Virralla tavataan. / Nipustin // jäässä

Quinn metsän halki virtaa pääasiassa yksi suuri joki, joka koostuu monesta pienemmästä. Pienemmät joet ja purot liittyvät aika ajoin tähän suureen jokeen, jota kutsutaan nimellä Meinrad. Meinrad laskee kaukaa pohjoisista aina etelärannikolta mereen. Sen matkalle mahtuu niin rauhallisia, leveitä väyliä, kuin valtoimenaan kuohuvia koskia. Meinrad virtaa myös Aodhá järven läpi, joka on Cryptin suurin järvi.
Meinrad on myös syyllinen suoalueeseen Aodhá järven lähettyvillä, joen tulvien aika ajoin muutenkin kostealla metsämaalla.

Valvoja: Crimson

Virralla tavataan. / Nipustin // jäässä

ViestiKirjoittaja Wolga » 27 Elo 2015, 00:38

Keskipäivä hiipui hiljalleen kohti iltaa, kun yksinäinen kulkija kyykistyi joen rantapenkereelle. Auringon kultaiset säteet kimaltelivat vedenpintaa vasten, tekivät vihreästä metsästä vieläkin vehreämmän. Joen pintaan heijastui myös varovaisen punertavia sävyjä, mistä tiesi luonnon valmistautuvan viileämpään ja valottomampaan aikaan. Siihen samaan vuodenaikaan oli rannalle polvistunutkin valmistautumassa, kylkeä vasten lepäävä ja selvästi elämää nähnyt nyssykkä pursuili luonnon tarjoamia kasveja ja marjoja, olihan siellä varmasti jokunen sienikin. Nyssykän kantajakin tuntui kuuluvan juuri tähän maisemaan oranssiin vivahtavine suortuvineen ja kalpeine kasvoineen, joita pisamat värittivät. Kulahtaneet, miehille tarkoitetut housut kiristettynä juuttinarulla lantiolle ja vaalea, pellavainen paita tuntui hukuttavan hahmon ääriviivat alleen. Äkkiseltään ei kai olisi voinut olla varma oliko tuo sormensa varoen veteen upottava hahmo ihminen, vai joku ihmisen kaltainen metsän kasvatti.

Eleonora katseli vedenpintaan muodostuvaa kuvajaistaan ääneti, kosketti hetki sitten vettä tunnustelleilla sormillaan ylähuulensa kaarta ja luista poskipäätään, liutti sormeaan ohimolle ja sulki hetkeksi silmänsä. Vihertävien silmien jälleen avautuessa, katseli häntä takaisin suruilmeinen nainen jonka pisamaiset kasvot olisivat voineet olla jopa tyrmäävät, mikäli elämä olisi kohdellut niitä paremmin. Nora kokeili hymyillä peilikuvalleen, mutta aranlainen hymy ei poistanut tuota vakavaa haikeutta. Huokaus purkautui värähtäen avoimien huulien välistä ja maistui katkeralle. Nora enää harvoin voivotteli elämäänsä, mutta nyt ei voinut olla miettimättä kuka hän olisi mikäli kohtalo olisi jakanut hänelle paremmat pelimerkit.

Sirot sormet ujuttivat olkalaukun maahan, ja siirtyivät sitten hitain liikkein aukomaan valmiiksi purkautuvaa lettiä. Vesi oli jo viileämpää kuin kesän parhaimpina aikoina, mutta koska kätilö rakasti puhtautta, ei hän voinut valittaa. Kun hiukset pääsivät villiin vapauteensa, muuta villiä naisessa kai ei ollutkaan, siirtyi sormien työ paidan nyöreille. Vaalean pellavapaidan epäkäytännöllinen nyöritys kulki kaula-aukolta aina rintakehän alalaidalle, loppuen hetken ennen napaa. Tiukalle kurottuja nyörejä löysättiin, pian paita roikkui vieläkin löysempänä ohuilla hartioilla ja kankaan alta paljastui siro olkapää ja pätkä oikeaa käsivartta. Vasen puoli sentään vielä peittyi. Nora vapautti jalkansa altaan ja istuutui takapuolelleen, ryhtyen vetämään kenkiä pois jaloistaan. Sukattomat varpaat työnnettiin pian veteen ja ne kiprisyivät sen viileydestä. Varovainen nauru kihersi kurkussa ja kätilö uitti väsyneitä jalkojaan joen viileydessä, melkein tunsi kuinka veri virkustui ja kaupungin tomut liukenivat iholtaan. Aurinko lämmitti hiuksia ja paljastunutta ihoa, tuntui hyväilevän noita vanhoja arpia lavallaan - ehkäpä auringolla oli parantavia voimia?

