Kääntykää uskoon//Lumppari

Haltioilla on erikseen omenatarha, tosin ei täällä pelkkiä omenoita kasvateta, myös sitruunoita, päärynöitä, appelsiineja ja muita puussa kasvavia hedelmiä. suuri alue on aidattu kolme metriä korkealla puska-aidalla joka on siistitty. Ruoho on pitkää ja vihreää, puiden lomitse kulkee pieniä hiekka polkuja ja polun varsilla on penkkejä, joille voit jäädä ihailemaan tarhan kauniita maisemia.

Valvoja: Crimson

Kääntykää uskoon//Lumppari

ViestiKirjoittaja Nya » 21 Maalis 2012, 17:52

Rave

Pikku poika kirmasi pitkin haltiakylää kohti omena tarhaa. "Isä! Isä ala tulla! Minä tahdon nähdä onko omenoita!" Antoine huusi ja yritti juosta lujempaa kaatumatta. Rave huokaisi ja lähti rivakkaampan kävelyyn. "Kuules nyt! Äitisi ei tykkää tuosta että juokset tuolla tavalla! Varokkin kaatumasta ja likaamasta vaatteitasi!" Rave huusi pikku pojan perään. Antoine leikki lintua levittämällä kätensä leveästi ja yritti viheltää kuin lintu. Rave pudisteli hymyillen päättää. Voi tuota poikaa... Hän mietti ja kuuli kuinka jokin tömähti. Antoine makasi maassa lumivellin päällä näyttäen hämmentyneeltä. "Anton! Mitä minä juuri sanoin?" Rave huokaisi ja tuli poikansa luo, nostaen tämä ylös vellistä ja katsoen tämän paitaa, joka oli aivan märkä. Eve ei tule pitämään tästä... Rave mietiskeli ja hieroi hieman otsaansa. Antoine katsoi isäänsä ja nyyhki. "Anteeksi..." Hän nyyhkytti. Antoinen oli ikäisekseen todella kehittynyt. Poika oli hieman pitempi mitä tavallisesti ja osasi puhua hyvin selkeästi.
Rave riisui pojan paidan tämän päältä ja riisui oman liivinsä. Hän puki sen poikansa päälle huokaisten. "Oletpa sinä mikäkin sottapytty... Älähän ala itkemään, tai äidiltä tulee huudot. En kerro tästä että kaaduit, laitan sen omaksi syykseni." Rave sanoi ja Anton tuijotti kyyneleet silmissään isäänsä. "Isäähh!!" Tämä lopulta purskahti itkuun ja halai omaa isäänsä. rave hymyili ja otti poikansa ollilleen. "No niin pikku mies. Alahan kuivua." Mies naurahti ja poika matki perässä. Rave oli luvannut Evelle tuovansa Antoinen ruoka aikaan takaisin. Siihen mennessä hän olisi lapsen vahtina. Tosin Rave käveli omena tarhaan tuijottaen puita. Antoinen tuijotti myös samalla. "Ompas täällä hiljaista... Ei näy ketään..." Rave puuskutti ja haukotteli hieman. "Isiihh!! Laske alas!" Antoine ruinasi ja Rave laski tämän alas. Antoine lähti juoksemaan ja Rave vain katsoi perästä hymyillen.
Äkkiä Antoine törmäsi johonkin, se ei ollut puu. Pojan onneksi. "Anton!" Rave huudahti ja lähti pojan perään. Mies ei löytänyt ihan heti poikaansa.

//Tein nyt tuollaisen, mutta toivottavasti kelpaa.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 21 Maalis 2012, 20:25

Omenatarhan hiljaisuus ja rauha tuntuivat kerta toisensa jälkeen tuudittavan platina-hiuksisen miehen huolet ja epäilykset unholaan, oli mielessä millaisia huolia tahansa. Joka puolella hän näki Äiti Maan aikuset lapset, joita puiksikin kutsuttiin, kasvattamassa omia lapsiaan oksiensa suojissa, kuten haltiatkin kantoivat omia pienokaisiaan. Jokainen hedelmä, jokainen nuppu, jokainen oksa oli täynnä arvokasta elämää. Talvellakin, kun monet näkivät puut lehdettöminä tai karuina, Calanon näki niissä nukkuvat veljet ja sisaret. Hänen silmissään ne vain lepäsivät, keräsivät voimiaan uutta lapsikatrasta varten, joka sitten antaisi osansa elämän kiertokulussa ja auttaisi luomaan uutta elämää. Omenat jotka korjattiin pois sadonkorjuun aikaan ja syötiin, kävivät vain läpi uuden vaiheen, ruokkien hänen kansaansa, antaen voimaa ja muuttuen vain uudeksi elämäksi; haltia-lapsiksi. Ajatus sai hymyn valkeahiuksisen papin kasvoille ja tuo kumarsikin päänsä hiljaa, tervehtien näitä puita jotka loivat elämää, joka puolestaan mahdollisti uuden elämän pienten haltioiden muodossa; Nämä olivat heidän isovanhempiaan siinä missä heidät synnyttäneet haltiatkin olivat.
'Kaikki mihin kosket, niinkin yksinkertaiset asiat, muuttuvat Sinun kauttasi pieniksi ihmeiksi. Kiitos ja ylistys, Äiti Maa, joka kannat meitä ja pidät meidät elossa. Suojelet meitä puidesi syleilyllä, niin vihollisilta kuin sateeltakin.' Calanon rukoili mielessään, autuaan kiitollinen jokaisesta hengenvedosta; Ei omistaan, vaan jokaisesta joka tälläkin hetkellä vedettiin tämän kylän sisällä.

Hän seisoi hiljaa, kädet rennosti yhdessä vyötäisillään, silmät suljettuina ja hymy kasvoillaan. Verhoiltuna lumivalkeaan pitkään tunikaansa ja vaaleaan viittaan, platinaiset hiukset vapaina tuulessa, oli todellakin helppo olla huomaamatta pappia ollenkaan. Niin myös tuntui käyvän, kun yhtäkkiä jokin tömähti vasten Calanonia hänen takaansa. Kohottaen hieman kulmaansa pappi kääntyi ympäri, katsoen taakseen ja sitten alas maahan, nähden yhden noista pienistä, mittaamattoman arvokkaista elämistä joista oli juuri Äiti Maata kiittänyt. Pappi hymyili lämpimästi pojalle ja kääntyi kokonaan tätä kohti, kumartuen auttamaan pojan ylös mikäli tämä oli kaatunut.
"Anteeksi, lapsukaiseni, en kuullut tuloasi. Et kai loukannut itseäsi?" Calanon kysyi kallistaen hieman päätään, hymyillen aitoa, lämmintä ja rauhallista hymyään jonka olisi melkein voinut vannoa voiva sulattaa lumen hänen ympäriltään. Hymyä vain vahvisti papin lämmin, himmeää valoa huokuva taivaallinen aura.

//Kelpaa oikein kivasti ^^
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 22 Maalis 2012, 11:58

Antoine tuijotti edessään seisovaa miestä, joka avusti hänet ystävällisesti ylös. "E-en..." Hän hänkytti hieman ja tuijoti monttu auki. Rave tuli juosten perässä ja pysähtyi ja huolaisi helpotuksesta. "Olet kunnossa. Mitä minä olen sanonu tuosta ryntäämisestä?" Rave heilutti hynyillen sormeaan. Anton lähti juoksemaan kohti miestä. "Isä! Onko tuo mies sellainen taivaallinen olento, josta lt kertonut joskus?" Antoinen möläytti ja Rave näytti hieman nolostuvan. "Minist hän vaikuttaa melko tavalliselta haltialta. Menpäs nyt sanomaan kiitos." Rave hymyili ja käveli miestä kohti. "Kiiitoksiaah!" Antoine möläytti taas aivan täysia. Hän lähes kiljui koska oletti tosen kuulevan sen paremmin. Antoiea vaovasi oma lyhyytensä. Rave sulki poikansa sujnsa ja sulki syliinsä. "Anteeksi. Hän on vasta kaksi, eikä ymmärrä että sinulla on luultavasti hyvä kuulo." Rave pahoitteli ja nosti itsen pojan harteilleen ja naurahti. "Päivää, olen Raven. Rhine on sukunimi." Mies hymyili j antoi kätensä kätelläkseen toista. Antoine keinui hämen harteillaan hieman pahoinvoivan näköisenä. "Isi... Älä keinutaah..." Tämä valitti ja Rave päätti lopulta laskea lapsensa alas. Hän vetäisi henkeä ja vihelsi todella korkeasti ja pitkään. Haltioidn kylästä kuului hieman kiljumista ja näytti hieman nolota. Sieltä se sitten tuöee. Hopea tirkkinen möykki liikkui kovaa ja nopeasti. Hyvä kun se sai itsensä pysäytetyksi. Susi katsoi kolea pikkuista nappulaa, poika hyppäsi iloisesti ylös kun susi laski päätään.
"Tässä on Nii-chan." Rave esitteöi hymyillen toiselle miehelle. Hän nosti pojan sudenselkään ja antoi ohjeet. Susi katsoi sen sileän tien poika selällään. "Jes! Vihdoin rauhaa!" Rave mölöytti kuin olisi itsekkin nuorentunut sellaiset neljä vuotta. "Anteeksi tämä häslääminen. Saanko kysyä oletteko jokin hyvin arvobaltainen haltia tai sitten jokin muu?" Mies kysyi. Puoliverisenä Rave oli hyvin arka näiden asioiden suhteen. Hän ei tahtonut sekaantua täysiveristen haltioiden asioihin.

//Tulipas siitä tönkköä ;)
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 22 Maalis 2012, 16:27

Mies jatkoi hymyilemistään ja nyökkäsi myöntävästi kun poika kertoi olevansa kunnossa, pyyhkäisten kädellään hiuksiaan korvan taakse. Enempää pappi ei ehtinytkään tehdä tai sanoa kun pojan isä juoksi paikalle, toruen hieman lapsukaistaan. Calanon ei halunnut puuttua toisen sanoihin, sillä se olisi nakertanut isän arvovaltaa lapsen silmissä jos joku alkaisi sanomaan muuta. Sen sijaan vaaleahiuksinen pappi katseli noita kahta hymyillen lempeästi, rauhallisena ja hiljaa. Häntä ei haitannut lainkaan se että kaksikko puhui hänestä, päinvastoin, hän oli iloinen vain katsellessaan isän ja pojan välistä keskustelua ja sitä rakkautta ja lämpöä joka noiden välillä vallitsi. 'Pieniä ihmeitä, kaikki mihin koskette.' -pappi toisti mielessään jumalille. Hymy ei kadonnut mihinkään, vaan lämpeni entisestään kun Antoine asteli lähemmäs ja kiljui kiitoksensa, saaden papin naurahtamaan heleästi.
"Ole hyvä, poikaseni. Hyvä että olet kunnossa."
Sanojen jälkeen katse seurasi poikaa Ravenin luokse. Raven sanoille hän pudisti päätään hymyillen, kohottaen toisen kätensä kieltävästi.
"Ei ole tarvetta pahoitella, ystäväiseni. Kyllä maailmaan aina ääntä mahtuu. Miellyttävä tutustua, Raven. Calanon Sadron on omani." Pappi esittäytyi kohteliaasti ystävällisellä äänellä, kumartaen, sitten kätellen ja lopulta laskien kätensä jälleen yhteen vatsansa eteen, tunnustellen peukalollaan silkkistä rukousnauhaa kädessään, jonka päässä roikkui hopeinen lehti-koru.

Kylästä kuuluvat kiljahdukset vihellyksen jälkeen saivat papin kallistamaan hieman päätään, ajatellen oliko joku hädässä, mutta selitys juoksikin pian paikalle kun kookas susi ilmestyi omenatarhaan. Kun susi sitten esiteltiin, kumarsi pappi tuollekin aivan yhtä kohteliaasti kuin ihmisellekin. Sitten susi säntäsikin jälleen tiehensä poika mukanaan, isän suureksi helpotuksesi. Pieniä asioita tällaiset, mutta yhtä kaikki ne lämmittivät Eladrinin sielua.
"Ei ole mitään anteeksi annettavaa, vakuutan sen. Lapset ovat vilkkaita, mutta sehän heistä tekee lapsia."
Calanon vastasi pudistaen päätään, jatkaen:
"Vain yksinkertainen pappi ja parantaja, poikaseni. En sen tärkeämpi kuin kukaan muukaan tässä kokonaisuudessa jossa elämme."
Puhuessaan kokonaisuudesta hän levitti kätensä sivuilleen, viittoen kaikkea ympärillään; niin kylää kuin ympäröivää metsääkin.
"Mikä tuo sinut omenatarhaan tähän aikaan vuodesta? Pelkäänpä ettei täällä ole paljoa ennen kevättä."
Pappi tiedusteli Ravelta, laskien kädet jälleen yhteen eteensä. Calanonin ääni oli lempeä, luottamusta herättävä ja ystävällinen, eikä tuon lämmin hymy tuntunut katoavan missään vaiheessa.
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 23 Maalis 2012, 11:46

Rave kuunteli papin puheita nyökytellen kuin pieni poika, joka kuunteli isäänsä tämän opetukssia. Päivä oli kirkas ja raikas, se oli kevät sääksi täydellinen. Sitten kaikui kohtelias kysymys, johon Rave vastasi ystävällisesti: "Pienet ihmeet näkyvät haaleasti. Suuret ihmeet nopeasti. Antoine halusi tulla katsomaan omenoita, jos niitä olisi ollut. Selitin kyllä että tähän vuoden aikaan ei ole omenoita puissa. Mutta kuten sanoin. Pienet ihmeet näkyvät haaleasti" Rave hymyili ja osoitti yllään olevaa oksaa. Sen oksilla oli pieniä vihreitä silmuja. Puoliverinen haltia hymyili leveästi. "Noh. Mikä tuo sinut tänne?" Rave kysyi kohteliaasti. Mies toivoi juuri sillä hetkellä ettei Eve vihastuisi siitä, että hän oli laittanut oman poikansa tulemaan kotiin yksikseen. Rave katseli hiljalleen ylös päin, puiden oksiin. Niiden oksilla oli tosiaan pieniä vihreitä silmuja. Maassa tosin oli vielä lunta, vähän vain. Lämmintä ei ihan vielä ollut. Mies katsoi taas Calanoniin. Virnisti leveästi ja sipaisi mustia hiuksiaan. Häntä arvelutto toisen rotu. "Oletko... Olerko haltia vai?" Rave möläytti ja tukki sitten suunsa hieman kiireästi. Vakavailmeinen, mutta samaa aikaa rento ilme kasvoillaan Rave toljotti hieman harkitsevaisin katsein toisen ulkonäköä.

Mies tutkaili uteliaana toisen ulkonäköa. Papilata mies tosiaan näytti. "Heh. Olet ensimmäinen pappi, kenet saan tavata täällä Cryptissä. Olen kyllä tavannut heitä ulkopuolella Cryptistä. Se on kunnia minulle." Puoliverinen haltia naurahti hymyillen. Rave katseli vaisusti miestä. Taitaa olla myös ensimmäinen mies kenet taoaan täällä Cryptissä. Tai siis kenen kanssa puhun. Mies pohti ja virnisteli huomaamattaan. Nii. Tavan omainen tapa hänelle virnistellä kaikille ihan automaattisesti.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 23 Maalis 2012, 13:39

Ravenin puhuessa pienistä ihmeistä pappi ei voinut olla hymyilemättä leveämmin, nyökäten toisen sanoille hyväksyvästi. Eladrinin sisintä lämmitti nähdä että muutkin näkivät maailmaa hänen tavallaan, niin sanotusti enkelin silmin, kuten eräs oli joskus asiaa kommentoinut vuosikymmeniä sitten. Miehen katse kohosi kohti oksaa jota nuoi puolihaltia osoitti, nyökäten jälleen.
"Nämä tarhat ovat siunattuja hedelmällä ja elämällä, Äiti Maa on osoittanut rakkauta lapsilleen." -Calanon sanoi hartaaseen, pehmeään ääneen, kun Rave sitten tiedustelikin hänen läsnäolonsa syytä. Sulkien silmänsä mies hymyili lempeästi ja levitti kätensä, kääntyen hieman viitatakseen ympäröivään omenatarhaan.
"Minun silmissäni tämä on kaunein Äiti Maan temppeli, mitä kuvitella saattaa; Täynnä uinuvaa elämää valmistautumassa uuteen kevääseen, uusiin lapsiin joita kantaa oksillaan. Täällä kaikki elää, tunnen sen sisälläni, kuin lämpimän, hennon henkäyksen uinuvan lapsen suusta. Nämä puut, tämä maa, ovat sisaruksiani, lapsiani ja vanhempiani."

Calanon laski kätensä yhden matalalla oksalla kasvavan silmun alle, sulkien silmänsä, kuiskaten jotain keveän henkäyksen alta. Hitaasti kuura väistyi nupun ympäriltä, kuin antaen sille lisää tilaa kasvaa. Sitten kysymys hänen rodustaan sai papin kääntymään taas kohti Ravea. Hän odotti rauhassa kunnes nuorukainen oli puhunut, ilman kiirettä mihinkään.
"Kunnia on molemminpuolinen, nuori Raven. On kunnia tavata eloisa sielu, jolla on lämpöä jakaa läheisilleen. Mitä rotuuni tulee... Olen Arvandorin Haltia, Eladrin, kuten kansani meitä kutsuu. Täällä Cryptissä nimi ei ehkä ole niin tuttu, mutta poikasi osui oikeaan. Kuten sanotaan; Totuus tulee lasten suusta. Olen Äiti Maan Enkeli."
Calanon kertoi rodustaan hyvin rauhallisella ja nöyrällä sävyllä. Oli selvää ettei tuo nähnyt itseään mitenkään korkeampi-arvoisena kuin muut haltiat.
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 23 Maalis 2012, 16:16

"Jaa. Se selittää sinun oikein puhtaan ja kirkkaan aurasi." Rave hymyili. Lapsien suusta.. Mies ajatteli. "Noh, Crypt on oikein kaunis maa. Hyvinä ja pahoina hetkinä, se loistaa oikein kaunista ja mielekästä valoaan, jokaiseen sopukkaansa. Vaikkakin pimeä paikka on piilossa, se on siltä täynnä joitakin olentoja, joilla on valoa sisimmässään." Rave puuskahti ja lähti kävelemään hieman edemmäs kohti Calanonia. "Äiti maan enkeli. Vai niin. Puhdasverinen sellainen varmaan? Minä kun olen puoliverinen ja sellainen. Sellaisen kieltäminen on vain itsensä kieltämistä.Se olen oppinut jo kauan sitten." rave hymyili ja katseli sitten tarkemmin taas toista. "Hassua kuinka maailmalle tulee aivan erinäköisiä olentoja, mutta jotka pystyvät kuitenkin elämää sovussa..." mies mutisi ja mietti samalla sotaa, kun haltiat olivat niskan päällä, mutta kääpiöt olivat kääntyneet ihmisten puolelle. Kuinka maailma muuttuikaan.

"Kevät on sitä ihanaa aikaa, kun kukat lähtevät kasvamaan ja pienetkin ihmeet ilmenevät esille. Jokaisella on aikaa ihastella niitä. Aurinko paistaa sekä ilma on raikasta hengittää. Kaikkialla huokuu valo ja ilo. Jokaisella on kivaa ja mukavaa, se saa jokaisen hyvälle tuulelle. Kuninkaatkin tarvitsisivat sellaisen hetken luonnon kanssa. Ehkä he sitten voisivat ymmärtää toisiaan paremmin." Rave pohti. Hän siveli leukaansa, jossa ei hänen onnekseen ollut vielä partaa. sillä hän ei sellaista tahtonut kasvattaa. Luonto oli tosiaan ihmeellinen paikka. Vaikkei sitä ihan heti huomannut, koska se kasvoi niin huomaamattomasti. Kunnes kesällä koko lunto näytti mitä taiteellisen näyn kokonaan. Kuin kukka joka puhkeaisi täydelliseen kukkaan ja näyttäisi koko maailmalle kauneutensa. Hymylevisi miehen huulille, kun hän ajatteli tälläisia. "On se sitten ihanaa omistaa perhe, ei tule ainakaan tylsää. Onko sinulla perhettä Calanon?" Mies kysyi ihan kohteliaasti, mutta hän ei halunnut kuitenkaan mennä ihan henkilö kohtaisiin asioihin.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 23 Maalis 2012, 17:48

Eladrin kuunteli nuoren puolihaltian sanoja hymyillen, nyökkäilen hiljaa myöntävästi tuon puheille valosta ja kauneudesta. Oli helpottavaa nähdä että sodan aikanakin joillakin oli vielä sisimmässään silmää nähdä kaikki se valo ja kauneus joka kätkeytyi sodan tulista nousevan savun taakse. Kun Raven sitten puhui puhdasverisyydestä, nyökkäsi Calanon myöntävästi, katsoen toista pupillittomilla täysin sinisillä silmillään pitkien silmäripsien takaa, kädet palaten yhteen papin rinnalle.
"Minun aurani saattaa näkyä kirkkaana ja puhtaana, mutta se ei tarkoita että olisin poikkeava. Meillä kaikilla on tuo puhdas valo sydämissämme, kuka tahansa meistä voi jättää minun aurani varjoonsa. Täytyy vain osata nähdä missä se valo piilee." -enkeli totesi rauhalliseen sävyyn, ei niinkään saarnamaisesti kuin voisi olettaa, vaan lämpimällä äänellä joka ei tuputtanut hänen näkemystään Raven kurkusta alas. Nuorukaisen jatkaessa puhettaan Calanon nosti vasemman kätensä, laskien sen hellästi Raven pään päälle. Tuo kosketus oli hellä, lähes isällinen ja poikkeuksellisen lämmin, koleahkosta ilmasta huolimatta. Se oli miellyttävän lämmin, kuin hohkaten lämpöä aina hänen kädestään toisen sydämeen.
"Olen syntyperäinen Eladrin, kyllä, mutta sillä ei ole väliä virtaako sinun suonissasi puhdas veri vai sekoitus useampaa, eikä myöskään sillä onko minun vereni puhdas, taivaallinen tai maallinen." -eladrin lausui itsevarmasti, mutta lempeästi, laskien kätensä alemmas, pyrkien asettamaan sen vasten Raven rintaa tai ainakin osoittamaan tuon sydäntä.
"Vain sillä on väliä mitä meillä on sydämissämme. Se kertoo millaisia olemme, ei veri joka virtaa sen lävitse. Älä koskaan ajattele että puoliverisyys tekisi sinusta huonomman kuin kenestäkään muusta. Olet elävä, hengittävä todiste siitä että vihastaan huolimatta haltian ja ihmisen liitosta voi syntyä jotain hyvää ja kaunista." -papin sanat olivat vakaat eikä tuo näyttänyt epäilevän sanojensa totuudenmukaisuutta hetkeäkään, valaen helposti uskoa myös muihin.

Tuon sanottuaan Calanon siirsi kätensä takaisin omalle rinnalleen, kumartaen hieman, kuin pyytäen anteeksi luvatonta kosketustaan toiseen. Kevyt tuulenvire puhalsi läpi omenatarhan, saaden papin hiukset heilumaan mukanaan, kunnes tuo nosti kätensä pitääkseen ne aloillaan. Sitten Raven kysyi papilta oliko hänellä itsellään perhettä... Oli silmin nähtävää kuinka tuon hymy hyytyi, joskaan ei täysin kadonnut. Calanon katsoi hetken alas lumiseen maahan hiljaisena, sulkien silmänsä kuin rukoillen mielessään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän avasi silmänsä jälleen ja nosti katseensa kohti Ravenia, hymyillen samalla kun pudisti päätään.
"Vain Eladrin -sisareni ja veljeni Arvandorissa, toisella olemassa-olon tasolla. 'Taivaassa' jos niin haluaa asian nähdä. Minulle ei ole suotu perheen kaltaista siunausta." -pappi vastasi hymyillen ehkä hieman haikeasti.
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 24 Maalis 2012, 14:42

"Niin, mutta kenelle vain voi joskus sattua se ihana onni, kun rakastuu ja perustaa perheeni. Minä en itse muista lapsuudesti sitten valon häivähdystäkään, jostain ihanasta syystä, mutta olen kuitenkin onnellin Sillä minulle suotiin perhe, rakastava puoliso ja riehakka sekä eloisa lapsi. Josta on tosin välillä aika harmia..." Rave naureskeli, hän ei pistänyt pahakseen jos toinen koski häneen. Mies laski kätensä toisen käden päälle ja puristi sitä oikein hellästi. "Sinulla on perhe joka rakastaa sinua, tukee sinua tarvittaessasi, minulla ei sellaista ole, koska en tiedä onko minulle enää ketään elossa. Elin yksin, varasti, kepposteli ja tein kaikkea etta saisin elää. Nyt sain työn, vaimon, lapsen ja uuden elämän." Puoliverinen hymyili kuin pääst'en syntinsä ja vuodattaakseen kaikki mahdolliset mokansa Calanonille. Olihan toinen pappi ja heille saisi hyvinkin vuodatella kaikenlaista. Hän oli iloinen tavatessaan tälläisen hienon miehen, jolle voisi puhua elämn hyvistä sekä pahoista asioista.

"Kiitoksia kun jaksoitte kuunnella minua. Äiti maa on varmasti ylpeä meistä kaikista, kun osaamme päättää oikein sekä tehdä mitä sydämemme sanoo. Jokainen pieni ihme näkyy äiti maalle ja saa hänet kukoistamaan kauniisti, kaikella mahtavuudellaan sekä kauneudellaan. Luonto vastaan kun ei voi taistella, mutta sitä hyödyntää." Rave selosti, kuin olisi itse jokin pappi. Mutta hänestä oli kivaa puhua tälläisiä asioita. Jokainen sana, jokainen askel, jokainen päätös kasvatti häntä ja teki hänestä viisamman.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 24 Maalis 2012, 17:01

Pappi kuunteli hymyillen pojan tunnustuksia, nyökkäillen ymmärtävästi, muttei vaikuttanut tuomitsevan tapaa jolla toinen oli nuoruuttaan elänyt. Jos papista jokin tunne välittyi, se oli ymmärrys ja anteeksiantamus.
"Vaimo ja lapset ovat siunaus, joiden kaltaista ei ole toista. Toivon että muistat sen aina." -pappi lausui ystävälliseen sävyyn, nyökäten keveästi. Toisen kiittäessä kuuntelusta ja puhuessa Äiti Maasta Calanon sulki silmänsä hetkeksi, kuunnellen Ravenin puheita hymyillen. Tuo nuorukainen puhui kuin pappi itsekin, eikä eladrinilla ollut mitään lisättävää toisen sanoihin.
"Paremmin en olisi voinut sitä sanoa itsekään. Luonto on ollut täällä kauan ennen kuin ensimmäiset haltiat ja tulee olemaan vielä pitkään sen jälkeen kun haltioiden aika päättyy ja viimeiset elävät olennot siirtyvät ajasta iäisyyteen. Mitä kuunteluun tulee, ei tarvitse kiittää, ystävä hyvä. Kuuntelen mielelläni."

Hymyillen Calanon laski kätensä, ripustaen silkkisen rukousnauhansa vyölleen. Jälleen uusi tuulenpuuska puhalsi pohjoisesta, yli omenatarhan ja haltiakylän, saaden hänet hymyilemään tyytyväisenä. Jumalten kuiskaus, joka lämmitti hänen sisintään.
"Mutta entäpä sinä, ystäväiseni? Olet isä ja aviomies, mutta mikä sinun roolisi on tässä yhteisössä?" -eladrin kysyi kallistaen päätään, kädet siirtyen yhteen selkänsä taakse.

//Launtai-Lumski on hitaalla, ei kulje <.<
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 25 Maalis 2012, 10:30

Mies hymyili onnellisen näköisesti. Sulkien myös silmänsä hetkeksi. Taivas, vesi ja maa. Jokainen omalla tavallaan kaunista katsottavaa. Mies henkäisi tyytyväisenä. "Minunko roolini tässä yhteisössä?" Rave kysyi, hänen hymynsä hyytyi ja hän kiepsahti ympäri. "Jos te olette tässä yhteiskunnossa pappi, parantaja ja äiti maan lämmin lähettiläs sekä jumalien uskollinen alamainen..." Mies pohti. "Jaa-a. Enpä tiedä. Ammatini on renki ja sillä elätän perhettäni. Olen puolueeton, koska oikeastaan pelkään täysiverisiä. Sillä minä olen juuri se mitä he eivät halua nähdä. Kahden vihollisen lapsi. Nuorena minut hakkattiin jos jallani astua kyliin. Vihaiset katseet, haukkumiset. Ne kaikki olen saanut kestää, ennen kuin minulle annettiiin onnellisuutta, rakkautta ja iloa." Puoliverinen hymyili taas. Häntä helpotti sanoa se ääneen. Rave huokaisi, hän katseli omena puita kirkain silmin. Laittoi kätensä päänsä taakse ja virnisti. "Me olemme vain osa tätä koko maailmaa. Pieni piste pelkällä tyhjällä paperilla. Kukaan ei tiedä miksi olemme täällä, kuinka tulimme tänne, saatika siiten mikä on roolimme kok tässä isossa maailmassa. Sodat ovat nielleet hyviä olentoja, saastuttaneet hyviä sydämmiä, jotka sitten lopulta sortuvat tappamaan. Kaikki tuo. Olisiko se tässä yhteis kunnassa muka meidän roolimme, tässä maailmassa? Murhaajia, tappajia, sotivia sotilaita. Ei. Se ei ole sitä Meidä roolimme on ruokkia maata, rakastaa jokaista hetkeä jonka saamme elää. Siten voi tosiaan saavutta tämän ian kaikkisen elämän sielulleen." Rave mutisi lauseita. Ne vain tulivat ulos, vaikka mies ei ihan ehtinyt harkita mitä oikein puhui. Hän vain virnisti iloisesti ja sädeti kuin viimeistä päivää.

// Eipä haittaa :)
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 25 Maalis 2012, 17:00

Ravenin kiepsahtaessa ympäri eladrin asteli lähemmäs tuota, pysähtyen nuoren puoliverisen vierelle, katsellen samaan suuntaan kuin tuokin. Toisen sanoja kuunneltiin rauhallisesti hymyillen. Poika parka oli joutunut epäilemättä kokemaan paljon vääryyttä verensä takia, sen Calanon ymmärsi varsin hyvin. Oli luonnollista pelätä kaikkea erilaista ja pelko kääntyi usein vihaksi. Ravenin kertoessa ammattinsa ja puolensa enkeli jatkoi hymyilyään, eikä vaikuttanut tuomitsevan toista mitenkään.
"Ei ole olemassa turhia ammatteja. Pienetkin askareet ovat osa tätä kokonaisuutta, joka ei olisi sama ilman niitä."
Calanon ei voinut olla tuntematta sääliä toista kohtaan, verensä takia vainottua nuorukaista jolla ei itse ollut mitään sanavaltaa siihen mikä oli. Silti enkelillä tuntui olevan aina jotain sopivaa sanottavaa valmiina.
"Olet kärsinyt paljon vääryyttä veresi takia, veljeni. Mutta se kaikki on muovannut sinusta sen nuoren miehen joka olet nyt, ja niitä ilman et olisi ehkä koskaan kasvanut mieheksi johon vaimosi rakastui. Jumalilla on suunnitelmansa meitä kaikkia varten, meidän täytyy vain uskoa heihin vaikka heidän suunnitelmansa vaikuttaisivatkin julmilta ja epäoikeudenmukaisilta."
Ja usein jumalia julmempaa ei ollutkaan, sen eladrin oli oppinut kovan käden kautta. Mutta oli vain jaksettava uskoa, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ei ainakaan Calanonin mielessä.
Lumppari
 

ViestiKirjoittaja Nya » 26 Maalis 2012, 09:52

Heh. Rave naureskeli mielessään. "Niinpä. Mutt kohtaloaankin voi aina muuttaa. Mutt minä olenkin onnellinen näin. Kiitos elämäni." Rave hymyili ja kääntyi sitten Calanoniin. "Se että osaa arvostaa luontoa." Rave hymyili. Silloin kaukaa kuului ääniä, jotka mies havaitsi. Musta hieman tavallista sutta isompi juoksi kohti puoliveristä . "Isäääh!" Antoine huusi. "Äiti käski palata kotiin!" poika huusi j pysäytti sutensa Raven eteen. "Noh. Kaipa minun täytyy mennä. Näkemiin Calanon." Rave hymyili ja lähti kävelemään susi vierellään pois päin papista. "Näkemiin Calanon!" Rave huikkasi heilauttaen taakseen kättään. Antoinekin heilautti kätään huutaen: "Heippa setä!" Tämä huikkasi ja näytti siltä että poika haastoi isänsä kilpailuun. Kun mies ja susi lähtivät juoksemaan todella nopaeasti. Kadoten sitten haltioiden kylän kujalle.

//Kiitos tästä ropesta, vaikkakin tämä oli aika lyht. Ellet sitten pahastu että siitä tuli niin lyhyt :)
Nya
 

ViestiKirjoittaja Lumppari » 27 Maalis 2012, 17:37

//Jo vain, kiitos itsellesi ^_^

Calanon jatkoi nyökkäilyään toisen puhuessa, hänen tarvitsematta lisätä mitään. Pappi huomasi kyllä miten tämä nuorukainen ymmärsi asioita tavalla joita moni paljon vanhempi haltia ei kyennyt ymmärtämään. Se oli sitä elämän jatkumista ja sai hetkellisesti papin tuntemaan itsensä iäkkääksi, vaikkei sitä oman kansansa mittapuulla ollut. Noiden keskustelun kuitenkin keskeytti paikalle juokseva musta susi, selässään tuttu pieni poika. Hän nyökkäsi pojalle ja sudelle erikseen, vilkaisten sitten Raven suuntaan.
"Tottakai, näkemiin Raven. Olkoon päiväsi täynnä kevyttä naurua ja lämpimiä tuulia." -pappi lausui rauhalliseen, runolliseen sävyyn kuten hänen omillaan oli tapana hyvästellä. Myös Antoine sai hyvästelevän vilkutuksen hymyilevältä papilta, joka jäi katsomaan kun kaksikko katosin kylän kujille.
"Suojelkaa tätä perhettä ja kaikki heidän kaltaisiaan, sillä teidän armostanne on heidät luotu ja teidän armonne heitä suojaa."
Calanon lausui hiljaa kohti taivaita, kääntyen taas kohti omenatarhan lukuisia puita, sulkien silmänsä.

//Ohi on, ma luulen, ellei joku muu halua tunkea paikalle ^^
Lumppari
 


Paluu Omenatarha

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron