Kirjoittaja Wolga » 25 Touko 2016, 13:51
Henkivartijan saamisesta oli nyt kulunut jo puolitoista kuukautta, viimeisestä reissusta sille piilopaikkana toimivalle vanhalle myllylle taas hieman yli kaksi kuukautta. Mikä tietenkin tarkoitti yli kahta kuukautta ilman metsää, ilman sitä villiä tunnetta jonka eräs peto hänen sisikunnassaan synnytti. Puolitoista kuukautta mustahiuksisen tarkkojen silmien alla, tiukasti omaan pihapiiriin ja ihmisten kaupungin kylään sidottuna teki naisen epätoivoiseksi. Eikä epätoivon määrää vähääkään pienentänyt se, että ei ollut vuotanut verta nyt kahteen kuukauteen, ekäi tarvinnut olla ruudinkeksijä tietääkseen mitä se tarkoitti. Neidon nuoren vartalon sisällä kasvoi jotain ihmeellistä ja pelottavaa, jotain sellaista joka kuului sinne mutta ei siltikään kuulunut – jotain sellaista, jota ei missään nimessä saisi olla olemassakaan. Siellä kasvoi olento, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä, hänen perheensä elämän ja mahdollisesti myös pienen ihmissusilauman elämän – sen alfasta puhumattakaan. Tyyppi, joka vielä ei ollut kenenkään muun havaittavissa kuin kantajansa, tulisi mullistamaan ympäristöään ensi rääkäisystä asti. Tai vähintään se mullistaisi kantajansa elämän, eikä välttämättä niin hyvään suuntaan. Thea halusi siitä eroon, toivoi että se ei olisi koskaan hänen sisäänsä takertunut. Ja silti tunsi piilotettua hellyyttä sitä kohtaan. Ja siksi hän pelkäsi kertoa asiasta toiselle osapuolelle, joka tämän liitännäisen luomiseen oli vaikuttanut.
Aatelisnaisen levoton mieli oli luonut sopivan suunnitelman, vedenpitävän suorastaan. Sen avulla hänen olisi tarkoitus urkkia tarpeellisia tietoja henkivartijastaan ja toisaalta myös päästä tapaamaan sitä ihmissutta – joka ehkä yhä edelleen oli pitänyt kiinni lupauksestaan saapua joen rannalle. Ja nyt hän, ahdistuneena ja innostuneena odotti kylän porteilla, että kaikki olisi valmista ja hän pääsisi lähtemään metsään tuon henkivartijansa kanssa. Aikomuksena heillä ei ollut mennä kovin syvälle, ihan vain sen verran että ihan suora näkyvyys kylään peittyisi – eikä Thea aikoisi miestä kuljettaa sen pidemmälle, sillä huonolla tuurilla törmäisivät hukkaan. Päälleen oli pukenut löysät, ruskeat mokkanahkaiset housut ja röyhelöisen nappipaidan, juuri sopiva vaatetus loppukesän lempeille päiville. Hiuksensa oli jättänyt auki, ja nyt ne pölähtelivät, kun tuuli kävi pyöräyttämässä suortuvia. Eväskori oltiin laskettu maahan, se sisälsi pullon punaviiniä ja toisen pullonpunertavaa mehua. Ei silti ihan mitä tahansa, vaan värittömällä ja hajuttomalla humalluttavalla uutteella terästettyä. Olihan Thea jo huomioinut metsästäjän kieltäytyvän systemaattisesti kaikesta tarjotusta alkoholista, mikä oli melkein vesittänyt hänen suunnitelmansa juottaa toinen humalaan – kunnes oli keksinyt, että olihan niitä muitakin tapoja kuin puhdas alkoholi. Löysien housujen taskuun oli piilotettu taskumatti, jonka sisällä odotteli kirkasta alkoholia siltä varalta, että metsästäjälle mehun maistelun jälkeen voisi alkoholikin ryhtyä maistumaan. Tarkoitushan oli udella, jonka jälkeen juottaa mies niin hävyttömään humalaan että sammuisi, sen jälkeen Thea pääsisi hyvin karkaamaan paikalta.
”Mennäänkö?”, sanat osoitettiin metsästäjälle ja neito toivoi, että toinen pitäisi hänen olemuksensa innon ja malttamattomuuden johtuvan pelkästään siitä, että hän pääsisi pian rakastamaansa luontoon.
//Vähän normaalia kökömpää, mutta älä häiriinny //