Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

Quinn metsän halki virtaa pääasiassa yksi suuri joki, joka koostuu monesta pienemmästä. Pienemmät joet ja purot liittyvät aika ajoin tähän suureen jokeen, jota kutsutaan nimellä Meinrad. Meinrad laskee kaukaa pohjoisista aina etelärannikolta mereen. Sen matkalle mahtuu niin rauhallisia, leveitä väyliä, kuin valtoimenaan kuohuvia koskia. Meinrad virtaa myös Aodhá järven läpi, joka on Cryptin suurin järvi.
Meinrad on myös syyllinen suoalueeseen Aodhá järven lähettyvillä, joen tulvien aika ajoin muutenkin kostealla metsämaalla.

Valvoja: Crimson

Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 24 Maalis 2014, 19:26

// Crimson~
Minun brooo otsikkoni 8D Aloittelen tänne jonnekkin joen rauhallisemmalle reunalle, metsikön laidalle... //

Caladhiel

Yö oli jo laskeutunut, kun haltianeito asteli metsänrajassa lähellä jokea. Vesi liplatti hiljaisesti, eikä mistään kuulunut ääntäkään. Joskus, pieni tuulenpuuska muistutti, että talvi ei ollut vielä minnekkään kadonnut, ehei: kylmä viima sai haltian kietaisemaan vihreän, lämpimän kaapunsa vielä hieman tiukemmin ympärilleen. Yöilma oli viileä ja kirkas: joskus kuunsirppi näyttäytyi hieman ohuiden pilvenhattaroiden takaa, luoden sinisenhohtoista valoa maahan. Lunta oli vain nimeksi, hieman siellä, hieman täällä ja pienen joenuoman varrella levittäytyikin kuurainen nurmikko. Joenuomassa virtasi vesi, miksi se tällaisilla lämpöasteilla olisi mihinkään jäätynytkään.

Pientä rahinaa kuului, kun Caladhiel käveli kuuraisella nurmikolla. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, pikemminkin kiire olla kiirehtimättä liikaa. Öinen kävely oli tuntunut vain mukavalta ajatukselta, nyt kun kuukin oli noin kirkas. Neito olisi halutessaan voinut liikkua äänettömästikin, mutta muutenkin hiljainen yö olisi ollut silloin jo liian hiljainen, eikä Caladhiel pitänyt ajatuksesta että hän väjyisi täällä. Metsä oli hänen kotinsa, turvapaikkansa, miksei hän siis olisi ylpeä siitä, eikä hiiviskelisi kuin varas yössä. Toki neito pysyi puiden lähellä, varjossa. Eihän sitä koskaan voinut tietää, mikä puskissa väijyi. Joenranta oli kuitenkin liian avoin paikka neidon käveltäväksi keskellä yötä....
Järjellinen ajattelu kuitenkin jäi, ja Caladhiel asteli joen rantaan hypähdellen. Hän jatkoi kävelyään vielä hetken, ihaillen kuun luomia valonsäteitä ja heijastuksia vedenpintaan. Haltia kyykistyi ja joi puron kylmää vettä janoonsa ja pesi kasvonsa päivän seikkailujen tomusta.
Samalla pieni, hädissään oleva ääni kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa muutaman metrin päästä joen reunasta. Samoojan katsoessa eteenpäin, muutama paksumpi oksa oli kaadettu heppoiseksi sillaksi joen yli. Kuitenkin, näiden oksaisten puiden ansiosta kaikki joen mukana kulkeva ja puista tippuva pikkuroska oli tukkoutunut sillan eteen risuisaksi kasaksi. Neito juoksi lähemmäs, tajutessaan että vedessä räpisteli siivensä loukannut linnunpoikanen, joka oli takertunut näihin oksiin.
"Auta ole kiltti," shokissa oleva linnunpoikanen hoki eläinten kanssa jutteluun kykenevälle samoojalle.
Caladhiel astui varovasti joen ylle kaadetuille puille, tietämättä kestäisivätkö heppoiset puut. Hän kurkotti kätensä veteen, ja kuin ihmeen kaupalla sai noukittua linnunpoikasen pois risujen välistä. Neito loikkasi ketterästi takaisin nurmikolle ja asetti linnunpoikasen nurmikolle kuunvaloon.
"Hoidan sinut kuntoon" Caladhiel rauhoitteli samalla kun alkoi tarkistaa haavojen tilannetta.
Ensimmäinen ja pahin ongelma olisi keuhkoihin joutunut vesi. Neito asetti kätensä linnun avonaisen nokan päälle ja keskittyi.
Hän poisti veden nokan kautta pois linnun keuhkoista ja kumartui katsomaan siipeä. Parantaja henkäisi. Oikea siipi oli kauttaaltaan mutkalle väänytynyt, siipiluu työntyi ulos ihosta. Sulkapeite oli irtoillut ja rikki mennyt nahka paljasti osan muistakin luista. Tämä poikanen oli joutunut todennäköisesti isomman petolinnun hyökkäyksen kohteeksi, josta tämä oli syöksynyt toinen siipi toimintakyvyttömänä veteen hukkumaan. Rankka päivä linnulle.
"Minulla ei ole minkäänlaisia kivunlievitysyrttejä tällä hetkellä mukana, olen pahoillani. Tämä saattaa sattua vähän," Caladhiel totesi parhaimmalla kaikki-järjestyy-äänellään. Siipi oli pakko saada paikalleen. Haltia otti siivestä napakan otteen ja irvisti linnulle pahoittelevasti.

Onneksi hän ei kuullut kunnolla linnun tuskaista ääntä, hän keskittyi seuraavaan vaiheeseen. Siipi oli nyt paikoillaan, vaikkakin hieman kovakouraisesti väännettynä. Sitten luun korjaaminen. Parantaja kiiruhti takaisin veden luo. Hän painoi kätensä veteen, ja ne pois nostaessaan käsiä peitti ranteisiin asti sentin paksuinen vesikerros. 'Kuin vedestä tehdyt hansikkaat,' hän hymähti mielessään polvistuessaan linnun luo ja painaessaan kätensä rikkinäisen luun päälle.
Sitten Caladhiel sulki silmänsä. Hänen tummanruskeat hiuksensa heiluivat, kuin tuulenvire olisi napannut niihin kiinni, vaikka tällä hetkellä oli tyyntä. Vesi hänen käsissään alkoi hohtaa kirkkaasti, ja hohde levisi linnun siipeen.
Hetken päästä hohde hiipui. Caladhiel avasi silmänsä. Siipi oli nyt täysin korjaantunut, jopa sulkapeite oli kasvanut takaisin. Osaan sulista jäi hopeansinisiä raitoja. Lintu pomppasi kuin energiapiikin saaneena pystyyn, katsellen ja räpytellen uutta siipeään. Se pomppi innoissaan, kiitellen parantajaa joka vastasi lempeällä hymyllä. Caladhiel ravisti lopun veden käsistään: Vesipisarat jäivät kuitenkin ilmaan leijumaan. Haltia pyöräyttin käsillään erilaisia kuvioita, ja vesi seurasi ilmassa perässä. Linnunpoikanen katseli ihmeissään kun hän leikki pisaroilla, loi niistä kuvioita: ensin kuun, josta vesi muotoutui lentäväksi linnuksi joka pörräsi Caladhielin pään ympärillä. Sitten vesi muotoutui juoksevaksi haltiaksi, joka hajosi vesihöyryksi jonka samooja levitti maahan kuurana.
Kuu oli tullut taas esiin, ja vedenpinta kimalteli joessa kuin kristallit.
Hetken istuskeltuaan ja naureskeltuaan parantajan jutuille lintu jähmettyi. Se tuijotti hetken metsään ja lennähti paniikissa pois, niin kovaa kuin osasi. Caladhiel käänsi katseensa vedestä metsänreunaan. Mikä oli saanut linnun nyt noin säikähtämään?

// Pelastellaan pikkulintuja :D Tässäpäs aloittelin, yhhyh lyhyt.. :(//
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 24 Maalis 2014, 21:28

//Ja täältä pörähtelen Dagnirin kera paikalle o3o//


Dagnir

Lopputalvesta kielivä viileämmän puoleinen viima puhalsi viheltäen halki puiden latvojen. Tiputellen kevyttä lumipeitettä puiden oksilta alas, tai lennättäen sen valkeana pölynä jonnekin kauemmas sellaisillekin paikoille, joista jo viimekesäinen asteen verran vehreä, mutta myös ruskea nurmi oli ehtinyt paljastua. Eihän se minnekään olisi uusiutunut vielä, kun aurinko ei suonut lämmittäviä säteitään alas metsän maalle, puhumattakaan vedestä, jolla oli ainakin vielä tapana jäätyä pienimmälläkin pakkasella.
Tuulen ujellusta ja lähistöllä virtaavan joen liplatusta lukuun ottamatta, oli hyvin hiljaista. Korkeintaan näin yöaikaan liikkuvat eläimet rapistelivat esiin piiloistaan, etsimään ruuanrippeitä sieltä täältä ja suojaa taas seuraaville päiville. Koskaan ei tiennyt mitä uusi päivä toi tullessaan – varsinkin näinä aikoina, kun pelkästään talvi, vaan myös siellä täällä pintaan kohoavat kahinat eivät antaneet kenellekään rauhaa. Toisille pimeys kuitenkin toi turvaa, vaani sen joukossa sitten mitä tahansa pedoista muihin vastaaviin hirveyksiin.

