Kirjoittaja Crimson » 16 Heinä 2014, 23:30
Sokean katse tuijotti tyhjänä veteen, Iriadorin ilmeen kieliessä samalla jotain aivan muuta kuin tyytyväisyyttä, tai edes millään tapaa rohkaistunutta siihen mitä tuleman piti. Jyrkänteen reunalta kantautuvat huudot kaikuivat täysin tyhjille korville. Punapää kuuli myös Dariuksen sanat päässään jälleen, mutta nuorukainen oli niin keskittynyt tuntemaan sydämensä ahdistuneet iskut, ettei hän saattanut saada miehen sanoista millään tavalla selvää. Todennäköisesti Haukansilmä oli tilanteesta yhtä huolestunut, peräti huolestuneempi kuin korkeahaltia itse, mutta se oli selvästi toissijainen asia Arethdrielin tilanteeseen nähden tällä hetkellä.
Iriador kävi kuitenkin säpsähtämään pienesti, kreivittären tyytymättömän huudon herätellessä punapään ajatuksenkulkua toisille raiteille. Nuorukaisen kulmat kurtistuivat asteen jos toisenkin. Hän olisi halunnut kääntyä lopullisesti ympäri ja viskata kreivin puolisoa kivellä, sillä tuon sanat eivät juuri antaneet sen enempää rohkaisun varaa vesikammoiselle sotilaalle, kuin nyt myös muut rinteen yläpäästä kantautuvat äänet. Voi miksi punapään täytyikään olla täällä nyt..
Iriador ei käynyt kuitenkaan vastaamaan mitään kreivittären huuteluihin, ajatusten alkaessa taas mustamaalata niitä järjen viimeisiäkin säikeitä, silkan pelon ja ahdistuksen ottaessa taas vallan punapäästä. Pakottaen jalkansa liikkeelle, varovaiset, epäröivät askeleet veivät punapäätä kokoajan syvempään veteen sitä paikkaa kohden, jonne Iriador näki kreivin vajonneen. Joki syveni nopeasti, eikä aikaakaan, kun vesi ylsi muutaman hassun askeleen jälkeen jo vyötärölle, ja siitä yhä rinnan korkeudelle. Yllättäen korkeahaltian jalat pettivät kirjaimellisesti sotilaan alta, antaen punapään valua veden pinnan alapuolelle, sallien Iriadorin vetää happea keuhkoihinsa vain nimeksi. Nuorukaisen keho värisi holtittomasti, tehden lihasten työskentelystä turhan vaikeaa ja vaivalloista, puhumattakaan siitä että raskaammanpuoleiset panssarit halusivat vetää punapäätä myös kohden pohjaa, joka omalta osaltaan toi taas kiusallisia muistoja vuosien takaa mieleen.
Läpimärät, alas vajonneiden kivien alle jääneet takin helmat pitivät tajuttoman Arethin visusti vedenpinnan alapuolella. Mikäli kreivi olisi tajuissaan vielä ollut, olisi tuo todennäköisesti onnistunut itsekin rannalle raahautumaan jo ajat sitten, mutta tilanne oli nyt toinen. Siinä viiksekäs kellui ansassaan, punapäisen taulapään armoilla, joka oli jo jokeen astuessaan valmis luovuttamaan koko uransa ja elämänsä suhteen, täysin.
Vaikka toisin olisi uskonut, haparoi Iriador eteenpäin joen pohjaa myöten, vaikka samaan aikaan ajatukset huusivat kääntymään takaisin ja jättämään tämän sukelluksen sikseen tällä punaisella sekunnilla. Punapää ei kuitenkaan kääntynyt ympäri, vaan turhan päättäväisesti jatkoi askelia eteenpäin. Hän ei kääntyisi ympäri, ennen kuin varmistuisi siitä, että kreivi nousisi myös hänen mukanaan rannalle – tai vaihtoehtoisesti hänkin vain hukkuisi niille sijoilleen, eikä jäisi tähän maailmaan enää miettimään mitä epäonnistumisesta seurasi.
Kirkkaasti hohtava aura värjäsi veden punaiseksi, ja olisi auttanut muuta kuin sokeaa näkemään jo kreivin tarkan sijainnin. Iriadorille punaiset säikeet riittivät kuitenkin kertomaan enemmän, kuin tuhat sanaa, tajutonta miestä kohden ojentuvan käden käydessä lopulta tarraamaan kreivin takin helmoista kiinni. Korkeahaltia ei välittänyt, mahtoiko repiä aatelisen vaatteita repaleiksi, kiskoessaan tärisevillä käsillään ja jaloillaan suurempia lohkareita syrjään potkien jumiin jääneitä kankaita taas vapaiksi. Iriador halusi vain takaisin ylös. Ja sitä alkoi tuskaiselta tuntuva hengityksen pidättäminenkin huudella pikkuhiljaa, korkeahaltian käydessä välillä myös vetämään vettä sisälleen. Entistä suurempi paniikkihan siinä heräsi, mutta suurempi hätä takaisin pintaan sai punapään toimimaan entistäkin ripeämmin.
Kun viimeinenkin kivien alle ansaan jäänyt kankaanrepale oli saatu irti, veti sokea kreivin lähemmäs itseään ja otti tukevamman otteen tajuttoman käsivarren hihasta kiinni. Matka takaisinpäin alkoi, Iriadorin tuntiessa itsensä jo turhan väsyneeksi. Luovuttamisen halu oli suuri, alitajunnan lähinnä enää puskiessa sotilasta eteenpäin fobiassaan ryveten. Jalat kirjaimellisesti laahasivat paikoittain pitkin joen mutaista pohjaa, valmiina pettämään alta millä hetkellä hyvänsä – mutta Iriador ei antanut periksi, liian kovapäinen kun oli.
Mitä lähemmäs rantaviivaa Iriador pääsi, sitä julmemmalta koko touhu alkoi tuntua. Korkeahaltia ei ollut varsinaisesti hengittänyt enää hyvään toviin, kreivin raahautuessa yhä tajuttomana punapään mukana mitä ilmeisimmin kohden hautaansa sotilaan mukana. Iriador alkoi myös hiljalleen painua pelon ja tukahduttavan tilanteensa myötä kasaan, haluten kuitenkin yhä vain jatkaa eteenpäin, pakottaessaan itseään siihen suuntaan mistä oli tullutkin.
Lopultakin punapää sai itsensä ponnistettua pohjasta käsin takaisin pintaan, jääden puoliksi nelinkontin yskimään ja hengittämään raskaasti joen matalammalle reunalle, samalla kun tärisevin käsin kiskoi kreivin myös ylös veden alta. Iriador oli shokissa, eikä käynyt varsinaisesti mitenkään reagoimaan siihen, kun kauempaa joentörmälle kiertäneet kuiskauksen sotilaat kahlasivat polviaan myöten Iriadorin aurasta häijyn punaiseksi värjäytyneeseen veteen ja auttoivat Iriadorin ja Arethin kokonaan ylös vedestä. Kuiskauksen sotilaat saivat myös tehdä töitä sen eteen, että saivat nuoremman päästämään harvinaisen tiukan otteensa irti kreivin asukokonaisuudesta, ennen kuin lähtivät kantamaan kaksikkoa ylemmäs, pois vajonneen jyrkänteen reunan alta.
//Areth on tunnettu tavaroiden heittelijä ja hajottaja. Kuin pahainen pikkukakara se on. Ja sinä ja sinun kakkasi – ollaan mekin aika pentuja.. WIGGLE WIGGLE WIGGLE (D//