Kirjoittaja Mori » 15 Syys 2016, 16:40
Yksin minun kanssani kuului miehen takaa ja sitä mies myäs säpsähti aikalailla. Hän kääntyi ja oletti, että Kalma olisi ollut pieni ja suloinen koira, niin kuin tuo oli fyysisesti, mutta taisi Edward olla melko väärässä. Koiralla taisi olla aika iso sielu. "Oletpas sinä syönyt", hän totesi ja sai pian käskyn kiivetä selkään. Oli ihan totta, ettei Kalmalla ollut paljoa aikaa jahkailla. Kerta koiran "keho" lojui elottomana hänen kehostaan kauempana. Edward nyökkäsi ja kiipesi koiran selkään juurikaan sanomatta sen enmpää sanoja. Edward ei ollut tietoisuutensa kanssa ollut täällä. Hän oli toki nähnyt vilahduksia siitä, kuinka hänen sisin oli pimeää ja kylmää. Niin kovin ankeaa ja synkkää. Se myös lähti muuttumaan sellaiseksi.
"Olenko minä luonut itselleni tälläisen... Tiedäthän?" ihmissusi yritti selittää, mutta näytti vähän epätoivoiselta siitä, ettei kyennyt siihen. Ilma hänen mielessään, joka tuntui varsin oudolta ilmaisulta, muuttui kylmemmäksi. Kalmalla selkeästi oli raskasta mennä eteen päin ja Edwardkin kykeni tuntemaan sen tunteen ympärillään. Se oli painostava, kylmä ja luoltaan pois työntävä. Sai todellakin pinnistellä eteen päin, että he löytäisivät sen mitä olivat tulleet hakemaan. Edward tuijotti näkyä. Siinä se oli, hänen petonsa.
Pimeyden keskellä oli hahmo, mutta se ei näyttänyt vapaasti kulkevalta. Pimeydessä alkoi kuulua ääniä. Kettingin kalinaa ja kilinää. Saattoi jopa nähdä, kuinka kettinkiä sinkoili pimeydestä kohti keskellä olevaa hahmoa ja sitoi tuon kehoa. Mikä oudointa kylläkin oli, ettei peto omannut kunnollista muotoa. Se erottui kyllä mustastat taustasta, mutta muistutti enemmänkin varjoa tai jotain sen tapaista, joka pyrki pakenemaan kahleistaan. Sen muoto oli ihmissuden, mutta muoto ei aina pysynyt kasassa. Välillä se kasvoi ja kutistui ikään kuin peto olisi käynyt Edwardin eri muotoja.
Edward tuijotti näkyä hetken, mutta lähti luisumaan alas koiran selästä. Hän pääsi maahan tai missä se maa ikinä olikaan. Hän lähti kävelemään raskain askelin kohti olentoa, joka niin pyristeli minkä jaksoi aina lisääntyville kettingeille. Toisaalta osa kettingeistä murtui ja hävisi, mutta pian sen paikalle ilmestyi uusi, joka pyrki pitämään sen aisoissa. Oliko tämä sitä ihmissuden mielenlujuutta, joka piti hänen petonsa kiinni. "Onko... Tämä turvallista? Pakenethan nopeasti kehoosi?" Edwrad kysyi vielä epävarmana ystävältään astellessaan kohti petoa.
Ei miehen tarvinnut alkaa esittelemään itseään. Hän tunsi kyllä, että peto ja hän olivat hyvinkin läheisiä ja tuttuja. Ei siihen sanoja tarvittu, mutta kun hän saapui niinkin lähelle, että saattoi koskea kettinkejä, peto avasi suunsa ja mylvi hyytävästi. Se halusi irti.