Vaikka useimmat ehkä luulit olevansa turvassa, piti näitä varomattomia olentoja tavallisesti jatkuvasti silmällä ainakin yksi silmäpari. Haltioiden puolelle itsensä hyötysyistä liittänyt lohikäärme, Dagnir, oli saanut siipensä kuntoon viimeisimmän suippokorvien kanssa käydyn yhteenoton myötä, jossa käärme oli ollut vähällä menettää henkensä kokonaan. Tapauksessa oli ollut onni matkassa, mikä ei kuitenkaan ollut hirveä tikki jo tuhansia vuosia eläneelle lohikäärmeelle. Ehkä uros olisi jo joutanut matkoihinsa täältä, mutta vielä ei tuota kunniaa ollut sille suotu.
Yön synkkyyteen piiloutuva musta käärme kuitenkin leijaili taivaalla, pitäen tavallisesti näin yöaikaan silmällä kaikkea, jotka liiankin tutuilla alueilla sattuivat pimeässä tarkkanäköisen Dagnirin silmiin pistämään. Mikään ei jäänyt lohikäärmeeltä huomaamatta. Se kun erotti kilometrienkin päässä pienimmillä askelilla kulkevat jyrsijänkin, puhumattakaan siitä miten mihin vuorokaudenaikaan tahansa käytetty magia vaikutti jo muutenkin maagisen olennon aisteihin. Dagnirin tapauksessa magia herätti vain uteliaisuutta. Se oli kiinnostunut taikatempuista, kirouksista, lumouksista, taikakaluista – jos maailmasta löytyisikään mitään maagista, josta Dagnir ei olisi kiinnostunut, olisi se ollut jo varsinainen ihme!
Suotta eivät myöskään nyt käärmeen aistit olleet paikantaneet jotain tavallisesta poikkeavaa joen uomalla, jossa virtaus näin talvisin tavallisesti kääntyi lähes olemattomaksi, tyyneksi virraksi. Koska vesi kuitenkin virtasi jatkuvalla tahdilla, ei se koskaan päässyt jäätymään täysin umpeen itsestään. Käärmeen nokkaan se jokin poikkeava tuoksui kuitenkin magialta. Ja siltä myös näytti, kun korkealta alapuolelleen tähyävä Dagnir tarkkaili kirkasta loistetta mättäikössä, joka epäilemättä oli tämän magian lähde.

Isot mustat siivet löivät terävästi yhteen, lohikäärmeen muuttaessa lentosuuntaansa viistoon. Käärme lähti liitelemään huomaamattomasti kauemmas, kaartaen aina vain alemmas ja alemmas taivaalta, lopulta laskeutuen hiiren hiljaa joen yläjuoksulle, jossa virtaus oli jo selvästi voimakkaampi. Vesi myös vaimensi alleen mahdollisen tärähdyksen, joka ison pedon laskeuduttua maa olisi voinut pitemmälle kantaa. Nyt kultasilmäinen sai kuitenkin sijan puikkelehtia harvan metsikön suojiin huomaamattomasti, hiippaillen kuin mikäkin salamurhaaja aina vain lähemmäs maagista hajua.
Lopulta Dagnir pysähtyi. Se oli vetänyt siipensä tiukasti itseään vasten, samoin keho luikersi melkein maassa kiinni, ainoastaan lohikäärmeen valtavan pää oli kohottautunut ylemmäs, kultaisten silmien tuijottaessa joen rannalla olevaa hahmoa, joka temppuili vielä hetki sitten käsissään olleella vedellä. Itsekseenkö? Siitä Dagnir ei vielä ollut aivan varma.
Hetken kauempana seurailtuaan, lähti lohikäärme lipumaan taas hieman lähemmäs tuota näkyä. Lohikäärme oli kirjaimellisesti niin lumoutunut toisen tempuista, ettei edes ajatellut että näinkin iso peto saattaisi säikyttää samalla sekunnilla paljastuttuaan – miksei jo sitä ennen – kaiken mahdollisen tiehensä. Suuriksi avautuneet silmät kykenivät tuijottamaan vain eteenpäin – Dagnirin kuitenkin jähmetyttyä paikalleen, kun huomasi rannalla tummatukkaisen naisen seurassa typerän pikkulinnun, joka tietenkin räpytteli tiehensä tajutessaan pedon lähestyvän.

Dagnirin silmät sulkeutuivat puoliksi jokseenkin pettyneenä. Mitäs nyt? Olisiko käärmeen pitänyt vain liihottaa tiehensä – vai voisiko hän ehkä tunkea turpansa näkyville ja esittäytyä pienikokoiselle naiselle. Korvista päätellen vieläpä haltialle. Kaikki kun eivät suhtautuneet kovin hyvin lohikäärmeisiin, minkä myötä myös Dagnir oli oppinut varomaan noiden kaksijalkaisten läheisyyttä. Ehkä uros voisi turvautua humanoidi illuusioonsa ja lähestyä uutta mahdollista tuttavaansa hieman.. pienikokoisemmassa skaalassa verrattuna valtavaan monikymmenmetriseen käärmeeseen.
Puitten seasta tuijottava kultainen silmäpari kutistui lopulta kuitenkin, jättimäisen käärmeen vaihtaessa olomuotoaan liskopedosta hieman humanoidimmaksi. Ei kuitenkaan liian, että Dagnirin olisi voinut sekoittaa tavalliseen kaksijalkaiseen. Säilyttihän tuo pitkälti liskomaisia piirteitään. Häntänsä sentään osasi piilottaa, mutta kasvoja kehystivät käärmeelle ominaiset sarvet, sekä vaaleaan ihonsävyyn sointuvat suomut.
”Keskeytinkö jotakin?”, sarvipäinen, tylsänharmaaseen puseroon ja mustiin housuihin sonnustautunut, ulkomuodoltaan lähes täysin liskomaisen suomukerroksenpeitossa oleva humanoidi tiedusteli hölmistyneen, kävellessään esiin puiden ja varjojen suojista.


//Tuoko muka lyhyt! Elä viitti, sulla oli niin pro alotus D://
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 25 Maalis 2014, 00:23

Caladhiel

Hetken aikaa Caladhiel oli luullut että lintu oli säikähtänyt jotain uhkaavaa. Hiljaisuudessa ei ollut kulunut mitään muuta kuin hänen oma hengityksensä ja hienoinen tuulen aiheuttama puiden lehtien rapina. Hetken aikaa, neito oli aikonut nousta tutkimaan kuka metsässä väijyi. Oliko ehkä sittenkin ollut liian ajattelematonta jäädä näkyvälle paikalle joen viereen? Kuka ties mitä porukkaa metsässä liikkui, tai oliko kenelläkään lainkaan hyvät mielessä. Haltian käsi oli siirtynyt automaattisesti vyöllä olevalle puukolle, kuin refleksinä jolle hän ei voinut mitään. Mutta kun männyneulasen vihreät silmät tuijottivat metsän varjoisaan rajaan, tuli neito siihen päätelmään, että mikä ikinä pimeässä piileksikin, se ei ollut pahoilla teillä.
Olihan se todella typerää luottaa päättelykykyyn keskellä yötä yksin metsässä, mutta vaikka puhda järki väitti vastaan, Caladhielin sydän sanoi, että hänellä ei olisi syytä huoleen. Metsästä huokuva tunne ei ollut vaarallinen, vaan pikemminkin utelias. Monesti häntä oli moitittu siitä, miten hän luotti sinisilmäisesti kaiken olevan hyvää. Tähän hän oli aina todennut, että ensinnäkin hänen silmänsä eivät olleet siniset, ja toisekseen, että hän haluaa luottaa. Jos joku asia osittautui toiseksi kuin neito oletti, hän otti siitä opikseen muttei ikinä muuttanut näitä mielipiteitään.
Tälläkin kertaa samooja tunsi-ei, vaan tiesi- että häntä ei uhattaisi, ja irrotti kätensä puukonkahvasta lähes samantien kun oli siitä kiinni ottanut.

Hetken odoteltuaan metsästä asteli esiin joku. Ei ihminen, ehei. Senkin verran haltia tiesi että ihmisillä ei ollut sarvia eikä suomuja. Caladhiel ei heti erottanut mitään muuta kuin varjomaisen siluetin, mutta hetken aikaa räpyteltyään haltia näki tulijan kasvonpiirteet lähempää. Normaalisti tällaiseen kohtaamiseen keskellä öistä metsää joutuva olisi varmaankin pötkinyt pakoon, muttei Caladhielia pelottanut. Aivan kuten hän oli arvellutkin, tulija ei selvästikään ollut pahoilla aikeilla. Sen nyt jo huomasi silmistä. Kyllä silmistä aina viimeistään erotti aikoiko toinen pahaa vai hyvää. Ja nämä kultaiset silmät olivat pikemminkin hämillään ja pahoittelevat kuin ilkeät. Ehei, ilkeydestä ei näkynyt häivähdystäkään.

Hieman pahoittelevanoloisen kysymyksen kuullessaan samooja karaisi kevyesti kurkkuaan ja nousi seisomaan nurmikosta. Neito pyyhkäisi kaapunsa helmasta kuivaa ruohoa ja totesi tyynesti:
"Ei, et keskeyttänyt. Parantamani lintu taisi vain olla hieman herkkähermoinen," samalla kun verrytteli polviltaan istumisesta puutuneita jalkojaan. Mies oli erikoisin ilmestys mitä Caladhiel oli nähnyt vähään aikaan: ihoa peitti suomut, kuin liskon, mutta Caladhiel olisi kyllä osannut sanoa minkä liskon jos olisi tuollaisia joskus nähnyt. Päässä miehellä oli sarvet, kaksinkin kappalein.
Mutta, epäkohteliastahan oli toisia tuijotella, kyllä tulija varmasti avautuisi itsestään jo niin parhaaksi katsoisi.
Haltia katseli taivaalle ja totesi:
"Kaunis sää tänä yönä. Ajattelin, että juuri täydellinen kävelylle, mutta päädyinkin hoitamaan potilasta," hän naurahti iloisesti.
"Nimeni on Caladhiel, Vaeltelijaksi tai Samoojaksikin minua kutsutaan," haltia esittäytyi. Hetken haasteltuaan samoojan päähän putkahti että kai sitä oman nimenkin kertominen olisi hyvästä. Kun harvemmin uusia tuttavuuksia tavattiin niin näköjään pääsivät käytöstavatkin ruostumaan. Noustessaan Caladhiel tajusi että yksi hänen hiuksiaan kiinnipitävistä lumihiutaleista oli särkynyt lintua parannettaessa. Sen enempää ajattelematta hän ohjasi kuurasta muutaman vesipisaran hiuksiinsa jossa pisarat muodostivat hohtavan lumihiutaleen. Vasta toimittuaan samooja kerkesi ajatelle ettei tiennyt miten tulija suhtautuisi magiaan. Haltia kääntyi hieman hämillään mieheen päin, katsoen tätä varovasti.

//kiva jos tykkäsit ^^ tajusin että Caladhielilla onkin yllättävän helppo kirjoittaa, nimimerkillä on-kokemusta-omista-hahmoista-joiden-kanssa-inspis-kuivuu-käsiin :'D//
Viimeksi muokannut Suzume päivämäärä 25 Maalis 2014, 07:47, muokattu yhteensä 1 kerran
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 25 Maalis 2014, 02:20

Dagnir oli hetkeksi jähmettynyt seisomaan paikoilleen, valkeitten viirumaisten pupillien käydessä seurailemaan perässä kun ulkokuoreltaan nuorenoloinen nainen nousi kuuraiselta maalta pystyyn. Käärme kyllä arvasi, ettei nainen olisi niin nuori miltä näytti. Kenties tuolla oli jo satoja vuosia elämässä takanaan, mutta oli miten oli, täysin kokemattomalta tummatukka ei vaikuttanut. Ja epäilemättä joku vähemmän kokenut olisi pötkinyt jo typeränä tiehensä, ennen tai jälkeen kummallisen suomukkaan nähdessään. Dagnir tiesi sen. Hän oli nähnyt niin käyvän useammin kuin kerran.
Kuullessaan haltian kertovan, kuinka hoivaamansa tirppa oli tiehensä heikkohermoisuuttaan liitänyt, päästi illuusioonsa piiloutunut lohikäärme hiljaisen, huvittuneen hymähdyksen suustaan. Voi kumpa tietäisitkin miksi se liihotti tiehensä, lohikäärme ajatteli pääkopassaan, sen suuremmin näyttämättä tai antamatta ajatuksensa kaikua kuorensa läpi. Sen sijaan sarvipäinen uros tyytyi hymyilemään pienesti, osoittaen eleellään pientä myötätuntoa haltianaisen puoleen.
”Niinpä niin”, uros totesi kuitenkin ykskantaan, nostaessaan määrätietoisena kätensä puuskaan.

Vaikka haltia soikin hetken hiljaisuudellaan toimiensa ja esittäytymisensä välillä, ei lohikäärme käynyt avaamaan suutaan. Ei Dagnir oikeastaan tiennyt, mitä olisi sanonut, ja jos käärme ei tiennyt mitä sanoisi, piti tuo suunsa mieluummin kiinni. Siinä seisoskellessaan ja haltianeidon puheita kuunnellessaan, oli lohikäärme kuitenkin ehtinyt jo silmäillä naisen ulkomuotoa päästä varpaisiin. Sitä Dagnir ei kuitenkaan tiennyt, oliko Caladhieliksi esittäytynyt haltia sitä huomannut. Naisella oli hyvin tumma tukka, joka kääntyi ruskean sävyyn. Ainoa mikä noissa kutreissa oli alun alkaenkin kiinnittänyt huomion, oli laiha valkea rantu. Neidon piirteet olivat hyvin haltianaiselle ominaiset – sirot, kapeat, lisäksi Caladhiel oli mitaltaan kovin pieni sarvipäiseen verrattuna, mutta sitäkös Dagnir piti vain hyvänä piirteenä. Uros vihasi itseään isompia. Hänen täytyi olla se kookkain ilmestys, muusta viis.

Humanoidina piilotteleva lohikäärme kävi nyökkäämään haltialle kuitenkin pienesti kiitokseksi.
”On ilo tavata sinut, Caladhiel, ja nähdä, että meitä yössä liikkujiakin on lisäkseni olemassa joku toinen”, Dagnir kävi hymisten lausumaan. Juuri kun lohikäärme oli esittelemässä itseään, tai muuten vain keksiäkseen jotain muuta yhtä typerää sanottavaa ja avaamassa suutaan, Samooja teki taas sen, jonka takia sarvipäinen uroskin tässä nyt seisoi. Neito nosti kuurasta muutaman pisaran, liikutellen niitä hiuksiinsa ja muodosti niistä edelleen hohtavan lumihiutaleen.
Dagnirin leuka oli uroksen huomaamatta loksahtanut puolittain auki, silmissä olleen hämmästyksen muuttuessa nyt enemmän mielenkiinnoksi ja uteliaisuudeksi. Käärme ei välittänyt siitä, vaikka neito näytti olevan hämillään, vaan otti ajattelematta reippaan askeleen lähes loikaten Caladhielia kohden. Ei lainkaan uhkaavasti, mutta riittävän nopeasti että se olisi saattanut säikäyttää toisen tyystin sijoillaan. Kultainen katse pyrki tuijottamaan erittäin likeltä tuota hohtavaa lumihiutaletta, toisen illuusion käsistä noustessa ylemmäs ja yhden erikoisen sormen noustessa osoittamaan hiutaletta toisen päässä, kuin se olisi ollut maailman seitsemäs ihme.
”Tee se uudestaan”, Dagnir totesi uteliaanvaativaan sävyyn, laskien katsettaan haltianeidon kasvojen puoleen.


//Joo, itsellekin on joskus nuorempana noin käynyt vähän turhankin useasti, mutta onneksi siitäkin lagituksesta voi oppia pois :’) Ai kun sä kirjotat ihanan pitkiä ja sisältörikkaita vastauksia <3//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 25 Maalis 2014, 17:39

Haltia manasi mielessään. Miksi, oi miksi hän oli mennyt tekemään jotain näin typerää? Ajattelematontahan tuollainen oli, rueta taikomaan ventovieraan edessä tuosta noin vain. Eihän sitä tiennyt miten toinen suhatutuisi tällaiseen omituisen magiaan. Monesti oli sattunut ikäviä tilanteita kun hän oli liian näyttävästi taikonut. Yleensä parantaja salaili kykyjään hieman, mutta tänä yönä hän oli ollut niin innoissaan kauniista kuusta ja muutenkin jo valmiiksi käyttänyt vettä parantamiseen, niin lumihiutaleen korjaaminen oli ollut vain nopeasti ajattelematta tehty teko, jota hän nyt katui. Miksi hänelle sattui aina tällaisia typeriä päähänpistoja? Tuli tehtyä jotain jonka seuraukset kärsittiin, heti tai myöhemmin.

Vilkaistessaan pahoillaan ja varovasti miestä hiustensa takaa, Samooja kerkesi manata harkitsemattomat tekonsa syvimpiin syövereihin. Haltian ilme vaihtui kuitenkin nopeasti hienoiseen hämmennykseen, kun huomasi toisen reaktion tapahtuneeseen. Mies katseli häntä... Mikähän olisi kuvannut sopivasti hänen ilmettään? Hämmentynyt vai yllättynyt? Pikemminkin utelias. Tai ehkä sitten kaikkea kolmea yhtä aikaa.
Samooja oli juuri avaamassa suutaan mumistakseen jotain siihen suuntaan kuten "anteeksi jos yllätin," tai jotain muuta vastaavaa, mutta kaikki kuulostaisivat yhtä typeriltä niin hänen kuin tulijankin korvissa. Hetke hiljaisuuden ajan Caladhiel tuijotti ehkäpä nolostuneena, ehkäpä hämmentyneenä toisen reaktiota tapahtuneeseen, kun yhtäkkiä mies astahti häntä kohti ripeästi. Samooja hätkähti vähän, ei uhkasta, sellaista hän ei vieläkään miehessä tuntenut: pikemminkin vain yllättyneenä nopeasta liikennihdästä. Mutta hän tokeni siitäkin nopeasti.

Mies tuijotti kiivaasti lumihiutaletta, jonka Samooja oli juuri hiuksiinsa luonut. Neidon kasvoista paistoi varmasti avoin hämmennys, tulijan reaktio olikin hänen kuvitelmaansa päinvastainen. Osittain Caldhiel oli helpottunut, mutta silti suurimmaksi osaksi hän osasi vain seistä paikallaan ajatukset päässä myllertäen. Niin kiivaasti, että hän melkein jätti kuulematta miehen vaatimuksen. Hetken aikaa Caladhiel vain tuijotti miestä.
Mitäkö? Tehdä uudestaan? Siis... Käyttää magiaa?
Miehen ääni ei ollut kuulostanut painostavalta, pikemminkin uteliaalta mutta samaan aikaan kiihtyneeltä, niinkuin hän olisi äsken tehnytkin jotain hienoa eikä outoa. Kultaisten silmien tuijotusta ei voinut vastustaa. Mies oli pitempi kuin hän, haltijan piti kohottaa leukaansa rutkasti jos tahtoi katsoa tulijaa silmiin.
Kun Samooja tajusi, että häneltä odotettiin vastausta, tämä henkäisi vähän ilmaa lisää keuhkoihinsa.
"Siis... Tätäkö tarkoitat?"
Caladhiel osoitti kätensä kohti jokea. Vedenpinnasta alkoi nousta yksittäisiä pisaroita, jotka tulivat hänen luoksensa kättä pyöräyttämällä. Sitten sormiaan pyöritellen ja osoitellen hän alkoi ohjailla vettä.
Elementti totteli hänen pienimpiäkin ranteenliikkeitään, ja pikku hiljaa pisarat alkoivat yhdistyä ilmassa, tosin vielä nestemäisessä muodossa leijuvaksi yksityiskohtaiseksi lumihiutaleeksi. Kun haltia oli tyytyväinen tulokseensa, hän löi kätensä kerran yhteen ja puhalsi kohti hänen kasvojensa edessä leijuvaa hiutaletta. Vesi jäätyi, ja Caldhiel heilautti oikeaa kättään. Lumihiutale tanssi hänen avoimilla kämmenilleen ja jäi leijumaan siihen, kulunvalvon tuodessa jäähän kaunista hohdetta.
Haltia hymyili loisteelle ja vilkaisi mieheen päin iloisesti.

// no voi kuule kiitos samoinnn<33///
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 25 Maalis 2014, 21:01

Lohikäärmeen kullanhohtoinen katse tuijotti herkeämättä Caladhielia. Dagnir ei vieläkään osannut piilottaa uteliaisuuttaan haltiaa kohtaan, mutta haittasiko se? Neito ei tuntunut pistävän lainkaan pahakseen sitä, että käärme oli lähestynyt tuota nopeasti ja kökötti nyt typeränä ihmetellen suippokorvan vierellä. Tai sitten tuo pisti, muttei vain uskaltanut tai kehdannut käydä kieltämään Dagnirin läsnäoloa ja ajaa urosta kauemmas itsestään. Dagnir ei ehkä koskaan saisi tietää, mutta tältä erää lohikäärme oli tyytyväinen itse siihen, ettei ajanut yllättävällä tempauksellaan Caladhielia matkoihinsa.
Neidon kysymyksen myötä, Dagnirin pää alkoi nyökytellä ja utelias hymy nousi ihmisilluusion kasvoille. Vaikkei haltia ehtinytkään vielä mitään tehdä, osoitti lohikäärme jo naisen olevan oikeassa aavistelujensa suhteen. Käärmeen varmuus asiasta ainakin kohosi vielä lisää sen jälkeen, kun tummatukan siro käsi kävi osoittamaan jokea kohden ja yksittäiset pisarat lähtivät varoen nousemaan rauhallisen joen pinnasta ylöspäin. Ne leijuivat virran päällä hetken, käyden sitten lähestymään Caladhielia, kun tuo pyöräytti kädellään pisaroiden suuntaan. Kuin kutsuen vettä luokseen.

Dagnir silmäsi vuoroin pisaroita, vuoroin terävästi tarkkaillen sitä, miten haltia ohjaili vettä käsissään. Se näytti niin helpolta – liiankin helpolta. Samalla hyvin kiehtovalta, kun vesi totteli pienintäkin kädenliikettä, kiteytyen lopulta yhdeksi, ja tanssien Caladhielin käsissä. Dagnir ei ollut nähnyt mitään vastaavaa ennen. Kyllähän hän itse osasi lunta, kuuraa, jäätä ja tulta suustaan puhaltaa, mutta ei lohikäärme laskenut sitä magiaksi. Se oli pikemminkin synnyinlahja, taito joka jokaisella lohikäärmeellä tavallisesti oli, eikä näin ollen mitään magiaan liittyvääkään – jos siis Dagnirilta kysyttiin.

Lohikäärme kävi kuitenkin hymisemään pienesti, saaden kultaisenhohtoiset silmänsä viimein irti Caladhielin siroilla kämmenillä tanssivasta hiutaleesta.
”Olet taitava. Ja.. pidän siitä”, Dagnir tuumasi vaatimattomasti ja vastasi haltian suloiseen hymyyn vienosti itsekin hymyillen. Sen jälkeen sarvipäinen loi uudemman katsauksen taas hiutaleen puoleen, ”Ja yhtä kaunista jäähilettä en ole aikaisemmin nähnyt”, käärme totesi taas ykskantaan totuuksia suustaan päästellen. Dagnir kyllä tiesi olevansa vähäsanainen, mutta että näin vaatimatonkin sanojensa suhteen, kun kerrankin uros näki jotain, mikä kiehtoi hänen silmiään ja jota olisi voinut katsella seuraavan ikuisuuden.
Lopulta suomukas kuitenkin suoristi selkäänsä sen verran, että sai koottua ryhtinsä.
”Olen Dagnir”, uros totesi hymyillen. Hetken Dagnir tuijotti omaa erikoista kättänsä, epäröiden hetken, mutta ojentaen sitä sitten kuitenkin Caladhielille. Näinhän humanoidit tervehtivät, kätellen, niinhän?
”Jäälohikäärme”, Dagnir vielä lisäsi jokseenkin kainostellen ennen kuin Caladhiel ehti mitään sanoa.


//Mun on pakko kysyä, että oletko mahtanut katsoa Avatar: The last airbender sarjan? Mulla kun tulee niin kovasti Caladhielin vedenkäsittelystä mieleen kyseisen sarjan vedentaitajat .3.//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 25 Maalis 2014, 23:11

Lumihiutale loisti kirkkaasti Caladhielin kasvoja vasten. Nyt kun hän pyöritteli hiutaletta käsissään, hän tajusi miten kauan siitä olikaan ollut kun viimeksi hän oli käyttänyt voimiaan johonkin muuhun kuin parantamiseen. Samoojan elämä ei ollut kamalan kiireistä, muttei vapaata aikaakaan liikenyt. Aina oli jotain jollekkin sattunut, ja sitten vielä puut! Miten niiden elinvoiman kohentamiseen menikin aikaa ja voimaa. Ehkä joskus ei haittaisi huvitellakin, kun kerran jotenkin osasi.
Onneksi vanha taito oli vielä tallella. Pienempänä tyttönä hän oli usein voittanut vesisodat tai sitten kuvittanut äidin kertomia tarinoita liikkuville hahmoilla.

Kehuja kuullessaan haltijan posket ja korvanlehdet lemahtivat punertaviksi. Neito kärki katseensa jonnekin kaulukseensa mutisten. Kyllähän hän sai kuulla paljon kiitoksia parantamisesta ja auttamisesta, mutta kuulla kehuja magiasta? Sellaisia harvemmin kuuli, mutta ei neitonen kyllä voimillaan leveillytkään. Miehen vilpittömät ja suorasukaiset kehut olivat positiivinen järkytys haltiaparalle. Ei hän ennen ollut kuullut monienkaan sanovan noin helposti mitä ajattelivat, yleensä haltiat joiden kanssa hän jutteli (jos jutteli) myöntäilivät omat mielipiteensä hänen mukaansa eivätkä oikein sanoneet mitään suoraan. Toisaalta, uusi tuttava ei ollut haltia, ja keille muille kuin haltioille ja metsäneläimille Samooja olikaan jutellut? Haltian muisti, vaikka oikein kunnollinen muisti olikin, ei pystynyt saamaan mieleensä yhtäkään poikkeavaa tapausta.

Mies esittäytyi, ja Caladhiel nyökkäsi iloisesti. Dagnir. Dagnir siis.
"Todella ilo tavata sinutkin," haltia totesi. Kun tämä ojensi vielä kätensä, haltia tarttui siihen epäröimättä.
Kädenpuristuksen jälkeen sitten kun mies lisäsi esittelyynsä yhden sanan, Samoojan aivot alkoivat käydä vielä kovimmilla kierroksilla. Normaalisti hän olisi naurahtanut vitsille, mutta jotenkin kaikki alkoi käydä oikein hyvin yhteen. Ja vaikka kuinka haltia yritti vakuuttaa itselleen, että oli kuvitellut äsken kuulemansa, asiasta ei päässyt yli eikä ympäri.

Jäälohikäärme. Dagnir? Se selittäisi ainakin suomut ja muut yhdistävät piirteet hänen ulkonäössään. Toivottavasti Caladhiel ei näyttänyt aivan kuolemankangistuneelta seistessään Dagniria vastapäätä kun hänen ajatuksensa raksuttivat tuhatta ja sataa.
Pikkulintu oli aistinut isomman eliön, siis sille vaaran, ja lähtenyt tiehensä. Ja nyt kun haltia tarkasteli Dagniria, hän alkoi huomata entistä enemmän piirteitä, jotka viittasivat tähän isoon, voimakkaaseen liskoon. Olihan Caladhiel kuullut lohikäärmeistä, hän ei ollut vain koskaan nähnyt sellaista omine silmineen. No, kerta se oli ensimmäinenkin.
Lohikäärme oli varmaankin jonkinlaisella magialla muuttunut hieman helpomminlähestyttävään muotoon... Tai sitten kaikki lohikäärmeet osasivat muuttua.
Yksi asia häiritsi vielä haltiaa. Jäälohikäärme. Tulta syöksevistä lohikäärmeistä hän oli kyllä kuullut, mutta että jäälohikäärme? Lohikäärmeethän syöksivät tulta, niin hän oli kuullut, mutta tarkoittiko tämä, että Dagnir osasi syöstä jäätäkin? Miljoona kysymystä esitettäväksi odottivat jonossa hänen kielensä päällä, mutta ennen kuin haltia esitti yhdenkään niistä hän tajusi olleensa vaiti sitten Dagnirin ilmoituksen, ja siitäkin oli kulunut huomattavan pitkä hiljaisuus.
Kyllähän tietoa oli sulateltavaksikin, mutta jopa neito itse oli yllättynyt miten hyvin hän oli sisäistänyt tiedon Dagnirin todellisesta muodosta. Ei sitä joka päivä kuitenkaan tavata lohikäärmeitä jonereunalla, lukuunottaen sen, että haltia ei ollut ikinä edes nähnyt lohikäärmettä. Joten Caladhiel oli itsekin yllättynyt miten vaivattomasti hän oli hyväksynyt totuuden. Tai sitten neito oli niin yllättynyt ettei ajatellut enää selvästi. Kuitenkin, hänen pitäisi nopeasti abvata suunsa ennen kuin Dagnir luulisi seuralaisensa pyörtyneen pystyyn.

"Jäälohikäärme...? Mikä.. öh, yllätys," haltia sopersi. "Tuota... Yllätyin hieman," hän naurahti lopulta.
"Tarkoitatko että pystyt puhaltaa jäätä? Vai miten ylipäätään tällä hetkellä näytät, öäh," Caladhiel viittoi Dagniriin päin, " noin epälohikäärmemäiseltä?"
Caladhielilla oli paljon kysyttävää tältä mieheltä, joka olikin osoittautunut lohikäärmeeksi. Toivottavasti mies ei vuorostaan menisi lukkoon haltijan kysymystulvalta .

//hehah kissa vei Caladhielin kielen xD ja hmmmmmmmm avatarista tulee ensimmäisenä mieleen siniset ihmiset Pandora-planeetalla, mutta oodotappas. Jos päähenkilönä riehui nuolipäinen poika apinan ja lentävän biisonin kera, joskus kaukana ala-asteella taisin tuijotella telkkarista kyseistä sarjaa. Hupsiii, vaikutteita xO ei muistuta yksi nimeämättäjääväkohta yhtään tosiaan vedentaitajia ei, voi minua D://
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 26 Maalis 2014, 01:45

Haltianeito vastasi käärmeen kädenpuristukseen tuttavallisesti, eikä Dagnirilla ollut kuin syytä hymyyn mokomasta. Samalla uros tarkkaili myös terävästi, ettei olisi kynsillään repinyt toisen kättä, vaikka luotti myös siihen että Caladhiel osasi itse katsoa olemaan tökkäämättä ihoaan toisen sormenpuolikkaisiin. Lohikäärmeen hymy hyytyi kuitenkin hieman kättelyn päätyttyä, kun haltia näytti uppoutuvan hetkeksi omiin ajatuksiinsa täysin. Oliko Dagnir sanonut jotain väärin? Tai no, eihän sitä varmaan joka päivä lohikäärmettä tavannut, mutta uros itse ei osannut ajatella niin pitkälle, että se näinkin ihmeellinen asia olisi ollut. Niinpä lohikäärme tyytyi hymähtämään huvittuneesti, kuulostaen lähes siltä että olisi naurahtanut, ja silmäsi varovasti toinen kulma koholla Caladhielia ja tuon reaktiota, pitäen sen ystävällisen, osin myös huvittuneen hymyn suullaan.
Dagnir ei tehnyt elettäkään, vain katseli pienempäänsä hieman hämillään. Ainakaan haltia ei ollut vielä ehtinyt juosta karkuun. Vai oliko tuo vain kangistunut kauhusta paikoillensa? Vai pitiköhän hän uroksen kertomaa pelkkänä vitsinä, jolle kohta nauraisi ääneen ja väittäisi miehen puhuneen palturia? Jos näin olisi, pahoittaisi käärme siitä alta aikayksikön mielensä.

Caladhiel kuitenkin kävi sopertamaan vaikeasti ääneen yllättyneisyyttään, saaden myös Dagnirin tällä tavoin naurahtamaan pienesti.
”Ei se haittaa”, lohikäärme totesi tyynenä, nyökytellen sanojensa mukana jokseenkin hyväksyvästi. Kyllä hän ymmärsi, joskin ei vieläkään oikein osannut mielestään suhtautua neidon tällä tavoin ilmenevään reagoimiseen siitä, että Dagnir todellakin oli lohikäärme. Hieman kainostellen, uros tarkkaili kultaisilla silmillään haltianeitoa ja nyökytteli tuon ensimmäiseen kysymykseen myöntyvästi vastausta. Nyökyttely päättyi kuitenkin rauhalliseen hymähdykseen, kun Caladhiel mainitsi ihmisilluusiossa piilottelevan käärmeen epälohikäärmemäisyydestä.

Sen sijaan että Dagnir olisi mitään haltialle vielä vastannut, raotti mies pienesti huuliaan ja puhalsi valkean höyrypilven saattelemana suustaan Caladhielin ylle kirjaimellisesti pieniä jääkiteitä, jotka kävivät leijailemaan pääasiassa naisen tummiin hiuksiin niitä keveästi koristamaan. Olisihan Dagnir voinut pahimmassa tapauksessa puhaltaa naisen vaikka kumoon ja peittää kinoksen alle pelkässä ihmisilluusiossaan, muttei katsonut vastaavan aggressiivisen liikkeen olevan tarpeen tässä tapauksessa. Samalla myös haalea erittäin vaalea valo kävi loistamaan uroksen rinnassa, kertoen näin mistä Dagnirin ”jäisen ytimen” voimien tuottamiseen löysi tässä muodossa.
”Ehkä tuo vastasi ensimmäiseen kysymykseesi”, lohikäärme hymisi tyytyväisenä, ”Pystyn tietenkin parempaan oikeassa muodossani”, käärme näki vielä aiheelliseksi hieman itseään kerskuen huomauttaa, palaten kuitenkin leppoisalle mielelleen hyvin pian.
”Piiloudun tämän illuusion taakse, jotta.. no.. kaltaisesi olennot eivät välttämättä säikkyisi tiehensä. Näytän kyllä aika pelottavalta friikiltä näinkin, vai mitä mieltä olet?”, Dagnir tiedusteli. Uros tajusi vasta kysymyksensä jälkeen kysyneensä Caladhielilta jotain, mitä ei tavallisesti keneltäkään kysynyt. Pienen turhautuneisuuden Dagnirista saattoikin huomata, kun käärme lähti raapimaan hermostuneena toisen käsivartensa suomuja ja siirsi katseensa hetkeksi haltiasta toisaalle.


//Voi toista, kato ny miten hämilleen sait Dagnirin :’D Ja näin btw, lisäilin tänään muistaessani Dagnirin esittelyyn sille kuuluvan äänen, joten sen voit käydä kuuntelemassa sieltä esittelyn lopusta jos kiinnostaa tietää miltä tämän ääni kuulostaa ;)
Ja kyllä, juurikin tuo nuolipäinen poika oli kyseisessä sarjassa päähenkilönä, joten samasta sarjasta puhutaan o3o Mutta ei siihen maailma kaadu jos vaikutteita oot vedentaitajista hahmoosi mahollisesti saanut, noita taitoja kun tuppaa itse kullakin olemaan sellaisia – myös allekirjoittaneella -, mitkä saattaa jostain muualta olla myös tuttuja. Pääasiahan aina on ettei mitään kokonaan kopioituja hahmoja missään esiinny, mutta Caladhielin kohdalla ei nyt ole kyse kuitenkaan tästä x3//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 26 Maalis 2014, 19:04

Aivan kuin Caladhiel oli ajatellutkin, mies ei ollut vitsaillut olomuodostaan. Jos olisi, olisi hän jo viimeistään haltijan sopertaessa purskahtanut nauruun. Mutta Dagnir vain nyökytteli hyväksyvästi, todeten ettei häntä haitannut, vaikka haltiaa itseään nolotti äsköinen hidas tajuamisensa ja asioidenkäsittelykykynsä. Vaikka Caldhielilla oli paljon kysyttävää, entistä enemmän nyt kun oli saanut asioista täyden varmuuden, ensimmäisenä hän tiedusteli Dagnirilta osasiko tämä syöstä jäätä, sekä siitä, miten lohikäärme ei näyttänyt tällä hetkellä ihan niin lohikäärmeeltä. Saatuaan hyväksytyn nyökkäyksen ensimmäiseen kysymykseen haltia oli juuri kysymässä voisiko Dagnir näyttää, miten tämä sen teki, kun ihmismäisessä muodossa oleva jäälohikäärme päätti todistaa haltian arvaukset tosiksi.

Dagnir puhalsi suustaan jääkiteitä, jotka höyrysivåt valkoisen kylmän ilman kanssa. Kiteet laskeutuivat Caladhielin päälle, kuin tähtitaivas olisi laskeutunut, Caladhiel ajatteli, niin kirkkaita ja kauniita kiteet olivat. Suurin osa tarttui hänen hiuksiinsa, kuin joku olisi päättänyt pujottella kristallitähtiä haltian kampaukseen. Jääkiteet leijuilivat haltian ympärillä. Osan niistä Samooja nappasi hellästi kämmenelleen, missä ne jatkoivat tanssiaan.
"Kaunista," hän henkäisi, lumoutuneena Dagnirin jäästä. Miten kaunista se olikaan, eikä tuokaan sana riittänyt kuvailemaan jäätä, tarvittiin jotain vielä paremmin ylistävää. Kun vielä lohikäärme vakuutti pystyvänsä parempaan, Caladhiel nyökytti innoissaan. Ei epäilystäkään etteikö joku joka osasi tällaista olisi myös voimakas. Haltijalla oli tunne, että jos joku suututtaisi Dagnirin, kärsisi kovat seuraukset.

Mutta kuullessaan Dagnirin selityksen nykyiselle muodolleen, haltian ilme vakavoitui. Kuin Dagnir olisi kysellyt säätä, yhtä helposti hän tuomitsi olomuotonsa.
Samooja hipaisi nopeasti ruskeita hiuksiaan, niin kovin poikkeavanvärisiä haltioille, ja katsoi tiukasti Dagniria.
"Älä sano noin. Älä tuomitse itseäsi. Minä en ole hetkeäkään ajatellut sinua pelottavaksi, saati friikiksi, olen ajatellut sinua vain lämpimin mielipitein."
Nyt oli haltian vuoro sanoa suoraan mielipiteensä, vasta niiden putkahdettua suusta hän jäi miettimään sanomisiaan. Toivottavasti Dagnir ei suuttuisi tai närkästyisi hänen mielipiteistään, mutta kaikki mitä hän oli äsken sanonut, joka ikinen sana oli täyttä totta.
"On totta, että sinua saatetaan pelätä," hän jatkoi, "mutta minä näen sen enemmänkin kunnioittavana pelkona. Sinä olet lohikäärme, olet voimakas ja mahtava, ja se herättää varmasti monessa kateutta. Älä siis tuomitse itse muutostasi, ja jos joku tuomitsee, älä ala uskoa mielipiteitä. Luo itse omat mielipiteesi ja kantasi."
Haltia käänsi katseensa hetkeksi pois, muistikuvia mielessään: miten kylän pojat olivat repineet häntä hiuksista, miten hänen päälleen oli nakottu kuraa ja perään huudeltu: "saastainen, et ole oikea haltia, veljesi ja sinä olette oikeaa roskasakkia, teidän ei pidä kutsua itseänne haltioiksi..."
Sitten Caladhiel käänsi katseensa yhä hänen kädessään leijuvaan lumihiutaleeseen... Ja sen vieressä tanssahtelevaan Dagnirin luomaan jääkiteeseen. Kide loisti kirkkaasti kuun valaistessa hänen käsiään hohtaen.
Hän hymyili vienosti ja katsoi taas Dagniria.
"Sitäpaitsi, joku joka osaa luoda jotain näin kaunista, ei voi tosissaan sanoa itseään pelottavaksi friikiksi."


// no jos ei vielä ollut Dagnir hämmentynyt niin nyt vasta onkin xD eaah voiko olla totta että Dagnirin ääni on melkeinpä just sanmanlainen kun kuvittelinkinnn<3 ja itsekin lisäsin Caldhielilille themen aikani kuluksi :'D//
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 26 Maalis 2014, 20:34

Kultasimäisen katse nousi yllättyneenä takaisin Caladhieliin, joka yllättäen kävikin kertomaan, ettei pitänyt Dagniria millään tapaa pelottavana, saati sitten friikkinä. Lohikäärme oli positiivisesti yllättynyt neidon sanoista. Hän itse oli katkera siitä, ettei osannut täysin viedä illuusiotaan loppuun asti, ja näytti sen takia tältä. Kummalliselta humanoidin ja liskon yhdistelmältä, kun olisi voinut näyttää sen sijaan joltain muulta. Siksi käärme ei useinkaan käynyt kenellekään mainitsemaan sanallakaan mitään omasta ulkonäöstään, vaan ohitti olomuodostaan valittelun ja keksi jotain muuta kiinnostavampaa tilalle.
Tämänkertainen oli ollut silkka lipsahdus, mutta se miten uusi tuttava oli siihen reagoinut, kävi lämmittämään uroksen mieltä.

Pieni hymy otti noustakseen Dagnirin huulille Caladhielin kertoessa, miten lohikäärmeeseen kohdistettu pelko oli enemmänkin kunnioittavaa pelkoa. Ja miten Dagnirin kuuluisi olla tuomitsematta tätä illuusiotaan niin jyrkästi. Hopeaharjainen naurahti ääneen – olihan jälkimmäinen helpommin sanottu kuin tehty, sillä käärme oli tähän illuusionsa kanssa jumittanut, eikä asian muuttamiseen yksin olisi voinut vaikuttaa. Caladhiel saattoi kiittää vain onneaan, ettei nähnyt miten epämuodostuneelta liskolta Dagnir olisi voinut näyttää, jos olisi mennyt tämänkin illuusionsa kanssa möhlimään tällä kertaa. Pääasia lohikäärmeelle oli kuitenkin tuon oikea muotonsa – olla se valtava liskopeto, joka kylvi kauhua tahtoessaan kaikkialle.

Uros lakkasi raapimasta käsivarttaan, siinä tuijottaessaan hetken herkeämättä haltianeidon käsillä tanssahtelevia kiteitä. Valkeat pupillit nousivat kuitenkin Caladhielin kasvoihin tuon puhuessa, sanojen nostattaessa ystävälliseksi vaihtuneen hymyn käärmeen kasvoille.
”Ehkä olet oikeassa”, Dagnir totesi ykskantaan, vaikuttaen jo huojentuneemmalta ja iloisemmalta kuin hetki sitten, ”Tämä on kuitenkin vain osa minua. Olen siitä hieman katkera, vaikkei välttämättä näemmä tarvitsisi. Olet niin hyväsydäminen, Caladhiel, etten osaa pahoittaa mieltäni mielipiteistäsi”, käärme jatkoi. Dagnir kun otti niin helposti nokkiinsa kaikesta. Itsepäinen kun oli, ei lohikäärme jaksanut ketään hetkeä pidempään kuunnella. Mutta tämä haltianeito vaikutti poikkeukselta. Caladhielissä tuntui olevan kaikkea niitä asioita, joista Dagnir saattoi pitää, eikä uros äkkiseltään olisi tämän tutustumisen jälkeen voinut kertoa neidosta mitään, mistä ei olisi pitänyt. Ehkä lohikäärme myös omalla tapaansa oli jo ehtinyt kiintyä hieman tähän maagiseen neitoon, vaikkei sitä ääneen myöntäisikään.
”Haluaisitkohan ehkä nähdä todellisen muotoni?”, Dagnir sitten loksautti yllättäen, nostattaessaan hieman viekkaan ilmeen kasvoilleen ja kumartui hieman Caladhielin puoleen, ”Eihän siitä mitään vaivaa olisi, päinvastoin. Näyttäisin sinulle mielelläni millaiselta oikeasti näytän”.


//Eikä - onnistuinpa sitten valitsemaan Dagnirin äänen erittäin nappiin! :’D Caladhielin teema oli kyllä nätti, just jotain sellasta mistä tuli mieleen luonnonläheisempi haltia o3o Ah mä kyllä niin rakastan kelttiläistyylistä musiikkia<3//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 26 Maalis 2014, 22:52

Haltia oli helpottunut. Onneksi, onneksi Dagnir ei ollut ottanut nokkiinsa hänen suorista mielipiteistään. Harvemmin Caladhiel kertoili aivan näin avoimesti tunteitaan, kyllähän neito teki tahtonsa ja mielipiteensä yleensä kaikille selväksi, mutta koskaan ei voinut tietää miten niihin suhtauduttiin.
Caladhielin toivoisi ja suureksi helpotukseksi Dagnir näytti kuitenkin olevan lopulta kuitenkin kiitollinen hänen sanoistaan.
Hyvä niin, Samooja ei todellakaan olisi halunnut loukata toista.
Kun sitten Dagnir kutsui häntä vielä hyväsydämiseksi, haltia vastasi kiitollisena hymyllä. Monet sanoivat että hän hymyili paljon. Toiset sanoivat, että jopa liikaakin. Samoojan mielestä jos hän jotenkin pystyi hyvää mieltä levittämään, niin iloisuudella ja positiivisuudella. Se oli ollut hänen tapansa ratkaista riidat ja erimielisyydet: kun pysyi iloisena ja puhui rohkaisevasti, yleensä onnellisuus tarttui muihinkin. Siksi hän kai piti metsistä ja luonnostakin: jokaisessa säässä ja vuodenajassa ja puussa ja kivessä oli aina jotain, mikä sai hänet hyvälle tuulelle. Niin haltia yleensä toimi, toki tuli poikkeuksia tähänkin sääntöön, jotkut asiat eivät enää olleet sietokyvyn sisällä. Kivun aiheuttaminen. Tahallinen sellainen, niin henkinen kuin fyysinenkin. Kuitenkin, hän yritti olla onnellinen ja löytää jostain aina hyvää.

Caladhiel oli nytkin todella onnellinen, onnellinen että oli sattunut törmäämään tähän jäälohikäärmeeseen, onnellinen että oli voinut tuoda iloisuuttani toisenkin päivään (tai no, yöhön.) onnellinen siitä että oli löytänyt tällaisen henkilön, jonka kanssa pystyi sanomaan asiat suoraan ja rehellisesti. Haltian mieltä lämmitti tämän henkilön tapaaminen, hän toivoi hiljaa mielessään että tämä kohtaaminen ei jäisi viimeiseksi. Ja jos se hänestä riippuisi, neito haluaisi kyllä tavata Dagnirin uudestaan. Ehkäpä hänen pitäisi sanoa se ääneenkiin jossain vaiheessa, ettei idea jäisi pelkäksi ajatukseksi vailla kehitystä.

Sitten kun Dagnir kysyi, haluaisiko hän nähdä tämän todellisen muodon, haltian sydän pompahti. Ei pelosta, vaan pikemminkin... Innosta? Kun tämä vielä vakuutteli, ettei siitä olisi vaivaa, Caladhiel ei voinut itselleen mitään.
"Haluaisin mieluusti," haltia sanoi, yrittäen antaa äänensä pysyä rauhallisena, yrittäen ettei kuulostaisi liian innokkaalta. Vaikka kuinka hän rauhoitteli itseään, hän tajusi, että tätä hän oli salaa toivonutkin jo jonkun aikaa. No, oikeastaan siitä lähtien kun oli kuullut Dagnirin olevan lohikäärme. Haltia astui muutaman askeleen taaemmas, ei varoakseen vaan pikemminkin kohteliaasti antaakseen tilaa. Dagnirhan saattoi olla todella valtava oikeassa muodossaan.
Mistäs neito olisi tiennyt, kunhan arvaili, eihän hän ennen ollut yhtäkään lohikäärmettä nähnyt.
Dagnirkin näytti sen verran arvoitukselliselta, että Caladhielin sydän jyskytti vielä hieman kiivaammin.
Neito yritti vieläkin komennella itseään rauhoittumaan, mutta ei hän totellut omia käskyjään.

// celtic musicccc<3 kyllä oi kyllä, ihanaa<3//
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 29 Maalis 2014, 22:00

Dagnir virnisti itsekseen. Ymmärrettävästi Caladhiel tahtoi nähdä lohikäärmeen ottavan oikean muotonsa, kaikkihan sen tahtoivat nähdä! Olivathan nuo liskopedot vaikuttavan näköisiä, olivatpa minkä kokoisia tahansa. Dagnir ei kohdallaan tosin voinut enää sanoa olevansa kovinkaan pieni – olihan urokselle kertynyt useita kymmeniä metrejä niin korkeuden kuin pituudenkin kannalta, ja painoa siihen mittaan sen verran, että suuremmankin asian saatettiin sanoa menevän tuhannen päreiksi, kun valtava käärme tallasi jotain allensa tai päätti muuten hajottaa jotain palasiksi.
Uros saattoi aistia haltian olevan kovin malttamaton, joka puolestaan sai Dagnirin naurahtamaan tahollansa muutaman kerran. Ei loukkaavasti, pikemminkin huvittuneena, sillä harvoin kukaan hänen seurassaan jaksoi olla noin intoa pinkeänä.
”Sitten minä näytän sen sinulle”, käärme tokaisi huvittuneesti hymisten ja otti itsekin muutaman askeleen taemmas.

Dagnir käänsi olemuksensa ensin sivuttain katsottuna Caladhieliin. Välimatkaa kaksikon välillä oli jo sen verran, että lohikäärme ei vahingossakaan astuisi haltianeidon päälle, ja sivuttain kääntyminen vain helpotti kyseistä. Uros muotoutuisi käärmeeksi sivuttain haltiaan nähden.
Lopulta Dagnir irrottautui illuusiostaan, eikä tarvinnut kamalan kauaa odottaa, kun epäinhimillisen humanoidin tilalla seisoi valtavan kokoinen lohikäärme. Caladhiel oli enää korkeintaan Dagnirin jalkaterän korkuinen, mikä sinällään hieman häiritsi mustaa käärmettä. Vaikka uroksella olikin hyvä näkö, ei niitten kaikkein pienimpien kohteiden erottaminen ollut siitä huolimatta helppoa; varsinkin kun ne seisoivat aivan silmien edessä.

Dagnir oikoi siipiään ylemmäs, yli puiden latvojen, samalla kun loksutteli leukaansa hieman yhteen. Ennen kuin valtavaksi kasvanut uros kiinnitti katseensa takaisin Caladhieliin, silmäsi tuo nopeasti ympäristönsä sen varalta, ettei kukaan ylimääräinen ollut näkemässä. Lopulta käärme painoi itsensä kirjaimellisesti makuulle, ja laski kuononsa haltian tasolle, kultaisten pimeässä valoaan hohtavien silmien ollessa nyt nauliintuneita neitoa kohden.
”Vaikuttavaa, eikö?”, lohikäärme omalla tavallaan taas kerskaili muotoansa. Samalla käärme koetti jokseenkin vaikuttaa pienemmältä ollessaan siinä makuultaan vain, jotta suippokorva olisi saattanut tuntea olonsa turvalliseksi. Eihän Caladhiel ollut aikaisemmin esittänyt mitään merkkejä siitä, että Dagniria olisi pelännyt, muttei lohikäärme halunnut nyt ottaa enää sitä riskiä, että tämä tuttava olisi juossut tiehensä. Hän piti Caladhielista, miksi uros olisi halunnut vaikuttaa uhkaavalta enää tässä vaiheessa? Niinpä käärme tyytyi tekeytymään mahdollisimman vaarattoman oloiseksi toisen edessä.
”Oletko ennen nähnyt lohikäärmeitä?”, Dagnir kysyi sitten silkkaa uteliaisuuttaan.


//Anteeksi lievä lagitus, ollut niin paljon kaikkea dokumentointia viimepäivinä, etten ole jaksanut foorumille keskittää kirjotusvimmaani x)//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 30 Maalis 2014, 00:28

Vaeltajan silmät olivat ihmetyksestä apposen auki. Niin auki, että haltia pelkäsi hänen niiden jäävän ikuisesti tähän omituiseen ilmeeseen joka oli jähmettynyt hänen kasvoilleen. Lähes hetkessä Dagnir oli muuttunut kaksijalkaisesta oloista täysimittaiseksi lohikäärmeeksi, aivan hänen silmiensä edessä. Haltia tunsi itsensä todella pieneksi, taivuttaessaan päätään ylöspäin, yrittäessään nähdä, kuinka korkea käärme oli. Olihan Caladhiel ollut aina lyhyt, todella lyhyt verrattuna muihin haltioihin, verrattuna Dagnirin äskeiseen muotoon, mutta nyt jos koskaan hän tunsi itsensä pieneksi. Tältä varmaankin hiirestä tuntuu haltian jaloissa, Samooja mietiskeli itsekseen. Mustat isot siivet loivat varjoja maahan... Kunnes Dagnir laskeutui hänen eteensä makuulle, niin että haltia pystyi katsomaan lohikäärmeen kullanhohtoisia silmiä. Lohikäärme oli komea ilmestys, se täytyi myöntää: nyt jo käärmettä katsellessaan haltia pystyi vahvistamaan aiemmat epäilynsä täysin. Dagnirin suututtavat saisivat kärsiä. Valtava käärme uhkui voimaa, niin kovasti että haltiaraukkaa huippasi jo katsellessa.

Caladhiel ei voinut kuin nyökytellä, sanattomana lohikäärmeen kysymyksentapaiselle toteamiselle. Vaikuttavaa? Tarvitsiko tuommoista edes kysyä? Enemmän kuin vaikuttavaa. Caladhiel olisi voinut vain ihmetellä Dagnirin todellista olomuotoa ikuisuuden, toisen ja kolmannenkin siihen vielä perään. Kumma kyllä ällistyksen vallassa olevaa haltiaa ei vieläkään pelottanut. Eikä kauhistuttanut. Dagnir oli mahtava, mahtava muttei Caladhielin silmissä uhkaava. Haltia oli oppinut luottamaan uuteen tuttavaansa, ja jo kumartumalla hänen puoleensa tämä oli osoittanut ettei halunnut Samoojan pelästyvän ilmestystä. Caladhiel kunnioitti tätä ajatusta, eikä tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi karkuun. Maatessaan haltian vieressä Dagnir kuin yritti olla pienempi miltä näytti, Caladhiel hymähti yritykselle huvittuneesti. Noin iso lohikäärme halusi näyttää pienemmältä kuin oli? Ystävällinen ja kaunis ajatus haltiaa kohtaan.

Dagnirin kysyessä viimeisimmän kysymyksensä, haltia yritti sanoa jotain. Oliko Samoojan äänikin kadonnut ihmetyksestä? Lopulta Caladhiel vetäisi tiukasti henkeä ja naurahti vakuuttuneesti:
"No nyt olen."
Ensimmäinen lohikäärme jonka hän oli ikinä nähnyt, ja se ylitti hänen villeimmätkin unelmansa, haaveensa ja kuvitelmansa. Caladhiel katseli käärmettä ystävällisesti.
"Olet mahtava," haltia totesi yhtäkkiä. Hänen äänessään ei ollut vähääkään liioittelua, se oli vain täysi totuus, jota ei kenenkään käynyt kiistäminen.
Hetken aikaa haltia aikoi sanoa vielä jotain, mutta vaikeni taas. Lopulta, haikea mutta iloinen katse silmissään Samooja henkäisi:
"Tapasin kertoilla siskolleni tarina lohikäärmeistä... Hän... Halusi aina tavata sellaisen." Caladhiel säpsähti omia sanojaan. Väristen hiljaa hän kietoi huomaamattaan kätensä ympärilleen, katse ilmeettömänä käärmeeseen. Muistoja, liikaa, kivuliaita muistoja... Haltia pelästyi omaa tilaansa. Mikä ihme häntä vaivasi? Eikö mennyt ollut menneessä? Kultaisten silmien katse jäi ylemmäs, kun Samoojan jalat pettivät ja hän rojahti maahan istualleen.
Caladhiel ei voinut kuin tuijottaa suu auki eteensä... Eikö hänen kehonsa totellut? Vaivalloisesti haltia ponnisti itsensä takaisin pystyyn. Käsien tärinä lakkasi hiljalleen, mutta hänen mielensä ei rauhoittunut.
"En.. Tiedä... Mitä juuri äsken oikein tapahtui," haltia sopersi maahan katseensa suunnattuna hiljaisesti.
Menneet, joita hän ei ollut vuosiin muistellut, olivat palanneet hänen ajatuksiinsa. Haltia osasi vain ihmetellä itseään, mutta painoi syyn väsymykselle ja sivuutti äskeisen ajattelun. Haltia räpytteli silmiään muutaman kerran rivakasti ja katsoi taas Dagniriin.
"Vanhoja muistoja...." Samooja tokaisi, ihan kuin se muka selittäisi jotain äsköiseen. Mutta toisaalta, ei hän itsekään ollut varma, ja äsköinen oli hänen oletettava syynsä omituisuuksin.
"Jokaisella on varmasti jotain, joka kovertaa sisintä... Ja muistuttelee välillä olemassaolostaan," hän jatkoi, hieman harmittelevalla äänensävyllä.
Miksi Caladhiel yhtäkkiä tällaisia puhui? Hänhän oli se, joka on aina hymyileväinen. Ja nyt hän puhui Dagnirille ajatuksia, joita hän ei ollut koskaan päästänyt suustaan ääneen. Kummallista, niin kummallista, muta haltia osasi arvailla kaiken johtuvan vahvasta luottamuksen tunteesta jota hän tunsi jäälohikäärmettä kohtaan. Dagnir oli todella ystävällinen, eikä Caladhiel voinut onnellisempi olla siitä, että oli hänet tavannut.

//eipä mitää ;'3//
Suzume
 

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Crimson » 27 Touko 2014, 14:16

Lohikäärmeeksi muuntautunut uros silmäsi haltiaa erityisen tyynenä, antaen korkeintaan kylmän huurteisen ilman puhaltaa sieraimistaan ulos. Caladhiel oli niin tyyni. Riippumatta käärmeen ulkomuodosta, jaksoi neito olla erittäin rauhallinen liskopedon lähettyvillä, että se sai jopa Dagnirin itsensä lievän hämmennyksen valtaan. Jos lohikäärmeen kasvoilta olisi saattanut erottaa hymyä, olisi Dagnir nyt hymyillyt jokseenkin typeränä tälle tilanteelle.
Caladhielin suomat kehut saivat Dagnirin kehräämään. Tai siltä se ainakin kuulosti, kun valtava suomukasa päästä kurkustaan matalaa korinaa kuin karvainen kissanpoika konsanaan. Kyllähän hän tiesi olevana mahtava, mutta että joku muu sanoi sen ääneen, niin tuo pienikin seikka oli paljon mukavampaa kuulla. Harvoin Dagniria käytiin kehumaan millään tavalla. Ehkä siksi että lohikäärme pysytteli liikkeellä vain öisin, eikä silloinkaan tavallisesti suonut olemuksensa näkyä millään tapaa kenellekään humanoidista metsänasukkeihin ja siitä edelleen muihin taruolentoihin. Siksi kai uros oli myös hieman yksinäinen erakko, josta oli näiden tuhansien vuosien saatossa kasvanut ehkä jopa hieman nokkavakin. Nyt Dagnir ei kuitenkaan halunnut edes tuoda sitä nokkavuuttaan esille, sillä Caladhiel ansaitsi käärmeen mielestä paljon parempaa kohtelua, kuin nyrpeän lohikäärmeen kiusoittelun.

Kaikki mukava tuntui kuitenkin loppuvan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tuo tunnelman muutos sai valtavan käärmeen nostamaan päätään pienesti irti maasta, ja kallistamaan kalloaan hieman myötätuntoisesti kallelleen. Haltia kertoi että tuolla oli ollut tapana kertoa siskoilleen tarinoita lohikäärmeistä. Miksi nainen puhui menneistä? Oli miten oli, nuo yllättävät ajatukset näyttivät jollain tapaa koskettavan, ehkä jopa riipien naista. Koskettavan jopa niin paljon, että suippokorva otti ja vajosi siltä seisomalta maahan istualtaan.
Dagnirin pää kohosi siltä seisomalta reippaasti ylemmäs. Liskopeto tuijotti kovin hölmistyneenä maahan vajonnutta ystäväänsä, aikeissaan jo sanoa jotain, mutta peto hiljensi ajatuksensa uudemman kerran Samoojan avatessa suunsa ja kammetessa itseään jälleen ylös. Pelkkiä muistoja. Vanhoja sellaisia jotka yllättäen olivat tummatukkaisesta naisesta otteen saaneet, muistuttelivat Caladhieliä tuon sanojen mukaisesti olemassaolollaan. Lohikäärme päästi hiljaisen kurahduksen ja painoi alaleukaansa enemmän pitkänsorttista kaulaansa kohden, uroksen korjaillessa hetken asentoaan jokseenkin arvokkaammaksi.

”Tiedän kyllä mitä tarkoitat”, käärmeen myötätuntoinen ääni kumisi ilmassa, ”Myös minulla on vastaavia muistoja, jotka välillä palautuvat mieleeni harmaina”. Kultaisena hohtava silmäpari tuijotti alas Caladhieliä kohden, käärmeen puhaltaessa pieniä ilmaan leijumaan jääviä lumihiutaleita sieraimistaan, jotka jatkoivat hiljalleen putoamistaan alas haltian yläpuolelta. Dagnir laski päätään sitten lähemmäs haltianaista. Niin lähelle että nainen olisi halutessaan voinut koskea liskopedon valtavaa kuononpäätä kämmenellään.
”Mutta et voi muuttaa mennyttä, etkä myöskään tulevaa. Aika muistaa meidät vain sellaisena kuin olemme nyt, mutta menneen on määrä elää sydämissämme ikuisesti”, lohikäärme totesi, ”Siksi meidän tehtävänämme on muistaa niitä, jotka aika jättää taakseen, vaikka se tekisikin kipeää”, Dagnir vielä jatkoi rauhallisella, taianomaisella äänellään, kunnes pukkasi pienesti kuonollaan Caladhielia.
”Piristy hieman - vaikken tunnekaan sinua kunnolla, minua kirjaimellisesti harmittaa nähdä sinut noin.. jokseenkin allapäin”, käärme henkäisi, ”Sitä paitsi, kuulisin mielelläni niistä tarinoista joista sisarellesi olet kertonut”, Dagnir tuumaili, silmissään utelias tuike.


//Anteeksi kamalasti etten ole päässyt vastailemaan tänne, meen nyt häpeemään jonnekin nurkkaan antiaktiivisuuttani sit 8’<//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Yössä putoilevat lumihiutaleet || Crimson

ViestiKirjoittaja Suzume » 01 Kesä 2014, 16:49

Haltia kuunteli lohikäärmettä ja sen rauhoittelevaa äänensävyä. Oli lohduttavaa, mutta samalla surullista että toinen ymmärsi hyvin tämän tunteen. Muistot eivät haalistuisi pois.
Mutta unohtamisen sijaan niitä muistoja tulisi vaalia. Dagnirin ääni oli kuin hiljainen veden soljunta, se sai haltianaisen aste asteelta rauhoittumaan ja tyyntymään omaksi itsekseen, vaikka silmät hymyilivät vielä alakuloista ilmettään.
Varovasti, hän ojensi kättään ja painoi sen lohikäärmeen kuonolle, hellästi, kuin hiljaisena kiitoksena toisen sanoista. Toiselle hänen kädelleen laskeutui taas lumihiutale, jonka Caladhiel nappasi nyrkkiinsä. Hän puhalsi kätensä sisään ja hetken päästä sormiensa välistä hän päästi ohuttta hiletomua vienon tuulenvireen matkaan. Kiteet kieppuivat tuulen mukana, ja haltia seurasi niiden lentoa, kunnes ei enää eroitttanut, oliko taivaalla loistava timantti tähti vai jäähiutale.

Haltia horjahti ajatuksistaan lempeään tönäisyyn, jonka sai osakseen. Hän hymyili pahoittelevasti lohikäärmeelle, saaden saman tuikkeen takaisin vihreisiin silmiinsä.
"Anna anteeksi", hän huokaisi, painaen päätään, joka nousi kuitenkin nopeasti kun Dagnir osoitti kiinnostustaan hänen aikaisemmin kertomaansa.
Caladhiel hymyili samaa, iloista hymyään ja silmät pilkehtivät kirkkaina.
"En ikinä ollut tarinankertojana parhaimmasta päästä", hän naurahti, mutta hieman hiljempaa tunnusti:
"Siskoni itse kuitenkin piti tarinoista, joten minä tein niistä lauluja. Soitin ja lauloin niistä metsän hyväksikin toimivia taikoja, tein tarinoista musiikkia. Kerroin niissä lohikäärmeistä ja entisten aikojen kauneudesta,ennen kun ajat olivat synkempiä."
Haltia näytti kaiverruksin koristeltua huiluaan. Haltian pienet kädet pitelivät aarretta kunnioittavasti ja rakastavasti.
"Jos.. Voisin soittaa yhden."

Caladhiel sulki silmänsä ja vetäisi kevyesti henkeä. Kun hän lauloi, lauloi ilman sanoja, jonka olisi voinut tunnistaa kenenkään kieleksi, lumi kieppui rauhallisesti hänen ympärillään kuin tanssien melodian mukana. Soljuva kappale kieppui vedessä, ruoholla, puissa, ilmassa, kaikkialla mihin ääni pystyi koskettamaan. Kun lyhyt sävel päättyi, haltia nosti puisen huilun huulilleen ja tottuneesti jatkoi kappaletta.
Äänet kuroutuivat hiljaisesta alusta, kauneudesta ja kukkien peittämistä niityistä ja iloisista tunteista lentoon, kun vastasyntynyt lohikäärme levitti siipensä ja koki tuulen niihin tarttuvan. Soinnut kieppuivat kuin meren tyrskyt ja pyörteet, toivat voimakkaasti, hieman uhkaavasti aikuisen lohikäärmeen lentämään, yksin, kuin ketään ei olisi lähellä.
Caladhielin omaksi ihmetykseksi lumi ja vesi hänen ympärillään kuvitti tuon soiton, luoden musiikin luomat kuvat oikeiksi. Haltia pyörähti muutaman kerran ketterästi piruetin tanssien lumihiutalten kanssa, nauttien melodian pompinnasta.
Kappale päättyi, hiljaiseen pilkahdukseen joka tukahtui sodan tulviin luoden hiljaisen, tasaisen äänen hiipuen kaukaisuuteen.
Haltia laski huilunsa suultaan ja hymyili kuuralle soittimessaan joka kimalsi kuin tähtitaivas. Hetken aikaa oli tuntunut kuin sekin olisi kaartunut taivaalta lähemmäs kuuntelemaan.

//Criim, tule pois sieltä nurkasta vaan :3//
Suzume
 

Seuraava

Paluu Joet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron