viettänyt toisen seurassa jonkun aikaa.
Mutta järkipuhe ei pysäyttänyt sitä outoa tunnetta joka jatkoi virtaamistaan naisen mielikuvituksessa.
Lopulta nainen pääsi huokaisten aukiolle. Sitten hän hätkähti.
Caladhiel hyppäsi taaksensa ilmestynyttä varjoa karkuun eteenpäin ja kierähti oliota vastaan.
Käsi vetäisi huppua kasvojen turvaksi mutta ei ehtinyt, vaan pysähtyi kesken liikkeensä. Haltia tunsi kuinka hänen koko kehonsa jähmettyi ja veri joka virtasi suonissa muutti lämpötilansa jäätävän kylmäksi.
Hänet säikäyttänyt hahmo oli ihminen. Huomattavasti siroa haltijaa pidempi ja rotevampi ihmismies, joka tuijotti haltiaa pieni virne kasvoillaan.
Ennen kuin Caladhiel tajusikaan, oli aukiolla jo heitä paljon enemmän. Kuinka monta, hän ei ehtinyt laskea. Kymmenen? Vai enemmän? Vähemmän?
Ainoa mitä hän tajusi oli se, että hän seisoi miesten mudostaneen ympyrän keskellä.
Toisin sanoen hänet oli piirritetty.
Sanoja ei vaihdettu. Vain katseita. Eivätkä ne olleet ystävällisiä.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ettei hän kerennyt kuin kirota itseään. Miksi hän ei ollut pitänyt ympäristöään silmällä? Oliko hän tuuditellut itsensä jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen, turruttanut vaistonsa ja heittänyt aistinsa joenuomaan?
Caladhiel vetäisi puukon vyötäisiltään samalla, kun yksi ihmisitä juoksi häntä kohti. Pienellä terällä ei pitkälle päästäisi. Nainen väisti miekan juuri ja juuri, ja sai kumarruttua miehen ali kumauttaen tätä tämän oman aseen kahvalla naamaan. Kolahdus ja iljettävä rusahdus kertoi iskun menneen perille. Mutta samassa sekunnissa kaksi muuta oli jo kiinni hänen käsissään. Caladhiel pudotti ainokaisen aseensa johonkin. Hän ei nähnyt minne. Jotenkin, ihmeen kaupalla hän sai miehet irti ja hypähti varoen kauemmas. Mutta peruuttaessa on aina se huono puoli ettei katso mitä kohti menee. Tässä tapauksessa se epäonnen tuoja joka tuli haltiaparan tielle oli maasta sojottava puunjuuri kuoppineen.

Nainen tunsi kaatuvansa, nyrjäyttäen nilkkansa kivuliaasti. Tömähdys maahan sattui, muttei tarpeeksi estämään häntä nappaamasta viimeistä oljenkorteaan, puuhuilua.
Caladhiell siristi silmänsä kiinni ja puhalsi kiivaasti melodian alun, anoen apua. Mutta sen pidemmälle hän ei päässyt. Sävel katkesi kuin kirskahtaen tylysti kun jonkun jalka potkaisi soittimen naisen ulottumattomiin. Haltia maistoi suussaan jotain raudanmakuista, jotain lämpimää. Pelko alkoi kuristaa kurkkua,se vei äänen jolla huutaa ja jähmetti lihakset joilla vastustella.
Caladhiel tunsi käden kiertyvän hiustensa ympäri hänen yrittäessä epätoivoisesti rimpuilla irti, ainoan toivonsa heitettynä metsänreunaan.


//Skippasin vähän, anteeksi :"""3 sekä kesto, taas kerran OwQ
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 09 Tammi 2015, 22:49

Dagnir naurahti muutaman kerran lempeästi Caladhielia katsoessaan. Kyllä elämää nähnyt uros osasi tuon haikeuden tunnistaa haltiaa katsellessaan, vaikkei itse noin syvällisiin tunteisiin varsinaisesti kyennytkään.
”Tapaamme pikemmin uudelleen kuin osaat kuvitellakaan, toivottavasti”, lempeänrauhallinen, kaikuva ääni hymisi lähes kehräten Caladhielille, lohikäärmeen antaessa naisen vielä koskea kuonoaan ennen kuin se nostettiin korkealle tuon pienen olennon tavoittamattomiin. Dagnir oli huono hyvästeissä, siksipä tuo kookas lisko ei sanojensa jälkeen mitään sanonut, katsahti vain uuden ystävänsä puoleen hyvästeiksi nyökkäisten päällään ja suojelevasti tuon päälle katsoen. Sen jälkeen uros jätti maagisen hetken taakseen, liihottaen tiehensä paikalta, yön pimeyteen lopulta kadoten.

Kultasilmä nousi korkealle ilmaan, pakkasen purressa mukavasti käärmeen nahkaa vasten joka tällaista kylmyyttä oli kaivannutkin. Dagnir kun tuppasi viihtymään kylmässä, viileässä ylipäätään. Mutta vaikka olo olikin käärmeen mieleen, ja olisi voinut luulla sen olevan lohikäärmeen tämän hetkisistä ajatuksista se mukavin, ajatteli Dagnir kuitenkin Caladhielin perään. Pärjäsiköhän tuo? Kaksijalkaisilla kun oli tapana näin yöaikaan levätä tuvissaan uutta auringonnousua varten – vaeltaja sen sijaan oli kuitenkin lähtenyt vielä reippaana jatkamaan matkaansa eteenpäin, minne lienikään tuon tie sitten vievän.
Hetken lohikäärme huomasikin kaikessa hiljaisuudessaan vain liitävän metsän yllä, katseellaan etsien altaan mahdollisesti Caladhielia – törmäämättä kuitenkaan metsänasukkeja ihmeellisimpiin näkyihin. Eipä Dagnirilla oikeastaan ollut hajuakaan siitä, minne saakka oli ehtinyt jo liitää, joten toisen etsiminen näin yllättäen tuntui hieman hullulta idealta muutenkin. Mutta mitä hän oikeastaan huolehti? Eiköhän Caladhiel osannut pitää itsestäänkin huolen, vai mitä?

Yllättäen lohikäärmeen tietoisuuteen kantautui kuitenkin tuttu melodia. Se sama melodia jonka Caladhiel oli hänelle esitellyt aikaisemmin joen vierellä, jonka oli tarkoitus kutsua luokse. Valtava uros kävi kiepauttamaan kehoaan niin että sai vauhtinsa pysäytettyä ilmassa, jääden paikoilleen vain iskemään siipiänsä yhteen pysyäkseen ilmassa. Dagnir ei varsinaisesti kuullut melodiaa, se vain yhtäkkiä täytti käärmeen mieleen maagisesti, kuten käärme oli selittänytkin aikaisemmin Samoojalle. Mutta miksi? Oliko kyseessä pelkkä lohikäärmeen mielenoikku muun muistelun lomasta, vai kutsuiko Caladhiel häntä oikeasti? Tuskin kuitenkaan – vai kutsuiko sittenkin…
Dagnir ei ollut aikaisemmin tuntenut oloansa näin epävarmaksi. Uros ei tiennyt halusiko nainen nyt pilailla hänen kustannuksellaan, oliko hän kuvitellut vain omiaan, jäikö Caladhielilta jotain sanomatta kun käärme sillä tavalla oli vain liihottanut lopulta matkoihinsa? Lohikäärme kyllä osasi suunnistaa melodian kantaman suuntaan metsän laidalle... se kun oli kuulostanutkin niin hätäiseltä, katkennut kesken…

Helpottaakseen omaa tietoisuuttaan, päästi uros matalan murahduksen suustaan lopulta, lähtien tiputtamaan syöksyen korkeutensa takaisin metsän ylle. Mitä hän siitä menetti jos nyt kävisi tarkistamassa tilanteen? Eihän hänellä ollut kiire minnekään kuitenkaan. Ja Caladhiel oli hänen ystävänsä – tai niin uros ainakin halusi uskoa – joten jos tuo pulassa oli, halusi Dagnir kovasti auttaa.
Tarkkasilmäinen lohikäärme ehti liidellä vain hetken puidenlatvojen yläpuolella, latvojen taittuessa siitä tuulahduksesta mutkalle perässä kun lisko ylitse äänettömänä lensi, aistien lopulta hahmoja jostain lähistöltä. Niitä oli ainakin kymmenen, ja yksi niistä taisi olla Caladhiel tuosta tutun miellyttävästä hajusta päätellen. Vain yksi voimakas siipienlyönti riitti kantamaan Dagniria eteenpäin, ohi puiden aukiolle, jossa tuo ihmisjoukko oli. Varjomainen olento liisi ilmavirran vasten lyöden joukkion ohitse, pudottautuen nätisti sitten alas jaloilleen alas niin että tanner tömähti kun tuo päälle kymmenmetrinen olento viereen sillä tavalla tömähti.
Puuterimaiset pakkashiutaleet ja pöly nousivat ilmaan siltä seisomalta, Kultasilmän kääntyessä ympäri paremmin noita mitättömiä otuksia kohden. Pedon katse kiinnittyi vain ja ainoastaan täysin sijoilleen pysähtyneiden ihmisten keskellä olevaan haltiaan, jota niin rumasti riepoteltiin.
Caladhiel…?”, Dagnir totesi kysyvänhuolestuneesti telepaattisesti samoojalle, pedon tajutessa viimein ettei olisi sillä tavalla saanut viivytellä arvuuttelemassa itsekseen kutsun todenperäisyyttä ja tarkoitusta.

Veret sijoilleen hyytävä mylväisy päästettiin ilmoille, jäisen massan valuessa lohikäärmeen suupielistä samalla tuon jalkoihin ja pienet jäiset kummut muodostaen. Valtava peto viskasi häntäänsä puolelta toiselle, siipienkin noustessa uhkaavasti pedon sivuille vain korostamaan jo valmiiksi jättimäisen liskon kokoa, kun Dagnir kävi haastamaan nuo ihmiset ystävänsä vuoksi. Muuten niin säyseästä pedosta oli kertaheitolla muuttunut todellinen uhka noille miehille, jotka alkoivat nostella aseitaan tanaan puolustaakseen itseään tuota lohikäärmettä vastaan.


//Älä nyt kun ihanaa kun joku vie peliä eteenpäin omatoimisesti 8’’’3 Et sinäkään ole vielä kyllästynyt venailemaan mun vastauksia olin mä kuin pitkään hiljaa tahansa, älä suotta pyytele multa anteeksi Suzume kulta ;___;//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 14 Helmi 2015, 13:19

Pelko kuristi kurkkua, maistui verenä suussa ja kipuna naksahtaneessa nilkassa. Haltia puristi silmänsä tiukasti kiinni päästäessään äänen kadottaneen vaikerruksen kun pitkistä hiuksista tarttuneet kädet riepottelivat hentoa niskaa ympäriinsä kuin halpaa lelua. Jostakin kyynelien sumentaman näkökentän takaa hän katsoi vielä pimeän metsän reunaan, jonne ainoa avunhuuto oli potkaistu. Oliko kukaan edes kuullut? Caladhielia hävetti peloissaan uudelle tutulleen huutaa noin - olihan hän oppinut pärjäämään aina yksin ja vain oma itsensä kilpenään ja turvanaan. Vaikka tilanne näytti kaikin tavoin pahalta, neito kirosi itseään ja julkeuttaan, omaa haavoittunutta ylpeyttään. Sitten taas uuden kivuliaan kiskaisun aikana haltia sävähti : mitä jos Dagnir tulisikin? Miehiä oli paljon.'
Ja vaikka Caladhiel ei kiistänyt jäälohikäärmeen voimia, hän alkoi yhä enemmän pelätä mitä vain sattuisi jo hyväsydäminen kuuli sävelmän ja saapuisi auttamaan resuista ja riepoteltua.

Joku repäisi samoojan seisomaan, ja hetken aikaa neito pysyikin pystyssä, vaan tönäistynä paino siirtyi vahinkoa kärsineelle jalalle. Caladhiel vingahti ja kaatui päistikkaa maahan. Joku nappasi häntä kädestä, joku toinen toisesta. Silmät pyörivät naisen asussa ja sen kaula-aukossa, neito avasi silmänsä ja vihaiset katseet kohdatessaan tunsi hän koko kehonsa vapisevan pelosta. Pyristely oli turhaa ja hyökkääjiä oli liikaa. Tappavat katseet kuitenkin kääntyivät taivaalle ja siihen jähmettyivät.
Ihmeissään veriruhjeinen haltiakin kohotti katsettaan. Kuunvaloon kohonnut varjo oli naiselle niin tuttu, että tuntui ettei se ollut lähtenyt hänen viereltään koko aikana. Hetken aikaa hän ihmetteli, näkikö näkyjä, mutta ei, siinä kultasilmä oli. Dagnir oli saapunut, nyt kutsui haltiaa jo nimeltä.

Äänen kuullessaan kiinni jäänyt vetäisi henkeä surumielisesti.
”Dagnir”, hän kuiskasi ja suun veri valui nyt suupieliltä leualle ja siitä maahan, tuhrien kuuran punallaan.
Karjaisu kaikui hiljenneellä aukiolla. Haltia keräsi voimavaransa rippeet ja repäisi kätensä irti ja ponnisti itsensä maasta juoksemaan. Hän kaatui lähes ensimmäisellä askeleella, mutta pääsi hieman lähemmäs lohikäärmettä, sekä kauemmaksi miehistä.
”Anteeksi..”
hän sopersi itkunsekaisella tukahtuneella äänellään. Hän ei ollut voinut tehdä mitään, ja oli jo kutsunut uuden ystävänsä ansaan ja surman suuhun. Samoojaa pelotti, nyt vielä enemmän kuin yksin ollessaan. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi heikkouttaan. Haavoittunut haltia katsoi aseet esiin vetäneitä rosvoja. Caladhiel pelkäsi Dagnirin puolesta kovasti, häntä hirvitti ajatus siitä että toiselle kävisi jotain.


//awesss ei siun hiljaisuus muakaan haitannu Crim kulta ;__;
mul on ranne sen verran huonossa kunnossa et kauheen pitkää tekstiä en saanu raapustettua, mutta yritä löytää sieltä jonkinlainen punanen lanka johon tarttua :”3
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 11 Maalis 2015, 23:22

Pimeyden seassa kultaiset silmät tuntuivat kuin palavan. Valaisevan kuin hailea kuunloiste, kun Dagnir tuijotti korkealta Caladhielia piteleviin aseistautuneisiin miehiin. Caladhiel oli hänen ystävänsä. Kukaan ei satuttaisi samoojaa jos se olisi kultasilmästä kiinni. Nuo kärsisivät nahoissaan, pahemmin kuin uskaltaisivat arvata, jos yrittäisivätkään valtavaa lohikäärmettä vastaan taistella.
Matalalta kurkusta kantautuva aaltoileva murina soi hiljaa taustalla karjaisun jälkeen, käärmeen laskiessa päätään alemmas kun Caladhiel yritti kauemmas miehistä – kaatuen kuitenkin alas maahan. Tuon perään jääneet vihollisetkin huutelivat ottamaan naisen kiinni, mutta kukaan ei uskaltanut varsinaisesti tehdä elettäkään kultasilmän tuijotuksen alla. Mitä lohikäärme halusi? Haastaa joukkion omaksi ilokseen, vai oliko tuo haltia arvoltaan jotain muuta kuin pelkkä tavallinen vaeltelija? Lohikäärmeethän pitivät prinsessojen sieppaamisesta, eikö? No niinhän lastensaduissa väitettiin, mutta pitikö se sitten oikeasti paikkaansa, sitä eivät miehet tienneet.

