Albinus
Oli yksi niistä päivistä, kuin ylhäinen piispa pisti muut, tärkeämmät työnsä sivuun, ja jalkautui itse perus ruohonjuuri työn pariin. Tai oikeammin nuori veljenpoika oli jäänyt lähettelemään kirjeitä ja hoitamaan pari vaivatonta vierailua itse piispan puolesta. Albinuksesta oli miellyttävää, että juniori jo pystyi moisiin toimenpiteisiin itsenäisesti.
Piispasta oli aina ollut tärkeää, ja myöskin hänen sedästään, jolta hän oli sen oppinut, että itse tunkion kukkokin muistaisi välillä palata aivan perustyöhön ja laumansa pariin, heidän jokapäiväisen elämänsä ongelmiin. Se oli tärkeää, jotta oikea ote työhön pysyisi.
Albinus tallusteli valoisan kirkkosalin poikki kohti rippikoppia, kantaen nahkakantista raamattua kädessään. Yllään Albinuksella oli oranssihtava, kultapunottu korea kaapu, ja piispan hiippa päässä. Tuo hiippa oli ainoa, joka hänen juhlavasta ammattiasustaan oli jäänyt jäljelle tuon saastaisen raakalaisen hyökättyään heidän kimppuunsa metsikössä. Ennenkuulumatonta! Viedä nyt pyhältä isältä tämän vaatteet! Ja voi mikä häpeä! Oli siinä ollut ihmisillä katseita ja ilmeitä, kun ryvettynyt ja kylmetteynyt piispa, jolla takapuolen nahka vilkkui repaileisen aluspuvun lomasta, laukkasi täyttä kiitoa halki kaupungin. No, oli varma asia, että tämä ei jäisi tähän!
Päätään puistellen Albinus siirsi verhon syrjään rippikopin edestä ja astui sisään. Hän istahti mukavasti kopissa odottavalle pehmustetulle tuolille ja aukaisi raamatun polvilleen. Kirkon ulkopuolella oli ollut väkeä pikkuhiljaa lähestymässä. Jokunen sieltä olisi tulossa ripittäytymään tai rukoilemaan, sen piispa osasi sanoa harjaantunutta ammattimiehen silmää käyttäin. Nyt hän vain odottaisi tovin. Se tovi oli aivan loistava käyttää raamatun tutkiskeluun.