Kirjoittaja harlekiini » 07 Touko 2012, 01:53
Kaupungeissa tuskin löytyi parempaa paikkaa kuulla uusimmat huhut kuin tavernat, mutta tiedon hankitaan torit olivat mitä parhaimpia. Tsytan kuluttikin hyvän aikaa kiertelemällä torin vilinässä sieraimet tukossa mausteiden, hajusteiden ja kauppatavaroiden hajusta juttelemassa ihmisille tuttavalliseen sävyyn, toisinaan riemastuttaen keskustelukumppaniaan monimutkaisilla korttien sekoittamistekniikoilla. Ennustamaan hän ei kuitenkaan ryhtynyt, vaikka pari hänet aiemmin päivällä nähnyttä sitä pilke silmäkulmassaan tiedustelikin. Hänen ei ollut vaikea selvittää toista sisäänkäyntiä kirkkoon; ihmisten silmissä näkyi peräti hänen tietämättömyydestään kummastunut katse heidän kertoessaan asehuoneesta, jonka kautta aseistautuneet tai kastamattomat uskovaiset saattoivat astua kirkkoon, sekä pienistä sivuovista, jotka olivat kirkonväen omassa käytössä. Demoni selitteli tietämättömyyttään esittäytymällä muukalaisena, jolta hän totisesti näyttikin, ja sai eräältä naiselta hyvinkin tarkan selonteon kirkon alueesta. Erityisen paljon huomiota hän kiinnitti mainintaan kirkonväen asuttamasta sivurakennuksesta, josta hän uteli lisätietoja niin kohteliaasti kuin kykeni. Nainen ei kuitenkaan tiennyt enempää, ja Tsytan poistui lämpimästi kiitellen. Oli ollut huojentavaa kuulla, etteivät papit asuneet kirkossa, vaikka tarkemmin ajatellen se olikin ollut varsin kummallinen odotus. Asuntorakennus sijaitsi kuitenkin kirkkomaalla.
Tappaessaan aikaa torilla kiertelemällä ja pistäytymällä pariksi tunniksi tavernaan juomaan tuopillisen mukavan viileää olutta kiertelevä tarinankertoja viihdyttäjänään hän harkitsi tarkkaan, oliko Mäyrä tarpeeksi kiinnostava jotta hän uhraisi terveytensä pyhälle maalle astumalla. Mies oli tehnyt selväksi, ettei ollut kiinnostunut minkäänlaisista sopimuksista, eikä omannut erityisen merkillepantavaa sieluakaan. Ihminen oli kuitenkin kiinnostunut hänestä. Demoni hörppäsi oluttaan ja hymyili tarinankertojalle, joka eläytyi kertomukseensa yleisöäänkin innokkaammin. Tarpeeksi voimakkaalla mieltymyksellä oli taipumus osoittautua ajan mittaan hyödylliseksi. Tsytan viimeisteli juomansa ja taputti kohteliaasti muun asiakaskunnan mukana tarinankertojan päättäessä tarinansa. Juotuaankaan hän ei ollut innokas lähtemään; tavernassa oli viileää, ja hänen tulisi odottaa yötä mikäli päättäisi pistäytyä papin luona visiitillä. Päiväsaikaan kirkko olisi täynnä pyhiä miehiä, joiden kohtaamista hän halusi välttää viimeiseen asti. Joku saattaisi vaikka yrittää siunata hänet!
Ilma oli jo viilentynyt ja taivas hämärtynyt punahiuksisen lähtiessä viimein tavernasta ja suunnatessa askeleensa kirkon suuntaan. Rakennuksen varjossa hänen hymynsä muuttui levottomaksi, eikä hän astunut portista. Tsytan tutkaili vakavin silmin kivikirkkoa ja sen seesteistä ympäristöä alahuultaan pureksien. Tämä oli hulluutta. Kyseessä oli pelkkä ihminen. Ihminen, jonka hän näkisi turvallisessa haltialinnassa milloin tahansa! Miksi pirussa -hah!- hän riskeeraisi nahkansa toisen turhan yöllisen keskustelun tähden?
Suudelman muisto kuitenkin kummitteli yhä hänen huulillaan, jotka kaartuivat synkkään virneeseen. Mäyrän ele oli tulkittavissa kutsuksi, eikä hänen tiedetty koskaan kieltäytyneen kutsusta.
"Voinko auttaa, herra?"
Tsytan säpsähti hereille ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan vaatimattomaan kaapuun pukeutunutta nuorta ihmistä, kuoripoikaa kaikesta päätellen. Poika silmäili punaisen matkalaisen ulkomuotoa epäillen, ja yhden erityisen pitkän katseen hän soi ylisuurelle hatulle.
"Huomasin, että olette seisseet siinä varsin kauan, ja mietin josko kenties tarvitsisitte jotain?"
Demoni hymyili säteilevästi.
"Näkösi on tarkka. Minulla olisi asiaa isä Ferhnillille. Toivoakseni ei ole jo liian myöhä."
Kuoripoika näytti anteeksipyytävältä. "Valitettavasti isä on jo käynyt levolle. Haluaisitteko, että noudan jonkun--?"
Tsytan keskeytti pojan kätensä huitaisulla. "Älä suotta, älä suotta! Mutta voi, kun saavuinkin näin myöhään! Minun olisi välttämättä toimitettava hänelle eräs viesti, ja voin luovuttaa sen vain henkilökohtaisesti. Olisiko mahdollista päästä käymään hänen luonaan?"
"Valitettavasti vain kirkonmiehet pääsevät sivurakennukseen."
"Sepä harmillista. Minun ei kai auta kuin tulla huomisella uudestaan. Tuo on kai hänen ikkunansa?"
"Ei, sir, se on kaksi ikkunaa siitä vasemmalle."
Loistavaa. "Ah, vai niin. Kiitoksia, nuori ystäväni. En voine tehdä täällä enempää, joten toivotan sinulle rauhallista yötä."
"Samoin teille, sir. Herran siunausta."
Poistuva kuoripoika ei huomannut värähdystä, jonka hänen sanansa punahiuksisessa aiheuttivat. Siunausta. Toivottavasti ei. Tsytan katseli pitkään ikkunaa, jonka nuorukainen oli paljastanut kuuluvan valepapille, ja hymyili itsekseen.
Hieman myöhemmin, kun kuunvalo oli noussut hallitsevaksi tummenevalla yötaivaalla Tsytan vihdoin rohkaisi mielensä ja loikkasi matalan kivimuurin yli kirkkomaan puolelle. Hän odotti maan iskevän salaman lailla häntä vastaan, ja yllättyi kuin mitään ei tapahtunutkaan. Lähtiessään astelemaan tiettyä ikkunaa kohti varmistettuaan ensin olevansa yksin hän alkoi tuntea poltetta jalkapohjissaan, ja kiihdytti askeleitaan. Maa ei pitänyt hänestä, eikä hän siitä. Oli onni, ettei sivurakennus sijainnut hautausmaan puolella. Hänen saappaansa olisivat todennäköisesti sulaneet ennen puoltaväliä.
Verrattuna hänen kaksi kuukautta sitten hiuspuikoilla tiirikoimaansa lukkoon asuinrakennuksen ikkunaa ei ollut erityisen vaikea saada auki. Se ei ollut edes salvattu, eikä onneksi pilattu ristikaiverruksin, niin kuin hän oli vuosikausia aikaisemmin nähnyt yhden talonpojan tehneen ikkunankarmeilleen. Aivan kuin hänenlaistensa elämä ei olisi tarpeeksi haasteellista ilmankin! Luukut kolahtivat vaimeasti Tsytanin hivuttaessa ne erilleen. Kuunvalo heijastui hänen keihäänsä terästä, jonka hän oli paljastanut saadakseen ujutettua ikkunan auki. Reitin huoneeseen ollessa selvä hän sujautti tupen keihäänkärjen peitoksi ja laski aseen tiukasti seinän viereen. Jalkapohjien polttelu oli levinnyt polviin asti tukalana kihelmöintinä, aivan kuin veri olisi yllättäen alkanut kiertää puutuneissa jaloissa. Demoni laski irvistäen kätensä ikkunalaudalle ja ponnisti sille istumaan kurkistaen samalla sängyllä makaavaa hahmoa. Kaiken sen jälkeen olisi ollut sietämätöntä päätyä väärään huoneeseen. Ihmisen piirteistä ei kuitenkaan voinut erehtyä, ja punapää hilasikin itsensä varovasti pöydälle sulkien ikkunaluukut perässään. Saappaiden korot kopsahtivat vaimeasti osuessaan lattiaan, joka ei pihamaan vastaisesti hyökännyt häntä vastaan. Ilma tuntui kuitenkin painostavalta; näkymätön nyrkki tuntui tarttuneen hänen sydämestään valmiina puristamaan.
Tsytan siirtyi aivan sängyn vierelle ja kumartui nukkuvan miehen yläpuolelle.
"Kaikkea minä sinunkin vuoksesi teen", hän kuiskasi pyörään korvaan, ennen kuin soi ihmiselle kevyen suudelman. Ruususen oli aika herätä.