Keskipäivä hiipui hiljalleen kohti iltaa, kun yksinäinen kulkija kyykistyi joen rantapenkereelle. Auringon kultaiset säteet kimaltelivat vedenpintaa vasten, tekivät vihreästä metsästä vieläkin vehreämmän. Joen pintaan heijastui myös varovaisen punertavia sävyjä, mistä tiesi luonnon valmistautuvan viileämpään ja valottomampaan aikaan. Siihen samaan vuodenaikaan oli rannalle polvistunutkin valmistautumassa, kylkeä vasten lepäävä ja selvästi elämää nähnyt nyssykkä pursuili luonnon tarjoamia kasveja ja marjoja, olihan siellä varmasti jokunen sienikin. Nyssykän kantajakin tuntui kuuluvan juuri tähän maisemaan oranssiin vivahtavine suortuvineen ja kalpeine kasvoineen, joita pisamat värittivät. Kulahtaneet, miehille tarkoitetut housut kiristettynä juuttinarulla lantiolle ja vaalea, pellavainen paita tuntui hukuttavan hahmon ääriviivat alleen. Äkkiseltään ei kai olisi voinut olla varma oliko tuo sormensa varoen veteen upottava hahmo ihminen, vai joku ihmisen kaltainen metsän kasvatti.
Eleonora katseli vedenpintaan muodostuvaa kuvajaistaan ääneti, kosketti hetki sitten vettä tunnustelleilla sormillaan ylähuulensa kaarta ja luista poskipäätään, liutti sormeaan ohimolle ja sulki hetkeksi silmänsä. Vihertävien silmien jälleen avautuessa, katseli häntä takaisin suruilmeinen nainen jonka pisamaiset kasvot olisivat voineet olla jopa tyrmäävät, mikäli elämä olisi kohdellut niitä paremmin. Nora kokeili hymyillä peilikuvalleen, mutta aranlainen hymy ei poistanut tuota vakavaa haikeutta. Huokaus purkautui värähtäen avoimien huulien välistä ja maistui katkeralle. Nora enää harvoin voivotteli elämäänsä, mutta nyt ei voinut olla miettimättä kuka hän olisi mikäli kohtalo olisi jakanut hänelle paremmat pelimerkit.
Sirot sormet ujuttivat olkalaukun maahan, ja siirtyivät sitten hitain liikkein aukomaan valmiiksi purkautuvaa lettiä. Vesi oli jo viileämpää kuin kesän parhaimpina aikoina, mutta koska kätilö rakasti puhtautta, ei hän voinut valittaa. Kun hiukset pääsivät villiin vapauteensa, muuta villiä naisessa kai ei ollutkaan, siirtyi sormien työ paidan nyöreille. Vaalean pellavapaidan epäkäytännöllinen nyöritys kulki kaula-aukolta aina rintakehän alalaidalle, loppuen hetken ennen napaa. Tiukalle kurottuja nyörejä löysättiin, pian paita roikkui vieläkin löysempänä ohuilla hartioilla ja kankaan alta paljastui siro olkapää ja pätkä oikeaa käsivartta. Vasen puoli sentään vielä peittyi. Nora vapautti jalkansa altaan ja istuutui takapuolelleen, ryhtyen vetämään kenkiä pois jaloistaan. Sukattomat varpaat työnnettiin pian veteen ja ne kiprisyivät sen viileydestä. Varovainen nauru kihersi kurkussa ja kätilö uitti väsyneitä jalkojaan joen viileydessä, melkein tunsi kuinka veri virkustui ja kaupungin tomut liukenivat iholtaan. Aurinko lämmitti hiuksia ja paljastunutta ihoa, tuntui hyväilevän noita vanhoja arpia lavallaan - ehkäpä auringolla oli parantavia voimia?
Aikansa nautittuaan kätilö polvistui jälleen ja kumartui vettä kohden, katseli kuinka hiustensa latvat koskettivat veden väreilevää pintaa. Ennen kuin ehti upottaa kämmenensä veteen, näki nainen joen pohjalla jotain, joka sai hänet vavahtamaan. Suomuinen välähdys oli nopea varoitus, johon hän ei kerennyt reagoida. Niljakas iho sipaisi herkkää ihoa, kun olento syöksyi kita ammollaan kohti kätilöä. Oli vain lykky, että hän kerkesi pois noiden epäilemättä ahnaiden hampaiden alta. Kompuroiden Nora pakotti jalat alleen ja hyppäsi pois virran luota, kuvitellen että hyppyä seurannut molskahdus olisi ollut merkki olennon painumisesta takaisin pohjaan. Ei se kuitenkaan ollut. Olento muistutti hieman sammakkoa, tai liskoa, sillä oli häntä ja sammakon silmät. Se seisoi kahdella jalalla kumarassa kuin apina ja sen kynnet, sekä rumassa suussa olevat hampaat olivat varmasti terävät. Eikä se ollut yksin.
Nora ei jäänyt tarkemmin miettimään, kun jo pinkaisi juoksuun hyläten nyssykkänsä ja kenkänsä joen varteen. Paita lepatti viimassa ja metsämaa pisteli paljaita jalkapohjia, mutta se kaikki oli merkityksetöntä sillä hän saattoi kuulla olentojen jalkojen, äänestä päätellen ne liikkuivat neljällä jalalla, rytmin. Nora huohotti jo lyhyen juoksun jälkeen, tunsi lämpimän noron valuvan silmäkulmastaan kohti poskea. Kai oksa oli häntä sivaltanut. Hän ei myöskään tiennyt minne meni, juoksi vain. Ei edes omalta hengitykseltään ja kohisevalta vereltään kuullut seurattiinko häntä yhä, ei kuitenkaan uskaltanut vilkaistakaan taakseen. Ei kai vesiolennot viihtyneet maalla kovin pitkään?
//Jospa tämmösten olentojen kehittely on ihan ok. Ja päätin alottaa tällai rytinällä, mut Nora voi juosta karkuun vielä seuraavassakin vuorossa jos ei haluta päästä heti tappeleen örkkien kanssa :D Ja tsori kirjotusvirheistä, padi ja yö ei monesti oo paras yhdistelmä