Parannus || Suskari


Leveitä, kapeita, korkeita, matalia, valoisia, pimeitä. Käytäviä on monenlaista, eri tarkoituksiin. Yksi tarkoitus on kaikilla kuitenkin yhteinen: Ne vievät paikasta toiseen. Käytävät ovat linnan puolella koristeellisia ja saattavat sisältääkin arvokasta taidetta, aina maalauksista veistoksiin. Ensimmäisen kerroksen käytävät ovat eri toteen koristeellisia, koska siellähän suurin osa vierailijoista liikkuu. Maantasolla sijaitsevat käytävät pitävät myös sisällään tyrmiin johtavat käytävät, sekä suuren käytävän, jota pitkin vangit kävelytetään yleensä pihamaalla suoritettaviin teloituksiin. Ensimmäinen kerros pitää myös sisällään suuren eteiskäytävän.
Toisen ja kolmannen kerroksen käytävät alkavat olla sokkeloisempia mitä ensimmäisen kerroksen. Rappuja ylös ja alas on siellä täällä. Varsinkin kolmannen kerroksen käytävät vaikuttavat siltä, kuin ne oltaisiin suunniteltu labyrintiksi. Mikäli ei osaa liikkua linnassa, voi hyvinkin löytää itsensä eksyneenä käytävältä, jolla ei näy yhtään ovea saatika ikkunaa vai näkyykö? Salakäytäviä löytyy sieltä täältä ja jos satut käytävälle, missä ei mitään selvää ovea näy, on hyvinkin mahdollista, että seiniltä löytyy salakäytävän ovi. Varo kuitenkin, ettet eksy salakäytäviin sieltä kukaan ei löydä kuihtunutta ruumistasi.

Valvoja: Crimson

Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3998

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Su Kesä 17, 2018 10:02

Re: Parannus || Suskari

Jälleen Kalma tunsi sen kuinka papitattaren pelkkä läsnäolo poltteli häntä kuin polttava nuotio, joka yritti liekeillään kurottautua häntä kohden ja polttaa. Kalma ei antanut asian kuitenkaan näkyä ulospäin kenellekkään huoneessa olevalle. Ovi suljettiin aavekoiran takana ja Kalma loi silmäyksen papitattaren valitsemiin avustajiin. Papitar oli näköjään varannut muutaman auttavan käden, mutta ymmärsihän sen. Tosin lihaksikkaamman puoleisen sisäkön läsnäolo sai aavekoiran kohottamaan toista kulmaansa. Mitä Ophelia ajatteli? Että hän nousisi ja söisi kaikki? Vaikka siihen papitar olisi varmasti pyytänyt vartijoita avukseen, kuin sisäkköä.
"Ajattelin, että tästä voisi tulla sotkuista, joten varasin vaatteita." Kalma vastasi papitattarelle, joka huomautti hänen tuomasta laukusta ja kertoi, että he olivat valmiita sitten kuin Kalmakin olisi. Hän tuskin koskaan olisi valmis jos totta puhuttiin. Nytkin hän mietti sitä olisiko tässä pitänyt jo kääntyä takaisin ja antaa olla, mutta ehkä se oli vain kivun pelko. Kivusta, jonka hän pian aiheuttaisi itse itselleen omalla päätöksellään. Ja sekin että hän saattaisi kuolla. Sekin oli käynnyt mielessä. Eikä hän voisi viime hetkellä edes paeta tästä saastaisesta kehosta.. hän kuolisi kehonsa mukana.

Kalman katse siirtyi papitattaresta nuoren naisen osoittaman etelä puolella olevaan oveen, joka johdattaisi Ophelian puheista päätellen pieneen huoneeseen. Huoneen jonka papitar oli itse tehnyt miehelle niin kodikkaaksi kuin oli vain kyennyt. Kalma nyökkäsi hymähtäen. Mitä taas tulisi papitattaren avustajiin heillä ei olisi oikeuksia juorita tämän seinän tapahtumista kenellekkään ja he eivät kantaneet mitään pyhää mukanaan. Se oli hyvä. Riitti, että papitar tuottaisi hänelle huonoa oloa olemassa olollaan ja sitä papitar oli selvästi tekemässä kun puheet siirtyivät naisen takana olevaan pöytätasoon johon hänet sidottaisiin. Ophelia siirtyi pois pöytätason edestä, jotta Kalma saattoi nähdä sen ja luonnollisesti se ei aivan helpottanut tilannetta tai ainakaan keventänyt sitä. Paksut nahkaremmit patijoidulla pöytäsängyllä, eivät näyttäneet houkuttavilta.
"Voisin olla huolissani, jos en tietäisi että sinä sidot tuohon minut." Kalma kuitenkin tokaisi huolettoman oloisesti, vaikka olikin hieman hermostunut tilanteesta.
"Poistun kuitenkin nyt vaihtamaan vaatteeni.." Kalma sanoi ja papitattaren kiertäen käveli toiseen huoneeseen, jonka oven sulki perässään. Kalma katsoi huonetta, jossa oli pieni ikkuna, sänky ja muita pikku mukavuuksia laitettu esille. Kalma laski laukkunsa sängylle ja tyhjensi sen vähäisen sisällön sängylle. Huonommat housut ja T-paita, joka oli joskus ottanut hieman osumaa ja sitä oli paikattu. Kelpaisi tähän tarkoitukseen loistavasti. Kalma riisui vaatteensa yltään ja asetti ne läheiselle tuolille viikattuna, heittäen vain löysät housut yllensä. Paita saisi myöhemmin peittää hänen kehonsa kun ensimmäinen kerta olisi takana. Kalma seisoi huoneessa ja tajusi, ettei saanut kehoaan liikkeelle. Sydän hakkasi rinnassa ja veri pakeni iholta pelon myötä, joka hiipi paikalle. Kalma joutui keräämään itseään pienen hetken mielessään, ennenkuin sitten kääntyi ja hermostuneen näköinen mies astui jälleen papitattaren kanssa samaan huoneeseen vain housut jalassaan. Kaikki ne arvet näkyvät miehen kehossa selvästi. Valtavia purema haavoja, viilto haavoja ja selkä täynnä ruoskan tekemiä arpeutumia. Tosin sitäkin enemmän huomioa tuntui kaikilla kiinnittyvän hänen kehossaan olevaan kuvioon, joka peitti Kalman rintakehää ja selkäpuolta. Se näytti tatuoinnille, mutta oli Hayan jättämä kirous tähän kehoon. Toisena hämmennyksenä papitattaren avustajille oli miehen kaulassa oleva kaulapanta. Kalma mulkaisi näitä kohden sen kerran ja nopeasti nuo lopettivat sen hämmästelyn. Kalma katsoi papitarta.
"Pyydän... älä sano mitään." Kalma sanoi hieman huokaisten rajun näköistä kehoaan. Hän ei tarvinnut sen puolesta mitään sääliä. Kalma sulki takanaan olevan oven ja käveli remmeillä varustetun sängyn luokse. Kalma katsoi sitä ja sitten papitarta.
"Jos kuolen.. älkää syyttäkö itseänne siitä." Kalma pyysi papitarta. Kuolemakin saattoi olla vaihtoehto, eivät ne manauksetkaan aina menneet nappiin. Joskus demoni vei sielun mukanaan helvettiin. "Vaimolleni.. olen pahoillani ja toivon hänen jatkan elämäänsä ilman minuakin." Kalma sanoi hiljaa, vaikka tiesikin ettei aina ollut niin paljon läsnä kuin olisi pitänyt, niin silti Kalma välitti syvästi perheestään. Siksi hän teki töitä.. ja teki nyt tämän sen tähden, jotta perheellä olisi katto päänpäällä ja Edna saisi keskittyä opintoihinsa. Kalma veti ilmaa keuhkoihinsa ja henkäisi raskaasti. Nyt sitä mentiin. Kalma asettui istumaan sängyn reunalle ja asettui makaamaan samalla kun papitattaren avustajat tulivat paikalle ja alkoivat laittamaan remmejä hänen kehonsa ympärille kiinni, niin ettei hän voisi liikkua. Kalma oli hiljaa ja alistui sille mitä oli tulossa.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1864