Aikansa nautittuaan kätilö polvistui jälleen ja kumartui vettä kohden, katseli kuinka hiustensa latvat koskettivat veden väreilevää pintaa. Ennen kuin ehti upottaa kämmenensä veteen, näki nainen joen pohjalla jotain, joka sai hänet vavahtamaan. Suomuinen välähdys oli nopea varoitus, johon hän ei kerennyt reagoida. Niljakas iho sipaisi herkkää ihoa, kun olento syöksyi kita ammollaan kohti kätilöä. Oli vain lykky, että hän kerkesi pois noiden epäilemättä ahnaiden hampaiden alta. Kompuroiden Nora pakotti jalat alleen ja hyppäsi pois virran luota, kuvitellen että hyppyä seurannut molskahdus olisi ollut merkki olennon painumisesta takaisin pohjaan. Ei se kuitenkaan ollut. Olento muistutti hieman sammakkoa, tai liskoa, sillä oli häntä ja sammakon silmät. Se seisoi kahdella jalalla kumarassa kuin apina ja sen kynnet, sekä rumassa suussa olevat hampaat olivat varmasti terävät. Eikä se ollut yksin.

Nora ei jäänyt tarkemmin miettimään, kun jo pinkaisi juoksuun hyläten nyssykkänsä ja kenkänsä joen varteen. Paita lepatti viimassa ja metsämaa pisteli paljaita jalkapohjia, mutta se kaikki oli merkityksetöntä sillä hän saattoi kuulla olentojen jalkojen, äänestä päätellen ne liikkuivat neljällä jalalla, rytmin. Nora huohotti jo lyhyen juoksun jälkeen, tunsi lämpimän noron valuvan silmäkulmastaan kohti poskea. Kai oksa oli häntä sivaltanut. Hän ei myöskään tiennyt minne meni, juoksi vain. Ei edes omalta hengitykseltään ja kohisevalta vereltään kuullut seurattiinko häntä yhä, ei kuitenkaan uskaltanut vilkaistakaan taakseen. Ei kai vesiolennot viihtyneet maalla kovin pitkään?

//Jospa tämmösten olentojen kehittely on ihan ok. Ja päätin alottaa tällai rytinällä, mut Nora voi juosta karkuun vielä seuraavassakin vuorossa jos ei haluta päästä heti tappeleen örkkien kanssa :D Ja tsori kirjotusvirheistä, padi ja yö ei monesti oo paras yhdistelmä
Viimeksi muokannut Wolga päivämäärä 21 Syys 2016, 10:34, muokattu yhteensä 1 kerran
Wolga
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Nipustin » 02 Syys 2015, 22:24

//Hola! o/ Sori kun vastauksessa on mennyt valovuosia mut se vklp oli tosi kiireinen ja nyt olen palannut työssäoppimaan ja tauon jälkeen se on ollu henkisesti tosi kuluttavaa olla taas siellä ja öyrf >.> Mutta nyt vastaan :D Nyt.//

Sha'lannae Aryawél

Viime yönä oli satanut rankasti. Syksyinen kaatosade oli kastellut metsän aivan, jättäen maaston pehmeäksi, myös seuraavaksi päiväksi. Sekarotuinen haltia nainen, joka oli kiutoutunut tumman vihreään matkaajaviittaansa, oli astelemassa muuan joen vierustaa yläjuoksulle päin, havaitessaan maasta melko mielenkiintoisen jälkien rykelmän, sekä jonkinlaisen kassin ja parin kenkiä. Ne alkoivat välittömästi kertoa hänelle tarinaansa, ja nainen kyykistyi lähemmäs kuulemaan. Hän saattoi nähdä jonkin siron askeleen, joka oli tullut joentörmälle eri suunnasta ja käynyt ilmeisesti peseytymään, kunnes jotain oli sattunut. Sirot sormet sivelivät pehmeässä maassa näkyvää jälkeä, jonka oli jättänyt jokin eriskummallinen veden asukki, joita oli noussut joen pohjista useampikin jäljistä tulkiten. Niin paljoa ei palkkamiekka ollut viettänyt aikaansa jokiasukkien kanssa, että olisi äkkiä tunnistanut lajin noista jälkistä, mutta hän oli varma etteivät ne olleet ystävällisiä. Sirot kenkäset sekä kassi vaikuttivat kuuluvan naishenkilölle, tai miehelle naisellisella maulla.
Sirot jalanjäljet lähtivät etenemään suurin harppauksin - hän juoksi - kohti metsän siimeksiä, pois joelta. Ja tuon pakenevan harmiksi ilmeisesti jokiolentojen lauma seurasi perässä ja kun nuo lähtivät juoksemaan ne ilmeisesti vuorottelivat kahdelta raajalta neljälle, joka viittaisi siihen että ne osasivat liikkua yllättävän ketterästi myös maalla eikä vain vedessä.

Shann suoristautui maasta ja katsoi metsään. Hän sulki silmiään ja kohdisti tarkkaa haltian kuuloaan ja saattoi kun saattoikin kuulla vielä askeleiden rummutuksen maahan jossain etäämmällä. Pakeneva sirojalka oli todennäköisesti vielä hengissä. Punapää vei vaistomaisesti kätensä miekkansa huotralle ja lähti juoksemaan melkoista kyytiä jälkien suuntaan, kuitenkin lähtien oikaisemaan lopulta kuultuaan olevansa lähellä häntä paenneita. Jotakin oli sattunut sillä vauhti oli nyt hitaampi.

Haltia oli jäljitettäviensä kannoilla ja käytti miekkansa hänelle suomia erikoiskykyjä hypätäkseen korkealla läheiseen puuhun, ja sitä kautta loikkiakseen jahdattaviensa etupuolelle. Äänistä päätellen hän olisi nyt pakenijan kohdalla, joten nainen loikkasi rohkeasti alas puusta, pyörähtäen kuperkeikan kautta pehmentäen laskunsa. Samalla kun nainen pyörähti maan kautta hänen matkaajanviittansa putosi yltä ja alta paljastui tumma, tiukasti istuva paita, jossa ei ollut olkaimia ja se alkoi läheltä naisen rintoja, korostaen niitä upeasti. Paita loppui vyötärölle antaen naiselle täydellisen liikkuvuuden mutta tukien herkkiä rintoja. Lantiolta lähti taas löydät tummat housut jotka päättyivät kesäisessä asustuksessa sääressä olevaan resoriin, niin ettei tarvinnut kompuroida lahkeisiin vaan taas tämä oli kaikista käytännöllisin ratkaisu. Lantiolla oli myös raskaan näköinen vyö, jossa roikkui komeassa huotrassa lepäävä miekka ja toisella puolella vyötä oli pieni kassi.
Suoristauduttuaan, Shann kääntyi ympäri vain huomatakseen että häntä kohti juoksi kovaa vauhtia ihmisnainen, joka selvästi pelkäsi henkensä puolesta. Haltia levitti kätensä napatakseen häntä kohti juosseen panikoivan naisen, tarkoituksenaan vain pysäyttää nainen, ja sen jälkeen päästää tuosta välittömästi irti.

Punahiuksinen nainen veti vyöltään esiin Kuunterän, hänen sieluunsa yhdistyneen taikamiekan. Hän piti miekkaa kahdella kädellään, ottaen samalla tukevamman taisteluasennon. Taka-ajajat tulivat pian naisen perästä paikalle ja eivät vaikuttaneet älyävän yllättyä paikalle tupsahtaneesta vähemmän avuttomasta neitosesta.
Ensimmäinen niistä kävi kurjan näköiset kynnet ja hampaat irvessä haltiaa kohden, joka vastasi tähän lähtemällä nopeaan hyökkäykseen joka päättyi yhdellä sivalluksella päättömäksi iskettyyn sammakkohumanoidi olentoon. Nyt loputkin rumilukset näyttivät vähän hämmentyneiltä, mutteivat kuitenkaan luovuttaneet vaan nyt tulivat kaikki päälle yhtä aikaa. Shann tanssahteli otusten seassa niin sulavasti että sitä melkein saattoi kutsua tanssiksi - mitä nyt hänen miekkansa tanssahteli myös, viiltäen yksi toisensa jälkeen kaikki seuranneet jokien hirviöt hengettömiksi.

Tilanne oli ohi ja Shann hengitti muutaman kerran vähän syvempään, muttei muuten vaikuttanut kovin väsyneeltä tästä taistosta. Nainen pyyhki uskollista asettaan hieman sammaleeseen puhdistaen sitä enemmistä verestä, ja sitten kääntyi katsomaan ihmistä jonka oli juuri pelastanut. Punapää itse oli yltäpäältä noiden elukoiden veriroiskeissa, aina kasvoista vatsaan, ja käsistä jalkoihin. "Oletko kunnossa?" Sha'lanne kysyi toiselta etsien jo katseellaan matkaajanviittaansa.
Nipustin
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Wolga » 15 Syys 2015, 16:43

Otukset eivät jääneet hänen kannoiltaan, ei vaikka hän kiristi jalkojensa voiman ja nopeuden äärimmilleen – epäilemättä myös kuolemanpelko vauhditti askelta entisestään. Nora ei tiennyt, että kuvitteliko vain, mutta hetkittäin luuli tuntevansa olennon kostean hengityksen ihollaan. Hien kostuttama nahka nousi kananlihalle ja avatut, oranssiin värjäytyvät suortuvat liimautuivat osaksi kosteaa ihoa vasten. Metsäkään ei tuntunut tarjoavan etulyöntiasemaa juoksijalle, vaan se suorastaan kumartui kohti kätilöä raajamaisine oksineen ja maasta esiin työntyvine juurakoineen. Tämä se oli tuon vihreän maailman hyvyys ja pahuus, se tarjosi turvaa mutta saattoi koitua myös varomattoman kohtaloksi. Nora epäili, että ellei ihmeitä tapahtuisi, tämä metsä koituisi hänen kohtalokseen lopulta. Jos hänen kävisi tuuri, hän voisi kompastua ja kuolla niskojen murtumaan tai ehkä siihen, että löisi päänsä kiveen. Huonolla tuurilla hän jäisi noiden olentojen saaliiksi ja kohtaisi piinaavan loppunsa ehkä hitaasti ja kärsien. Ajatus sai naisen polvet notkahtamaan, mutta kuin suuremman toiveesta hän kykeni pitämään tasapainonsa yllä. Myöhemmin voisi ajatella, että hänen ei haluttukaan vielä kuolevan.

Nora tuskin kunnolla tajusikaan mihin hän törmäsi, kun jäi toistaiseksi tuntemattoman hahmon otteeseen. Nopein liikkein juoksun rasituksesta ja pelosta tärisevä kätilö laskettiin vapauteen, työnnettiin ehkä pois olentojen ja tämän hahmon välistä. Tasapaino ei enää tarjonnut apua, vaan inahduksen saattelemana pisamanaama kaatui metsäiseen maahan. Polvet ja kämmenet tervehtivät maata ensin, leuka hipaisi ennen kuin lihasvoima sai asennon vakaammaksi. Nora vilkaisi olkansa ylitse nähdäkseen, kuinka tuo hahmo oli nostanut miekkansa kohtaamaan iljetykset, jotka olivat syöksyneet esiin metsän kätköistä. Kätilö aikoi jatkaa pakoaan, nousi huojuville jaloilleen mutta viimeinen vilkaisu tuohon lähes tanssivalta näyttävään punapäähän sai Noran toisiin aatoksiin. Tai lähinnä ei kai vain saanut katsettaan irti hahmosta, jonka tunnisti nyt naiseksi. Kätilö perääntyi nojaamaan läheiseen puunrunkoon, sinnitteli pystyssä niin kauan, että viimeinenkin otus makasi elottomana maassa. Vaaran ollessa ohi, tai ainakin noiden olioiden osalta, hän antoi polviensa veltostua ja valui runkoa myöten alas. Jäi nojaamaan selkäänsä siihen istualteen, polvet koukussa ja kalpeat käsivarret polvien ympärille kierrettynä. Järkytyksen lauetessa itkukaan ei ollut kaukana, mutta punapäisen naisen lähestyessä, ei hän voinut kuin pakottaa itsensä pysymään kasassa.

Nora pyyhkäisi nopealla liikkeellä silmäkulmiaan ennen kuin nosti katseensa huomattavan kalpeaan, oikeastaan jo lähes valkokasvoiseen, naiseen jonka olemusta sotki noiden olentojen veri. Nopeasti kätilö ymmärsi, että ei ollut tekemisissä ihmisen kanssa, mutta minkä – siitä ei ollut täysin varma. Katse etsi suippoja korvia, jotka pian löysikin. Haltia. Hampaat pureutuivat alahuuleen ja katse laskeutui maahan, sanoja oli vaikea löytää toisen kysymykseen. Nyt hän oli kunnossa, mutta entä kohta? Noraa oli varoitettu useaan kertaan siitä, että haltiat eivät olleet ihmisten ystäviä ja useimmat tuntuivat janoavan heidän vertaan enemmän kuin mitään. ”Kiitos”, avasi suunsa lopulta ja kohotti katseensa takaisin naiseen, ”olen kunnossa, järkyttynyt vain”, jatkoi ja nousi epävarmasti jaloilleen, otti askeleen kauemmas puusta ja koetti suoristaa ryhtiään. Hän oli lyhyempi kuin tämä ilmestys. Nora puhdisti sotkuja mekkonsa kankaalta miettiessään, mitä hän seuraavaksi voisi tehdä. Saati sanoa. ”Käsitteletkö miekkaa työksesi?”, kysyi osaamatta muutakaan. Selväähän se oli, että toisen täytyi olla edes jossain määrin opiskellut miekan käsittelyä. Ei kukaan, edes haltia, voinut osata luonnostaan taistella noin vaivattoman näköisesti.


//Howdy!
Ei hätää, mullakin näköjään vastaaminen ihan "pikkasen" venähti... Mut koitan aktivoitua :D //
Wolga
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Nipustin » 16 Syys 2015, 21:53

Sha'lannae Aryawél

Paikkallistettuaan kadonneen vaatekappaleensa, nainen asteli rauhassa sen luokse poimien mokoman käteensä ja heittäen harteille. Sirot sormet alkoivat kiinnittämään viittan hakasia kun viekkaat silmät siirtyivät taas mitä ilmeisimmiten ihmisneitoon, jonka hän äsken omituisilta ja yksinkertaisilta pedoilta oli pelastanut. Shann saattoi lukea ihmisestä, kuinka tuo ei pitänyt tilannetta mukavana. Se ei ollut uutta palautetta ihmisiltä tullessa, eikä sen pitäisi enää hämmästyttää. Miksikö Shann oli silti naisen lähtenyt pelastamaan? Haltia oli vihdoin alkanut oppia elämään eräällä tavalla kirotun miekkansa kanssa ja tiesi ettei Kuunterä olisi hyväksynyt naisen kuolemaa. Kuunterän kanssa enemmän yhtämieltä oleminen oli tehnyt punapäästä pehmeämmän, myötätuntoisemman ja yksinkertaisuudessaan paremman "ihmisen".

Lopulta neito sai kiitettyä pelastajaansa johon suippokorva nyökkäsi vastaten toisen kohotettuun katseeseen. Kohottautuessaan seisaalleen ilman tukea nainen vaikutti olevan vielä ihan maitohapoilla ja huimauksen partaalla, joka sai Shannin siirtymään vaistomaisesti vähän lähemmäs tarjotakseen tukea mikäli nainen horjahtaisi.
"Vuosien kokemus", Shann sanoi alitajuntaisesti samalla sipaisten vyötäisillä jälleen huotrassaan lepäävää Kuunterä nimistä miekkaansa, "Olen toiminut palkkamiekkana, vähän kaikenlaista, siellä täällä." Haltia kurtisti kulmiaan selityksensä loppu puolella ja vaihtoikin heti aiheesta toiseen: "Pystytkö jo kävellä? Voin tarjota apua että pääset, ja löydät, takaisin varusteidesi luokse. Kantaa sinua ei taida jaksaa..." Shann selvästi pohti hetkisen äsken sanomaansa ja kävi lisäämään, "Ei siis sillä että vaikuttaisit mitenkään painavalta."

Tavalla tai toisella heidän lähtiessä etenemään takaisin jokea kohden hiljaisuus oli ehkä hitusen kiusallinen ja Shann tahtoi myös yrittää karistaa ihmisestä aikaisemmin näkemäänsä epäluuloa, joten hän yritti viritellä keskustelua - joka ei ollut naisen vahvuuksia!
"Kuinka kuljet aseettomana metsissä? Eksyitkö ystävistäsi?" Vaikkakin sekarotuinen esitti sen kysymyksenä, hän oli melkeinpä varma että nainen oli tullut yksin. Jäljistä tulkiten aikaisemmin ei ollut havaittavissa kenenkään toisen jälkiä, eikä eksynyt varmaan alkaisi kylpemään kesken ryhmänsä etsintöjen.

Shann oli kyllä pistänyt aikaisemmin merkille että ihminen oli saanut ilmeisimmin paetessaan haavoja kasvoihin, mutta nyt kun naisen silmäkulmaan sattui pistämään uusi veripisarainen joka lähti juuri vierähtämään haavasta, hän seisahtui. "Saanko katsoa tuota?" Jälleen sanat oli kyllä muotoiltu kysymykseen mutta tuumasta oltiin jo käymässä toimeen kun pikkuisesta vyölaukun lokerosta kaivettiin esiin yhtä pieni rasia, ja sieltä hieraistiin sormeen jotain mikä tuoksui tavallaan pihkalta. Haltia aikoi levittää sen neidon kasvoissa olevalle haavalle, pyyhkäisten ensin veripisaran pikkurillillään ja levittäen sitten voidetta etusormellaan jossa sitä jo valmiina oli. Mikäli ihminen kuitenkin kavahtaisi pois päin ei Shann apuaan lähtisi pakottamaan.
Nipustin
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Wolga » 28 Joulu 2015, 15:26

// Siis tästä ansaitsisi jo jonkun diblomin, kun onnistunut näin pitkään viivyttelemään vastausta. Tässä tämä nyt kuitenkin on! //

Varovainen hymy pyyhkäisi suupieliä, kun punatukka asettui lähemmäs kätilöä – kaiketi avustaakseen, jos hänen omat voimansa loppuisivat. Haltian tarjous oli houkutteleva, ei Nora kuitenkaan heti uskaltanut siihen tarttua. Aina täytyy harkita vaihtoehtojaan. Laski katseensa metsämaisemaan ympärillään, tuohon epämääräiseen läjään vielä epämääräisempiä, lahdattuja otuksia, koetti etsiä jotain selkeää tietä tai polkua jota seuraamalla voisi päästä takaisin sinne, mistä oli joutunut kiireellä lähtemään. Mikään reitti ei kuitenkaan näyttänyt mainittavan tutulta, ei sellaiselta, että olisi voinut varmuudella sanoa kulkevansa omia jälkiään takaisin. Nainen nyhersi alahuulta hampaillaan, oikea kämmen silitteli vasemman käden kyynärpäätä hänen pohtiessaan vaihtoehtojaan. Kyllähän hän aina kotiaan löytäisi, ei epäillyt hetkeäkään. Oliko yhtään turvallisempaa tarttua Haltian tarjoamaan apuun? Saati viisaampaa. Jos joku ihmisten kannattaja näkisi hänet tämän punapään seurassa, seuraisiko siitä pahaa? Tai jos tämä haltia tappoi örvelöt vain ilokseen, jotta voisi viedä hänet omalle alueelleen mestattavaksi?

Kaikki ajattelu kivisti väsyneen kätilön päätä. Sirot sormet hieraisivat ohimoja, samalla kun kasvojen ilme muuttui alistuneeksi. Nora tunsi olonsa nurkkaan ahdistetuksi, vaihtoehdoista ainoastaan haltian tarjoukseen tarttuminen tuntui selviytymisen kannalta viisaimmalta. ”Jos vain kykenet auttamaan, niin olisin hyvin kiitollinen”, lausui samalla naista ripsiensä alta tutkaillen. Nora ei uskaltanut olla avoimen utelias, vaikka olisi halunnut tutkia jokaista neliösenttiä ensimmäisestä kohtaamastaan haltiasta. Kaiketi jopa puhtaasta sellaisesta, tai ainakaan toisessa ei juuri selvästi ihmisiltä tulleita piirteitä ollut. ”Pystyn kävelemään itse, olen tottunut”, lausui todenmukaisesti. Siitähän hänen päivänsä suurimmaksi osasi koostui, kävelystä. Hän olisi varmaan melkoisessa kunnossa, jos vain saisi riittävästi syödäkseen. Tällä hetkellä kaikki liikunta taisi loppupeleissä vain kuihduttaa, eikä suinkaan kohottaa kuntoa. Niinpä eriskummallinen kaksikko lähti taivaltamaan kohti vesistöä, jonka äärestä hän oli aiemmin paennut. Nora ponnisteli pysyäkseen haltianaisen tahdissa, ehkäpä toinen ponnisteli pitääkseen askelluksensa ihmisnaiselle sopivana – kuka tietää.

Miksi hän tosiaan oli päätynyt joelle? Noran oli hankala muistaa ja silmissä pilkahti häkellys. ”Minä…”, aloitti ja tuijotti kulmiaan kurtistaen maata jalkojensa alla. Näki paljaat varpaansa, jotka olivat metsämaan likaamat ja muisti avonaisen kuontalonsa, joka kampaamattomana risukasana levittyi pitkin hartioita ja selkää. Hänen täytyi näyttää vähintäänkin kerjäläiseltä. ”…Olin keräämässä luonnonantimia ja peseytymässä, yksin”, tunsi helpotuksen saatuaan kakisteltua lauseen suustaan, kyllähän hän muisti mitä oli ollut tekemässä metsässä. ”Haluan auttaa elämää, en lopettaa sitä”, omatunto nipisti rinta-alaa, sillä olihan jo yhden elämän riistänyt ja kantoihan hän aina jotain pientä teräasetta mukanaan. ”Olen lapsenpäästäjä”, puheli lyhyitä lauseitaan hieman värisevällä äänellä, samalla syrjäkarein punatukkaa katseellaan tutkien. ”Sinä taidat olla haltia?”, kysymys esitettiin varoen, katsekontaktia välttäen.

Punatukka seisahtui ja kääntyi häntä kohti, Nora kavahti ja säikähtänyt katse nostettiin hoikan naisen kasvoihin. Nopeasti etsi merkkejä uhasta, mutta ei onnistunut kuin kiinnittämään huomionsa noihin vihreisiin silmiin ja niiden kultaisiin pisteisiin. Kätilö nyökkäsi siroa leukaansa myöntymisen merkiksi ja puri hampaansa yhteen haltian kurottaessa kättään häntä kohden. Kosketus tuntui varovaiselta, mutta määrätietoiselta – oudolla tavalla turvalliseltakin. Pienempi nainen sulki silmänsä ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi, tunsi lihastensa värisevän nahkansa alla. Sieraimiin pyrki vieno pihkainen tuoksu, mutta ei kuitenkaan aivan pelkäksi pihkaksi ollut tunnistettavissa.

Hyvin pian tilanne oli ohi. Nora henkäisi, oli kai pidättänyt hengitystään jännityksissään ja nykäisi oikealta olalta käsivarrelle valahtaneen paitansa takaisin paikalleen. ”Olen Nora”, kertoi nimensä hieman töksäyttäen ja uskaltautui nyt ensimmäistä kertaa katsomaan auttajaansa suoraan. ”En osannut odottaa palkkamiekalta näin suurta myötätuntoa minunlaistani kohtaan, kaiketi nuo otukset”, muisto sai Noran värähtämään, ”olisivat jo hyvän aikaa sitten ottaneet minut hengiltä ilman sinua”, puhuessaan nainen lähti askeltamaan olettamaansa suuntaa kohden.
Wolga
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Nipustin » 01 Helmi 2016, 23:48

Sha'lannae Aryawéll

Punapää tosiaan yritti kävellä rauhallisesti että ihminen pysyisi hänen tahdissaan. Äskeinen henkensä edestä pinkominen oli taatusti väsyttänyt toisen melkolailla, ja jalkapohjia täytyi pistellä metsäpeitteellä avojaloin juoksemisesta joten ehkä oli hyvä että he pitivät kävelynsä melko rauhallisena.
Shann naurahti pienesti. ”Haluan auttaa elämää, en lopettaa sitä” Niin toinen oli juuri sanonut ilmeisesti vastauksena kysymykseen miksei tuo kantanut asetta metsässä kulkiessaan. Tuo oli tavallaan typerintä mitä hän oli toviin kuullut, mutta taas toisaalta myös viisainta. Väkivalta ja viha vain kylvivät lisää väkivallan ja vihan siemeniä. Mutta taas toisaalta jos hän itse ajattelisi samoin mitä hänen uusi tuttavuutensa, olisi tuo nyt jokiasukkien surmaamana metsän sammaleiden seassa, tai hänen ruumistaan raahattaisiin aterioitavaksi takaisin jokeen. Itsensä puolustaminen oli täysin tarpeellista selviytyäkseen, mutta se ei kylläkään kattanut Shannin ammattivalinann myötä tulleita ruumiita. Sitä ei voinut selittää itsepuolustuksella, mutta ehkä Shann uskoi surmaavansa vain sellaisia jotka todella ansaitsivat sen ja siten pitkässä tähtäimessä ajateltuna aina kun joku muu kuoli, hänen omat selviytymisen mahdollisuutensa kohosivat.
Punapää havahtui taas tähän maailmaan kun toinen esitti hänelle kysymyksen. "Aaaivan." Hän vastasi ja pisti merkille kuinka ihminen oli ollut varovainen sanoissaan ja nyt vältteli hänen katsettaan. Aivan kuin hänen rotunsa ääneen lausuminen olisi yllättäen herättänyt Shannissa jonkinlaisen oivalluksen että aivan niin sodassahan tässä oltiinkin ja saisi tuon surmaamaan naisen. Toisen arkuus sai punapään virnistämään, vaikkakin tuo yritti sitä hieman peitellä ettei toinen ajattelisi hänen pilkkaavan tuota. "Mutta olen sellainen kiltti haltia joka ei pure." Sha'lannae ei kuitenkaan voinut vastaustaa kiusausta sanoa.

Haavan puhdistuksen jälkeen Shann vetäytyi jälleen etäämmäs ja laittaessaan rohtopurnukkaansa pois, toinen kävi esittäytymään, joka palautti välittömästi naisen katseen ihmiseen. Ihmiseen, jonka nimi oli ilmeisesti Nora. "Olen Shann. Ja tässä on..." Nainen nosti viittaansa näyttääkseen huotrassaan lepäävää miekkaa Noralle, "Kuunterä. Kiitokset pelastamisestasi menevät lähinnä hänen ansioihinsa." Haltia liittyi toisen kulkuun heidän suuntanaan jälleen joki. Toista taatusti ihmetytti miksi palkkamiekka esittelisi aseensa nimeltä, ja puhuttelisi tuota kuin henkilöä joten haltia ajatteli selventää hieman ennen lisäkysymyksiä - tai hullun mainetta.
"Kuunterä on tavallaan elävä. Helpointa on varmaan ajatella sitä taika-aseena, joka on ikäänkuin mukana kannettava omatunto." Shann vilkaisi toista nähdäkseen katsoiko Nora häntä kuin mielipuolta "Yhteiselossa sen suorastaan ällöttävän pakko-oireinen sankarillisuus on tarttunut vähän muhunkin..."
Punapää ei oikeastaan tiennyt kuinka selittää tarkemmin juuri tapaamalleen ihmisneidolle aseensa sielunelämää, saati kiinnositko tuota, joten aihetta käytiin pian vaihtamaan. "Ei kai tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun jouduit hankaluuksiin metsässä kulkiessasi? Ehkä sinun pitäisi harkita itsepuolustuksen opettelemista"
Nipustin
 

Re: Virralla tavataan. / Nipustin

ViestiKirjoittaja Wolga » 18 Huhti 2016, 01:50

Nora ei osannut vastata naurulla suippokorvan kommenttiin, että ei pure. Nyökkäsi vain vakavana, ikään kuin olisi ottanut jokaisen sanan tosissaan – kuin olisi oikeasti voinut pelätä naisen purevan. Ehkä pelkäsikin. Ei kätilökään oikein tiennyt.

Punatukka esittäytyi Shanniksi, tuolla vesiolentojen lihaan pureutuneella käyrällä miekallakin oli nimi. Sirot kulmat rypistyivät kurttuun ihmetyksestä, mutta suu ei auennut kysymykseen. Hän ei yleensä esittänyt kysymyksiä, paitsi ollessaan töissä. Silloin kysymykset olivat elintärkeitä – ellei tilanne ollut ihan ilmiselvä. Kysymiseltä kuitenkin vältyttiin, kun miekan tarina kerrottiin vapaaehtoisesti. Kätilö tunsi rentoutuvansa kuullessaan miekan ominaisuuksista, ehkä se ei haluaisi vahingoittaa häntä. Jospa myöskään tämä uusi tuttavuus ei haluaisi satuttaa. Siropiirteistä leukaa nyökättiin ymmärtämisen merkiksi. ”Minustakin joskus tuntuu siltä, että jokin ulkopuolinen voima pakottaa minut toimimaan. Ikään kuin vaatii auttamaan siinä mitä osaan”, puhe oli edelleen epäröivää ja hiljaista, katse oli suunnattu tiukasti eteenpäin. Tai näennäisesti ainakin. Sillä kyllähän Nora tarkkaili seuralaistaan syrjäkarein hyvinkin tarkasti, pysyäkseen hengissä jos toinen keksisikin tehdä jotain odottamatonta ja pahaa. Toisaalta oli myös utelias tästä naisesta, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja hoitanut haavansa. Siihen kai tuo miekka ei voinut pakottaa?

”Ei tämä ollut ensimmäinen kerta”, myönsi. Hankaluudet tuntuivat seuraavan häntä myrskypilven tavoin, mutta siihen nähden kuinka paljon hän liikkui yksin metsissä, ei hän todellisuudessa ollut juuri joutunut hankaluuksiin. Metsä oli Noralle paljon turvallisempi paikka entä ihmismassat, torien hälinä tai jonkun potilaan koti. Hänen omassa hökkelissäänkin oli seurana muistot ja niiden tuomat kummitukset. Metsä tarjosi suosiollisesti piilopaikkaa ulkoisilta ja sisäisiltä uhilta, jos vain oli riittävän halukas selviämään hengissä eikä tullut yllätetyksi. Jos vain pysyi tarkkaavaisena. ”Metsään on helppo kadota”, lausui ja vilkaisi punatukkaa nähdäkseen ymmärsikö toinen mitä hän katoamisella tarkoitti. Tietysti oli myös niitä olentoja joilta ei voinut kadota, vaikka olisit mestari piiloutumaan – mutta ei Nora kuolemaa pelännyt. Siksi kai pieni puukkokin kulki matkassa, enemmän itsensä lopettamista varten kuin itsepuolustukseksi. Vangiksi hän ei enää ryhtyisi.

Kysymys itsepuolustuksen opettelusta kuulosti ehdotukselta. Pisamaiset kasvot kalpenivat ja katse seisahtui tiukasti maahan, ikään kuin tuo polku olisi vaatinut täyttä keskittymistä. Olihan hän joskus puolustanut itseään. Se veri ei ollut vieläkään oikein puhdistunut hänen käsistään – kuvainnollisesti tietenkin. ”Ehkä jotain voisikin opetella”, vastasi varoen, antoi jälleen katseelleen luvan vaeltaa tuohon soturittareen. Toinen oli kuin ikiaikaisten tarujen sodan jumalatar miekkoineen ja punaisina leimuavine hiuksineen, eikä Nora voinut olla hiljaisuudessa ihailematta tätä naista. Toisen täytyi olla itsevarma ja tuntea olonsa turvatuksi, ehkä hänkin saisi osan varmuudesta jos opettelisi käyttämään asetta omaksi turvakseen. ”Miten löysit Kuunterän?”, kätilö kuitenkin kysyi siirtääkseen aiheen hetkeksi muualle, jätti ajatuksensa kytemään jonnekin takaraivon perimmäiseen nurkkaan.

// Laitetaan tämä vähäksi aikaa tauolle, kunnes nipustin palailee maisemiin :) //
Wolga
 


Paluu Joet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron