Kirjoittaja Lörri » 13 Joulu 2013, 23:36
Akbinus teki jotain, joka oli hänelle hyvin harvinaista, eikä se siksi oikein onnistunutkaan. Hän venytti naamalleen hitaasti hymyn, jolla oli kuitenkin koominen, pellennaamarimainen vaikutus hänen kasvoillaan. Piispa hymyili Dominikille, ja tämän innokkuudelle. Totta tosiaan, poika oli erinomainen yksilö! Albinus saattoi olla oikein tyytyväinen tähän. Ellei törkeää vandalismia kuolleiden vuoteella kovin painokkaasti muisteltaisi...poika saisi hyvittää sen kyllä vielä, ja taisipa hyvittää aivan mielellään. " Maltahan tovi nuori mies! Maltti on valttia. Kaikki kyllä selviää sinulle. Kerron sinulle hieman tarkemmin, mistä on kyse, kunhan vain pääsemme sisätiloihin." Albinus kiirehti hieman hopeatossujensa askeleita, ja suuntasi ne kohti oman asuntonsa ovea.
" Teidän kanssanne, herrat Aellus ja Henrus, me olemmekin valmiita." Ilmoitti piispa ykskantaan, kun mainitut jumalanmiehet yhä kulkivat hänen kintereillään. Muistuttavat oikeastaan koiria, jotka nöyrinä vain odottavat isäntänsä seuraavaa käskyä, Albinus mietti. Pitäisiköhän niille heittää luu? Tai kaksi, jottei tule taistelua?
"Voitte hakea saatekirjeenne kirkonpalvelijalta. Ne ovat hänen huomassaan. Toivotan teille Herran siunausta ja turvallista kotimatkaa. Tapaamme, kun Jumalan työ jälleen niin vaatii." Albinuksen ääni oli vakaa ja väritön. Sanomisensa sanottuaan hän käänsi jäykästi selkänsä miehille, ja katosi hienoista polkua pitkin jyhkeän kivikirkon kulman taakse, pois heidän näkyvistään. Piispa käänsi huomionsa takaisin nuoreen Fritziin.
" No niin, käydään huoneistooni mukavalle sijalle. Sitten keskustelemme hieman asioista."
Albinuksen askelten tavoittaessa sisäänkäynnin kiveyksen, raskastekoiset tammiovet aukesivat kuin itsestään, ja hän jatkoi suoraa sisälle. Oven pielessä kykki hoikka, tummanharmaaseen pukuun pukeutunut kaitakasvoinen mies, joka kumarsi kummallekin tulijalle, ja näytti Dominikille kädellään kohteliaan eleen, joka kehoitti astumaan sisään.
Albinus seisahtui eteishallissa takaseinällä näkyvän suuren ristiinnaulitun veistoksen edessä. Hän kumarsi, ja hiljaa mutisten luki herralle rukouksen samalla kun teki ristinmerkin rintansa yli. Piispa oletti ilman muuta, että hänen nuori vieraansa käyttäytyisi samalla tavalla. Tottakai. Muu vaihtoehto ei tullut edes Albinuksen mieleen.
Vasta, kun piispa oli suorittanut tämän rituaalin, asteli ovella vastassa ollut mies hänen ja Dominikin luo, ottaakseen vastaan heidän päällysvaatteensa. Albinus luovutti palvelijalle kauniisti kirjaillun, hopeanhohtoisen viittansa, jota piti virkakaapunsa yllä ulkoilmassa tälläiseen viileään vuoden aikaan. Sitten hän asteli suoraa työhuoneeseensa, olettaen Dominikin vain ymmärtävän seurata hänen jäljessään.
Jo ennen, kuin Albinus ennätti istutuua kookkaaseen tammipuiseen tuoliinsa työpöytänsä takana, saati sitten kehoittaa nuorta Fritziä tekemään samoin pöydän edustalla, hänen sisäkkönsä purjehti herttaisesti hymyillen huoneeseen höyryävän ja tu ksuvan tarjottimen kera. Palvelija asetteli työpöydän reunalle sulavasti lasit ja muut tarvittavat astiat, punaviinipullon
-parasta laatua-, höyryävän kuumaa ja sakeaa teetä, hunajaa, kauraleipää jonka päällä oli lähes leivän paksuudelta voita, toffee karamelleja, makkarakulhon ja eksoottisia hedelmiä. Sitten hän häipyi yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin; kuin keveä tuulen henkäys.
" Ole hyvä, ja käy istumaan. Pöydän antimet ovat vapaasti nautittavissa." Kehoitti Albinus lopulta jäykästi, istuutuen itse. Piispa ei kuitenkaan alkanut heti nauttia ruoasta, vaan tutkiskeli laatikoitaan kyhmyisillä käsillään ja tuima ilme kasvoillaan. Selvästi sillä meiningillä, että etsi jotain tärkeää. Ja kyllä hän etsikin; Albinus aikoi näyttää Dominikille kunikaan kirjeen, jossa tämä myönsi hänelle luvan aloittaa alustavat toimenpiteet "puhdistuksessa."
Yllätäin huoneen perältä kuului ilmiantavaksi tarkoitettu rykäisy. Albinus nuorempi katseli setäänsä ja tämän vierasta, esittäytyen kohteliaasti vieraalle. " Albinus Hillgore IV." Hänen sylisään oli kasa talouteen liittyviä arkistopapereita, joita hän oli ollut tutkimassa niin keksittyneesti, ettei ollut huomannut tulijoita ennenkö vasta nyt. Hän oli ollut kontallaan lattialla, ja se oli syy, mikseivät toiset olleet nähneet häntä aiemmin. Mutta se oli asia, jonka hän toivoikin jäävän huomaamatta, sillä nuorukainen tiesi piispan suhtautuvan äkäisesti moiseen poikamaiseen käytökseen. Ei piispaksi pyrkivän tullut kontata pitkin lattioita, tai tehdä muutakaan hölmöä missään tilanteessa! Arvokkuus oli oltava selkärangassa, sanoi setä.
Junior koetti järjestää paperipinoa sylisään jotenkin niin, että saisi vapautettua toisen kätensä kättelemistä varten. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, vaan kävi aikalaiseksi räpeltämiseksi, ennenkö hän sitten tuhahti; lähes naurahti; itselleen, viskasi pinkan setänsä pöydänkulmalle ja astahti käsi ojossa vierasta kohti. " Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut missään nimessä salata läsnäoloani." Hän sanoi lempeällä äänellään ja katseli tumaa miestä suoraa silmiin.