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Kesä 25, 2018 11:21

Re: Parannus || Suskari

Miehen reaktio pöytään sai papittaren hymyilemään pienesti, ystävällisesti, sanaa kumminkaan enää sanomatta. Ratkaisu oli siis mieleen ja varmastikin tarpeellinen, niin hänen, että Kalmankin mielestä. Sisäköt taas joko puntaroivat suostumustaan, tai huokaisivat mielessään hiljaa helpotuksesta, tietäessään etteivät joutuisi demonin jahtaamaksi tai mitään muuta vastaavaa. Demonista tosin ei ollut kysymys, mutta apulaiset oltiin säästetty yksityiskohdilta. Mikä he onnistuisivat, lujittaisi se vain näiden uskoa Herraan ja toivon mukaan sama tapahtuisi Kalmallekkin... Mutta se jäi nähtäväksi. Ophelia nyökkäsi, eriparisilmäisen miehen todetessa menevänsä vaihtamaan vaatteensa, mikä antoi hänelle aikaa rukoilla vielä hetkisen... Lisää lisävoimia, lisää johdatusta tälle tielle, johon uskoi Jumalan itse hänen asettaneen.
"Teidän armonne..." Yksi nuoremmista sisäköistä kuiskutti, saaden vain läimäyksen käsivarteensa vanhemmalta, rotevalta sisäköltä, saaden palvelijan perääntymään.
"Kaikki tulee tapahtumaan, kuten Herra haluaa. Älä turhaan huoli... Teidän kaikkien tulee pitää hermonne tyynenä." Papitar kävi kumminkin vastaamaan, rukoukseen solmittujen nyrkkien laskeutuessa.

"Sytyttäkää suitsukkeet." Kävi käsky, kahden nuoremman viimein uskaltautuessa liikkua käydessä sytyttämään tuoksuvia, sivukammarin oven avautuessa. Näky oli rujo, ainakin palvelijoiden mielestä, jotka ilmaisivat asiaa yllättyneellä ilmeellään ennemmin kuin sanoin, oikeuttaen näihin kohdistuvan mulkauksen siinä missä brunette nuorinainen kävi nyökkäämään, pitäen yllä ammatillista ryhtiä, vaikka sisältä hänen tekikin hieman pahaa. Ei näkyä sopinutkaan käydä kommentoimaan, ei tässä tilassa tai muutenkaan hyvien tapojen mukaisesti. Ophelia perääntyi sitä mukaan, mitä Kalma otti askelia kohden pöytää, yönsinisen katseen seuratessa tuon liikkeitä ja aatelmia, apukäsien käydessä jälleen seisomaan vierekkäin siistiksi riviksi, katseet lähinnä alhaalla.
Papittaren katse nousi miehen avatessa jälleen suunsa, jääden kommentoimatta ensin mitään, painaen tuon sanat mieleensä, kun Kalma kävi mainitsemaan myös vaimonsa.
"Mikäli Jumala on suopi, näen koska lopettaa ajoissa..." Papitar vastasi, katsahtaen sitten apukäsiinsä jotka valmistautuivat tehtäväänsä.
Ei hän halunnut riskeerata miehen henkeä, mutta Kalma näytti olevan riskistä tietoinen. Ophelia taas luotti Luojaansa, ehkä sokeellisenkin paljon. Kukaan ei ollut vielä hänen parantaviin käsiin kuollut, mutta Kalma ei ollutkaan kuka tahansa. Mutta yhteistyön, Kalman tietäessä rajansa ja hänen kokemuksiensa myötä, he ehkä saisivat aikaiseksi jotakin. Nahkaremmit käytiin kiristämään rotevamman sisäkön johdatuksella, ainoilla käsillä jotka eivät satuttaneet epäpyhää miestä.
Nuoremmat pitivät huolen, etteivät remmit kiristäisi liiaksi, mutta evät antaneet saumaa manattavalle riehtaista itseään irti.

Papittaren kädenheilahduksesta, apurit perääntyivät, mutta jäivät valmiustilaan levittäytyneesti eri puolille huonetta, jääden hiljaiseksi.
"Isän, pojan ja pyhän hengen nimessä, siunaa tämä tila ja tämä pyhä tehtävämme, Amen." Papitar aloitti, lausuen sanat hiljaisen rauhallisesti muodostaessaan samassa ristin kehoonsa, sormipäiden käyden otsasta napaan ja olalta toiselle. Rukoilut eivät tietenkään päätyneet siihen, nuorennaisen käydessä lausumaan lausahduksia seuraavaksi latinaksi, lähestyen pöydälle sidottua miestä, mutta pysähtyen vielä mukavuusalueen ulkopuolelle... Hän teki saman Kalmalle, etäältä, käsien piirtäessä ilmaan ristin tämän rintakehälle, hänen näkökulmastaan.
"Jeesus Kristuksen nimeen, meidän Jumalamme ja Herramme, tahrattoman Neitsyt Marian esirukouksella voimauttaen, Jumalan äidin, siunatun arkkienkelin, siunattujen pyhimysten ja apostolien ja kaikkivoivan pyhän auktoriteetin voimalla, me luottamuksella käsittelemme ja karkoitamme kaikki hyökkäykset, jotka ovat pahasta sikiäviä." Papitar kutsui avukseen kaikkia pyhänhenkiä kun samassa, makaavaa ristiä ilmaan piirtelevä käsi pysähtyi, sormien levittäytyessä avokämmeneksi, haalean valkean hehkun alkaessa muodostumaan papittaren parantavaan käteen. Ensin himmeästi, mutta alati kirkastuvasti, Ophelian käydessä keräämään rohkeutta ottaa askelia lähemmäksi, etsien miehestä pistettä, johon mahdollisesti kehon pitelemä pahuus keskittyisi. Huutoja, kipuja, ne joutuivat kuin kuurille korville juuri nyt, sisäkköjenkin pidätellessä suut supussa ja liikahtamati, ennen kuin toisin käskettäisiin tai selvä tarve avulle ilmenisi.
"Jumala, kaikki valtiaamme, nouse tämän vitsauksen yläpuolelle, kaikota vastustajasi ja vihaajasi pois tieltäsi... Päästä hänet pahasta ja johdata hänet pimeydestä. Pimeys joka ei kuule, joka on pahalla luotu! Eikä vastaa muulla kuin kärsimyksellä. Kun savu on hälvennyt, niin sinun voimallasi olkoot myös pahuus!" Valo himmeni hetkellisestä kirkkaammasta loistostaan, suitsukkeiden tuoksun täyttäessä tilaa, niiden savun noustessa kohden kattoa, verhoillen ikkunoista syöksyvän valon.
Sama toistui nopeasti myös latinaksi, nopeampaa, hiljaiseen tahtiin, joka kuulosti ennemminkin muminalta, ennen kuin Kalmaa kohden ojennettu käsi laskeutui,

"Herra on luonamme ja kuuleva. Nyt... Vetoamme tahrattomaan Neitseeseen..." Papitar ilmoitti rauhallisempaan äänensävyyn, mitä edeltävä rukous oli päättynyt, pian parannuksen sekalaista manausta jatkaen.
"Oi Maria oi Maria... Sääli lasta Jumalan, pimeille teille eksyneen. Itke hänen vuokseen, kyynelilläsi hänen pahuudesta sikeävä ruumiinsa puhdista, jotta hän on pyhillä mailla jälleen käveleväpi, sielunsa totuuden tunnistavapi. Jumalaa ylistäväpi, jonka valta on loputon." Samassa toinen käsi kohoontui, lähtien loistamaan samaan malliin mitä edellinenkin, Ophelian lähtiessä kokeilemaan miehen rajoja nyt raisummin, jonkinlaista merkkiä tästä etsien samalla kun jatkoi muminamaista rukoustaan.
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3998

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ma Heinä 09, 2018 7:41

Re: Parannus || Suskari

Ne olivat ehkä pisimmät sekunnit koko aavekoiran elämässä, kun hoitajat kiristivät nahkaremmejä ja varmistivat, ettei "potilas" pystyisi liikkumaan tai riuhtomaan itseään vapaaksi. Sinä aikana sitä kävi paljon asioita mielessä kääntymässä. Mihin sitä olikaan taas ryhdytty ja papitattaren sanat: Jos Jumala soisi papitar lopettaisi ajoissa ja hän saisi elää. Kalma oli kuullut monesta suusta, ettei eläimiä otettu taivaaseen, eivätkä he olleet Jumalan lapsia. Ulkonäöstään huolimatta hän oli yhä se sama vanha karvapallo, joka oli kuollut ja astunut ihmisten maailmaan. Ehkä olisi pitänyt kysyä sitä aikaisemmin Ophelialta, sillä nyt se oli jo liian myöhäistä.

Ophelia silkalla käden heilautuksella käski apureitaan siirtymään ja nämä siirtyivät kauemmaksi hoitopöydältä eripuolille huonetta odottamaan. Kalma katsoi näitä paikaltaan ja sitten katse siirtyi Opheliaan, joka aloitti. Sanat satuttivat eniten, sellainen sanonta taisi olla olemassa? Nyt se piti hyvin paikkaansa kun Papitar siunasi huonetta ja tehtäväänsä. Kalma ei sitä ulospäin näyttänyt, mutta nuo Jumalaa ylistävät sanat viilsivät korvissa ja tuntuivat pahalta. Se kuitenkin oli vain pieni vesipisara ennen vuolasta koskea.
Papitar jatkoi rukoiluaan Kalmalle tuntemattomalla kielellä ja lähetyi nyt pöytätasoon sidottua aavekoiraa. Kalma puristi hampaansa yhteen siristäen silmiään kivusta niin papitattaren läheisyydestä kuin naisen rukoilusta, joka viilteli korvissa kuin pienet terävät neulat. Kalma nytkähti siteissään irvistäen kun papitar piirsi hänen yllensä ristinmerkin ja vaihtoi samalla rukouksensa enemmän aavekoiralle ymmärrettäväksi, vaikka Kalma paljoa oli sillä hetkellä papitarta mielellään kuuntelemassa. Sanat tuntuivat syövyttävän hänen korviaan kapen punaisen viivan valuessa ulos korvakäytävästä. Kalma puri hammasta yhteen ja tuijotti kattoa pidätellen itseään huutamasta nais väen edessä. Hänelläkin oli ylpeytensä, eikä hän huutaisi näin pienestä. Hän ei huutaisi..
Kalma katsoi Opheliaa, jonka käsi alkoi ensin hennosti hohtamaan ja se voimistui. Se oli kuin papitar olisi sytyttänyt suuren kokon huoneeseen ja uhitteli sitä aavekoiraa kohden. Se poltti hänen ihoaan kuin kuumennettu rauta ja hänen auringon puutteessta kärsivä iho alkoi punertamaan kuin auringossa palanneella. Kalma irvisteli purren hammasta yhteen hengittäen jo kiivaammin rintakehon noustessa ylös alas. Hammasta pureva mies katsoi Ophelian suuntaan ja saattoi vain surkeana katsoa kuinka papitar otti askeleita lähemmäksi potilastaan, jolloin myös tuon kädessä oleva hohto voimistui. Iho alkoi palamaan kuin pannulla paistettava liha kivulaiden vesirakkuloiden kanssa ja huoneen täytti tuskan huuto. Kalma yritti luonnollisesti riuhtoa itseään irti päästäkseen kauemmas tuskan aiheuttajasta. Se oli turhaa kun siteet pitivät häntä paikallaan.
"Pyydän.. lopeta jo!" Kalma aneli, mutta papitar ei ottanut potilaansa huutoja kuuleviin korviinsa ja aloitti uuden rukouksen, jonka jälkeen papitattaren kädessä oleva hohto hetkeksi himmeni. Kalma luulin hetken sen olevan ohi, vain sen hetken. Huoneessa haisi voimakas suitsukkeen tuoksu.. papitar lausui yhä rukouksiaan. Kalma tärisi kivusta siteissä näyttäen pahasti palanneelta ympäri kehoa. Kalma ei kuullut kunnolla, kummatkin korvat valuttivat yhä vuolaasti verta pään kummaltakin puolelta. Kalma katsoi papitattaren hitaasti laskeutuvaa kättä.

Papitar puhui jälleen, rukoili rauhallisemmalla äänellä. Kalma makasi siinä tiheästi hengittäen, täristen ja kauttaaltaan eri asteisilla palovammoilla. Katse pyysi papitarta lopettamaan. Lopettamaan kun hän olisi vielä hengissä. Sitten se tuli uudestaan, se kipuaalto joka pyyhkäisi kehon läpi ja poltti ihoa pahasti kuin kuumat lieskat. Kalma huusi ja aneli paitarta lopettamaan, mutta sitä ei yhäkään kuultu kun papitar oli laskenut kätensä alas. Käsi hohti tuota pyhää valoa jälleen kirkkaasti ja kun se kosketti ihoa, papitattaren vetäessä sitä miehen sidottua kättä pitkin alkoivat miehen kädessä olevat riimu kirjoitukset vääntelemään ja hohtamaan kirkkaana. Ne eivät kuitenkaan hajonneet missään vaiheessa, kuin ne olisivat vain hieman kärsineet Ophelian kosketuksesta. Kalman mustalla magialla tehty keho, tässä tapauksessa käsi, paloi hitaasti lihaa myöten, kunnes se alkoi antamaan periksi. Ensin se halkeili hiuksen hienoja halkeamia, jotka alkoivat kuitenkin räjähdysmäisesti laajenemaan sillä seurauksella että halkeamia muistuttavat haavat roiskauttivat verta pitkin huonetta ja myös papitattaren päälle. Kalma nytkähti kivusta ja huusi kuin syötävä yrittäen tempoa itseään paniikissa irti eikä vain huutanut kuin mies vaan kuin koira.. kivusta huutava hätääntynyt koira. Kalma yritti saada itseään irti, eikä näyttänyt olevan enään täysin selvä missä enään mentiin. Kalma yritti hätääntyneenä päästä puremaan papitarta ja kynsiä tuota, mutta siteet estivät yhä miestä tekemästä sitä. Hoitajat katsoivat riuhtovaa miestä huolissaan ja odottivat jo määräystä päästä rauhoittamaan mies parka. Heti luvan saatuaan tämä rotevampi hoitaja otti ensimmäiseksi tehtäväkseen painaa takaisin mies sänkyyn, jonka terävät hampaat kävivät lähellä tämän rotevamman naisen sormia. Nainen silti painoi miehen alas samalla kun kaksi muuta hoitajaa varovasti irrtottivat verta pulppuavan käden irti siteistä ja yrittivät tyrehdyttää verenvuotoa. Tälläisiä haavoja he eivät koskaan olleet nähneet.
Verenhukasta ja kivusta kärsivä mies alkoikin sammumaan nopeasti hetkellisen riehumisen päätteeksi. Kalma oli tajuissaan, mutta yhä sekava ja poissa oleva. Hoitaja yritti pitää miestä hereillä parhaansa mukaan edes vielä hetken.

Valitettavasti pimeys valtasi miehen mielen hetkeä myöhemmin.

***

Ehkä se oli onni ettei Kalma ollut hereillä hoitamisen ajan ja ehkä Kalma olisi toivonut kivutonta unta vielä muutaman päivän lisää kun mies heräsi kauttaaltaan kääreiden ympäröivänä. Kalma katsoi kattoa yläpuolellaan ja näytti hetken hämmentyneeltä.. kunnes palapelin tavoi muiston palasia palasi takaisin mieleen. Niin Ophelia oli parannus manannut häntä! Kalma yritti automaattisesti ylös, mutta hän ei päässyt kuin puoli senttiä nousemaan kun hänet painettiin hellästi takaisin alas. Kalma katsoi hoitajaa.
"Älä liiku.." Hoitaja kertoi lempeästi ja kaatoi puiseen mukiin läheisestä vaasista vettä ja auttoi Kalmaa varovasti juomaan siteiden läpi.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1864

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Heinä 23, 2018 5:38

Re: Parannus || Suskari

Mitä tahansa tapahtuisi, kuinka paljon mies palaisikin, Papitar uskoi voivansa parantaa nämä haavat, jahka riivaava pahuus oltiin siitä ensin pois karkotettu! Haavat mitä tuo nyt saisi, ei merkitsisi silloin enää mitään, ne olivat nyt vain väliaikaisia kurjuuksia. Piti vain katsoa, ettei toinen kuollut heti siihen hänen eteensä. Näin Ophelia ainakin itselleen hoki mielessään, samalla kun suu toisti tottuneesti rukouksia. Vielä vähän... Vielä vähän...
Parannuken sekaisen manauksen synnyttämä näky alkoi kumminkin hiljalti tuntua pahalta hänestäkin, vatsanpohjassa, mutta ei läheskään yhtä pahalta mitä se tuntui sisäköistä, yhden sulkiessa silmänsä ja kääntäessä katseensa muualle. Suitsukkeen tuoksu lähti kilpailemaan palaneen ihon hajun kanssa, yönsinisten silmien täristessä sisällä mylläävän, pienoisen paniikin myötä jonka vuoksi parantava käsi nyki taaemmaksi, mutta ei laskeutunut kokonaan hohtavien riimujen antaessa merkin, että jotakin oli tapahtumassa. Jotakin suurta? Oliko tämä se pahuus? Oliko tämä se mitä hän oli hakenut kaiken aikaa? Se olisi looginen päätelmä, miksi muutoin nuo reagoisivat hänen voimiinsa tällaisessa tilanteessa? Se kannusti nuorta naista jatkamaan, vaikka Kalma anelikin rakkaan henkensä puolesta, mutta Kalma ei varmasti huomannut samaa mitä hän! Tiennyt, että he saattoivat olla jo nyt lähellä jonkinlaista todellista etenemistä joka päästäisi miehen pahasta ja antaisi tuolle mahdollisuuden nähdä valon!
"Katso, todista Herran risti! Pakene sen tieltä!" Ophelia päätti vielä huudahtaa, ottaen esille hopeisen ristinsä, joka sai veriroiskeita puoleensa siinä missä muutkin, tyrmäyttäen papittaren samassa hiljaiseksi silkasta yllätyksestä.
Sisäköt kiljahtivat raa'asta näystä ja roiskuneesta verestä niin, että jopa se ronskimpi, kokeneempi avustaja otti askeleen taaemmaksi ja mittasi silmillään millainen siivo oli hetkessä syntynyt, huoneen täyttyessä nyt enää vain hätääntyneen miehen kivunhuudoista.

Ei hän odottanut noin voimakasta reaktiota..! Näin pian ainakaan. Vielä vähemmän se herkempi sisäkkö joka tuupertui itkemään huoneen nurkkaan ja anelemaan Herraa nyt omasta puolestaan. Hohtava käsi haaleni, valon häiventyessä tyystin Kalman, tuon miesparan riehuessa nyt siteissä ikään kuin peto konsanaan vielä kaiken pyhyyden hälvennettyäkin. Remmit eivät kumminkaan antaneet periksi, tuskin tuo olisi edes tiennyt mitä olisi tehnyt mikäli olisi niistä vapaaksi päässyt. Sen verran hullun hurmaantuneelta Kalma vaikutti nyt vuolaan vuotavan kätensä kanssa.
"Ah.... Ah..." Ophelia vaikeroitsi henkensä alta, menetettyään hetkellisesti otteensa tilanteesta ja katsahtikin siis ronskimman sisäkön puoleen, joka otti katseesta avunpyynnön irti ja kävi muita hoputtaen avittamaan miehen takaisin maate, tuon kynsiä ja hampaita varoen, samalla kun lähes vereslihaksen paljasta kättä käytiin tarkistamaan.

Oliko tämä hyvä..? Vai... Menikö hän liian pitkälle? Papitar, hetki sitten niin varmana ja määrätietoisena siitä, ettei operaatio tulisi olemaan helppo saatika sotkuton, hengenvaarallinen jopa! -Lähti nyt miettimään asiaa uudestaan, vakuutellen itselleen että tätähän he olivat odottaneet? Hän ei vain ollut osannut kuvitella sitä etukäteen yhtä elävästi, miten hän olisi voinutkaan? Tavalliset manaukset kalpenivat tämän operaation rinnalla, se oli varma ja nyt Ophelia kävi kokemusta rikkaampana veristä ristiään nenäliinan puhdistamaan, seuraten samalla vierestä, kuinka yhä riehuvaa Kalmaa sidottiin ja hoidettiin. Verta... Oli roiskunut ties minne. He kaikki tarvitsivat vaatteiden vaihdon... Kylvyn, mutta sitä ei sen pidemmälle edes nyt ajateltu kun mies, vielä hetki sitten niin vauhkona, oli melkein yks kaks hiljentynytkin paikalleen eikä enää liikahtanutkaan.
Ronskimpi, se elämääkin kokeneempi sisäkkö lähti oitis kuuntelemaan ja tarkkailemaan elonmerkkejä, kahden nuoremman saadessa tuon nyt vapautetun käden sidottua tiukasti siteisiin, toisen päästessä viimein pidättelemään nenäänsä veren suolaiselta lemulta.
"Hän hengittää teidän armonne, pyydän, meidän pitää hoitaa hänen vammansa." Hoitaja vastasi viimein papittaren kysyvään katseeseen, saaden hyväksyvän nyökkäyksen osakseen.
"Hänet tulee siirtä..." Ophelia kävi sanomaan, jälleen vakavoituneena mutta helpottuneena. Hän ei ollut tappanut miestä, Luojan kiitos... Mutta tuota oli pahasti sattunut eikä kaikkia vammoja voitu hoitaa tässä-- Mutta samalla Papitar ei halunnut Kalmaa sairastuvalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Siirtäkää hänet sivukammarin vuoteeseen... Hänen ei tule maata kovalla, sotkuisella alustalla." Papitar kävi lisäämään ja katsoi, kuinka työtä lähdettiin tekemään käskystä, samalla kun se herkempi neito lähetettiin hakemaan lisäapuja ja välineitä.

Apuja tuli melko nopeaankin ja tajuton Kalma nostettiin ja siirrettiin toiseen huoneeseen, jonne sairastuvilta noudettu lekuri kiiruhti tarkistamaan vammoja. Tämä ei ollut kuulunut Ophelian alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta oli selvästi tehnyt virhelaskelman ja ei voinut kuin toivoa, ettei kukaan lähtisi kyselemään liikoja. Tuskin kukaan uskaltaisikaan, ei edes lekuri joka päätyi ompelemaan ja voitelemaan vammoja jotka olivat syntyneet puhtoisen hovin Papittaren toimesta. Tai pahuudesta josta tuota oltiin vapauttamassa.
"Haluan sanan heti kun hän herää..." Nuorinainen kävi sanomaan samassa kun seisoi sivukamarin suu-aukolla katsomassa jo rauhallisempaa toimenpidettä, mutta tiesi sisimmissään, ettei hän poistuisi paikalta vielä pitkään hetkeen, saatikka pysyisi liian kaukana tuosta tuon ollessa tainnoksissa... Nyt... Hänellä oli pakottava tarve saada tietää, että kaikki olisi hyvin. Että veri pysyisi varmasti tyrehtyneenä ja tuon vammat peiteltäisiin, pidettäisiin pois sairauksien tieltä... Hänen oli pakko.

***

Tilanne oli vakaantunut ja Opheliakin oltiin illan tullessa suostuteltu kääntymään takaisin kappelille ja palaamaan muiden velvollisuuksien pariin.
Se oli hermostuttavaa, mutta nuorinainen teki parhaansa pitääkseen itsensä kiireisenä, tai ainakin esitti olevansa kiireinen, istuessaan käytävällä lukemassa raamattua Jumalanpalveluksien päätteeksi. Hänhän kuulisi näin suorintatein, mikäli Kalma heräisi, vaikka huoneesta ulos ja sisälle ramppaava sisäkkö vakuuttelikin ettei moiselle ollut todellista tarvetta. Papitar uskoi sen kyllä itsekin, mutta ei silti saanut itseään rauhoittumaan.
Onneksi sitä piinaa ei tarvinnut kestää päivää pidempää oven hänen vierellään avautuessa ja ystävällisen hymyn viestittäessä, että Kalma olisi herännyt. Ophelia nousi oitis jaloilleen ja seurasi nuorta avustajaa sisälle huoneeseen, jossa päähoitaja avusti herännyttä potilasta juomaan. Näky oli... Sympaattinen, eikä Ophelia voinut kuin tuntea suuren syyllisyyden pistoksen rinnassaan, mutta ei antanut sen näkyä... Tai kuulua, seuratessaan hiljaa huoneen kauimmaiselta nurkalta tapahtumia.
"Olet herännyt viimein..." Papitar kävi viimein sanomaan, jahka mies oltiin avustettu jälleen kunnolla maaten.
"Olit uinuksissa vähän päälle päivän, pelkäsin jo että sinulla menisi kauemmin." Avustajille annettiin samassa merkittävä katse poistua ja jättää heidät kaksistaan. Hoitajat niiasivat ja katsoivat tiensä ulos, sulkien oven perässään, mutta mitä epäilemättä jäivät oven taakse kuuntelemaan.
Ophelia kuunteli hetken, mikäli noiden askeleet kantautuivat kauemmaksi, ennen kuin istahti kaukaisen huoneen nurkan tuolille, haluamatta aiheuttaa turhaa kipua pelkällä läsnäolollaan ja katsahti käärittyyn mieheen.

"...Olen rukoillut puolestasi." Nuorinainen aloitti.
"Eilen, Sunnuntaina pidimme messut kirkolla. Yhdessä me kaikki rukoilimme kaikkien eksyneiden lampaiden puolesta ja hiljaa mielessäni... Minä siis mietein sinua. Ajattelin, että niin muidenkin rukoilu puolestasi välttyisi Herralle." Hän höpötti turhuuksia... Hän tiesi sen, mutta se tuntui parhaalta hänestä juuri nyt. Ehkä hän samalla testasi kuinka hyvin Kalma kuuli ja ymmärsi häntä.
"Mutta rukoilut... Ne eivät paranna haavojasi." Ophelia päätyi sanomaan, sen lempeän hymyn, jonka tuon sanoista pystyi aikaisemmin kuulemaan, hapottuessa nyt.
"Miltä sinusta tuntuu? ...Tunnetko yhä läheisyyteni yhtä vahvasti?"
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3998

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ti Heinä 24, 2018 12:20

Re: Parannus || Suskari

Kalma veti vettä alas kurkustaan kuin kuiva autiomaa konsanaan hoitajan joutuessa toppuuttelemaan potilasta, ettei mies tukehduttaisi itseään veteen. Lopulta hoitaja veti vesi mukin pois Kalman ulottumattomista ja laski sen pöydälle kääntyen loukkaantuneen puoleen auttaen tuon takaisin makaamaan. Pöyhentäen hieman tyynyä pään takana, kun ovelta kuului ääni. Hoitaja katse kääntyi papitattareen ja tämä perääntyi hieman loukkaantuneen luonta. Kalma tunnisti äänen ja heikosti nosti päätään nähdäkseen papitattaren oven luona puhumassa. Kalma hymähti heikosti.
"Olisin voinut nukkua koko parantumisen ajan." Kalma viittaisi kipuihinsa, joita hän tunsi alinomaan, mutta ei valittanut mitään ainakaan ääneen. Kunhan hän ei liikkuisi likaa kaikki olisi sidettävän hyvin. Hän kestäisi polttelevat palovammat ja jomottavan kätensä. Papitar käski hoitajielle käskyn poistua, jonka myötä hoitajat poistuivat huoneesta kenkien kopinan kanssa, mutta kopina ei jatkunut pidemmälle käytävälle. Mokomat jäivät kuuntelemaan oven taakse.
Ophelia asettui istumaan huoneen kauimmalle nurkalle sijoitettuun tuoliin ja avasi suunsa, kertoen rukoilleensa hänen puolesta. Kalma katsoi papitarta pitkään, mutta ei keskeyttänyt papitarta kun tuo nyt oli aloittanut puhumaan. Puhumaan kuinka sunnuntaina messuilla kirkossa Ophelia oli nimenomaan rukoillut hänen puolestaan Jumalalle. Toivonut sitä kaikkien paikallaolijoiden puolesta. Kalma veti kasvoilleen väsyneen hymyn.
"Toivottavasti se menee perille." Kalma vastasi Ophelialle ja liikahti paikoillaan ottaen tukea ainoalla toimivalla kädellään ja nousi hieman ylemmäs makaamaan, että kykeni näkemään papitattaren kunnolla. Käsi tärisi ja liikkuminen sattui, mutta riitti että Kalma pääsi aavistuksen ylemmäs makaamaan. Kalma asettui varovasti irvistäen takaisin makaamaan sängyn pohjalle.
Seuraava papitattaren kysymys koski aavekoiran kuntoa, paremmin sitä mikä oli Kalman olo papitattaren seurassa. Oliko se yhtään parempi? Sattuko Ophelian läsnäolo yhtäpaljon kuin aikaisemmin?
"Tunnen kipua kokoajan jo valmiiksi.." Kalma sanoi aluksi henkäisten. "Mutta.. kyllä, ehkä hieman.. parempi." Kalma vastasi, mutta ei ollut todellakaan täysin varma omien kipujensa kanssa. Kalma katsoi itseään ja käärittyä kehoaan. "Sait melkoista vahinkoa aikaiseksi.." Kalma hymähti sarkastisesti katseen kuitenkin valuessa papitattareen.
"Ophelia.. tiedättekö pääsevätkö eläimet taivaaseen?" Kalma kysyi.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1864

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Heinä 26, 2018 8:19

Re: Parannus || Suskari

Kalma otti vastaan hyväntahtoiset aatteet tätä kohtaan ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai pelkoja... Se oli hyvä merkki. Ophelia oli kertaalleen jos toiseen kuullut tapauksia, kuinka jotkut yksilöt jotka eivät olleet uskovaisia, olivat ottaneet rukoilun näiden puolesta jopa loukkauksena. Se ei luonnollisesti käynyt ollenkaan nuoren naisen järkeen, mutta tunsi kumminkin helpottuneisuutta Kalman selvästi ajatellessa toisin. Papitar katsoi miehen omatoimista asettelua, toivoen ettei tuo heti reväyttäisi mitään niin pian heräämisensä jälkeen.
"Ah.. Aivan." Papitar vastasi nopeaan eriparisilmäisen miehen lauseiden väliin, kulmien kohottautuessa sitten hieman Kalman myöntäessä, että tämä saattoikin voida hieman paremmin? Ophelian sydän sykähtyi hetkeksi kuullessaan nuo toivoa kasvattavat sanat.
Mies tunsi kipua jo valmiiksi tietenkin, mutta ilmeisesti se kipu,joka hänestä ja muista pyhistä symboleista aiheutui, ei eronnut paljoa kivusta jota mies vammoistaan kärsi. Mutta ilmeisesti hän ei ainakaan pahentanut sitä liiaksi? Ehkä he tosiaan olivatkin saaneet aikaiseksi jotakin hyvää? Ophelia hymyilikin siis samassa huomattavasti enemmän, tyytyväisempänä ja toiveekkaampana tulevasta.

Kalman seuraavat sanat sai hymyn kumminkin vääntymään hieman pahoittelevaan, yönsinisen katseen lipuessa tästä reisien päälle asteltuihin käsiin.
Se kuulosti melkein humoristiselta kehulta, vaikkei se ollutkaan ollenkaan hauska, kummastakaan heistä, mutta ei Kalma vaikuttanut tarkoittavan sitä mitenkään passiivi aggressiivisestikaan. Olihan tuo tietoisesti valmistautunut jopa menehtymään... Mutta onneksi niin ei tällä kertaa ollut käynyt. Jumala ei ollut niin suunnitellut.
"Hm?" Papittaren huomio kiinnittyi jälleen vuodepotilaaseen, joka kävikin esittämään hänelle varsin eriskummallisen kysymyksen.
Pääsivätkö eläimet taivaaseen? Ophelia ei sanonut heti mitään, miettiessään miehen kysymystä, joka vaikutti hänestä kevyen keskustelun aloitukselta näin muuten niin hankalan ajan rinnalla.
"En tiedä varmaksi..." Papitar myönsi, "Mahdollisesti? Mutta... Ehkä ei." Tyttö nojautui pienesti vasten tuolinsa selkänojaa.

"Raamattu on kirja, josta löytyy vastaus melkein kaikkiin kysymyksiimme. Se ohjastaa meitä moraalisissa päätöksissämme ja avittaa uskomme lujituksessa... Mutta tätä se ei kerro meille suoraan... Mutta Jumala loi kaiken, mukaan lukien myös eläimet." Ophelia saneli, hymyillen jopa hieman huvittautuneestikin ennen kuin jatkoi.
"Hän loi eläimet hänen kunniaksi ja iloksi, mutta ihmiset on luotu varta vasten Hänen ylistämiseen. "Herra, joka loi sinut, joka valmisti sinut: Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun." Jesaja neljäkymmentä kolme... Mutta raamattu puhuu myös taivaankappaleista, kuten auringosta, kuusta ja tähdistä, ylistämässä Jumalaa. Tietenkin, me tosin tiedämme etteivät nämä voi palvella saatikka ylistää Jumalaa samalla tavalla kuten ihmiset voivat. Ne ylistävän Häntä loistamisella, toteuttamalla roolia jonka Jumala on niille luonut" Papitar jatkoi, katsellen mieheen hymyilleen, toivoen ettei hämmentäisi tuota liiaksi varsin monimutkaisella vastauksellaan niin yksinkertaiselta vaikuttavaan kysymykseen.
"Jokainen Jumalan luoma on hänen kunniaksi ja iloksi luotu, mutta ihmiset ovat myös jotakin, joka on luotu Hänen kuvajaisekseen. Ihmiset ovat siis erityisiä Herran silmissä eikä hän antanut eläimille kykyä valita oikeaa väärästä, hyväksyä tai hylkiä pelastusta. Vain ihmisille hän loi tämän kyvyn ymmärtää. Ja... Koska ihmisillä on tämä kyky, me voimme tehdä älyllisiä ja moraalisia päätöksiä, mitä eläimet eivät." Papitar jatkoi, kuullen nyt kuinka oven takaa hipsivät askeleet lähtivät kauemmaksi ovelta, heidän puheenaiheen mitä ilmeisemmin kyllästyttäessä ylimääräiset kuuntelijat. Ihan hyvä vain...
"... Ja siitä syystä Jumalan suunnittelema pelastuksesta on myöskin suunniteltu vain ihmisille, eikä eläimille. Hän lähetti meille ainoan poikansa joka kuoli syntiemme puolesta. Me olemme pelastettuja vain meidän uskostamme Häneen. "Sillä Jumala rakasti maailmaa, hän antoi ainoan poikansa, johon jokainen Häneen uskova ei joutaisi kadotukseen, mutta joka saisi iänikuisen elämän taivaassa. "Johannes kolme... Joten, jotta pelastuisi, täytyy yksilön uskoa Jumalaan. Mutta eläimet eivät voi harjoittaa uskoa samalla tavalla, mitä ihmiset." Raamatun siteerointi jatkui, Ophelia muistaessa samassa tapauksen kuinka vanha rouva oli kertaalleen tullut häneltä kysymään, mikäli hän tapaisi edesmenneen lemmikkikoiransa taivaassa. Lienikö Kalmalla samantapainen kokemus? Papitar uskoi tietävänsä tuon taustoista, ainakin jotenkin. Mutta tunsiko kukaan hovissa toinen toistaan niin hyvin oli taas tuuma erikseen.

"Jos olet huolissasi, uskon, että taivaassa kuitenkin on eläimiä. Eläimet ovat kuitenkin osa Jumalan tahratonta, alkuperäistä luomusta, joten ne tulevat olemaan osa maailmaa ja elämää kun Hän eheyttää kaiken uudeksi, ilman synnin tuomaa korruptiota ja kuolemaa." Nuorinainen jatkoi astetta innokkaampana, tummansinisten silmien sädehtiessä hieman.
"Ehkä Jumala antaa meidän tavata jälleen edesmenneet lemmikkimme taivaassa, tai hän saattaa luoda meille uuden, meidän vain tulee luottaa siihen, että mitä hän päättää tehdä on meille parhaaksi." Selitys jatkui ystävällisellä hymyllä.
"Mutta miksi kysyt? Viimeksi kun minulta kysyttiin moista, vanha räätäli rouva oli kadottanut lemmikkinsä."
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3998

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ti Heinä 31, 2018 11:38

Re: Parannus || Suskari

Papitar ei vaikuttanut olevan täysin varma vastauksestaan, eikä vastaus ollut täysin suora, mutta ei myöskään erityisen lohduttava. Papitar kuitenkin kääntyi asiassa raamatun puoleen, sen pyhän kirjan, johon ihmiset uskoivat. Johon hänen olisi uskottava.
"Myös ruokaohjeita?" Kalma vitsaili pienen hymähdyksen kera, mutta ilme vakavoitui nopeasti kun aavekoira sai osakseen varoittavan mulkkauksen. "No anteeksi." Mies totesi tähän ja hilentyi kuuntelemaan Opheliaa ja kuinka nainen nyt kertoi miehelle kuinka raamattu oli se kirja, joka ohjaisi moraalisissa toimissa ja auttaa uskon lujittamisessa. Suoria vastauksia aavekoiran olisi turha odottaa kirjasta. Niin tietenkin, mikään ei voinut olla helppoa ja yksinkertaista.

Sitten alkoi pitkä selitys, ainakin näin Kalman mielestä, hyvin yksinkertaiseen kysymykseen. Jumala oli luonnut hänet, kuten myös eläimet. Tietenkin, jos näin halusi uskoa... tai hänen pitäisi tehdä se. Hänen olisi uskottava, tai hänen kehonsa parantamisesta ei tulisi mitään. Toisaalta jos sitä mietti, tuskin Ophelian voimat olisivat vain aivan tuulesta temmattuja. Juurihan tuo oli pyhyydellään aiheuttanut hänelle näin mittavat vammat. Se oli vain iän ikuisesti se periaate kysymys, etenkin henkilölle joka ei ollut koskaan jumalan palvonnan alla elänyt. Kuitenkin papitattaren puheista pystyi päättelemään, ettei hänen arvoton koiran sielunsa ollut aivan arvoton jumalan edessä, olihan hänkin jumalan luomus siinä missä ihmisetkin. Mutta siinä vaiheessa kun papitar alkoi puhumaan auringosta ja kuusta, jotka olivat jumalan luomuksia, mutta eivät palvelleet jumalaa samalla tavalla kuin ihmiset.. Kalma tipahti kärryiltä. Miehen, tai pikemminkin koiran, älykkyys ei riittänyt ymmärtämään täysin asiaa, mutta ei se varmaan tärkeää ollut.

Ophelian seuraavat sanat eivät valitettavasti olleet paljoa toivoa herättäviä. Ihmiset oli luotu jumalan kuvajaiseksi, joka teki ihmisistä erikoisia ja jumalan edessä enemmän suotuvia, kuin eläimistä. Eläimillä ei ollut samanlaisia kykyjä tuntea empatiaan tai käsitystä moraalista.. mutta hänellä oli, hänellä oli ihmisen älykkyys. Tämä tieto tuntui pahalta aavekoirasta. Puhumattakaan se, että tämä pelastus olisi vain tarkoitettu ihmisille. Oliko kaikki tämä sitten turhaa? Kärsikö hän turhaan? Kärsikö hän juuri sen takia, että hän ei ollut "erityinen" ja jumalan suojeluksessa samalla tavalla kuin ihmiset? Kalman katseesta näki, että se synkkeni ja muuttui ehkä jopa epätoivoiseksi. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen pitäisi enään uskoa? Pitäisikö hänen uskoa ollenkaan? Kysymyksiä vain tulvi päähän.. kunne papitar rauhoitti sitä sanoillaan, että taivassa oli eläimiä mahdollisesti. Olivathan hekin jumalan luomuksia ja omistajat saisivat varmasi tavata lemmikkinsä taivassa. Lopuksi papitar vielä kysyi miksi Kalma oli tälläisen kysymyksen kysynyt. Viimeeksi vanha rouva oli kysynyt lemmikkinsä perään. Kalma oli hetken hiljaa, muutaman sekunnin.
"Koska.. olen koira, eläin." Kalma sanoi sitten katsoen papitarta. "Tämä keho.. on vain illuusio, jonka takana elän." Kalma vastasi. "Kertomasi perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä puhdistus vaikuttaa täysin turhalta."
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1864

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Elo 05, 2018 6:28

Re: Parannus || Suskari

Jo hetken kevytmieliseltä vaikuttava papittaren ilme muuttui jahka Kalma hänen kysymykseen vaan vastasi, bruneten kulmien kurtistuessa kun kysymysmerkit lensivät silmien edestä. Kyllähän hän nyt oikeasti sisimmissään tiesi.... Ettei mies ollut aivan ihminen. Ei pelkästään Merarin takia, sen näki tästä pinnallisestikin, mutta sitä jokainen ei välttämättä halunnut heti esille osoittaa. Jotkut voisivat sanoa, mikäli Kalma olisi ollut ihminen, olisi tuo menettänyt sen heti kun oli mustalla magiaan luotuun kehoon joutunut, mutta milloin ihmisyyden todella menettää? ...Ja milloin sen voi saavuttaa? Ophelia ei halunnut kysellä enempää, hänen mielensä ei yksinkertaisesti voinut kietoa itseään sen ympärille mitä Kalma yritti hänelle juuri kertoa, joten oli parempi vain tuumata että Kalma ei ollut ainakaan alkuperältään ihminen ja oli sitä mukaan nyt huolissaan pelastuksensa, sielunsa puolesta? Se oli... Hienoa! Ophelia ei ollut odottanut tuon miettivän kohtaloaan maanpäällisen elämän jälkeen aivan näin pian.
"Olet väärässä..!" Papitar hihkaisi ja suoristi ryhtinsä.
"Näin sen toimivan! Jumalan kaikkivaltiaan voiman. Sinun käsivartesi, se erityisesti reagoitsi manaukseen. Mikä siinä ikinä olikin, on nyt poissa... Ja et voi yhtä pahoin minua kohden mitä ennen, sanoit niin itsekin, joten jokin on taatusti muuttunut!" Ophelia hymyili pilke silmässä.

"Tiedän, että sinuun sattuu nyt... Ja tiedän, että jos jatkamme, sinuun tulee sattumaan taas, mutta ehkä pikkuhiljaa, sinuun ei kohta enää satukaan. Yhtään. Ei ristit seinällä tai rinnassa, ei raamattu käsissä. Sitähän varten me tätä teemme? Mutta... Minusta kuulostaa siltä, että olet huolissasi ehkä nyt enemmästäkin?" Nuori nainen nojautui tuoliinsa, katsellen yhä sideharsoiltuun mieheen.
"Et ehkä ole ihminen... Ehkä olet mielestäsi eläin, mutta toisinkuin eläimet, sinä pystyt juuri siihen kaikkeen mitä sanoin eläinten olevan kykenemättömiä. Sinä pystyt tuomitsemaan, sinä ymmärrät oikean väärästä, etkö niin? Joten sinulla on jo se lahja, jota Jumala vaatii meidän käytettävän jokapäiväisessä elämässämme.".
"Sitä paitsi... Sinullahan on vaimo. Mahdollisesti lapsiakin? Joten minusta kuulostaa siltä, että olisit valinnut ihmisten elämän jo valmiiksi. Ja nyt näyttää siltä, että olisit huolissasi paikastasi taivaassa? Jostakin, jota eläimet eivät edes murehdi. Ja... No mikäli kysyt mielipidettäni, sinulle on annettu nyt paremmat mahdollisuudet kuin mihin olet syntynyt, koska alkuperästäsi huolimatta, sinun sielullasi on nyt mahdollisuus kasvaa mikäli vain annat sen. Voit yhä muovata itsestäsi Jumalalle mieleisen, jos niin vain päätät tehdä. Kaikkihan on mahdollista, mikäli vain uskot, koska mikäli me emme usko ja pistä luottamustamme Herraan... Mitä meillä on jäljellä tässä maanpäällisessä elämässä?" Ophelia hiljentyi pieneksi toviksi, mietteisiinsä syventyen, ennen kuin jatkoi.
"Minusta... Sinulla on vielä mahdollisuuksia. Sinä olet enemmän kuin alkuperäsi. Osaat tehdä päätöksiä, siksi siis astuit liittoon, osaat rakastaa, siksi siis olet muokkaamassa tulevaasi-- Tai no koira on vähän huono esimerkki, nehän ovat tunnetusti kovin lojaaleja." Papitar tuumasi nopeaan lauseidensa perään.

Miehen avioliittokin mietitytti papitarta osittain. Se oli pyhäliitto, mutta myös pakanat saattoivat mennä niin sanotusti naimisiin... Miten nuo ymmärsivät liiton tarkoituksen, Ophelia ei tiennyt, monen montaa kristitöntä hän ei ollut vihkinyt.
"Ah..! Mutta se ei mitätöi mitään. Voimme miettiä sielusi pelastustasi myöhemminkin mikäli haluat. Juuri nyt olemme täällä, että pystyisit tulevassa edes lähestymään Häntä." Tyttö hymyili, lattian rajaan lipuneen katseen noustessa takaisin mieheen.
Avatar

Aatelinen
Aatelinen

Viestit: 3998

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ke Elo 08, 2018 10:38

Re: Parannus || Suskari

Kalma katsoi papitarta, joka hihkaisi hänen olevan väärässä parannuksen toimivuudesta. Papitar vaikutti olevan varma parannuksen toimivuudesta ja nähnyt sen omin silmin ja uskoi sen jonkin olevan nyt poissa. Asia, joka oli mahdollisesti riivannut miehen kehoa.
"Voi kun voisin tuntea samoin." Kalma totesi hiljaisena papitattarelle viitaten kipuihinsa ja siihen pelkoon, että hän joutuisi käymään kaiken uudestaan läpi. Tiedä sitten kuinka monta kertaa hänen olisi käytävä tämä kaikki läpi ja se rasittaisi häntä itseään, sekä tätä kehoa. Kestäiskö tämä keho tälläisen rääkin? Sama kun hän olisi tarjoutunut vapaasta suostumuksesta pyövelin kidutettavaksi viikko kausiksi.
"Mutta... totta, kestän seuraasi paremmin, joten jokin on muuttunut." Kalma ei tiennyt mikä, mutta kai se jotakin kertoi että hän pystyi samassa tilassa olla Ophelian kanssa. Huone ei ollut kuitenkaan kovinkaan suuri, eivätkä heidän välimatkat olleet valtavan suuria.

"Teen tämän perheeni tähden." Kalma sanoi kun Ophelia kävi luettelemaan asioita miksi hän oli tekemässä tätä. Ilman työtään he olisivat pian puilla paljailla ja jollakin verot, sekä muut olisi maksettava. Kalma ei halunnut potkuja jonkin äkäisen uskonnollisen hörhön tähden, joka pitäisi häntä pahana.. tai muutenkaan, ettei häntä luultaisi tulevaisuudessakaan demoniksi tai vastaavaksi. Tämä puhdistus helpottaisi hänen elämäänsä ihmisten maailmassa. Muussa tapauksessa hän tuskin olisi edes ryhtynyt tähän.
"Älä ymmärrä väärin.. voin katsoa sen raamatun." Kalma lisäsi ennenkuin saisi huomautuksia uskottomuudesta tai vastaavasta, mutta hän halusi tehdä oman päätöksensä mitä hän tekisi uskomuksensa suhteen. Tuskin hän löytäisi itseään samasta tilanteesta kuin Ophelia.
"Vähän taitaa olla liian pieni edes kuvastamaan tilannettani." Kalma vastasi Ophelian kysymykseen. Hänen aikaisempi elämän tyylinsä oli kaukana nykyisestä ja se seurasi häntä kuin riippakivi jalkaan kahlittuna. Hän ei ole ollut kiltti koira. Shilohn puhdistuksen myötä asia vaivasi yhä, puhumattakaan omasta vahingosta, Jack Fisherista, joka juoksi jossakin tuolla koston himoisena.

"Silti.." Kalma lausi suustaan papitattaren ylistäessä sitä kuinka hän erosi tavallisesta eläimestä kykenemällä asioihin, joihin eläimet eivät voineet koskaan tehdä. Kalma oli hetken hiljaa. "..entäs jos tämä ei ole omaa aikaan saannostani?" Kalma kysyi katsoen papitarta vakavana. Tämä älykkyys oli vain osa riivaamisen tuomaa hyötyä, jonka hän oli vienyt muilta. Katsotaanko sitä hyvällä? Tuomitaanko se? Melko varmasti.
"Kykyni kommunoida ja ajatella tasollasi, ei ole omaa tuotostani.. eikö se ole väärin?" Kalma kysyi ja naurahti pienesti Ophelian seuraavalle kysymykselle. "En valinnut sitä.. minulla ei ollut vaihtoehtoja." Kalma sanoi kapeasti hymyillen, mutta äänensävystä kuuli ettei Kalma ollut katkera itselleen tai mihin oli itsensä ajannut. Ehkä se oli vain omanlainen onni kun hän oli edesmenneen kuninkaan yrittänyt surmata ja ajautunut sitten nykyiseen tilanteeseensa.
"Kuningas Harald näytti aikanaan hieman kaapin paikkaa.." Kalma puhui muistellen, mutta vakavoitui kun Ophelia kysyi oliko hän huolissaan paikasta taivaassa. Kalman katse muuttui mietteliään synkäksi, ehkä jopa kaipaavaksi ja se sai olla sanaton vastaus Ophelialle tähän hätään pienen nyökkäyksen kera.
"Ilman uskoakin voi elää ja pitää hauskaa, kunnes potkasee tyhjää." Kalma totesi Ophelian mietteisiin pystyikö ilman Jumalan uskomusta elää. Kyllä jos Kalmalta kysyttiin. "Jumalan mieleisen? Kuinka se tehdää?" Kalma kallisti päätään. "Kukkiako tässä pitäisi alkaa kadulla heittämään?" Kalma kysyi ja oli hieman hämmentyneen oloinen.. noh hän tiennyt tarkalleen mitä häneltä tultaisiin odottamaan. Etenkin näin sotisessa valtakunnassa jossa vahvat söisivät heikot. Ophelian puheista koiran uskollisuudesta sai Kalman hymähtämään väsyneenä. Niin hyvin arvattu, häntä uskollisempaa saisi etsiä.. jos vain halusi ansaita hänen uskollisuutensa.

"Ja minua väsyttää.. heikottaa. Voit tulla myöhemmin uudestaan." Kalma vihjasi ystävällisesti levon tarpeesta. Tässä oli kuitenkin vielä paljon läpikäytävää ja hänelle itselleen uutta, että tämän kaiken läpi käyminen nyt tulisi olemaan uuvuttavaa. Hän ei ollut kunnossa, eikä tulisi olemaan vielä päiviin. Sitten kun hän pystyisi seisomaan he voisivat jatkaa.
"Mutta.. haluan myöhemmin puhua näsitä paremmin."
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Kiltti demoni
Zara - Iso lisko
Raban - Katu kettu
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Edellinen

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia