Rudyard
Rudyard nauroi. Joskus hän olisi saattanut provosoitua noista sanoista - hän vihasi sitä, kuinka ihmiset ja muut aliarvioivat häntä. Hän oli kuitenkin nero! Miksi kukaan ei ymmärtänyt sitä? Eivätkö jo hänen sotilasarvonsa kertonut hänen kyvyistään enemmän kuin tarpeeksi? Etenkin kun otti sen tosiasian huomioon, että mies ei ollut kuin keskinkertainen aseiden käsittelijä.
"Huomaan sen. Nurmikon tarkastelu ja tylsistyneen esittäminen on sivistyneintä, mitä olla voi", mies totesi hymyillen ivallisesti.
Rudyard hymyili lumoavaa hymyään toisen kommentille ja ylenkatseelleen, vaikka sisällään tuo alkoi vähitellen kiehua raivosta.
"Minun ei tarvitse voittaa sotaa. Siinä minä olisin pelkkä herrani pelinappula - kuten sinäkin olisit sodassa jonkun pelinappula, jollet tulisi täysin pyyhkäistyksi pelilaudalta", mies totesi hymyillen. Hän raapi hienoisesti kesakkoista ihoaan toisen mainitessa, että voisi polttaa hänen kasvonsa vielä kolmannen kerran.
"Sille tuskin tulee olemaan tarvetta", komentaja totesi ja heilautti kättään. Jousimiehet jännittivät jousensa valmiiksi, paksun hopeisen nuolen jousen sirolle jänteelle. He hakkaisivat uhrin sellaiseen kuntoon, ettei tuo pääsisi aivan heti uhkailemaan heidän armasta komentajaansa. Jo sormien napsautus - vaikuttava, pieni ele - sai nuo nuolet irtoamaan jousistaan.
Punatukka oli kyllästynyt lohikäärmeeseen. Tuolla ei ollut herkullista heikkoutta - ei mitään, millä suorastaan pakottaa tuo yhteistyöhön.
"Harmi, että minun on pakko tehdä näin. Tällainen barbaarisuus ei ole tapaistani."