Joulun alla / Lily ja Aksu

[Aksutar]

Hetken oli hiljaista. Sen pienen hetken aikana ehti pulssi rauhoittua ja ajatuksen juoksu hidastua paniikkitasolta normaaliin. Nuorinainen ei saanut katsettaan irti ympäristöstä, tuijottaen intensiivisesti, odottavasti kohden suuntaa, jonne kolmikko oli äsken pinkonut. Viimein kuitenkin hiljainen, jännittynyt tilanne raukesi, kun vartija kaksikko ilmestyi näkökenttään, raahaten tuota tuntematonta otusta mukanaan. Olento oli ottanut osumaa, vuotaen verta kauniin valkealle hangelle, pilaten sen puhtauden täysin. Silti, vaikka äsken Lily oli tuntenut sisällään suurta vihaa ja tunsi yhä alkoi takaraivossa kolkutella toinen tunne: Sääli. Mitä jos tämä otus, tämä henkilö, oli viaton. Mitä jos se--- hän oli vain pelästynyt korkea-arvoisia ja paennut paikalta, kun ei hätäpäissään muuta keksinyt? Mitä jos tämä kaikki oli vain väärinkäsitystä?
Nuo kaikki kysymykset ja mahdollisuudet nousivat siniverisen päähän, vihreiden silmien seuratessa vartijoiden lähestymistä. Katse kävi kuitenkin kääntymään Albinuksen puoleen, vanhanmiehen avatessa suunsa ja herättäessä Lilyn ajatuksistaan tilanteen tasalle.

Lily pysyi hiljaa Albinuksen suljettua suunsa. Törkeä pahanteko? Oliko otus loppujen lopuksi tehnyt mitään pahaa? Olivatko he tekemässä nyt hätiköityjä johtopäätöksiä? Siniverisen suu kävi avautumaan, sanoakseen jotain, mutta yllättäen tuo friikki päätti alkaa puhumaan.
Armoa. Talvi on ollut ankara, varat ja elanto vähissä. En minä kuin yhden olisi Pidemmälle tuo rohisevaääninen olento ei ehtinyt hätäisesti, sepittävällä tyylillään kertoa, kun toinen vartijoista kävi hiljentämään olennon lyömällä.
Ja jälleen se raivo ja vastenmielisyys olentoa kohtaan kasvoi Lilyn sisällä. Tuo siis oli ollut aikeissa varastaa jotain sukuhaudasta?! Haudanryöstö oli jo ajatuksena vastenmielinen, raukkamainen teko, oli kyseessä sitten talonpojan tai kuninkaallisen hauta! Ja tässä tapauksessa kyseessä oli Lilyn isän ja hänen edesmenneiden sukulaisten hauta Ei hän voinut tuollaista loukkausta antaa anteeksi! Hetken prinsessa kuitenkin näytti siltä, että aikoisi vain antaa käskyn päästää otus menemään, kunnes nuorinainen avasi suunsa.
Teloittakaa se Aina niin lämminhenkinen nainen tokaisi yllättävänkin kylmästi, selvästi pidätellen sitä huutavaa raivoa sisällään, joka sai äänen värisemään Mutta ei täällä. En halua sen veren tahrivan kaunista pihamaata tämän enempää


// Jälleen kerran lienee aika pahoitella kakkaisuuttani. Mutta jos yhtään piristää, sun ropes nostatti inspistä niin, että oli pakko päästä kirjottaan //

[Lörri]

// Oh my, olen inspiroinut jotakuta! //

Piispa katseli Harald Scarlingtonin tyttären kasvoja tarkasti. Oliko tästä tekemään oikein? Oliko prinsessasta langettamaan sen tuomion, minkä tilanne selkeästi vaati?! Oliko Lily samoja peruja kuin isänsä? Ainoa toivo siitä, että heillä olisi edes jotakin jäljellä edesmenneen kuninkaan oikeamielisestä johtamisesta. Albinuksen sisällä kihisi, mutta hänen kasvonsa pysyivät peruslukemilla.
Hiljaisuudessa hän vaati ja painosti Lilyä oikeaan ratkaisuun hengellään, ja kun prinsessa sitten tokaisi tuomionsa, oli Albinus nauraahirnahtaa ääneen, mutta sai hörähdyksensä lopulta hillittyä. Sitten hänen kasvoilleen levisi leveä hymy, joka paljasti hänen kurjassa kunnossa olevat hampaansa. Albinus käänsi kasvot jonnekin kainalonsa suuntaan, sillä eihän nyt ollut aivan paikallaan että hän virnisteli tyytyväisenä tälläisessä tilanteessa.

Rauhallisesti Albinus koetti nostaa kouransa Lilyn olalle, toivoen näin voivansa tukea ja kannustaa; lohduttaakin, tuota riipaisevan kaunista naista tässä tilanteessa.
" Ylhäisyys; josko kuljemme kirkon pihalle? Siellä on maa jo valmiiksi liattu lukemattomin askelin. Ja minusta on vain oikein ja kohtuullista, että hänen verensä vuotaa uhriksi Pyhälle Isällemme, sillä hän on häväissyt törkeällä tavalla pyhän ja siunatun maan iäisen rauhan. Ehkä tämä olento parka näin jopa saa anteeksi osan perisynnistään, ja hänen sielulleen varmistuu parempi paikka tuon puoleisessa. Luulen, että teemme hänelle jopa suuren palveluksen, jos toimimme tällätavoin. Hallitsija suvun taimena varmaan myöskin ymmärrätte, miten tärkeää on varoittavan esimerkin voima; kirkolla on vielä paljon väkeä joka ei ole ennättänyt lähteä kotiin, ja sana teloituksesta kiirii nopeasti, jolloin väkeä tulee vielä lisää. Tässä on nyt kansalle selvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos edes ajattelee sellaista asiaa kuin hautojen häpäisy...ja tässä on vielä kyseessä kuninkaallinen sukuhauta!" Albinuksen ääni kävi jälleen hänen tyypilliseksi saarna-äänekseen, ja hän vaikeni.
Hän jätti sanomatta, millaisen voimainnäytön Lily antaisi näin tehdessään alamaisilleen. Sen jälkeen jokainen ottaisi Prinsessa Lily Scarlingtonin erittäin vakavasti. Prinsessan paino lisääntyisi, Albinus oli siitä hyvin varma. Mutta hän ei katsonut viisaaksi mainita asiaa, sillä ei katsonut olevansa ainakaan vielä siinä asemassa että olisi saattanut antaa prinsessalle tämänkaltaisia neuvoja.

Vartijat kääntyivät katsomaan kohti valtiatartaan tämän käskyä odottaen. Keltanokkainen irvoke valui edelleen verta heidän välissään kuvottavasti vaikertaen. Olento oli hervoton, mutta yhä tajuissaan.
" Minun lapseni..." Tuo lintumainen olio aloitti, mutta vaikeni kun Albinus harppasi lähemmäs ja iski häntä rajusti vasten kasvoja avokämmenellä, kaikella sillä voimalla jonka sai inhostaan.
" Varovasti, piispa. Tahdommehan pitää hänet tajuissaan rangaistuksensa kärsimiseen asti, ei liian voimakkaasti." Sanoi toinen vartijoista Albinukselle, kun tämä pyyhki käsiään puhtaaksi maasta kaapaisemallaan lumella. Hän oli koskettanut mokomaa Jumalan hylkäämää jätekasaa..hän ei kestänyt hetkeäkään puhdistamatta aluetta, joka oli tuohon otukseen osunut. Mutta inhottavuudestaan huolimatta tuo läimäytys oli ollut palkitseva; Albinuksesta oli tuntunut suunnattoman miellyttävältä rangaista tuota saastunutta lihaa. Piispa nosti katseensa vartijan puoleen, ja loi tähän viiston, halveksivankin, katseen. " Olen pahoillani." Hän sanoi hyvin kuivasti, ja kääntyi Lily Scarlingtonin puoleen.

[Aksutar]

Vihreä katse lepäsi tuossa olennossa, jonka Lily juuri oli tuominnut kuolemaan. Vasta nyt hän alkoi tajuta, kuinka paljon valtaa hänellä oikeastaan oli. Hän sai päättää, eläisikö vai kuolisiko tämä olento tänään. Ei hän ennen ollut tuominnut ketään kuolemaan. Hän oli kyllä armahtanut silloin tällöin henkilöitä, mutta se oli hieman eri asia, mitä tämä. Hitaasti katse kääntyi tuomitusta piispaan, jonka käsi kävi koskemaan siniverisen olkaa. Vihreä katse lipui kädestä, käsivartta pitkin Albinuksen kasvojen puoleen, vanhan miehen käydessä ehdottamaan teloituspaikaksi kirkon pihaa, joka jo valmiiksi oli sotkuinen. Vanha piispa kävi myös kertomaan, miksi teloitus oli hyvä suorittaa nyt, siellä, kaikkien nähden. Se olisi varoitus. Se olisi myös muistutus siitä, ettei Scarlingtonien suku ollut kuollut Haraldin mukana. He olivat yhä vallassa ja he eivät aikoneet lipsua edesmenneen kuninkaan tahdosta. Tai no, ei ainakaan nuorin Scarlingtoneista. Mutta kai se samalla myös oli jonkinlainen muistutus myös kirkon ja kuningashuoneen liitosta.

Olette oikeassa.. Lily kävi hymähtämään, juuri ennen kuin tuomittu avasi jälleen suunsa. Tällä kertaa piispa ei aikonut kuunnella mokoman friikin puheita, vaan kävi avokämmenellä suomaan iskun taruolennon kasvoille.
Lily hätkähti pienesti taemmas tästä yllättävästä liikkeestä, mutta pysyi silti yllättävänkin ilmeettömänä. Tilanne oli hänelle uusi ja yleensä kaikki uusi ja tuntematon pelotti. Jostain syystä Lily ei kuitenkaan tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä. Hän ei tiennyt, miten olisi pitänyt reagoida tai mitä tuntea. Pieni katumuskin ehti kolkutella jo takaraivossa, oliko hän tekemässä oikein?
Oli, aivan varmasti. Isänsä olisi tehnyt samoin, Lily oli siitä varma. Niinpä päättäväinen, mutta samalla kauniinkylmä katse kohosi jälleen piispan puoleen.
Hoitakaa se nopeasti pois alta Noiden sanojen myötä lähti prinsessa jo askeltamaan kirkon pihan puoleen, katsomatta kertaakaan tuomitun suuntaan.

[Lörri]

Vartijat raahasivat piispan käskystä olennon kivisen kirkon pihamaalle. Albinus astui heidän jäljessään vakaasti, pitäen askelluksensa sopivan mittaisena jotta Lily Scarlington ei jäisi liiaksi jälkeen. Prinsessan olisi nyt tärkeää olla paikalla.
Väki kirkon pihalla oli harventunut, mutta siellä parveili yhä useita seurakuntalaisia, ja otsaansa kurtistaen Albinus totesi, että paikalla oli myös kaupustelijoita. Hän mainitsisi tästä asiasta sotilailleen; ei ollut sopivaa moisten rötöstelijöiden häiritä jumalaapelkäävän kansan hartaudenharjoittamista! Ei ainakaan hänen pihamaallaan. Mutta toisaalta, tällähetkellä oli oikein hyvä, että myös noita kurjimuksia oli paikalle saapunut, sillä näin viesti teloituksesta kiirisi nopeasti juuri sen kansanosan pariin, jonne Albinus mielellään sen tarkoittikin.
Hän huusi terävän käskyn ja kohta paikalle juoksi muutama hänen sotilaitaan avustamaan teloitettavan kanssa.
Prinsessan käsky oli ollut, että asia oli suoritettava nopeasti, joten mitään hirttopuita ei kerittäisi rakentamaan, vaikkakin Albinus henkilökohtaisesti olisi pitänyt sen kaltaisen toimituksen näyttävyydestä. Kun eräs piispan sotilaista vieritti paikalle suuren pölkyn, joka asetettiin oliota pitelevien miesten jalkoihin, paikalla oleva kansa kohahti. Koriseva olento sysättiin maahan polvilleen ja sen pää iskettiin tömähtäen vasten jääniljakkeista pölkkyä.
Albinus rykäisi kurkkuaan.
" Kuulkaa te kaikki kirkkokansa!" Hän aloitti, ja sai jokaisen pään kääntymään puoleensa. Puhe loppui ja ihmiset nauliutuivat paikoilleen; äidit tavoittelivat lapsia helmoihinsa ja jonkun kaupustelijan tavaranyytti levisi pirin pärin maahan.
" On tapahtunut hirveä rike, synti ja loukkaus! Tämä demoninen olento; suoraan manalan mailta, on häpäissyt kuninkaallisen sukuhaudan!!!! Harald Scarlingtonin tytär, prinsessa Lily Scarlington on vaatinut tämän tähden tämän elukan pään vadille, ja sen; SEN hän tulee myös saamaan! Katsokaa te kaikki, olkaa kiitollisia suojeluksestamme, ja ottakaa myöskin opiksenne!"
Albinus tunsi rinnassaan voimakkaan kuumotuksen, suorastaan innon värinän. Hetkisen hän vielä odotti; tahtoi kasvattaa tämän sähköisen tilanteen jännitettä, lumota karjansa.
Pölkyltä Kuului uikutusta ja korinaa. Olio vääntelehti, mutta sai terävän potkun päähänsä Lilyn sotilaan saappasta ja asettui kohtaloonsa. Voimantunto nousi Albinuksen sisällä ja hän heilautti kättään; suuri hopeanvärinen kirveenterä viuhahti ilmassa.

" Ylistäkäämme herraa!"

[Aksutar]

Askel vei reippaasti hautuumaalta kirkon pihamaalle, jossa vielä parveili kansalaisia syystä tai toisesta. Väkeä oli kuitenkin suhteellisen paljon, joten todistajia tälle oikeutetulle teloitukselle. Tai ainakin se tuntui oikeutetulta Kyllä se oli. Kyllä Lily uskoi tekevänsä oikean teon. Tämä oli ainoa oikea ratkaisu, tätä hänen isänsä olisi halunnut. Kyllä Haraldkin olisi teloittanut varkaan, joka Elisen, edesmenneen kuningattaren, lepoa olisi häirinnyt tai hautaa häpäissyt. Harald tosin olisi tehnyt sen epäilemättä, toisin kuin Lily. Mutta jostain syystä nuorinainen halusi uskoa tekevänsä oikein ja halusi uskoa Albinuksen sanaan. Kyllä piispa varmasti tiesi, mitä oli tekemässä. Eihän tuossa asemassa oleva mies voinut tehdä vääryyttä, eihän?
Lily tyytyi tekemään sen, missä oli aina ollut paras: Seisomaan sivussa edustavana ja ennen kaikkea näyttävänä, miesten hoitaessa puhumisen ja työn. Jotenkin Lily koki sen asemakseen, kuten aikaan oli isänsä seurassa kokenut, nyt kun hän oli piispan seurassa. Ehkä Albinuksesta löytyikin niitä joitakin isään viittaavia piirteitä, joista Lily piti.

Piispa kävi kertomaan tilanteen kansalaisille, jonka huomio oli kiinnitetty tuomittuun ja koko tilanteeseen. Väki oli kunnioittavan hiljaisena, joko silkasta mielenkiinnosta tai pelosta siitä, että olisi itse seuraava, jos suunsa avaisi. Lily antoi vihreän katseensa lipua hitaasti väkijoukon läpi, Albinuksen puhuessa ja valmistautuessa teloittamaan tämän kummajaisen. Kaikessa hiljaisuudessaan Lily yritti sivuuttaa tuon olennon äännähtelyt ja mahdolliset armonanelut, sekä hiljentää sen pienen katumuksen kellon joka päässä vielä hitaasti löi.
Kuitenkaan, Lily ei pystynyt katsomaan itse teloitusta. Ei hän yleensäkään ollut koskaan katsonut itse teloitusta, jos olikin sattunut olemaan sellaista todistamassa. Katse pysyikin kansassa, joka taas keskittyi katsomaan nopeaa ja kivutonta tuomiota, jonka piispa tälle olennolle langetti. Se oli yllättävän nopeasti ohi. Niin nopeasti, ettei sitä oikeastaan edes tajunnut. Väki alkoi hetken hiljaisuuden jälkeen taputtamaan pienesti tästä urotyöstä joka juuri oli suoritettu, ylistäen herraa ja tämän lähettilästä.
Viimein prinsessa uskaltautui katsahtamaan teloitetun puoleen, kalpeiden kasvojen käydessä kalpenemaan entisestään. Eihän se koskaan kaunista katsottavaa ollut, mutta näin läheltä katsottuna se oli suorastaan kuvottavaa. Pahoinvointi valtasi sen äskeisen rauhallisen olemuksen, Lilyn käydessä ottamaan muutaman askeleen huomaamattomasti taaksepäin. Ilme ei kuitenkaan värähtänytkään naisen kasvoilla, Lilyn peittäessä moiset tuntemukset väkijoukon edessä. Hän vain halusi pois, mahdollisimman pian, kauas tuosta kuolleesta Olennosta.


// asds, kakkainen vastaus, anyway! //

[Lörri]

Albinus kohotti mahtipontisten ja koristeellisten hihojen verhoamat kätensä korkealle ilmaan kansan nähtäviksi, ja kumarsi heille nöyrästi, aivan kuin esiintyvä artisiti saattaisi tehdä yleisölle esityksen jälkeen. Sitten hän kääntyi kannoiltaan ja poistui huomion valokeilasta. Piispa asteli prinsessa Lily Scarlingtonin luo, ja asetti jämäkän kouransa naisen olkapäälle hyvin isällisen oloisesti. Albinus kuitenkin tunsi Lilyn lähellä kaikkea muutakin kuin vain isällisiä tunteita, mutta hän inhosi näitä ajatuksia ja tuntemuksia itsessään ja elimistössään, eikä suurin surminkaan antanut tälläisen haureuden näkyä tekemisissään, sanoissaan tai eleissään. Hänen täytyisi raskauttavasti lisätä katumusharjoituksiaan; se oli selvä. Tämä isätön, hauras, järkyttynyt, ylhäinen, oikeamielinen ja sydäntäsärkevän kaunis olento oli jotakin, jonka tähden Albinuksen olisi ruoskittava itseään kaksin verroin.
" Se on ohi nyt, prinsessa Lily." Albinus sanoi rauhallisella äänellä. " Teistä tulee, ja te olette jo; oikeamielinen ja hyvä hallitsija, johon kansa voi luottaa. En minäkään väitä, että pitäisin näistä työni varjopuolista, mutta on asioita joita vain on kestettävä."
Albinus puhui totuudenvastaisesti, sillä todellisuudessa se, että hän saattoi oikeasti tehdä jotain kansan ja yhteiskunnan epäkelvolle osalle, oli hänen mielestään yksi hänen työnsä suurimpia nautintoja ja etu, mutta hän ei uskonut Lily Scarlingtonin haluavan kuulla sellaista juuri nyt.
" Aion saattaa teidät henkilökohtaisesti perille asti, ollakseni varma hyvinvoinnistanne, joten olkaa hyvä ja kertokaa minulle, minne toiveenne on päästä?"

[Aksutar]

Pientä turvaa siihen yllättävänkin shokeeraavaan tilanteeseen toi piispan tuttu ääni. Vihreä katse kääntyi vanhemman miehen puoleen, Lilyn pyrkiessä pysymään mahdollisimman rauhallisena. Mikä häneen edes oli mennyt? Sehän oli vain yksi friikki. Sehän oli vain verta. Ei ollut mitään pelättävää, hävettävää saatikka kaduttavaa. He olivat tehneet oikein, tuo olento oli ansainnut tämän!
"S...Siinä on aika paljon kestettävää" Lily kävi lähes kuiskaten naurahtamaan piispan sanoihin, antaen katseensa käväistä teloitetun olennon puolella. Sotilaat olivat ottaneet omaksi tehtäväkseen hävittää tuon raadon pois pihamaalta maisemaa pilaamasta mahdollisimman nopeasti, nyt kun teloitus oli hoidettu.

Lily kävi pienesti avaamaan kurkkuaan siroin rykäisyin, Albinuksen käydessä ilmoittamaan, että aikoi henkilökohtaisesti saattaa prinsessan perille, minne ikinä tuo olikaan menossa.
"Oikeastaan ajattelin palata takaisin linnalle.. Kotiin" Lily vastasi vanhalle miehelle, kääntyessään paremmin häntä kohden "Ehkä veljeni haluaisi kuulla tästä tapahtumasta myös... Parempi kaiketi, että minä vien viestin, kuin joku muu".

[Lörri]

" Ah. Lienette aivan oikeassa prinsessa. Te olette juuri oikea henkilö kertomaan tästä veljellenne." Albinus myönsi. " Minä en henkilökohtaisesti näkisi siihen kuitenkaan välttämätöntä tarvetta. Tämähän on aivan normaali käytäntö tälläisessä tapauksessa. Ei mitään niin hirveän ihmeellistä. Ja Kuningas saa tietää siitä kuitenkin viimeistään vuosiraportissa, jonka hänelle lähetän...mikäli hän vain lukee niitä."
Albinusta hieman mietitytti ajatus siitä että Henry kuulisi tästä. Kuningas olisi hyvin todennäköisesti eri mieltä siitä, miten asioiden olisi tullut mennä, kuin sisarensa...tai Albinus. Tokihan hän jossain vaiheessa kuulisi, mikäli olisi kiinnostunut, ja oletettavasti olikin. Mutta jos aikaa olisi ehtinyt kulua jonkun verran, asia ja tarkat tapahtumat olisivat kerinneet hälvetä itse kunkin mielessä vain utuiseksi tiedoksi, ja kaikki voisi sujua helpommin.
" Veljellänne on kuitenkin kokonainen valtakunta hoidettavanaan, enkä usko että häntä välttämättä kannattaa häiritä tälläisillä pikkuasioilla. Mutta tietenkin, jos teistä tuntuu että se on tarpeellista, niin kerrotte asiasta suoraa hänelle." Albinus toivoi, että onnistuisi nyt taivuttelemaan Lilyn omalle kannalleen.
" Minä tilaan teidän vaununne prinsessa, odottakaahan." Hän sitten sanoi lämpimästi, ja huitaisi kädellään kirkonpalvelijoita kohti, jotka hääräsivät pihamaalla, avustaen ilmeisesti sotilaita siivoustöissä. Yksi heistä erkaantui muista, ja lähti juoksemaan piispan luo." Mikäli teistä tuntuu mukavammalta matkustaa yksin, lähetän teidät vain matkaan, mutta jos koette tarvitsevanne saattajaa, lähden mielelläni mukaanne. Se olisi minulle kunnia. Vaunut ajavat minut varmasti sitten takaisin tänne töideni pariin."

/ Voi tönkköpöksistä :D /

[Aksutar]

Lily kävi nyökyttelemään Albinuksen ollessa samaa mieltä siitä, että juuri prinsessa oli oikea henkilö kertomaan veljelleen tästä. Tosin, piispa ei nähnyt syytä kertoa tämän päivän tapahtumista kuninkaalle ja vakuutteli, että asia tulisi Henrylle ilmi viimeistään vuosiraporteissa, mikäli Henry niitä nyt sattui lukemaan. Lily ei oikeastaan tiennyt, lukiko Henry niitä vai ei, mutta oletti veljensä olevan sen verran vastuullinen, että tuo lukisi kaiken tärkeän itse, henkilökohtaisesti.
"...Taidatte olla oikeassa" Lily kävi myöntämään hetken asiaa pohdittuaan "Ja jos veljeni tästä saa kuulla jotain muuta kautta niin... ehkä minä voin selittää tilanteen paremmin" Turhaan sitä Henryä rasittaisi pikkuseikoilla, eikö? Kuninkaalla oli nyt muitakin murheita, kuten oma terveytensä, joten ehkä oli parempi olla kertomatta pikkumurheista tai tapahtumista sen pahemmin. Eihän Lily sitä piilottelisi, hän ei vain mainitsisi siitä. Ehkä Albinus olikin oikeassa asian suhteen, tuskin vanhamies nyt niin typerä olisi, että alkaisi pajunköyttä syöttämään... eihän?

Albinus otti kuitenkin asiakseen hankkia kuninkaalliset vaunut paikalle ja käskytti yhden apupojista hoitamaan asiaa. Albinus lupautui myös seuraksi, mikäli siniverinen sellaista matkalle kaipasi. Lily ei hetkeen vastannut mitään, selvästi miettien asiaa, kunnes nyökkäsi pienesti.
"Seuranne kelpaisi oikein hyvin. Se olisi myös kunnia minulle" Lily vastasi, nostaen pienen, varovaisen hymyn huulilleen. Olihan matka kirkolta linnalle jokseenkin pitkä ja seura kelpaisi aina. Harvemmin sitä sai kahden itse piispan kanssa istua. Joskin, kuninkaalliselta tuskin koskaan evättäisiin sitä mahdollisuutta, mikäli siniverinen vain kysyisi.


// tökötökötökö tässä! //

[Lörri]

Piispa tunsi rinnassaan huojennusta. Itseasiassa, mitä enemmän ikää tuli, sitä useampi asia alkoi tuntua juuri rinnassa. Oli se sitten mukava tai ikävä asia. Albinuksella ei ollut oikeastaan mitään ikääntymistä vastaan. Sehän toi vain arvokkuutta ja uskottavuutta. Mutta mies oli aina pitänyt tärkeänä huolehtia maallisesta tomumajastaan, Jumalan kuvasta, erinomaisesti, ja tämä kävi yhä vaikeammaksi ja työläämmäksi vuosien saatossa.
Pääasia kuitenkin, että prinsessa kääntyi hänen kannalleen asiassa, mikä oli sekä hänen itsensä että Lilyn kannalta edullista. Näin Albinus uskoi.
Prinsessan myöntävä vastaus matkakumppanista oli sekin Albinuksen mieleen ja hän hymähti lempeästi. " Kiitos, teidän korkeutenne." Hän sanoi, ja samassa valkeiden orien vetämät vaunut kaarsivat paikalle. Piispa, joka oli mileltynyt kaikkeen koreaan ja arvokkaaseen - kuten vaikkapa itse prinsessaan - ei voinut olla silmäilemättä ihastuneesti mustia vaunuja ja niiden taidokkaita kullattuja lehtikuvioita. Hevosten valjaat olivat myös yhteensopivat niiden kanssa. " Taidokasta käsityötä, nämä vaununne," Mies sitten sanoikin, ja ojentautui avaamaan matkustamon oven Lilylle. " Teidän jälkeenne, arvon prinsessa." Piispa sanoi arvokkaasti, ja kumarsi samalla hivenen. Kumartuessaan Albinuksen nenään leyhähti kuninkaallisen neidon ihastuttava tuoksu, eikä hän voinut olla henkäisemättä ääneen. Sitten hän suuttui itselleen. Katumusharjoituksia! Sitä tämä tosiaan vaati!

[Aksutar]

Hymy naisen kasvoilla kävi kasvamaan, piispan kiittäessä mahdollisuudesta saattaa siniverinen linnalle. Mitä enemmän hän kiinnitti huomiota jälleen Albinukseen ja puhumiseen vanhemman miehen kanssa, sitä paremmalta Lilystä alkoi tuntua. Aivan, kuin äskeistä teloitusta ei olisi ollutkaan. Se tavallaan lähti liukenemaan mielestä, prinsessan koittaessa vältellä aihetta ja olla katsomatta edes tapahtumapaikan suuntaan. Kyllä se tästä... ei se niin kamalaa ollut.
Vaunujen saapuessa kävi piispa ihastelemaan tuota selvästikin siniverisille kuuluvaa kulkuneuvoa, eikä Lily voinut kiistää piispan toteamusta.
"Siinä olette oikeassa... Isäni halusi varmistaa, että kuljen arvolleni sopivasti... Olisi väärin olla käyttämättä näin hienoja vaunuja, eikö?" Lily hymähti, kävellessään lähemmäksi vaunuja. Herrasmiehenä piispa kävi avaamaan vaunujen oven ja antoi siniverisen astua ensin sisään. Tähän eleeseen Lily nyökkäsi kiitokseksi, ennen kuin astui lähemmäksi ja nousi vaunuun.

Se pieni henkäisy, joka piispan suusta karkasi, ei myöskään jäänyt huomioimatta. Lily saattoi joskus olla hieman ulkona asioista, joista ei tiennyt, mutta ei hän kuitenkaan tyhmä ollut. Hän oli nähnyt lyhyen elämänsä aikana jo katseen jos toisenkin ja osasi kyllä sanoa, mitä saattoikaan katsojalla olla mielessä, kun häntä tuijotti. Välillä itse piispalla tuntui olevan se sama katse, mitä nuoret miehet jakoivat siniveristä tuijottaessaan. Ehkä hyvä vain, ettei velho ollut paikalla, tummanpuhuva kaljupää kun osasi olla toisinaan turhankin omistushaluinen...
Sanaakaan sanomatta Lily kuitenkin istui alas ja kun piispakin oli kyytiin tullut, lähtivät vaunut liikkeelle rauhallisesti, arvokkaasti.

[Lörri]

Albinus oli istuutunut vastapäätä Lilyä. Kuninkaalliset, korkeasti kouluetut vaunuhevoset vetivät vaunuja täydellisen pehmeästi, kyydistä ei voinut olla nauttimatta. Ei, vaikka olisi sillä hetkellä ollut erittäin raivostunut omalle itselleenkin. Albinus tosin olisi saattanut nauttia vielä enemmän jostain oikein rytisevästä menosta, joka saisi lihan mustelmille ja kolottamaan useaksi päiväksi. Sellainen helpottaisi huomattavasti sitä työtä, joka hänen täytyisi katumuskammiossaan suorittaa. Harald Scarlingtonin tytär! Taivaan tähden! Piispa ei pystynyt edes ajattelemaan sitä, millainen häväistys ja skandaali, ja ennen kaikkea; synti, se olisi. Pää meni kertakaikkiaan lukkoon, kieltäytyi ottamasta sellaista mahdollisuutta huomioon.
Albinus rauhoittui vielä hetkisen ja kohotti sitten tuimailmeiset kasvonsa prinsessan puoleen. " Olisiko mahdollista, teidän korkeutenne, että tohtisin esittää melkoisen henkilökohtaisen kysymyksen?" Piispan ääni oli rauhallisen vakaa, eikä äskeistä hämmennystä saattanut enää millään muotoa nähdä miehen olemuksesta. Se oli isällisen tyyni jälleen.

[Aksutar]

Siniverisen intensiivinen katse seuraili piispan liikkeitä, vanhemman miehen käydessä istumaan vastapäätä Lilyä. Joskin, vaunujen lähtiessä tasaisesti liikkeelle, kääntyi tuo vaitonaiseksi muuttunut katse tuijottamaan ulos ikkunasta, kadulle, ohikulkevien kansalaisten katseita seuraamaan. Yleensä kun kuninkaalliset vaunut ohitse kulkivat, herätti se mielenkiintoa ja toisinaan jopa kysymyksiä kansan keskuudessa. Hassua sinällään. Toisaalta, eivätpä kuninkaalliset nykyään kovin usein liikkuneet kaduilla. Haraldin aikana sitäkin enemmän, edesmennyt kuningas kun ei pitänyt linnalla piilottelusta. Mutta juuri nyt Henryn oli turha edes harkita linnalta poistumista useammankin tahon mielestä ja Lily ei nähnyt syytä lähteä seikkailemaan turhanpäiväisesti. Häntä tarvittiin yllättäen hovissa, nyt kun veljensä oli huonommassa kunnossa. Lisäksi Lilyn aikataulut olivat muuttuneet kiireisiksi, ei hän ehättänyt aina huviretkelle lähteä. Tärkeintä kuitenkin oli, että edes yksi Scarlington osallistuisi kirkonmenoihin ja Lily teki sen enemmän kuin mielellään. Olihan hänen paras ystävänsäkin papitar, uskonto oli siis lähes aina ollut läsnä nuoren naisen elämässä.

Katse kääntyi takaisin Albinukseen tuon käydessä kysymään, saisiko kysyä prinsessalta henkilökohtaisen kysymyksen. Pienet kuumat väreet kävivät kulkemaan läpi kehon, nuoren mielen käydessä läpi kaikki mahdolliset, henkilökohtaiset kysymykset, mitä vanhamies saattaisi haluta tietää ja halusiko Lily edes vastata moisiin?
Tietenkin saatte Lily kävi vastaamaan kuitenkin sen pahemmin kiertelemättä, vaikka mielessään yhä pohti, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Jos piispa sattuikin kysymään jotain erittäin kiusallista, saattaisi siihen vastaaminen olla vaikeampaa ja siten myös herättäisi kenties enemmän kysymyksiä Albinuksen mielessä
Kysykää pois

[Lörri]

Piispa nyökkäsi prinsessalle. " Isästänne, arvon prinsessa." Hän sanoi ja jäi hetkeksi tarkkailemaan Lilyn reaktiota. " Kovin mielelläni muistelisin hänen hahmoaan. Kirkon ja valtionmiesten kanssa toki monesti hänestä keskustelemme, mutta kuten varmasti ymmärrätte, puheet käsittelevät pääosin virallista ja julkista puolta. Tahtoisin tietää, millaisena te hänet muistatte, ihan vain hänen tyttärenään?"
Albinus tarkoitti mitä sanoi, mutta oli hänen ajatuksissaan myös selkärankaan juurtunut sielunpaimenen rooli. Hän halusi tavallaan myöskin tuoda edesmeneen kuninkaan näihin vaunuihin ja tähän tilanteeseen, osoittaakseen itseään syyttävästi sormella hirmuisista ajatuksistaan. Albinus kääntyi katsomaan selkänsä taakse, istuimen yläpuolelle, varmistaakseen, että luukku ajurin puolelle oli visusti kiinni. Hyvä, se oli. Prinsessa voisi puhua rauhassa.
Komeat ristit, pyhäinjäännökset ja riipukset piispan kaulalla kilahtivat, kun vaunut ajoivat -melko pehmeästi kuitenkin- johonkin töyssyyn, ja hän tarttui ryhmyisellä kädellään kultaiseen krusifiksiinsa kiinni. Tuo tunne, joka ristin pitelystä tuli, oli aina ollut hänelle autuas ja nauttinnollinen, rauhaa suova, ja siitä olikin kehittynyt tapa; maneeri; jota hän toisti sen kummemmin ajattelematta.

[Aksutar]

Yksikään kauhukuva ei toteutunut, Piispan käydessä kyselemään niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin edesmennyt kuningas. Tietenkin isästä puhuminen tuntui pahalta, kuninkaan kuolemasta kun oli niin lyhyt aika. Mutta... Ehkä oli hyvä muistella lämmöllä edesmennyttä, eikä vain rypeä itsesäälin ja masennuksen pohjalla? Ja kuka olisikaan paras kertomaan millainen persoonsa edesmennyt kuningas oli, kuin hänen rakas tyttärensä? Varmasti Haraldin muut läheiset tunsivat miehen eritavalla, mitä Lily, mutta prinsessa oli varma siitä, että hänen seurassaan edesmennyt kuningas oli rehellisimmillään.
"Hän..." Lily aloitti varoittavasti, selvästi miettien mitä sitä uskaltaisi sanoa. Ei Lilyllä oikeastaan mitään salailtavaa ollut isänsä suhteen, mutta prinsessa halusi varoa sanojaan, jottei kävisi vahingossakaan kyynelehtimään. Aihehan oli yhä arka hänelle, joten isästä puhuminen saattoi aiheuttaa epätoivottuja reaktioita.

".. Oli lempeä. Piti kiinni periaatteistaan, mutta osasi myös ottaa vastaan eriävät mielipiteet, vaikkei aina niitä hyväksynytkään. Lienee kai sanomattakin selvää, että hän oli isällinen, joskus jopa niille, jotka eivät hänen kanssaan samaa verta olleetkaan. Hän todella välitti kuningaskunnastaan ja sen asukkaista..." Lily kertoi antaen katseensa lipua puheidensa lomasta takaisin ikkunan suuntaan "Mutta oli hänellä myös se jämäkkä puolensa... Haltioista oli lähes turha keskustella hänen kanssaan. Tästä johtuen isä ja veljeni ottivat usein yhteen... Henry kun olisi ollut valmis sopimaan rauhan kahden kansan välille, isäni taas ei... Loppujen lopuksi isä oli oikeassa haltioiden suhteen ja Henrykin sen ymmärsi. Mutta minkä hinnan saimmekaan maksaa siitä.. Kaikki tämä..." Hitaasti oli sanojen myötä alkanut kauniinvihreät silmät vettyä, Lilyn selvästi vältellessä katsekontaktia piispan kanssa.
"A-anteeksi" Lily lopulta kävi nyyhkäisemään pienesti, pyyhkiessään sirosti sormillaan poskelle vierähtäneitä kyyneleitä "Isä ei... ei olisi halunnut koskaan nähdä minun itkevän" Sanojen jälkeen ei Lily enää voinut hillitä kyynelehtimistään, vaan joutui hienostuneesti peittämään kädellään kasvojaan pienesti.


// JA NÄIN MOLEMMAT SCARLINGTONIN MUKULAT ITKEVÄT SAMAAN AIKAAN ERI PELEISSÄ. GREAT JOB LET'S CRY MORE YES //