Aberec
Päivä oli ihastuttavan lämmin, ja Aber oli päättänyt poiketa omenaarhaan. Hän poimi vaivihkaa lähimmästä puusta pari, mutta varmisti ensin ettei kukaan nähnyt.
"Tästä vaikka tämä, ja miksei vaikka tuokin", hän totesi hiljaa itsekseen ja poimi omenoita satunnaisesti täysistä puista. Kuka muka huomaa? Ja ketä muka haittaa? Vastatkoon itse omista puistaan - hänellä oli nälkä!
Aurinko helotti taivaalta isona, kirkkaana kehänä, eikä omenatarhassa näkynyt yhtään juttuseuraa. Miten tylsistyttävää. Ei haltiaa, ei edes lintuja joiden kanssa olisi voinut jutella vakavasti säästä... Aber tosin äkkäsi puun latvasta kirkkaan, ison ja varsin herkullisen näköisen omenan, johon ei käsin yltänyt (mikä hieman hävetti häntä, olihan hän aika pitkä). Hän kohotti jousensa, tähtäsi helakanpunaiseen omenaan ja ampui sen alas latvasta. Omena tömpsähti maahan vaimean kumahduksen kera, josta haltia päätti sen heti syödä suihinsa. Ei turhia säästelyitä, se ei kuulunut hänen tapoihinsa.
Sitten tulikin ihan hiljaista.
"Olen tylsistynyt", hän tuhahti hetken mietittyään, istahti omenapuun varjoon, ja asetti jousen viereensä. Olikohan ihmisten kylässä omenatarhoja? Noh, ei ainakaan yhtä hyvää kuin tämä haltioiden! Sieltä sai parhaat omenat koko maailmassa... Tai no... Sikäli mitä maita Aber oli kiertänyt, ja Cryptiin ne maat jäivät.
Haltia kaipasi hieman menoa päiväänsä, loi vielä silmäyksen omenapuuhun (joka oli tähän mennessä lähes tyhjä alimmista oksistaan) ja alkoi sitten hyräillä tahdikasta laulua.
//mmupu Pullineen tänne :D//