Dagnir oli kyllä kuullut ystävänsä itkunsekaiset sanat. Vaikkei niihin mitenkään ulkoisesti reagoinut, ei uros sisäisesti tahtonut ymmärtää miksi Caladhiel pyysi anteeksi. Ei kukaan ollut pyytänyt koskaan anteeksi käärmeen kuullen, ehkä siitä syystä että nuo ajattelivat, ettei Dagnir ymmärtäisi. Mutta inhimillinen olento ymmärsi, ja tällaisessa tilanteessa tuollaisen uuden tuntemuksen huomaaminen mielensä sopukoissa hämmensi sen pienen hetken valtavaa petoa.
Nyt ne ihmisolennot lähtivät kuitenkin selvästi yrittämään käärmeen kimppuun, joka kumeasti muristen oli paikoillaan jököttänyt sen pienen hetken. Siinä vaiheessa kun ensimmäinen miehistä lähti kuitenkin Caladhieliä lähemmäs astelemaan, heilahti valtavan käärmeen häntä aluksi pitkin maata pölyä ja kuuraa nostattaen, sitten varoittavasti maata vasten pamahtaen niin että tanner jyrähti ja tärisi pienten humanoidien jalkojen alla. Mutta se ei noita idiootteja pysäyttänyt, vaan kirjaimellisesti tuntui provosoivan hyökkäämään paremmin liskopedon kimppuun kun muutama nuoli otti kolahtaakseen pedon panssaroitua kehoa vasten tekemättä edes naarmua sen kivenkovaan nahkaan.
Dagnir karjaisi lujempaa ja uhkaavammin kuin aikaisemmalla kerralla, jonka myötä ulos tuosta valtavasta kidasta puhalsi myös ilmaan nouseva lumipilvi. Se jäi paikoitellen ympärille laskeutumaan hitaasti maahan, mutta samalla värjäsi myös maata, takana nousevat puut ja tielle jääneet henkilöt valkeiksi. Osa miehistä jopa lensi nurin maahan, osan lähtiessä pinkomaan samalla hetkellä kauemmas metsän suojiin hyökkäävää käärmettä pelkurimaisesti – vaikka olihan se osin myös viisaasti tehty.

Dagnirin katse siirtyi hetkeksi tarkkailemaan Caladhielia, kultasilmäisen ottaessa muutaman nopean liskonaskeleen lähemmäs ystäväänsä. Toinen valtavista etukoivista laskeutui aivan haltianaisen vierelle varovaisesti aseteltuna, Dagnirin varmistellessa ettei varmastikaan suippokorvaisen päälle astuisi, vaan tarjoaisi samoojalle turvan tuon kimppuun käyneiltä. Heillä ei ollut oikeutta koskea Caladhieliin. Ei niin pitkään kuin kultasilmä olisi tuota turvaamassa.
Koko lohikäärmeen olemus vihollisiaan vastaan oli jäätävää katseltavaa, kun peto lähti ojentamaan päätänsä alemmas jääpaloja kitansa reunoilta valuen ja pieniä jääkumpuja maahan nostaen, lopulta hyytävää massaa sylkien paikalle jääneitä uskalikkoja kohden. Kovasti nuo yrittivät väistää, osan jäädessä massan alle kuolemaan, osan siirtyen lopulta sellaiseen käärmeen sokeaan kulmaan. Piikikäs häntä lähti pyyhkimään näppärästi suuntaan, johon miehet olivat kadonneet, ja varoittelevien huutojen myötä käärme otti itsekin kääntyäkseen noita kohden uudemman kerran. Siltikään kultasilmä ei voinut väittää pitävänsä siitä, että joutui Caladhielin lähellä liikehtimään näin. Ei hän tahtonut liiskata samoojaa jalkoihinsa – mutta eiköhän nainen osannut itsekin katsoa jos liikkui, ettei alle jäänyt.

Uusi jääaalto pyyhkäisi taas miehiä kohden, joista osa otti taas livistääkseen paikalta metsän suojiin tovereitaan etsimään. Ennemmin tuo tyytyivät perääntymään, kuin kuolemaan typeryyttään taistellessaan itseään selvästi massiivisempaa ja haarniskoidumpaa petoa vastaan. Mutta kaikki noista eivät olleet niin viisaita, vaan pyrkivät selvästi lähemmäs lohikäärmeen jalkoja siinä toivossa, että miekkansa terät pystyisivät niiden paksun nahan lävitse. Eihän siitä juurikaan hyötyä olisi, mutta pelkkä ajatus satuttaa muuten niin massiivista petoa tuntui kiehtovan ajatuksena itse kutakin vielä paikalle jääneistä, eikä kauaa kestänytkään kun epähuomiossa joku onnistui survaisemaan tikun syvälle käärmeen takakoipeen.
Terävästi Dagnirin pää kääntyi suuntaamaan taemmas sen pistävän kivun tuntiessaan, käärmeen sähistessä ja brutaalisti hännällään iskien koipensa viereen niin, että sitä koristavat piikit korjasivat tuon surkean sielun tästä elämästä tyystin niille sijoilleen.
Samalla otus otti itselleen humanoidin olomuotonsa, raskas haarniskansa päällä ilmestyen haltianaisen vierelle. Miekka lävisti olennon toisen pohkeen, josta mustan suomunahkan peitossa oleva käsi lähti teräaseen repimään säälimättä irti. Äännähdystäkään peto ei päästänyt, seuraten vain kultaisella katseellaan miten pienemmän olomuotonsa ottanutta oli enää kahden jäljelle jääneen turhankin helppo lähestyä. Dagnir ei kuitenkaan halunnut astua Caladhielin läheltä muutamaa askelta kauemmas, kätensä suomuilla torjuen kohti tulevan miekaniskun. Miekka päästi ikävän, sahaavan äänen kovaa nahkaa vasten, valkeaharjaisen käydessä ei-suojaavalla kädellään repimään kynsiensä avulla kimppuunsa käyneen naaman ja kaulan rikki. Tuo luovutti samantien, yrittäen päästä kompuroiden kauemmas valtimoaan pidellen, siinä missä ainoa toverinsa yritti nyt vuorostaan onneaan kultasilmän kanssa. Dagnir kävi uudelleen toistamaan saman torjuvan liikkeensä kädellään, vikkelämmän osapuolen käydessä kuitenkin lyhyemmällä terällä viiltämään haavan kultasilmäisen vaaleisiin kasvoihin aivan silmän alapuolelle.

Valkeaharja sähähti parahtaen, askeleen verran taaksepäin horjahtaen, mutta samalla myös itseään satuttaneesta kiinni ottaen. Dagnir upotti terävät hampaansa miehen käsivarteen, jota peitti vain kerros paksua kangasta ja nahkaa. Ne eivät kuitenkaan riittäneet suojaamaan itseensä kiinni käyneen olennon kidalta, jonka kautta lohikäärme puhalsi jäätä ja moskaa avoimista, hampaillaan repimistä haavoista sisään toisen käsivarteen. Jäädyttäen kudokset ja verenkierron, jäisen elementin kiriessä nopeasti eteenpäin jäädyttämään hiljalleen kylmyyteen tottumattoman miehen niille sijoilleen. Tuo kaatui henkeään haukkoen maahan kultasilmän päättäessä päästää irti, jonka jälkeen tilanne rauhoittui tyystin. Osa oli saanut jäisen hautansa täältä, osa oli ehtinyt perääntyä, ja viimeisetkin lähelle katsomaan jääneet ottivat kaikotakseen yhä vain kauemmas nähdessään toveriensa kaatuneen.
Dagnir halusi vain Caladhielin olevan turvassa… vaikka olikin täysin päinvastaista lohikäärmeen tyypilliselle käyttäytymiselle uhmata näin ketään, oli hän nyt joutunut tappamaan väkisin viatonta sielua puolustaakseen nuo typerykset. Mutta ehkä joku vielä kiittäisi käärmettä, olihan kultasilmäinen sentään vannottanut itselleen suojelevansa haltioita kuninkaalle lupaamansa mukaisesti.
Nyt valkeaharjainen kävi kuitenkin polvistumaan sijoillansa, sijoittaen painoansa paremmin vahingoittuman jalkansa päälle. Toisesta pohkeestaan valui paksua, tummanpunaista verta pitkin mustaa nahkaa, värjäten myös alla olevan kuuraisen maan samaan sävyyn. Olihan Dagnir kokenut pahempaakin, mutta totta kai tällainen vastaava haava sattui ja heikensi petoa omalla tavallaan, vaikkei kykenisikään tappamaan käärmettä varsinaisesti.
”…Caladhiel”, kultasilmäinen kuitenkin muisti kipunsa keskeltä ääneen henkäisten, kääntyen samalla hetkellä etsimään katseellaan samoojaa silmiinsä.


//Oh naaaaw ;___; Mutta älä sinä huoli kuule vaikka tässä lagaillaan vastauksien kanssa, parantelet nyt sen rantees kuntoon vaan rauhassa etkä suotta murehdi vastauksien puolesta :’3 Anteeks mä innostuin ihan kamalasti kirjottamisen kans….//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 08 Huhti 2015, 21:10

Kipu jalassa oli sietämätön, mutta samalla piti haltian hereillä. Se ei antanut hänen turtua tuijottamaan edessä avautuvaa näkyä vaan terävöitti sen. Särky piti hänet kyllä hereillä, mutta nyt hän toivoi ettei hän olisikaan nähnyt tapahtuvaa yhtään tarkemmin. Kyyneleet olivat tuhrineet kasvot veren ja tomun sotkemiksi, ja vaatteet olivat repeilleet riuhdottaessa ja kiskoessa. Nainen veti täristen henkeä, mutta hän luuli että ilmasta oli kadonnut kaikki happi, tai ehkä hän olikin jo vainaa eikä siksi hengittänyt. Karjaisujen kuuluessa kaukaisina samoojan ennen kovin tarkoissa korvissa, hän katseli tapahtuvaa sekaisten ja letiltään auki varisseiden hiustensa lomasta. Jään peittäessä maan hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin kylmää aukion pintaa vasten.

Jos kipu ei olisi vienyt toivoa liikkumisesta vapaasti, olisi Caladhiel varmaankin ensin hakannut maata nyrkeillään turhautumisestaan ja sitten liittynyt mukaan tappeluun – joka tähän mennessä näyttäen oli kovin yksipuolinen. Vaan yksi vilkaisukin ihmisiin ja heidän silmiinsä, pelon vilu ja väritys kulki kipuavasta jalasta korvannipukoihin, sai sen vähäisenkin ilman keuhkoista katoamaan karkuteille ja hukutti kaiken ajatuksenkin toiminnasta. Samooja, joka eli ja piti metsää omana kotinaan, pelkäsi nyt enemmän kuin muistamiin. Murhanhimon aiheuttamaa pelkoa, kaiken hukuttavaa kauhua. Pelkkä katse joka kertoi heidän pitävän häntä riistanaan, omana palkintonaan joka tultaisiin noutamaan kun lohikäärme vartioimasta tornia olisi raivattu pois tieltä. Mutta vaikka kuinka vartija oli vahva, se ei voittanut hirvittävää kauhuntunnetta. Eikä Caladhiel edes itsensä puolesta pelännyt, vaan Dagnirin.

Nainen puri hammasta ja kampesi itsensä puolikyyryyn ja siitä pystyyn, hitaasti ja täristen, mutta päästyään ylös pysyi pystyssä, tosin vaihtelevin tuloksin. Näkö terävöityi poispyyhkimättömien kyynelien takaa ja haltia alkoi taas hahmottaa melakan kulun: osittain yhä tuntui kuin hän leijuisi shokista muuhun paikkaan ja aikaan ja katselisi sitten itseään sieltä. Dagnirin hyökkäyksiä hänen ei tarvinnut varoa. Lohikäärme liikkui kookkaaksi kovin varovasti haltian ympärillä, tiedostaen sen rääpäleen joka ei olisi kaiken toivon mukaan lentävä jäämyrskyjen mukana. Miehet tuntuivat yhä kuin pientä lisäpalkintoa havitellen yrittävän iskeä lohikäärmeen arempiin paikkoihin, ja ennen kuin Caladhiel ehti huutaa meluun katoavan varoituksen käheästä kurkustaan, oli yksi miehistä päässyt miekkoineen liian lähelle. Kädet painuivat suulle taas horjahtavan äänettömän henkäyksen kiiriessä huulille. Vain muutama oli enää jäljellä, nyt koittamassa käydä lohikäärmeen toisen muodon kimppuun.

Se aukeama näki kovin paljon kuolemaa, jopa turhaa ja tarpeetonta yön hetkien aikana. Pelko vavisutti yhä ruumista, mutta nyt siinä oli mukana myös vihan lisäämää vapinaa, ja vaikka haltia ei muuta kuin rauhaa hakenut ei siunausta tai anteeksiantoa kultasilmää vahingoittaneille osattu antaa. Kun kaikki oli ohi ja hiljaisuus laskeutui vasta sitten kaiku samoojan kuulosta häipyi ja hiljaisuus oli kammottavampaa kuin äskeinen melu.
Hän katseli ruumiita, pakenevia ja samalla henkensä säilyttäviä. Ihmisillä oli varmaankin perheet kotona, tai edes joku heitä palaamaan odottamassa. Nyt he olivat jäästä hautansa löytäneet.

Hiljaisuuden transsi päättyi tömähdykseen ja tutun äänen kuiskaukseen. Pelkkä Dagnirin äänen kuuleminen veti Caladhielin lasisydämen lekalla pirstoen palasiksi. Hän kääntyi vetäen katseensa pois lumesta ja jäästä, nähden haavoiltaan polvistuneen. Sillä hetkellä jalan kipu ei haitannut tippaakaan, vaan samalla sekunnilla haltia kompuroi jo Dagnirin luo. Hänen silmänsä olivat kuin saaliin, mutta hengitys alkoinut kohota uuden pelon mukana silmiin kirvotessa taas kyyneliä.
”Dagnir, voi Dagnrir”, hän hoki, kohottaen arpiset kätensä tämän kasvoille varoen niihin tullutta haavaa. ”Voi armaat luojattaret”, hän henkäisi antaen kristallihelmien tipahdella poskille ja siitä maahan.
”Voi armaat.. Lepää, rakas ystävä, lyö maaten”, hän sai sanottua järkytykseltään. ”M-Minä parannan sinut, lupaan”, hän henkäisi ja käänsi katseensa repeytyneisiin, täriseviin käsiinsä.
”Anteeksi”, hän kuiskasi taas tukahtuneella äänellään.

//täs leikkauksesta toipuessa vastausvauhti ei oo mikään päätähuimaava mut täältä tullaan ouo ja pitkä on aina ihanaa luettavaa saanpahan itsellenikin vähän pakotettua asennetta mukaan <3
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 13 Huhti 2015, 14:58

Kaikki se hiljaisuus repi korvia äskeisen jäljiltä. Rauhallinen ilmapiiri taas raastoi rintaa, mutta tummanahkainen käärme sai lohtunsa nähdessään Caladhielin. Oli miten tuhruinen kasvoiltaan tahansa, ei tuo näyttänyt satuttaneen itseään enempää ja mikä tärkeintä, Dagnir oli onnistunut suojelemaan ystäväänsä. Se lämmin tunne rinnassa riitti kohottamaan haavoittuneen kasvoille hymyn siitä huolimatta, että nainen itse vaikutti yhä olevan asteen tai toisen paniikissa. Silti, Samoojanainen oli yhä elossa, se oli sarvipäiselle tärkeintä.

Dagnir halusi vain painaa toisen rintaansa vasten rauhoitellakseen. Peto ei varsinaisesti tiennyt mistä se tarve tai ajatus ylipäätään tuli, mutta inhimillistä olentoa sattui katsella Caladhielia noin murtuneena ja peloissaan. Ei haltian olisi tarvinnut. Ei Kultasilmän takia. Tuskin Dagnir oli ketään nähnyt noin särkyneenä koskaan aikaisemmin. Varsinkaan näin läheltä, Caladhielin koskiessa kultasilmäisen kasvoja, saaden rauhallisen hymyn vain kohoamaan entistä paremmin liskopedon kasvoille. Dagnir ei kuitenkaan uskaltanut koskea Caladhieliin kynsillään, vaikka mieli olisi tehnyt kuivata ne kauniit silmistä tipahtelevat helmet pois toisen kasvoilta.
Kylmän ja verisen haarniskan väliin heilauttaen ensin valkeanhopeisen harjansa, peto vetäisi hellänvaroen Caladhieliä lähemmäs itseään sille sileämmälle puoliskolle itseään suojaavaa panssarimaista kokonaisuutta. Kätensä nostaen naisen harteilta muutaman kerran silittämään tuon ruskeita hiuksia, jotka hieman sekaisin olivat kaiken tämän seurauksena menneet.

”Ei minulla ole hätää, Caladhiel hyvä. Ei ole hätää”, uros hymisi rauhoitellen, ehtien myös huokaista ja puhaltaa valkeankuuraista hengitystä sieraimistaan nyt kerran hartaasti, kun pedon oli mahdollisuus rauhoittua, ”Kunhan… sinä vain olet turvassa. Se on minulle tärkeintä”. Tuskin Dagnir olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi vain jättänyt tällä kertaa tulematta. Ties mitä ystävälleen olisi voinut tapahtua, pelkkä ajatus siitä pelotti ja hämmensi, tummanahkaisen ollen enemmän kuin tyytyväinen siitä että Caladhiel oli rohjennut kutsua Dagniria avukseen näinkin lyhyellä aikavälillä. Se oli myös tärkeä luottamuksenosoitus lohikäärmeelle.
Käärme purki sen kevyen halauksen toisen ympäriltä, irvistäen kun joutui toista jalkaansa liikauttamaan samalla kun laski itsensä paremmin istumaan kylmälle, poljetulle. kuuraiselle maalle, jolla taistelu oli juuri käyty. Siinä oli helpompi olla, kun sen haavoittuneen, oikean jalkansa sai rennosti levittää suoremmaksi.
”Eiväthän he ehtineet satuttaa sinua? Eiväthän… tehneet sinulle mitään pahaa?”, Dagnir kyseli huolestuneemmin, päätänsä aavistuksen verran kallistaen kun katseli ystäväänsä siitä vierestä, toivoen vain että Caladhiel kykenisi rauhoittumaan äskeisen jälkeen. Sisimmissään valkeaharjainen toivoi myös, ettei haltian olisi tarvinnut nähdä lainkaan sitä kultasilmän petomaista puolta, joka ei armoa uhkaaville antanut.


//Ooaaaawww, oh you, oli ihanaa päästä lukeen sun tekstiäs <3 Toivottavasti kätes on jo paremmassa kunnossa o3o//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 13 Huhti 2015, 21:46

Caladhiel

Käsien tärinä ei tuntunut rauhoittuvan. Kylmyys ei iholla tuntunut, pikemminkin nyt paikoilleen jäätyä erinäisten kolhujen polte peitti ihon. Vaikka hengitys höyrysi jään keskellä, haltia tuskin edes huomasi moista. Caladhiel oli elänyt hetken kuin painajaisessa. Hän oli nähnyt kuolemaa tietääkseen ja tunnistaakseen sen hiipivät askeleet. Ja siihen liittyvä pelko oli niistä pahin. Hän ei kestäisi menettää Kultasilmää. Ja oman itsensä hyväksi oli kutsunut Dagnirin miekkojen ja murhaajien luo.
Samooja painoi päänsä ja veti kiivaasti henkeä kunnes se vihdoin rauhoittui niin kuin hänen sydämensä pauke. Yhtäkkiä kosketuksen tuntiessaan painoi päänsä toisen suojiin, tasaten ajatuksiaan ja pelon tuomaa vapinaansa. Kuinka hän voisi antaa itselleen anteeksi moiset tekonsa? Kuitenkin, nyt hiljaisuudessa antaen silmänsä sulkeutua tärisevän huokauksen kera, Dagnirin lempeät sanat ja lohduttava käsi toivat turvaa vahvemmin kuin mikään muuri tai piilopaikka. Siinä, hetken levätessään, lämpo levisi hänen jäseniinsä ja kyyneleetkin tyrehtyivät kuuntelemaan lohikäärmettä.

Vihdoin Caladhiel tunsi äänensä palanneen tasaiseksi ja uskalsi avata suunsa yhä itkuisena.
”Dagnir, en olisi saanut kutsua sinua…” hän aloitti ja nyyhkäisi vielä vasten tätä. Mutta hän oli kutsunut, ja Kultasilmä oli tullut. Samalla vaikka hän tunsi tämän haavoista maahanpainavaa syyllisyyttä, toivon ja ilon hetki pelkonsa keskellä nähdessään siivekkään taivaalla oli ollut ylitse tunteiden riittävän kuvailun.
Toivon että voit antaa minulle itsekkyyteni anteeksi”, hän kuiskasi vielä. Olihan typerää moisen toteaminen, mutta samalla hän sai osan tukahduttavaa syyllisyyttään irrotettua sydämestään. Irrotessaan lohikäärmeen otteesta, haltia kuivasi hieman jo vapinastaan vaienneilla käsillään punehtuneet silmänsä, ja loi Dagnirille heikon hymyn.
”Mutta ennen kaikkea muuta: kiitos, rakas ystävä”, hän sanoi.

Nainen polvistui siirtäen painoaan alle jääneeltä nilkalta sävähtäen, mutta kääntyi tutkimaan samalla viittaansa, jonka vesileili oli kuin olikin joutunut tömähdysten uhriksi ja revennyt auki jossakin vaiheessa. Caladhiel laski kätensä maahan, joka verestä oli laikukas: siitä saataisiin tarvittava vesi. Hänen olisi saatava Kultasilmän haavat hoidettua. Nähtävästi säpsähti nainen kysymyksestä, irvisti sitten jo valmiiksi vereltä maistuvaa huultaan purren.
Haltia puhalsi käsiinsä jotka eteensä risti, ei kylmissään vaan enemmän karkottaakseen shokkimaisen pelon jäänteet luistaan.
”..Eivät he ehtineet paljoa”, lausuttiin heiveröisesti ja sitten pakotettiin nostamaan kasvot Dagniriin.
”Pahempaa olisi tapahtunut, ellet olisi saapunut”, hän sanoi vielä vaikka pelkkä muisto toi vilunväreitä iholle kuin pieniä sähköiskuja.
”Nyt kuitenkin on hoidettava haavasi…”, jatkettiin ja kädet taas lumiseen maahan laskettiin. Jää alkoi kerääntyä käsiin, muuttaen olomuotoaan nesteeksi. Vaikka taistelu taialla moisella ei ollut kaikista mahdollisinta, voisi Samooja tehdä sentään sen, mihin pystyi parhaiten ja parantaa haavoja ystävänsä. Se olisi vähintä mitä voisi tehdä Kultasilmän puolustettua häntä.

//awws samoin <3 kyl tää tästä, koko ajan parempaan päin cx
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 19 Huhti 2015, 17:41

Mitä pidemmälle tämä rauhallisempi hetki ehätti, sitä varmemmin Dagnir kykeni myöntämään itselleen sen petomaisen viettinsä katoavan Caladhielin seurassa. Ei Kultasilmä kenellekään pahaa halunnut ylipäätään, ja näyttää se murhanhimo johon lohikäärme parhaimmillaan kykeni tällä tavoin uuden ystävänsä seurassa… - se tuntui pahalta.
Naisen sanoille vanha lohikäärme yritti joka tapauksessa kuitenkin hymyillä ystävällisesti, tuntien ne lämpimät sykkeet taas sisällään, jotka tyytyväisyyttä pintaan nostattivat jostain syvemmältä. Käärme kykeni antamaan itselleen suojeluviettinsä anteeksi, ihan vain Caladhielin tähden, naisen kiittäessä Kultasilmää.
”Sitä varten ystävät ovat – tapahtui mitä hyvänsä, pysyn aina voidessani rinnallasi”, Dagnir lohkaisi, hymisten onnellisena haltian hymyä katsellessaan. Vaikka miten nainen rinnassaan säikähdyksensä yhä tunsi, oli tuo huomattavasti kuitenkin jo rauhoittunut. Ja se lohdutti urosta, joka ei todellakaan osannut muiden seurassa niin mutkattomasti sympatisoida ja tunteitaan näyttää.

Kultasilmäisen katse laski käsiin, joihin parantaja puhalsi, todeten sarvipäisen kysymykseen etteivät miehet paljoa olleet ehättäneet tehdä. Katseensa kohtasi kuitenkin naisen uudestaan, Dagnirin yrittäessä heikosti taas hymyillä Caladhielille. Pahempaakin olisi voinut tapahtua. Se oli totta Caladhielin kohdalla, mutta ei pedon, joka niin kovasti halusi vastaavanlaisia teurastuksia vältellä. Ei Dagnir ollut sellainen, vaikka omaansa ja itselleen tärkeiden henkeä puolustikin tarvittaessa…

Dagnir ei tehnyt elettäkään koskeakseen vahingoittuneeseen jalkaansa, josta yhä sykkeensä mukana verta näytti hitaanvarmasti pulppuavan. Eihän se lohikäärmettä hätkähdyttänyt, eikä edellä mainittu, saati sitten punaiseksi osin värjäytynyt hanki näyttänyt myöskään Caladhielia säikäyttävän, joka taas niin kauniisti kykeni lunta käsittelemään vedeksi muuttaen.
”Ei sinun tarvitsisi”, lohikäärme hymisi, äänensä jäädessä hetkeksi ilmaan soljumaan, ”Mutta en aio kieltääkään. Enkä voi väittää etteikö taitamistasi olisi ilo katsella”, Kultasilmä jatkoi selvästi innostuneemmin, vaikka se ilo katosikin uroksen kasvoilta kun tuo taas synkkeni ajatuksiinsa.
”Minä vain toivon… toivon, että voit antaa anteeksi tämän verilöylyn”, Dagnir henkäisi, katseensa kääntäen taas alas Caladhielista kuin häpeillen julmuuttaan.


//Goood! Pian sä oot taas tuliterässä rantees kanssa ^3^//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

EdellinenSeuraava

Paluu Joet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron